"Yksinäisyys on mielelle raju kokemus. Se voi aiheuttaa ajatusvääristymiä, jotka muuttavat suhtautumista muihin ihmisiin."

Vierailija wrote:

Ja taas yleistetään. Ei moni introvertti kärsi yksinäisyydestä, vaan haluaa sitä. Kaikki eivät halua viipottaa menemään ihmislauman ympäröimänä. 

Senkin typerys!!

Tuossa tapauksessa on kyse yksin olemisesta vapaaehtoisesti, yksinäisyys on aina vastentahtoista ja kärsimystä tuottavaa.

Kaikki lainatuissa viesteissä todistaa, että ystävistä huolimatta ihminen voi olla yksinäinen. Ajattelen siis näiden lähipiirinsä ihmisiä luettelevien henkilöiden kanssa edes jonkinlaista ystävyyttä haluavien näkökulmasta.

Ihminen tarvitsee ensimmäisen kehän ihmisiä, ei sellaisia, joita voi satunnaisesti mahdollisesti joskus tavata ja joiden rankinglistalla on äärimmäisen alhaisella sijalla.

Minusta itsestäni on ollut ihan kiva vaihtaa ajatuksia noin kerran vuodessa erään ystävän kanssa, mutta tietenkään tämä kontakti ei poista vastentahtoista kokemustani yksinäisyydestä.

Lisäksi kontaktissa on kirvellyt hänen kyvyttömyytensä vastata viesteihin ja suoriin tapaamisehdotuksiin. Niinoö olen itsekin ollut vastaamatta, eli kontakti hiipuu hiipumistaan.

.. .

Vierailija wrote:

En tiedä onko ajatusvääristymä vai ei, mutta muiden perheellistyessä itselle tullut sellainen olo, että eipä niitä yksinäisen seura edes kiinnosta.

Tuo on ajatusvääristymä. Perheellisiä kiinnostaa sinun seura, mutta he ovat lasten hoidosta, kotitöistä ja työssäkäymisestä niin väsyneitä, että eivät jaksa. 

Itsellä oli välillä olo, että olisin voinut mennä sänkyyn ja nukkua loppuelämän.

"Peruskouluaika kiusattiin niin pahasti, etten uskaltanut mennä jatko-opiskelemasn kuin vasta täytettyäni 20v. Edelleen tuo stressiperäistä jännitystä isot ihmisryhmät." 

Minulla vähän sama tarina. Minua kiusattiin lukioon saakka. Sen jälkeen olenkin edelleen ilman ammattia. Jokaisella on omat lähtökohtansa. Itseäni on kohdeltu myöhemminkin ikävästi ihmisten toimesta. On puhuttu pahaa ja käyttäydytty ilkeästi. Näin aloitus vähän pilkkaa niitä joilla on oikeasti paljon ikäviä kokemuksia. Se on niin helppoa sanoa, että minä kuvittelen kaiken tai vika on minussa jos joku kohtelee huonosti. Todellisuudessa se vaan vapauttaa sen toisen osapuolen vastuusta. Jos se töissä joku tyyppi kohtelee ikävästi niin se on helppoa kääntää niin, että siinä ihmisessä joka kehtaa valittaa hänestä on vikaa tai se tyyppi on niin outo tai muuten erikoinen, että sitä saakin kohdella niin yms. Tuli tämä nyt vaan mieleen. Minun kuvani ihmisistä on edelleen huono ja sitä ei helposti käännetä. Jouduin uudella paikkakunnalla joidenkin pilkan kohteeksi ja puhuvat pahaa. Lisäksi harjoitteluissa moni ei puhunut mitään tai neuvonut  ja sitten  ikävästi valitti pienestäkin virheestä. Opiskeluissa on tullut vastaan monenlaista opettajaa yms. Oikeastaan jos mietin elämääni lukion jälkeen niin vain yhdellä kurssilla oli mukavia ihmisiä. Pelkäsin sinne menoa ja olivatkin todella ihania. Se antoi toivoa vähäksi aikaa. Sen jälkeen mieleen on jäänyt joitakin samanlaisia ihmisiä. Kuitenkin niitä kokemuksia on hyvin vähän.

