Miksi "iäkkäämmät" äidit herättävät joissain niin suurta ärtymystä?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sillä, joka sanoo "minä en ainakaan olisi tuossa iässä enää jaksanut" on ollut vaikeat lapset tai vaikea elämä, ja sillä jolla on 40v. äitinä helppoa, voi olla helpot lapset ja niin pienet ettei ole kummempia murheita ehtinyt vielä olla. Eli puhuu ihan totta, ettei olisi vanhempana ainakaan jaksanut kun nuorenakin oli rankkaa. Noin yleisesti ottaen, eiköhän se ole itsestään selvää, että nuorena jaksaa fyysisesti ja psyykkisesti enemmän, mutta vanhempana voi olla taloudellisesti helpompaa.

Ei välttämättä ole ollenkaan itsestäänselvää, että nuorena jaksaa paremmin. Kyllä moni on nelikymppisenä etenkin psyykkisesti huomattavasti paremmassa tilanteessa kuin kaksikymppisenä. Fyysiseen ja psyykkiseen jaksamiseen vaikuttaa niin moni muukin asia elämässä kun ikä. Moni nelikymppinen siihen saakka lapsetonta elämää elänyt on fyysisestikin rautaisessa kunnossa ja kokonaisvaltainen hyvinvointi sekä tasapaino ihan eri levelillä kuin se olisi ollut parikymppisenä.

En ole huomannut tuollaista tosi elämässä. Vauva-palstalla nyt haukutaan kaikki äidit. Ihan sama minkä ikäinen olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sillä, joka sanoo "minä en ainakaan olisi tuossa iässä enää jaksanut" on ollut vaikeat lapset tai vaikea elämä, ja sillä jolla on 40v. äitinä helppoa, voi olla helpot lapset ja niin pienet ettei ole kummempia murheita ehtinyt vielä olla. Eli puhuu ihan totta, ettei olisi vanhempana ainakaan jaksanut kun nuorenakin oli rankkaa. Noin yleisesti ottaen, eiköhän se ole itsestään selvää, että nuorena jaksaa fyysisesti ja psyykkisesti enemmän, mutta vanhempana voi olla taloudellisesti helpompaa.

Ei välttämättä ole ollenkaan itsestäänselvää, että nuorena jaksaa paremmin. Kyllä moni on nelikymppisenä etenkin psyykkisesti huomattavasti paremmassa tilanteessa kuin kaksikymppisenä. Fyysiseen ja psyykkiseen jaksamiseen vaikuttaa niin moni muukin asia elämässä kun ikä. Moni nelikymppinen siihen saakka lapsetonta elämää elänyt on fyysisestikin rautaisessa kunnossa ja kokonaisvaltainen hyvinvointi sekä tasapaino ihan eri levelillä kuin se olisi ollut parikymppisenä.

Kyllä tuohon se lapsikin vaikuttaa. Itselläni oli ensimmäinen lapsi koliikkivauva. Kuopus taasen nukkui yönsä hyvin alusta lähtien. Eli vaikka ikää oli jo melkein 40 v kuopuksen kanssa, niin paremmin jaksoi touhuta kaikkien lasten kanssa, kun sai nukkua yönsä rauhassa.

Tuo on hyvä havainto, että nykyään vähän fiksummat ihmiset elävät keski-ikäisen elämää vielä 8-kymppisinä, kuten mun vanhemmat. Itse olen nelikymppinen.

Mutta vaikka mun vanhemmat ois kuollu ku olin kaksikymppinen, niin olisin silti varmasti pärjännyt maailmassa. Jokaisella lapsella on jotain vaikeuksia elämässään ja niistä pitää selvitä. Vanhat vanhemmat on vaan yks haaste.

Tosin, nykyään kun ei ole niin helppoa tai edes mahdollista saada vanhusta tuettuun asumiseen, niin se se vasta haaste on, että joudut hoitamaan yhtä aikaa sekä lapsesi että vanhempasi.

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttävät tietyt nelikymppiset minä ensin -äidit (usein uraa tehneitä ja hyvissä asemissa). Heillä on tapana käyttää kyynärpäitä ja vaatia kaikki tänne heti ja nyt, ovat kovin omanarvontuntoisia ja kovia valittamaan. Nuoremmissa äideissa ei tällaista juuri ole.

Hyvässä asemassa olevat ihmiset ylipäätään ottavat asioita puheeksi, valittavat ja pitävät kiinni oikeuksistaan. Onpa ärsyttävää, kun ei voi jyrätä ja kusettaa.

