"Yksinäisyys on mielelle raju kokemus. Se voi aiheuttaa ajatusvääristymiä, jotka muuttavat suhtautumista muihin ihmisiin."

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

mielestäni kyllä sosiaalinen media kuten tämä palsta vie sitä yksinisyyden tunnetta pois, MUTTA on tavallaan petollista kUVITELLA, että sinulla olisi ihmisiä ympärilläsi tän palstan takia. Kerrohan miltä se tuntuu järjestellä omia häitä, kun ei ole ketään jota kutsua häihin? Et voi vauva-palstailla häissäsi. Tai voit, mutta et saa sieltä kaasoa. Miltä se tuntuu kun kukaan ei järjestä sulle/kanssasi polttareita, et voi sitä saada Vauva-palstalta. Ja vaikka itse järjestäisikin polttarit itselleen, ei ole ketään jota kutsua.

Mietippä kun on syntympäiäväsi, ei ole yhtäkään ystävää joka tulisi syömään kakkua. Tai juhlisi kanssasi Uuden vuoden vaihtumista tms. Oma aktiivisuus ei enää hyödytä kun ei ole ketään jota kutsua.

Palstassa on juurikin parasta, että ihmiset eivät ole täällä ympärilläni. 

Jos olisin järjestämässä häitä, eikä

Olen eri. Olen miettinyt. Olen katsonut peiliin. Minusta pidetään. Ajoittain elämässäni on läheinen ihminen.

Jotain en osaa, vaikka koko elämäni olen yrittänyt. Terapeutti on todennut, että minulla ei ole mitään hätää, koska olen sosiaalinen ja osaan kiinnittyä ihmisiin. Luultavasti olen yksi lempiasiakkaistaan, kuten monen muunkin tahon asiakkaana.

Toinen terapeutti sanoo, että ehkä vika on ympäristössä ja olosuhteissa. Osaan poistaa negatiiviset asiat, mutta osaan luoda hyviä olosuhteita vain aineellisesti ja eläimille. Ihmissuhteissa jään jotenkin toisen armoille. Taustalla psykopaatti vanhempi, jonka kanssa on oppinut, että omia tarpeita ei ole. Jos joskus yritän joltain pyytää jotain tai ehdottaa jotain, tulen torjutuksi. Olen tervetullut näille samoille ihmisille silloin, kun heille itselleen sopii. 

Pari kokemusta, toinen yksinäinen ei oikein lähde mihinkään jos joskus pyydetään, toisaalta ei järjestä itse ikinä mitään tai odottaa että muut sitten lopulta järjestää. Ei pyytele toisia mihinkään tai kysele kuulumisia, soita tai mitään muutakaan. Sitten marttyyrina päivittelee kun on niin yksinäinen. En tiedä mitä tällainen ihminen on vailla? 

Toinen yksinäinen on iäkkäämpi ja toi esiin yksinäisyyttään. Tartuin syöttiin ja ihminen oli ihan ok ihminen. Sitten alkoi pienten palvelusten pyytäminen. Sekin on ok jeesiä välillä totta kai ystävää. Mutta siitä alkoi tulla tapa ja lisäksi selvisi että tämä henkilö morkkaa minua selkäni takana vaikka tietyllä tavalla oli hyveellinen ihminen. Vääristynyt käsitys ystävyydestä oli tällä henkilöllä ja tuli tunne että ystävä oli vain hänen tarpeitaan varten.

Oma yksinäisyyteni on seurausta siitä että olen aika tylsä ihminen. Luotettava ja ymmärtäväinen mutta en jaksa puhua kenestäkään pahaa tai juoruilla. Usein tuo johtaa siihen että minusta juoruillaan ja puhutaan pahaa selän takana. Lisäksi en tykkää puhua omista asioistani juurikaan. Tosin on ihmisiä joille voin joskus puhua. Eli olen aika tylsä tyyppi. Omat mielipiteet asioista kuitenkin löytyy. 