En myöskään tarkoita, että olisin itsekään mikään "hyvä" ihminen monessakaan jutussa. Minun on vaikeaa tutustua. Kuitenkin kaikella on iso vaikutus. Pahinta on varmaan se aloituksen asetelma, että se ihminen nyt kuvittelee omiaan ja tulkitsee väärin. Tämä silloin jos asiat ovat oikeasti niin, että se kokemus ikävistä ihmisistä on totta ja olisi vääryyttä esim pakottaa minut kirjoittamaan tänne hyvää monestakaan ihmisestä. Haluasin vaan asiallista kohtelua ja monesti sekin on ollut liiallinen toive. 

Minulla on ollut ajatusvääristymä. Olen kuvitellut ihmisten olevan hyviä ja kivoja, sellaisia hyväntahtoisia ja rehellisiä ja reiluja.

No elämä opetti, ettei ihmiset nyt ainakan mitään rehellisiä, aitoja ja hyväntahtoisia ole. Omaa itseään ja lähipiiriään kohtaan ovat hyväntahtoisia, mutta muut on jotain vihollisia joita saa käyttää hyväkseen, ja kohdella epäreilusti.

"Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka ympärillä olisi 100 ihmistä. Jos ne ihmiset sinun ympärilläsi nauravat sinulle, pilkkaavat ja ilveilevät halveksien. Se on mielelle haitallista" 

Jos mietin itseäni niin minä kestin jopa ikävää seuraa nuorempana mieluummin kuin olin koulussa yksin. Myöhemmin, kun jäin ihan yksin ilman, että kukaan oikeasti huomasi minua, niin se oli minusta pahinta. Silloin tavallaan meni jotain minussa rikki. Oli häpeällistä olla muiden nähden aina yksin. Tähän toki liittyi vielä kiusaamistakin. Mietin monesti sitä etten varmaan enää koskaan tule pääsemään siihen pisteeseen, että pystyisin helposti tutustumaan keneenkään. Minulla on niin ikäviä kokemuksia ihmisistä. Näitä tullut myös myöhemmin elämässä.

Joku elää niin eri elämää kuin minä. Jollekin on oletus, että ihmiset ovat mukavia ja kohtelevat hyvin. Itselläni on taas aina yllätys jos joku onkin oikein mukava. Se ei ole tuttua minulle. Uskon, että moni oikeasti tutustui muihin ja haluaisi olla "tavallinen" ihminen. Itse en vaan enää oikein pysty siihen. Minulle tulee olemaan hankalaa enää pärjätä ihmisten kanssa. Olen ollut myös liikaa jo yksin. Joku kirjoittikin huonosti kohdelluista koirista. Ihminen on vähän samanlainen ja helposti se jättää jälkensä jos saa ikävää kohtelua. 

Vierailija wrote:

Hieman vierastan tuota muotoilua ettei omat tunteet ja tuntemukset valehtele koskaan. Oikeastihan ne valehtelevat koko ajan. Siksi tunteita pitää oppia käsittelemään pelkkinä tunteina. Ne ovat totta ihmisen omassa viitekehyksessä mutta eivät kerro totuutta mistään muusta kuin siitä viitekehyksestä. 

Olen ihan totaalisen eri mieltä. Tunne on viesti jostakin. Sitä olisi viisasta kuunnella ja miettiä, miksi se nousee, mitä se ilmaisee.  Sitä voi kutsua myös vaistoiksi. Eläimet toimivat nimenomaan vaistoillaan. Ihminen on ainoa typerä olento, joka yrittää järjellään vaientaa vaistojensa äänen ja sitten hukkuu tsunamiin tai menee naimisiin psykopaatin kanssa jne. 

Mikä idea olisi nollata oma tunnemaailmansa niin, että nooo ne nyt vaan on tunteita, jotka tulee ja menee? Harvalla kyllä tunteita tulee ja menee, ellei ole kovin epävakaa persoona. 

Vierailija wrote:

Olen miettinyt useasti että mikä suomalaisessa kulttuurissa ja kasvatuksessa on vikana kun on niin paljon yksinäisiä?