Ehkä joitain kirpaisee se, että myöhemmin vanhemmaksi tullut on saanut elää vapaata elämää ja kokea asioita jotka siltä nuorempana lapsen saaneelta ovat jääneet välistä. Sitten vedotaan siihen, että no mepäs ainakin saadaan elää vapaata elämää silloin nelikymppisenä kun lapset on jo isoja. Hieno juttu heille. Eivät nämä silloin vasta pikkulapsivaihetta elävät kuitenkaan yleensä enää siinä vaiheessa edes koe kaipuuta villiin ja vapaaseen elämään, koska se vaihe on saatu jo elää aikaisemmin. Eli puolensa kaikella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se minua ärsytä, mutta harmittaa lapsen puolesta. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei ole todellakaan kivaa, kun on iäkkäät vanhemmat. Siinä ei ole mitään hyvää. Olen tämän monen suusta kuullut, jolla näin on.

Se on tietynlaista itsekkyyttä haluta lapsi vanhempana miettimättä lapsen parasta.

No on iäkkäämmissä vanhemmissa ainakin se hyvä puoli, että jos joutuu heitä vanhuuden päivillään auttelemaan, niin on itse vielä viisikymppinen ja voimissaan. Surullista on, että kuusikymppiset joutuvat auttelemaan päälle kasikymppisiä vanhempiaan, kun alkavat jo itsekin olla vanhoja ja väsyneitä.

Perintöäkään ei tarvitse odotella niin kauan, kun on vanhempiin riittävä ikäero.

Tuossa sinun skenaariossa pahimmassa tapauksessa on taaperoiden äiti kun joutuu huolehtimaan omista vanhemmistaan. 

Itseäni ei haittaa vanhemmat vanhemmat mutta kyllähän ihmisen elinikä on fakta, ei kaikki yllä sinne sataan vuoteen. Siihen olen törmännyt, että nelikymppisenä ensi kertaa äidiksi tullut ikään kuin keksii äitiyden uudestaan. Hyvin usein hän suorittaa äitiyttä kaikkien kaavojen mukaan. Ja ihan samat ongelmat on lapsilla, on äiti sitten nelikymppinen tai kaksikymppinen. Ei ne murrosiän haasteet katso vanhempien ikää.

Itse sain lapseni nuorena ja se oli minulle ja meidän perheelle hyvä ratkaisu. Nyt olen 52v. ja nuorin on muuttamassa kotoa pois. Jää aikaa iäkkäille vanhemmille ja heidän hoitamiseen. Talous on ollut kunnossa koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joitain kirpaisee se, että myöhemmin vanhemmaksi tullut on saanut elää vapaata elämää ja kokea asioita jotka siltä nuorempana lapsen saaneelta ovat jääneet välistä. Sitten vedotaan siihen, että no mepäs ainakin saadaan elää vapaata elämää silloin nelikymppisenä kun lapset on jo isoja. Hieno juttu heille. Eivät nämä silloin vasta pikkulapsivaihetta elävät kuitenkaan yleensä enää siinä vaiheessa edes koe kaipuuta villiin ja vapaaseen elämään, koska se vaihe on saatu jo elää aikaisemmin. Eli puolensa kaikella.

Puolensa tosiaankin. Aika asenteellinen oli tämäkin kirjoitus, vaikka muuta väitetään.

Ei tässä ketjussa ole tainnut olla nuoret äidit niitä asenteellista, vaan ihan päinvastoin. Nuorena lapsen saanut on nelikymppisenä väsynyt kehäraakki, kun taas nelikymppinen ensisynnyttäjä on virkeä, vetreä, jaksava, levännyt. Mitä pyrit ap tällä vastakkainasettelulla itsellesi todistamaan?

Ei mua ole koskaan häirinnyt se, minkä ikäisenä muut lapsensa saavat. Hyvä, että saavat, jos haluavat. Oma on aikuinen jo, 22 ja minä 44. Yhtä kauan se kasvatustyö kestää kaikilla, aloitus vaan on eri aikaan.

Kaverini, joilla iäkkäät vanhemmat, ovat haudanneet heitä alle 30-vuotiaina. Oli kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei tässä ketjussa ole tainnut olla nuoret äidit niitä asenteellista, vaan ihan päinvastoin. Nuorena lapsen saanut on nelikymppisenä väsynyt kehäraakki, kun taas nelikymppinen ensisynnyttäjä on virkeä, vetreä, jaksava, levännyt. Mitä pyrit ap tällä vastakkainasettelulla itsellesi todistamaan?