Vierailija wrote:

Kuten naiset sanovat "jos mies ei ole kaikella tapaa täydellinen naiselle miehin kuuluu jäädä yksin kärsimään yksinäisyydestä että muuttaa tapansa ja alkaa toimimaan niin kuin naiset vaativat."

Ja kuten nykyajasta huomaa ongelma tästä tuli vasta tässä vaiheessa kun miehet ovat alkaneet toimimaan samalla tavalla naisia kohtaan.

Miksi pitäisi olla ystävä juuri vastakkaista sukupuolta edustavan kanssa? Aika tavallistahan on vielä aikuisenakin, että ystävystytään eniten samaa sukupuolta edustavien kanssa. Jotkut miehethän (huom. Ei kaikki) nimenomaan ovat sitä mieltä, että mies ja nainen eivät voi olla ystäviä. 

Vierailija wrote:

Pari kokemusta, toinen yksinäinen ei oikein lähde mihinkään jos joskus pyydetään, toisaalta ei järjestä itse ikinä mitään tai odottaa että muut sitten lopulta järjestää. Ei pyytele toisia mihinkään tai kysele kuulumisia, soita tai mitään muutakaan. Sitten marttyyrina päivittelee kun on niin yksinäinen. En tiedä mitä tällainen ihminen on vailla? 

Toinen yksinäinen on iäkkäämpi ja toi esiin yksinäisyyttään. Tartuin syöttiin ja ihminen oli ihan ok ihminen. Sitten alkoi pienten palvelusten pyytäminen. Sekin on ok jeesiä välillä totta kai ystävää. Mutta siitä alkoi tulla tapa ja lisäksi selvisi että tämä henkilö morkkaa minua selkäni takana vaikka tietyllä tavalla oli hyveellinen ihminen. Vääristynyt käsitys ystävyydestä oli tällä henkilöllä ja tuli tunne että ystävä oli vain hänen tarpeitaan varten.

Oma yksinäisyyteni on seurausta siitä että olen aika tylsä ihminen. Luotettava ja ymmärtäväinen mu

No, itselläni ainakin on kiusaamisen ja ulkopuolelle jättämisestä seurauksena se, etten todellakaan uskalla pyytää ketään vaikka kahville, tai ottaa yhteyttä muuten vaan. Aivot kertoo, ettei kukaan kaipaa seuraani.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Naisille se on ongelma. Miehet ovat tottuneet vuosikymmeniä sitten yksinäisyyteen kun jos mies ei ole kaikella tapaa täydellinen, mies ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä ja päätyy joka naisen haukkumisen ja arvostelun kohteeksi

Jaa. Peruskouluaika kiusattiin niin pahasti, etten uskaltanut mennä jatko-opiskelemasn kuin vasta täytettyäni 20v. Edelleen tuo stressiperäistä jännitystä isot ihmisryhmät.

Välttelen ihmisiä, uskon jokaisen ajattelevan, että mitä tuo tänne tunkee. En usko, että kukaan haluaa viettää aikaa kanssani. Siksi vietän vapaa-aikani hyvin pääasiallisesti yksin.

Parisuhteita on ollut, mutta en ole ollut niissä "se tärkeä". Enemmänkin olen ollut "se joku". Eli minuun ei ole koettu tarpeelliseksi panostaa, minua ei ole viety ikinä treffeille, ei kuunneltu mitä tarvitsen. Enemmänkin jos olen tuonut esiin epäkohtia, on ollut vastassa välinpitämä

Ja jos tätä miinusteltu koska olen ollut sentään parisuhteessa, niin kerronpa yhden asian.

Jopa yksinäisyys on ollut minulle helpompaa ja kivuttomampaa kuin yhdessäolo ihmisen kanssa, joka vähän väliä kertoo ja näyttää miten yhdentekevä olet, ja olevan kanssasi vain kun parempaa ei löytynyt.

Vierailija wrote:

En tiedä onko ajatusvääristymä vai ei, mutta muiden perheellistyessä itselle tullut sellainen olo, että eipä niitä yksinäisen seura edes kiinnosta.

Tismalleen sama havainto täällä: perheelliset hengailee keskenään.

