Lue keskustelun säännöt.
Tämä äitiydessä uuvuttaa: muut odottavat äidiltä liikoja
Pitkä selostus eli älä lue, jos et jaksa.
Heti alkuun: äitinä oleminen ei uuvuta minua. Nautin lapsiemme seurasta ja pidin pitkät hoitovapaat ennen töihin palaamista. Lapsemme eivät ole ylipitkää päivää päiväkodissa, vapaapäivinä ja lomilla vietämme tavallista lapsiarkea. En äitinä rehki liikaa, lapsillamme ei ole mitään ohjattuja harrastuksia ja muutenkin olemme halunneet tehdä arjesta mahdollisimman rauhallista. Emme elä mitään suorituskeskeistä instagram-elämää, vaan hyvinkin yksinkertaista arkea. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös, koska pikkulapsiarjessa riittää työtä jo muutenkin.
Se nyppii, että kun yritän rauhoittaa näitä ns. ruuhkavuosia, niin ihmiset ympärillä eivät ymmärrä asiaa ja vaativat minulta ihan hirveästi. Töissä vaaditaan paljon, vaikka en ole missään esimiestehtävissä. Valitetaan, jos lapsi sairastuu tai itse sairastun. Ihmetellään, miksi sitä kaksivuotiasta ei voi ottaa sairastumistapauksessa töihin mukaan, kun kyllä meidän Isla 11 v ihan hyvin pärjää palaverini ajan. Niin, miksiköhän en voi ottaa vilkasta taaperoa mukaan töihin ja miksi ihmeessä toisin sairaan lapsen työpaikalleni? Osalla on aivan unohtunut, millaista pienen lapsen kanssa on.
Päiväkodissa kaikki lapsiin liittyvä kritiikki annetaan minulle, ei miehelle. Jos mies hakee lapset päiväkodista, niin miehelle ei anneta juuri mitään palautetta. Minä saan sitten kuulla pitkät selostukset siitä, mikä lasten päiväkotipäivässä on mennyt pieleen. Tai jos mies on aamulla pukenut pienemmän lapsen, niin minä saan kritiikin siitä, jos lapsella oli jalassa kumpparit ja päivällä ei satanutkaan vettä. Minulle tyrkätään päiväkodista kaikki laput ja vaatimukset, vaikka olemme sanoneet, että mieskin voi nämä asiat hoitaa. Äitinä ärsyttää, että minut nähdään ainoana vanhempana, vaikka lapsilla on osallistuva isäkin. Jos lapsi on jossain asiassa hieman ikätovereita jäljessä, niin minua äitinä syyllistetään siitä, miksi en _äitinä_ ole opettanut tätä asiaa lapselle.
Raskauksien jälkeen molempien lasten vauvavuonna tuli perheen ulkopuolisilta kommenttia siitä, että pitäisi karistaa raskauskilot nopeasti. Siinä kiireisen lapsiarjen keskellä ulkopuoliset tulivat vaatimaan, että nyt syöt salaattia ja jumppaat itsesi kuntoon. Ensimmäiset kommentit raskauskilojen pudottamisesta tulivat, kun esikoinen oli 1,5 kk. Laihdutin molemmilla kerroilla loput raskauskilot vauvavuoden päätteeksi, sillä vauvavuosina ei todellakaan ollut kropan timmimmäksi treenaaminen päällimmäisenä mielessä. Äidin ulkonäkökin on arvostelun ja vaatimisen kohteena.
Nämä nyt vain esimerkkinä. Äitinä uuvuttaa se, että muut ihmiset vaativat äideiltä niin hemmetisti. Mitä sitten, jos lapsella on kumpparit kuivana päivänä jalassa, jos ruokana on valmista pilttiä tai en halua paiskia ylitöitä, kun kotona on pienet lapset? Ei elämän tarvitse olla mitään täydellistä, mutta äideiltä odotetaan ihan liikaa. En yhtään ihmettele, että monia ei perheellistyminen kiinnosta, kun monien reaktiot äiteihin ovat tätä luokkaa.