Minä olen taas miettinyt, että onko tämä maa sellainen missä ihmisten oletetaan pärjäävän yksin ja korostetaan itsenäisyyden yms merkitystä ja onko täällä puolestaan niin paljon kiusaamista ja väkivaltaa, että ei ole ihme jos joku haluaa jättäytyä yksin tai ei edes enää uskalla tutustua. Harva vanhempi kasvattaa lapsestaan mitään "yksinäistä". Toki niitäkin on, mutta kyllä kiusaaminen ja muu kohtelu taas syrjäyttää ihmisiä. 

En pysty lainaamaan, mutta joku tänne kommentoi kovin vihaiseen sävyyn, että ei haluakaan ystävystyä Käärijää kuuntelevan ja ämpäreitä jonottavan "lauman" kanssa. Tuo samainen kommentoija kirjoitti, että nuo voivat sitten keskenään pohtia hänen yksinäisyyttään.

Mielestäni tuossa vihamielisessä kommentissa tiivistyi todella hyvin sellaisen yksinäisen ihmisen ajatusmaailma, joka on päästänyt itsensä katkeroitumaan. Tuolla kommentoijalla on oletus (toivo?), että muut ihmiset aktiivisesti ajattelevat häntä ja hänen yksinäisyyttään ja ihmettelevät, että miksi tuo kommentoija ei liity heidän seuraansa. Näin kommentoija kääntää tilanteen niin, että yksinäisyys olisi hänen oma valintansa, mikä varmasti on ajatuksena miellyttävämpi kuin se, että ei välttämättä ole onnistunut löytämään ystäviä. Ikävä totuus on kuitenkin, että vihaisia ja torjuvia ihmisiä ei pääsääntöisesti ajattele kuin he itse. Mistä nämä "lauman" jäsenet osaisivat heitä ajatella, kun heille on tehty selväksi, että heidän kanssaan ei haluta ystävystyä.

Olen muutaman kerran huomannut, että ihmiset eivät aina hoksaa, milloin kohtelevat muita niin, että tulee ulkopuolinen olo. Esim. kolme työkaveria menee yhdessä kahville ja kaksi heistä puhuu melkein koko ajan vain toistensa kanssa jostain heitä kahta kiinnostavasta ja innostavasta jutusta, niin ei se kolmas välttämättä tunne kuuluvansa samaan kimppaan. Muutama tuollainen kerta ei haittaa, mutta jos siitä tulee jatkuvasti toistuva kokemus, niin jossain vaiheessa se kolmas todennäköisesti alkaa tuntea itsensä yksinäiseksi noiden kahden seurassa ja jättäytyy pois.

Tai jos kootaan ryhmä, joka lähtee yhdessä retkelle tai kävelylle, mutta vetäjä kävelee niin nopeasti, että huonojalkaisin ei pysy muun joukon mukana. Tällaistakin olen muutaman kerran nähnyt. Tulee ajatus, että mikä tämän tarkoitus on, kun hitaampia ei huomioida.

Vierailija wrote:

Ei todelliset ikävät kokemukset ja ajatusvääristymät poissulje toisiaan, vaan kokemukset antavat aineksia ajatusvääristymille. Se on Inhimillistä, eikä epänormaalia.

Jep. Todellisista ikävistä kokemuksista, esim. koulukiusatuksi tulemisesta, voi jäädä yliherkkyys koko ajan etsiä muista ihmisistä merkkejä siitä, etteivät he pidä itsestä. Jotkut niistä ovat todellisia eli oikein tulkittuja ja jotkut eivät. 

Totta kai pitää paikkansa, että joihinkin ihmisiin todella kohdistuu enemmän pahantahtoisuutta kuin toisiin. 