Aina vika löytyy peilistä. Ystävyyden täytyisi olla molemminpuolista ja aitoa. Aitoa harva arvostaa. Pitää valehdella ja puhua potaskaa. Sitä on ihmisten elämä.

Tylsä, laiska ja mitään aikaansaamaton tuskin kiinnostaa ketään. + geenit

Siinä on yksinäisyyssoppa valmis.

Vierailija wrote:

Olen vähemmän yksinäinen nyt yksin sinkkuna kuin olin parisuhteessa.

Mikään ei ole surullisempaa, kuin se että oma puoliso ei ole kiinnostunut viettämään aikaa yhdessä. Sanoi useasti jopa suoraan että ei kiinnosta. Parisuhteessa ei kuulema kuitenkaan ollut mitään vikaa ja kaikki on ihan hyvin. Tämä siis niin kauan kun suostuin toimimaan kynnysmattona ennen kuin tajusin lähteä.

Voihan se tuntua tuolta kun kohdalle osuu mutta yhtä vähän kai se parisuhde on lupaus yhteisesti vietetyistä hetkistä kuin ei myöskään ole lupaus seksistäkään.

Nuo on asioita jotka on kuvittelijan omia toiveita ja olettamuksia mutta jokainen on parisuhteessakin itsenäinen yksilö omine haluineen tai haluttomuuksineen. 

Vierailija wrote:

Suurin osa suomalaisista pelkää ottaa kontaktia ja alkaa puhumaan vieraille. Ne jotka on poikkeuksia katsotaan kieroon.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten ehkä noin, mutta sosiaaliset taidot ovat kasvaneet kohisten sen jälkeen. Liekö se kansainvälistymisen tuomaa kehitystä (suomalaiset käyneet maailmalla).

Minä olen ollut yksinäinen koko ikäni tai ainakin kouluajoista alkaen. Haluaisin ystäviä, mutta minun on helpompi olla yksin etäällä muista kuin yksin muiden keskellä, huomaamattomana tai kiusattuna. Kiusattuna oleminen vuosien ajan oli kauhea kokemus, mutta niin myös lukemattomat kerrat, kun jouduin unohdetuksi tai sivuutetuksi - ikään kuin minua ei olisi ollut olemassa. Ainakin minun on helpompi kestää yksinäisyyttäni olemalla yksin omissa oloissani. Korona-aika oli helpotus, vaikka pelkäsinkin pandemiaa. Ja se toi mahdollisuuden tehdä etätöitä ja jäädä etätöihin.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Olen vähemmän yksinäinen nyt yksin sinkkuna kuin olin parisuhteessa.

Mikään ei ole surullisempaa, kuin se että oma puoliso ei ole kiinnostunut viettämään aikaa yhdessä. Sanoi useasti jopa suoraan että ei kiinnosta. Parisuhteessa ei kuulema kuitenkaan ollut mitään vikaa ja kaikki on ihan hyvin. Tämä siis niin kauan kun suostuin toimimaan kynnysmattona ennen kuin tajusin lähteä.

 

Voihan se tuntua tuolta kun kohdalle osuu mutta yhtä vähän kai se parisuhde on lupaus yhteisesti vietetyistä hetkistä kuin ei myöskään ole lupaus seksistäkään.

Nuo on asioita jotka on kuvittelijan omia toiveita ja olettamuksia mutta jokainen on parisuhteessakin itsenäinen yksilö omine haluineen tai haluttomuuksineen. 

Miehiä ihan oikeasti haluttaisiin empatisoida. Valitettavasti moni elää ja hengittää kuten vaarinsa. Yksinäiset naiset uhraa tilastollisesti valtavasti resursseja kehittääkseen itseään hyväksi kumppaniehdokkaaksi. 

Vierailija wrote:

Laumaeläimelle laumasta ulossulkeminen vertautuu kuolemaan. Tähän perustuu markkinavoimien käyttämä fomo, fear of missing out, jota käytettiin myös rokotepainostukseen. Ihan vaan psykologiaa. 