Minusta taas täällä on hyvin tuotu esille se asioiden toinen puoli, kun joillekin nelissäkymmenissä vanhemmaksi tuleva on ikäloppu. Nuo on tosi kapeita näkökulmia jotka ei huomioi asioiden eri katsantokantoja. Minusta kyse ei ole vastakkainasettelusta, vaan siitä että eri esimerkkien kautta pyritään havainnollistamaan sitä miten ne asetelmat monissa asioissa voi olla myös toisinpäin ja miten moni tekijä elämässä vanhemmuuteen vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

On siinä kiva sitten 20-30v lapsena käydä tapaamassa äitiä vanhainkodissa. Isovanhemmista sitten ei ole edes muistoja.

Minun mummoni kuoli neljäkymppisenä aivoverenvuotoon isäni ollessa koululainen. Joten eipä ole muistoja mummosta. Pappani sen sijaan 96v. ja voi edelleen hyvin.

En puutu keskusteluun muuten, kuin että kokemuksieni mukaan ne itsenäistyvät parikymppiset vaatii aika paljon tukea ja äidiltä unettomia öitä, kun tietää että tuolla ne huitelevat ties missä, mutta perään et voi oikein kysellä, kun pitää antaa tilaa itsenäistyä. Opiskelemaan pääsyt tai pääsemättömyyden ahdistukset, omaan asuntoon muutot, raha-asiat, aikuiseksi opettelu, kovia hommia ne on. Ja vaikka yhteyttä ei juuri saisi pitää, niin ongelman eskaloituessa äidin puhelin sitten kuitenkin soi kellonajasta riippumatta.

Että sitä vaan, että kun +40 tekee lapset, niin pitää muistaa säästellä voimia myös niille eläkepäiville, ne lapset tarvii vanhempiaan silloinkin. Pienet lapset ja pienet murheet ja isot lapset jne

Vierailija kirjoitti:

Tuo on hyvä havainto, että nykyään vähän fiksummat ihmiset elävät keski-ikäisen elämää vielä 8-kymppisinä, kuten mun vanhemmat. Itse olen nelikymppinen.

Mutta vaikka mun vanhemmat ois kuollu ku olin kaksikymppinen, niin olisin silti varmasti pärjännyt maailmassa. Jokaisella lapsella on jotain vaikeuksia elämässään ja niistä pitää selvitä. Vanhat vanhemmat on vaan yks haaste.

Tosin, nykyään kun ei ole niin helppoa tai edes mahdollista saada vanhusta tuettuun asumiseen, niin se se vasta haaste on, että joudut hoitamaan yhtä aikaa sekä lapsesi että vanhempasi.

Ikävä kyllä eaim muistisairaus tai muut sairaudet eivät katso fiksuutta. Suurin osa 80 vuotiasta ei elä keski-ikäisen elämää vaan vanhuutta. Karu fakta.

Vierailija kirjoitti:

En puutu keskusteluun muuten, kuin että kokemuksieni mukaan ne itsenäistyvät parikymppiset vaatii aika paljon tukea ja äidiltä unettomia öitä, kun tietää että tuolla ne huitelevat ties missä, mutta perään et voi oikein kysellä, kun pitää antaa tilaa itsenäistyä. Opiskelemaan pääsyt tai pääsemättömyyden ahdistukset, omaan asuntoon muutot, raha-asiat, aikuiseksi opettelu, kovia hommia ne on. Ja vaikka yhteyttä ei juuri saisi pitää, niin ongelman eskaloituessa äidin puhelin sitten kuitenkin soi kellonajasta riippumatta.

Että sitä vaan, että kun +40 tekee lapset, niin pitää muistaa säästellä voimia myös niille eläkepäiville, ne lapset tarvii vanhempiaan silloinkin. Pienet lapset ja pienet murheet ja isot lapset jne

Mikä se ongelma sitten siinä on jos lapset tarvitsevat vanhempia eläkepäivinäkin? Eiköhän ne lapset aiheuta jollakin tavalla vanhemmissa huolta olivat ne lapset sitten 20 tai 40 vuotiaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tässä ketjussa ole tainnut olla nuoret äidit niitä asenteellista, vaan ihan päinvastoin. Nuorena lapsen saanut on nelikymppisenä väsynyt kehäraakki, kun taas nelikymppinen ensisynnyttäjä on virkeä, vetreä, jaksava, levännyt. Mitä pyrit ap tällä vastakkainasettelulla itsellesi todistamaan?

Minusta taas täällä on hyvin tuotu esille se asioiden toinen puoli, kun joillekin nelissäkymmenissä vanhemmaksi tuleva on ikäloppu. Nuo on tosi kapeita näkökulmia jotka ei huomioi asioiden eri katsantokantoja. Minusta kyse ei ole vastakkainasettelusta, vaan siitä että eri esimerkkien kautta pyritään havainnollistamaan sitä miten ne asetelmat monissa asioissa voi olla myös toisinpäin ja miten moni tekijä elämässä vanhemmuuteen vaikuttaa.