Kommentit (464)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä vertaisin pienen lapsen vanhemmuutta omaishoitajuuteen. Kummassakin tilanteessa olet toisessa aivan kiinni, et voi jättää toista yksin ja lähteä kotoa johonkin. Omaishoitajiin suhtaudutaan empaattisesti. Samaa suhtautumista ei ole pienten lasten vanhempia kohtaan. Jos tulee puhetta esimerkiksi lapsen sairastelusta, nukkumattomista öistä tai muusta, niin tähän monet sanovat "sellaista se nyt vaan lapsen kanssa on". Kuka sanoisi väsymystään valittavalle omaishoitajalle, että sellaista se omaishoitajuus nyt vai on.
Omaishoitajuuteen kai liittyy usein jonkinlainen suru läheisen sairaudesta. Omaishoitajuus on harvoin toivottu elämäntilanne.
Olen ajatellut, että lapsen saaminen on iloinen ja odotettu asia. Ehkä siksi olen myötätuntoisempi uupuneita omaishoitajia kohtaan. Toki ymmärrän myös pienten lasten vanhempien väsymystä.
Lapsen saaminen on monelle iloinen ja odotettu asia. Ihmiset odottavat saavansa terveen ja normaalisti kehittyvän lapsen. Kumma juttu, mutta kaikki eivät tuollaista lasta saa. Tuntemani sairaiden lasten vanhemmat ovat välillä todella kovilla. Miten esimerkiksi sairaan lapsen vanhemmuus eroaa omaishoitajana olemisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomi on erittäin äitivihamielinen maa.
Minä tunnistan nuo kaikki kuvatut plus oma ylin riesani on latistavat ja törkeät sukulaiset, jotka arvostelee ja haukkuu ihan koko ajan.
Tuttuja juttuja täällä äitivihamielisyydestä. Kun minä korkeasti koulutettu ja reippaasti työkokemusta omaava nainen sain ihanat lapset ja olin heidän kanssa todella pitkään vain kotona, sain kaikkien vihat niskoilleni. Lapsistani kasvoi fiksuja ja hienoja nuoria ja tuin heitä kaikessa. Tämän mahdollisti puolisoni, joka on aina ansainnut hyvin. Minä taas mahdollistin hänen tosi hyvät ansiot, koska hoidin kaikki lapsiin liittyvän, harrastukset jne. Perheemme on edelleen eheä ja asiat menneet hyvin. Monen tekijän summana myös oma taloudellinenkin tilanne ja yhteinen tilanne on hyvä. Silti joka puolella maristiin kotona olostani, kytättiin, ilkeiltiin suvun toimesta jne. Edelleen eläkeikään on pitkä aika, parikymmentä vuotta ja taas on mahdollisuus palata hiljalleen työelämään, kuten olen jo tekemässäkin. Meillä on kaikki hyvin, aina ollutkin. Silti juuri minua aina syyteltiin, ilkeiltiin. Milloin heillä oli kamala hätä, että pienet lapset liikaa minun kanssa, kova tuska saada heitä päiväkotiin, vaikka ikäisekseen olivat aina erinomaisesti kehittyneet, kovaa kehua ja vihjailuja minulle omista töistä, että huomaisin, miten turha olen, kun vain kotona. Lapsista etsittiin kaikkia puutteita, kun olivat pieniä. Minun äitiys oli muka huonompaa kuin heidän. No en tuosta koskaan erityisemmin välittänyt. Nykyisin en ollenkaan. Kannattaa jättää myrkylliset ihmiset oman onnensa nojaan. Muistaa, että joku tunne tai syy siihen on, jos muita pahantahtoisesti kyylää. Se voi olla puhdasta ilkeyttä, omien vanhojen aikojen kaipuuta, huonoa itsetuntoa, pätemisen tarvetta tai kateutta. Suomi kaikkineen on äitivihamielinen ja minusta vanhempivihamielinen yhteiskunta kaikkiaan. Muualla lapsia arvostetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne palautteet ja lippulaput päiväkodista isälle annetaan jos isänä on se joka lapsen "aina" hakee. Minä vein aamuisin, ei nillä silloin ollut aikaa kommentoida.