Minusta on myös hirveän helppoa olettaa, että ihminen pärjää eri tilanteissa ja onnistuu. Itsellä tämä on ollut mielessä eräiden opintojen myötä. Jollekin ne ovat helppoja ja sosiaaliset tilanteet menevät kevyesti. Minä taas entisenä kiusattuna ja sen jälkeenkin monesti ikävästi kohdeltuna en vaan meinaa pärjätä. Moni opettaja tai muu kouluttaja ei vaan käsitä sitä. Nyt minun pitäisi sitten ohjata ihmisiä yhdessä jutussa ihan kuin se olisi oma juttuni. Tämä kaikki vaan kuuluu opintoihin ja pitäisi selvitä niistä, vaikka on kiusaamista, jännitystä ja yksinäisyyttä taustalla sekä en omaa yhtään ystävää. Tällä pohjalla ei vaan oikein olla kenenkään edessä vakuuttavasti ja ohjata toisia. Se on ajatuksenakin vaikea. Silti jollekin opettajalla se on ihan helppo kuvitelma ja se kokemani jännitys on heistä jotain pientä. Minulle taas sellaista etten meinaa selvitä. Hyvin epämiellyttävää.

Tämä tekee kaikesta vaikeaa ja opinnoissa nyt on sellaisiakin juttuja joista moni selviää hyvin. Itselle vaan nämä tietyt asiat vaikeita. Monikaan en myöskään tahallaan halua rajoittaa itseään tai velloa missään traumoissa. Se kaikki vaan on niin syvästi mielessä ja ikävät jutut varjostavat monien elämää ja vaikuttavat siihen miten joku kokee eri tilanteen tai toimii jossain jutussa. 

Olen täysin samaa mieltä aiemmin kommentoineen kanssa siitä, että enemmistö ei monesti edes huomaa, kun sulkee käytöksellään jonkun pois. Se  voi olla innostumista js johonkin keskusteluun uppoutumista tai vaan moukkamaisuutta.

Töissä ja harrastuksissa näen tuota melko usein. Itse olen tuolle herkkä, koska olen itse tullut suljetuksi ulos. Nyt olen se joka kahvipöydässä valitsee aiheita, joihin kaikki voi osallistua. Harrastuksissa tarjoan apua, juttelen uusille. Osa tekee samaa, se ilahduttaa.

Olen ollut se alkoholistiperheen lapsi, jonka harrastuksessa muut sulkivat pois, kun olin köyhä, outo, ujo ja tunsin häpeää. Töissä olen ollut se eri hommaa tekevä (mm. siivooja), jota ei tervehditä. Jonka kanssa ei kahvihuoneessa puhuta, ei kutsuta työpaikan yhteisiin juhliin. Joskus on suljettu suoraan ovi nenän edestä.

Nyt olen työssä josta tykkään, olen osa yhteisöä. Ja en sulje pois. 

Vinkiksi vaan, että jos oot parisuhteessa, niin yksinäinen sinkkukaveri vois tykätä jos lähdet sen kans ulos. Perheellinen vois arvostaa, jos sinkkukaveri kutsuu vaikka luontopolulle lapsetkin mukaan. Kun tulee uusi vuosi, niin älä vaan kysy yksinäiseltä, et mitä aiot tehdä, vaan kysy josko haluaisi tehdä yhdessä jotain.

Vierailija wrote:

Olen muutaman kerran huomannut, että ihmiset eivät aina hoksaa, milloin kohtelevat muita niin, että tulee ulkopuolinen olo. Esim. kolme työkaveria menee yhdessä kahville ja kaksi heistä puhuu melkein koko ajan vain toistensa kanssa jostain heitä kahta kiinnostavasta ja innostavasta jutusta, niin ei se kolmas välttämättä tunne kuuluvansa samaan kimppaan. Muutama tuollainen kerta ei haittaa, mutta jos siitä tulee jatkuvasti toistuva kokemus, niin jossain vaiheessa se kolmas todennäköisesti alkaa tuntea itsensä yksinäiseksi noiden kahden seurassa ja jättäytyy pois.

Tai jos kootaan ryhmä, joka lähtee yhdessä retkelle tai kävelylle, mutta vetäjä kävelee niin nopeasti, että huonojalkaisin ei pysy muun joukon mukana. Tällaistakin olen muutaman kerran nähnyt. Tulee ajatus, että mikä tämän tarkoitus on, kun hitaampia ei huomioida.