Mä olen joskus miettinyt näissä palstan yksinäisyyskeskusteluissa, miksi pitää päästä juuri porukkaan?  Miksi ei yksi hyvä ystävä ja ehkä sen lisäksi pari kaveria riitä? Mä en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen" enkä edes oikein tiedä, kuulunko työporukkaani vai en. Yli 10 vuotta olen jo tehnyt etätöitä ja hyvin harvoin osallistun mihinkään työpaikan illanviettoihin. Ei mulla muissakaan työpaikoissa ole ollut mitään erityistä työyhteisöön kuulumisen tunnetta. Käyn töissä saadakseni palkan ja ihan jees, jos itse työkin on pääsääntöisesti mukavaa. Etätöissä ei edes haittaa, vaikka jonkun pärstä välillä ärsyttäisikin.

Mulla on muutama hyvä ystävä, mutta he eivät ole koskaan tavanneet toisiaan. En kaipaa mitään ystäväporukkaa. Enkä edes kaveriporukkaa, työporukkaa tai harrastusporukkaa. Mutta tuosta sun kommentistasi mulle tuli mieleen, että mähän olen syntynyt yhteisölliseen sukuun. Eli mulla on jo oma laumani. On ollut syntymästäni lähtien. Sen vuoksi mulla ei ole tarvetta kuulua muihinkin laumoihin. Yksi lauma riittää ihan hyvin. Rehellisesti sanottuna sen lauman yhteisöllisyyden ylläpitoon osallistumiseen menee jo ihan riittävästi aikaa ja voimavaroja. Siksi mulle riittää hyvin yksittäiset ystävät ja kaverit. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Viinaa ja huumeita kun vetää omassa rauhassa, niin viimeistään siinä vaiheessa huomaa, että muut ihmiset ovat turhaa paskaa, joita ei tarvitse mihinkään.

Elätko viinan ja huumeiden suhteen omavaraistaloudessa, vai tarvitsetko niiden saantiin muita ihmisiä?

Kyllä on taas herkkähipiäistä porukkaa paikalla, kun ihan piti mennä ilmiantamaan ensimmäinen lainaus, että saa pois silmistään tuon väärän mielipiteen. Ei voin kuin nauraa.

Reipas ja tunnollinen lammas wrote:

Vierailija wrote:

Laumaeläimelle laumasta ulossulkeminen vertautuu kuolemaan. Tähän perustuu markkinavoimien käyttämä fomo, fear of missing out, jota käytettiin myös rokotepainostukseen. Ihan vaan psykologiaa. 

Mä olen joskus miettinyt näissä palstan yksinäisyyskeskusteluissa, miksi pitää päästä juuri porukkaan?  Miksi ei yksi hyvä ystävä ja ehkä sen lisäksi pari kaveria riitä? Mä en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen" enkä edes oikein tiedä, kuulunko työporukkaani vai en. Yli 10 vuotta olen jo tehnyt etätöitä ja hyvin harvoin osallistun mihinkään työpaikan illanviettoihin. Ei mulla muissakaan työpaikoissa ole ollut mitään erityistä työyhteisöön kuulumisen tunnetta. Käyn töissä saadakseni palkan ja ihan jees, jos itse työkin on pääsääntöisesti mukavaa. Etätöissä ei edes haittaa, vaikka jonkun pärstä välillä ärsyttäisikin.

Mulla on muutama hyvä

Ymmärrän, että tuossa on enemmän kyse siitä tunteesta, että on samanarvoinen, yhdenvertainen, hyväksytty laajemmin yhteisön, yhteiskunnan, yleisen mielipiteen silmissä. Julkinen häpeähän on julmimpia nöyryytyskeinoja, ja siitä lievemmätkin tavat aiheuttavat psyykkistä kipua. Ts.jos elää jollain lailla valtavirrasta poikkeavasti, joutuu sietämään /käsittelemään noita tunteita.

Huonot ja ikävät kokemukset ovat totta. Eivät mitään ajatusvääristymiä!

Minkälaista ystävyyttä haluatte ja mitä ystävyys teidän mielestä on? Mikä on teille riittävää ystävyyttä ja kuinka usein/paljon ystävän pitäisi olla läsnä elämässänne? 