Meillä ei toimi. Mies vie ja hakee 80-90 % kerroista. Sitten kun kerrankin tulen hakemaan, niin minulle tuodaan kerrytetyt laput ja hillotut palautteet, kun kerrankin olen lasta hakemassa. Meillä siis mies yleensä vie ja hakee, kun hänellä on paljon lyhyempi työmatka kuin minulla.
"En pysty/ehdi nyt hoitamaan näitä papereita, joten antakaa nämä huomenna miehelle, kun hän hakee/tuo lapsen."
Olemme ilmoittaneet miehen puhelinnumeron ensisijaiseksi eri paikkoihin. Silti usein soitetaan minulle. Saatetaan jopa sanoa, että miehen numero täällä näyttää olevan eka vaihtoehtona, mutta ajattelin soittaa sinulle. Kohteliaasti pyydän soittamaan kuitenkin miehelle, koska itse en nyt pysty keskustelemaan.
Olen päiväkodissa 3-5-vuotiaiden ryhmässä töissä ja tunnistan kyllä hyvin nuo ongelmat ja ylitän välttää niitä. Pari ajatusta tulee mieleen.
Suomessa vaaditaan lapsilta ihan kohtuuttoman aikaisin omatoimisuustaitoja. Siis muissa maissa lapsia autetaan pukeutumisessa yms. vielä pitkään. Ihan kouluikäisellekin huolehditaan vaatteet tarkasti jne. Täällä pitäisi jo 3-vuotiaana olla täysin kuiva, pukea itse ja osata olla vaatimatta mitään aikuiselta. Kyseessä ei ole oikeastaan suoraan päiväkodin haaste - vaan enemmänkin suomalaisen kulttuurin ongelma.
Toinen on tuo, että isälle ei sanota samalla tavalla, niin valitettavasti täytyy sanoa, että puolet iseistä on sellaisia, ettei heille ole järkeä sanoa yhtään mitään. Eivät kuuntele ja vähättelevät heti kun "täti" ottaa mitään puheeksi. Sun mies tuskin tällainen, mutta aiheuttaa ihan sitä että iso osa päiväkodin työntekijöistä välttelee ikään kuin vahingossa iseille puhumista,ennen kuin ovat osoittautuneet järkeviksi tapauksiksi.
Omalla uralla on ollut myös uhkaavia tilanteita vanhempien kanssa ja jokaisella kerralla kyseessä on ollut isä eikä äiti.
Tunnistan ilmiön! Isälle ei tosiaan tarhassa sanottu yhtään niin paljon asioista kuin äidille.
Ja sukulaiset kyttäävät äitiä: ei kai tämä vain mene liikaa omille menoilleen tai jätä siivoamatta. Suvun lasten taitoja ja harrastuksia vertaillaan ikävästi. Itsellä on tosi kilpailuhenkinen suku jossa nautitaan toisten elämän ruotimisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne palautteet ja lippulaput päiväkodista isälle annetaan jos isänä on se joka lapsen "aina" hakee. Minä vein aamuisin, ei nillä silloin ollut aikaa kommentoida.
Meillä ei toimi. Mies vie ja hakee 80-90 % kerroista. Sitten kun kerrankin tulen hakemaan, niin minulle tuodaan kerrytetyt laput ja hillotut palautteet, kun kerrankin olen lasta hakemassa. Meillä siis mies yleensä vie ja hakee, kun hänellä on paljon lyhyempi työmatka kuin minulla.
"En pysty/ehdi nyt hoitamaan näitä papereita, joten antakaa nämä huomenna miehelle, kun hän hakee/tuo lapsen."
Olemme ilmoittaneet miehen puhelinnumeron ensisijaiseksi eri paikkoihin. Silti usein soitetaan minulle. Saatetaan jopa sanoa, että miehen numero täällä näyttää olevan eka vaihtoehtona, mutta ajattelin soittaa sinulle. Kohteliaasti pyydän soittamaan kuitenkin miehelle, koska itse en nyt pysty keskustelemaan.