 

Hyviä huomioita! Tuossa on muuten yksi syy, miksi en viihdy porukoissa. Porukassa kun siis pitäisi huomioida useampaa ihmistä samaan aikaan. Mä olen luonteeltani sellainen, että innostun ja uppoudun helposti yhteen mielestäni mielenkiintoiseen asiaan. Tämän takia tapaan mieluummin vain yhtä ystävääni kerrallaan, koska silloin voin antaa hänelle jakamattoman huomioni. Poikkeus on mun oma "laumani" eli lähisukuni. He viihtyvät hyvin keskenäänkin, vaikka mä haihtuisin savuna ilmaan. 

Vierailija wrote:

Ja taas yleistetään. Ei moni introvertti kärsi yksinäisyydestä, vaan haluaa sitä. Kaikki eivät halua viipottaa menemään ihmislauman ympäröimänä. 

Ja taas joku joka ei tiedä yhtään mistä puhuu. Suomenkieli ei välttämättä ole äidinkielesi, mutta yksinäisyys on eri asia kuin yksinolo. Itse introverttinä kärsin yksinäisyydestä ja sillä ei tosiaan ole yhtäläisyysmerkkejä yksinolon kanssa.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ja taas yleistetään. Ei moni introvertti kärsi yksinäisyydestä, vaan haluaa sitä. Kaikki eivät halua viipottaa menemään ihmislauman ympäröimänä. 

Senkin typerys!!

Tuossa tapauksessa on kyse yksin olemisesta vapaaehtoisesti, yksinäisyys on aina vastentahtoista ja kärsimystä tuottavaa.

Ja sitten sotkit itse yksinäisyyden ja yksinolemisen väitteessäsi että yksinoleminen viittaa myös yksinäisyyteen. Introvertti ei ole välttämättä yksinäinen vaikkei muiden seurassa olisikaan suurinta osaa ajastaan. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ja taas yleistetään. Ei moni introvertti kärsi yksinäisyydestä, vaan haluaa sitä. Kaikki eivät halua viipottaa menemään ihmislauman ympäröimänä. 

Ja taas joku joka ei tiedä yhtään mistä puhuu. Suomenkieli ei välttämättä ole äidinkielesi, mutta yksinäisyys on eri asia kuin yksinolo. Itse introverttinä kärsin yksinäisyydestä ja sillä ei tosiaan ole yhtäläisyysmerkkejä yksinolon kanssa.

Sillä miten sinä jonkun tilanteen koet ei ole väliä koska muut voi kokea täsmälleen saman tilanteen ihan eri tavalla. Ihmiset on yksilöllisiä myös luonteeltaan ja kokemuksiltaan ja ajattelutavoiltaan.

Eikä koko maailma muutenkaan voi toimia siten että kaikki pakoteaan hyppimään yksittäisten ihmisten tuntemusten perusteella koska niitä tuntemuksia löytyy joka tilanteessa laidasta laitaan.

Mitäs sillä on väliä, yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään.

Mulla on ollut elämässäni ihmisiä jotka alkavat ihan puskista arvostelemaan minua päin naamaa. Miks sulla on noin kamala sisustus? Hirveät silmälasit! Sun hampaat on niin oudot! Miksi katsot kuvassa kuin koira? Oletko kaljuuntumassa?

Niin mikä ihme siinä on että olen jättänyt nämä ihmiset taakseni ja vietän aikaani mieluummin yksin? Nämä olivat ystäviä, seurustelukumppaneita, sukulaisia. 

Mitä pitäisi tehdä sen sijaan että peräännyn? Ei mua kiinnosta heidän mielipiteensä minusta niin paljoa että jäisin vääntämään asioista tai muokkaamaan itseäni heidän haluamakseen. 

Onhan niitä arvostelevia ja ilkeitäkin ihmisiä sattunut tielle. Olen vähän arka ihminen ja ystävystyminen on vaikeaa. Miellyttämisenhaluisena olen ehkä oikein vetänyt puoleeni kiusaajia.

Silti minulla on elämässäni muutama kannustava ja hyväsydäminen ihminen, pari kaveria( joita en välimatkan takia tapaa usein), pari sukulaista. Heidän takiaan minulla on vahva usko siihen, että vielä kohtaan elämässäni ihania ihmisiä vaikka pettymyksiä on tullut.