Kummasti on on kuitenkin jätetty mainitsematta se ryhmä nuorena lapsen saaneita, joilla nelikymppisenä alkaa uusi ihana elämänvaihe lasten aikuistuessa sellaiseen aikaan, kun on itsekin vielä nuori ja jaksava. Se täysi-ikäinen lapsi voi olla esim. upeaa matkaseuraa ja muutenkin hän on vain ja ainoastaan rikkaus äitinsä elämässä. En usko, että sitä nelikymppistä parikymppisen äitiä kirpaisee yhtään se, että ikätoverit vaihtavat vaippoja ja valvovat öitä. Ja tätä eivät vanhana lisääntyneet saa koskaan kokea, jaksavaa aikuisuutta jo omillaan olevien lasten vanhempana. Eli tosiaankin, asioissa on monia puolia.

Isän isä sai nuorimman lapsensa eli siis isäni ollessaan 40v. Hän kuoli isän ollessa lähes 60v. Siskoni taas sai lapsensa parikymppisenä mutta kuoli lasten ollessa taaperoita.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän äitiys ylipäänsä ole sellainen, jota jostain syystä kritisoidaan tekis miten vain. Jotain pidetään liian nuorena, jotain liian vanhana ja aina löytyy joku, joka voi löytää jonkun "vian"

Tätä se oli kun ainokaiseni sain 26 vuotiaana. Ne jotka eivät tienneet ikääni tuhahtelivat kuinka lapset tekevät lapsia tai sanoivat päin naamaa että minun olisi pitänyt ensin itse kasvaa aikuiseksi. Ne kritisoivat,  jotka tiesivät ikäni, pitivät ikäloppuna. Kyllä he aloittivat lapsen teon ennen kuin 20 täyttivät. Nämä siis eläkeikäisiä naisia, joilla ei paljoa ole annettu muita vaihtoehtoja elämäänsä. Sitten yhdelle olin kai sopivan ikäinen, mutta kun ei ollut vakituista työpaikkaa, niin eihän sitä raksaaksi olisi saanut tulla.

Onneksi suurin osa suhtautui ihan normaalisti ilman suurempia tunnekuohuja suuntaan tai toiseen ja tuollaiset mikään-ei-kelpaa -tyyppiset ovat vähemmistö oikeassa elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tässä ketjussa ole tainnut olla nuoret äidit niitä asenteellista, vaan ihan päinvastoin. Nuorena lapsen saanut on nelikymppisenä väsynyt kehäraakki, kun taas nelikymppinen ensisynnyttäjä on virkeä, vetreä, jaksava, levännyt. Mitä pyrit ap tällä vastakkainasettelulla itsellesi todistamaan?

Minusta taas täällä on hyvin tuotu esille se asioiden toinen puoli, kun joillekin nelissäkymmenissä vanhemmaksi tuleva on ikäloppu. Nuo on tosi kapeita näkökulmia jotka ei huomioi asioiden eri katsantokantoja. Minusta kyse ei ole vastakkainasettelusta, vaan siitä että eri esimerkkien kautta pyritään havainnollistamaan sitä miten ne asetelmat monissa asioissa voi olla myös toisinpäin ja miten moni tekijä elämässä vanhemmuuteen vaikuttaa.

Kummasti on on kuitenkin jätetty mainitsematta se ryhmä nuorena lapsen saaneita, joilla nelikymppisenä alkaa uusi ihana elämänvaihe lasten aikuistuessa sellaiseen aikaan, kun on itsekin vielä nuori ja jaksava. Se täysi-ikäinen lapsi voi olla esim. upeaa matkaseuraa ja muutenkin hän on vain ja ainoastaan rikkaus äitinsä elämässä. En usko, että sitä nelikymppistä parikymppisen äitiä kirpaisee yhtään se, että ikätoverit vaihtavat vaippoja ja valvovat öitä. Ja tätä eivät vanhana lisääntyneet saa koskaan kokea, jaksavaa aikuisuutta jo omillaan olevien lasten vanhempana. Eli tosiaankin, asioissa on monia puolia.

Niin, sitä tosiaan ihan jokainen meistä saa jotain ja samalla luopuu jostain tehdessään eri valintoja. Ihmiset myös arvostavat eri asioita, osa arvostaa enemmän sitä vapaata nuoruutta kuin mahdollisesti vapaata keski-ikää. Ja toiset toisinpäin. Kumpikaan ei ole toistaan parempi vaihtoehto. Kaikkiin valintoihin ja vaihtoehtoihin liittyy se toinenkin puoli ja luopuminen jostain.