Minä muistan kun yhdessä tapauksessa oli isä merkitty ensisijaiseksi ja soitin, että lapsi on sairastunut. Isä nauroi minulle ainakin 5min, että miksi sinä minulle soitat.
Melkein naurattaisi, jos ei olisi totisinta totta.
-päiväkodin täti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne palautteet ja lippulaput päiväkodista isälle annetaan jos isänä on se joka lapsen "aina" hakee. Minä vein aamuisin, ei nillä silloin ollut aikaa kommentoida.
Meillä ei toimi. Mies vie ja hakee 80-90 % kerroista. Sitten kun kerrankin tulen hakemaan, niin minulle tuodaan kerrytetyt laput ja hillotut palautteet, kun kerrankin olen lasta hakemassa. Meillä siis mies yleensä vie ja hakee, kun hänellä on paljon lyhyempi työmatka kuin minulla.
Kertokaa päiväkodin henkilökunta, miksi toimitte näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun miehen työpaikka on lasten päiväkodin ja koulun vieressä.
Minä teen 20 kilsan päässä kotonq töitä ja lähdin kiertämään korttelin (15 min) koiran kanssa.
Unohdin puhelinen kotiin ja kun pääsin takaisin, siellä oli jo monta missattua puhelua kouluterkalta. Hän oli todella närkästynyt kun äiti ei vastaa puhelimeen. Sinne oli ihan selvästi ilmoirettu että isä on siinä ihan vieredsä tuöpäivänsä.
Lisäisin tuohon listaan sen, että äitiä myös kritisoidaan siitä, jos äiti asettaa pienet lapset etusijalle elämässään.
"Onhan tuo Alma jo 2-vuotias, miksi et halua lähteä viikoksi pois kotoa ja jättää Almaa isälle hoitoon?"
"Minusta sinun pitäisi viettää useammin lapsivapaata. Aivan liian vähän tuo, että käyt pari kertaa kuussa tunnin verran kahvilassa istumassa itseksesi."
"Sinun pitäisi tehdä enemmän iltoja, viikonloppuja ja juhlapyhiä töissä. Kyllä ne pienet lapset pärjää siellä kotonakin."
Pikkulapsiaika tai vaikka aika 0-10 v lasten elämässä on oikeasti lyhyt. Työura kestää monilla sen +40 vuotta, niin miksi tuosta pikkulapsiajasta ollaan niin nihkeänä. Antaisivat ihmisten keskittyä lapsiinsa, työt ja muut odottavat kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisäisin tuohon listaan sen, että äitiä myös kritisoidaan siitä, jos äiti asettaa pienet lapset etusijalle elämässään.
"Onhan tuo Alma jo 2-vuotias, miksi et halua lähteä viikoksi pois kotoa ja jättää Almaa isälle hoitoon?"
"Minusta sinun pitäisi viettää useammin lapsivapaata. Aivan liian vähän tuo, että käyt pari kertaa kuussa tunnin verran kahvilassa istumassa itseksesi."
"Sinun pitäisi tehdä enemmän iltoja, viikonloppuja ja juhlapyhiä töissä. Kyllä ne pienet lapset pärjää siellä kotonakin."
Pikkulapsiaika tai vaikka aika 0-10 v lasten elämässä on oikeasti lyhyt. Työura kestää monilla sen +40 vuotta, niin miksi tuosta pikkulapsiajasta ollaan niin nihkeänä. Antaisivat ihmisten keskittyä lapsiinsa, työt ja muut odottavat kyllä.
Palstan klassikko:
Turha itkeä ikinä hoitoapua jos et anna kaksiviikkoista anopille yökylään asap. Rikot ko kiintymyssuhteen ja pilaat lapsesi välit koko sukuun itsekkyydelläsi kun et jaa lastasi.
Vierailija kirjoitti:
Olen päiväkodissa 3-5-vuotiaiden ryhmässä töissä ja tunnistan kyllä hyvin nuo ongelmat ja ylitän välttää niitä. Pari ajatusta tulee mieleen.