Hyväksyttekö sen, että ystävällä on muitakin ystäviä? Entä sen, että hänellä on muutakin elämää, perhe ja harrastuksia? Onko teille liian kova paikka, jos ystävä sanoo, että ei pystykään näkemään, koska hänen täytyy mennä nyt vaikka vanhan äitinsä luokse hoitamaan tämän asioita tai että ystävän puoliso ei voikaan kuskata lasta harrastukseen, joten ystävän pitää tehdä se ja teidän suunniteltu tapaaminen peruuntuu? 

 Minulla on perhe, iäkkäät vanhemmat, harrastuksia, työ ja muutakin ystäviä. En pysty välttämättä suunnittelemaan ajankäyttöäni kovin tarkasti ja siihen voi tulla muutoksia nopeastikin. Tätä eräs ystäväni ei ymmärtänyt ja hän lopetti yhteydenpidon. Olin asiasta oikeastaan vain huojentunut, sillä vaikka meillä oli mukavaa yhdessä, niin hän tuntui jotenkin vievän energiaani. Hän tuntui olevan myös myrtsinä sille, että minulla oli muutakin elämää ja varsinkin sille, että minulla oli pari muitakin ystävää ja sisko, jonka kanssa juttelimme paljon. Hän halusi aina nähdä, puhelu ei riittänyt. 

Vierailija wrote:

Suurin osa suomalaisista pelkää ottaa kontaktia ja alkaa puhumaan vieraille. Ne jotka on poikkeuksia katsotaan kieroon.

No ei katsota kieroon. Ne jotka uskaltavat ottaa kontaktia saavat ystäviä, kavereita ja tuttavia. He eivät valita yksinäisyydestä. 

Eivät ystävät yksinäisyyttä poista kuin hetkellisesti. Yksinäinen kaipaa niitä ensimmäisen kehän ihmisiä..  

Ei onnistu taas lainaaminen, mutta vastaus kommenttiin 119: Tuo on toki mahdollista, mutta voisiko ongelma tuossa olla se, että jos ei ole sitä omaa laumaa, silloin  tulee entistä merkityksellisemmäksi yhteiskunta ja yleinen mielipide? Mulle kun riittää yhteiskuntaan "kuulumiseen" se, että maksan veroni, käyn äänestämässä enkä riko lakia. Nk yleinen mielipide taas ei ole koskaan kiinnostanut mua. Mua kiinnostaa vain mulle tärkeiden ja merkityksellisten ihmisten mielipide. Eikä aina heidänkään mielipiteensä, koska loppujen lopuksi teen kuten itse haluan. Oma laumani kuitenkin hyväksyy mut siitä huolimatta, että teen jotain, mistä he ovat eri mieltä. 



Julkista häpeää en ole koskaan kokenut, koska en ole julkisuuden henkilö. En myöskään kailota omia ehkä omituisiakin mielipiteitäni ympäri kyliä. Olen kyllä tehnyt elämässäni asioita, jotka siihen aikaan olivat yleisesti paheksuttuja, mutta ei mua kiinnostanut kenenkään paheksunnat. Äitini on elänyt koko aikuisikänsä ajatuksella "mitähän naapuritkin nyt minusta ajattelee", mutta isäni taas on aina ollut ihan toista maata. Ehkä olen oppinut ajattelutapani isältäni enkä - onneksi - äidiltäni. 



Ja tästä päästään taas takaisin siihen, että jos sulla on oma laumasi, joka hyväksyy sut juuri sellaisena kujn olet, et ole ainakaan niin altis välittämään yhteiskunnan odotuksista tai yleisestä mielipiteestä? Sulla on tavallaan oma turvallinen kuplasi ja kuplan ulkopuolisista asioista ei tarvitse välittää?

Ei todelliset ikävät kokemukset ja ajatusvääristymät poissulje toisiaan, vaan kokemukset antavat aineksia ajatusvääristymille. Se on Inhimillistä, eikä epänormaalia.