Suomessa vaaditaan lapsilta ihan kohtuuttoman aikaisin omatoimisuustaitoja. Siis muissa maissa lapsia autetaan pukeutumisessa yms. vielä pitkään. Ihan kouluikäisellekin huolehditaan vaatteet tarkasti jne. Täällä pitäisi jo 3-vuotiaana olla täysin kuiva, pukea itse ja osata olla vaatimatta mitään aikuiselta. Kyseessä ei ole oikeastaan suoraan päiväkodin haaste - vaan enemmänkin suomalaisen kulttuurin ongelma.
Toinen on tuo, että isälle ei sanota samalla tavalla, niin valitettavasti täytyy sanoa, että puolet iseistä on sellaisia, ettei heille ole järkeä sanoa yhtään mitään. Eivät kuuntele ja vähättelevät heti kun "täti" ottaa mitään puheeksi. Sun mies tuskin tällainen, mutta aiheuttaa ihan sitä että iso osa päiväkodin työntekijöistä välttelee ikään kuin vahingossa iseille puhumista,ennen kuin ovat osoittautuneet järkeviksi tapauksiksi.
Omalla uralla on ollut myös uhkaavia tilanteita vanhempien kanssa ja jokaisella kerralla kyseessä on ollut isä eikä äiti.
Meillä mies sivuutetaan päiväkodissa melko pitkälti. En ymmärrä miksi. Mies on asiallinen ja tottunut hoitamaan lapsen asioita siinä missä minäkin. Ei "tädittele", vaan on kiinnostunut lapsen päiväkotipäivästä. Mies suhtautuu palautteeseen asiallisesti, ei toki jää jaarittelemaan siitä, vaan toteaa, että hyvä tietää ja kerron vaimollekin kotona tämän. Silti minä olen se, jolle päiväkodista laitetaan viestiä. Olemme siis ilmoittaneet, että mies on ensisijainen yhteyshenkilö. En tiedä, miksi miehelleni ei samalla tavalla kerrota asioista kuin minulle. Ehkä mies on muiden mielestä vähän "korston" näköinen, vaikka onkin luonteeltaan leppoisa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monissa kulttuureissa uudelle äidille annetaan aikaa päästä sisään rooliinsa. Suvun ja tuttavapiirin naiset opastavat ja tulevat avuksi. Koko kylä kasvattaa lapsia, eikä äitiyden ajatella olevan yksilön asia.
Suomessa äidit tyrkätään syvään päätyyn ja sanotaan, että pärjäile. Apua ei saa, vaikka pyytäisi. Neuvoja ja ohjeita saa, vaikka ei pyydä. Monissa tilanteissa äiti jätetään yksin ja sitten ihmetellään, miten se äiti ei tiedä/jaksa/osaa kaikkea.
Mielestäni tässä näkyy suomalainen kulttuuri, jossa painotetaan yksin pärjäämistä ja omatoimisuutta. Korostetaan, kuinka pienestä asti pitää olla itsenäinen, pärjätä yksin ja ei saa olla muille haitaksi/pyytää apua. Vielä ihmetellään, miksi niin monilla on mt-ongelmia ja haasteita. Onko ihme, jos laumaeläimelle (jollainen ihminenkin on) osoitetaan, että pitää selvitä yksin.
Tukiverkkojakaan ei monilla tuntemillani lapsiperheillä ole. Monilla isovanhemmat asuvat kaukana tai eivät halua hoitaa lapsenlapsia. Kavereilla on kiire omien lapsiperheidensä kanssa tai lähipiirissä on lapsivihamielisiä ihmisiä, jotka eivät halua olla avuksi. Mitään matalan kynnyksen ilmaista apua ei tavallisille perheille ole saatavilla ja kaikilla ei ole varaa maksaa lastenhoitoavusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin tätä ketjua ja vuoropäiväkodistamme tuli lapsen asioihin liittyen tekstari minun puhelimeen. Piti ihan käydä mieheltä kysymässä, että tuliko hänelle tuota viestiä. Arvaatte varmaan vastauksen. :D
Vierailija kirjoitti:
Komppaan! Meillä on vielä molemmilla vanhemmilla fyysistä sairautta ja ollaan avoimesti puhuttu tästä mm. päiväkodissa ja töissä. Silti vaatimuksia tykitetään joka suunnasta, eikä empatiaa ole tippaakaan luvassa. Lapsiluku jää yhteen sairauksiemme takia (puhkesivat vasta lapsen synnyttyä).
Vaikea kuvitella, että sairailta ihmisiltä vaadittaisiin paljon ylimääräistä. Vanhemmat muka ovat sitten jotain ihmemiehiä ja naisia, joilta voi vaatia.
Esimiehelläni (nainen) on 12 v ja 14 v lapset. On aivan täysin unohtanut, millaista on pienten lasten kanssa. Lapseni aloitti vasta päiväkodissa ja kerroin, että jos lapsi sairastuu, niin minun täytyy lähteä kesken työpäivän hakemaan lasta päiväkodista. Esimies vain tähän totesi, että no otat sitten lapsen töihin mukaan ja lapsi pärjäilee takahuoneessa töidesi ajan. Piti ihan rautalangasta vääntää, että en voi ottaa oksentelevaa/ripuloivaa/kuumeista/itkevää lasta töihin. Enkä todellakaan voi jättää pientä lasta yksin jonnekin takahuoneeseen itkemään ja painella tekemään töitä asiakkaiden parissa.
Ymmärtäisin ehkä jotenkin tuon esimiehen aivopierun, jos hän olisi lapseton, mutta itse pikkulapsiarjen eläneeltä aika hämmentävä ajatusmalli.
Verrokkina: isiltä ei odoteta liikoja. Monet isät saavat ihastelua osakseen, jos vievät lapsen johonkin perhekerhoon/lähtevät yhdessä luontoretkelle tms, mitä äidit tekevät harva se päivä. Äitejä ei kukaan taputtele olalle, että oletpas sinä osallistuva ja hieno äiti.
Itse olen väsynyt aloittajan mainitsemiin asioihin sekä äitien niskaan lankeaviin metatöihin. Enkä nyt tarkoita mitään lastenhuoneen verhojen värin miettimistä, vaan ihan arkisia asioita. Meillä mies tekee kyllä kotitöitä ja hoitaa lasta, mutta monien lapsen asioiden hoitamiset jäävät silti minulle. Omat esimerkkini torstailta:
-kotiin tullessa lapsen päiväkotirepun läpikäynti, likapyykit koriin (plus myöhemmin pesen nuo vaatteet)
-säätiedotteen katsominen ja sen perusteella seuraavan päivän sisä- ja ulkovaatteiden valinta + niiden laittaminen valmiiksi (jos lapsi menisi "väärissä" vaatteissa, saisin kuulla päiväkodin työntekijältä kunniani)
-päiväkodista tulleeseen wilma-viestiin vastauksen pohtiminen (viesti tuli minulle, ei miehelle), vastauksen kirjoittaminen sekä erään asian hankkiminen päiväkotia varten
-lapsen kausivaatteiden läpikäynti (uudet ostin jo aiemmin), pestyjen vaatteiden nimikointi päiväkotia varten
En yhtään ihmettele, että äidit ovat väsyneitä. Kaikki tämä sälä tulee työn, lasten asioiden ja muun päälle.
Tarvitseeko niistä muiden kommenteista välittää? Kylmästi vain jätät huomiotta tuomitsevat kommentit tai sanot napakasti takaisin perustelut, miksi toimit niin kuin toimit. Itse viis veisaan muiden mielipiteistä ja teen kuten itse haluan.
Asun maalla. Täällä ei ole niin kauhean tarkkaa kaiken kanssa. Esim. päiväkotiin riitti, että oli vaatteet. Kukaan ei koskaan sanonut niistä mitään. Asiat hoidettiin yhtä sujuvasti sekä äidin että isän kanssa. Sama jatkuu koulussa, Vilmaan ei tule mitään turhia merkintöjä. Kaupungissa tuntuvat nämä asiat olevan tosi paljon tarkempia.