Lue keskustelun säännöt.
Tämä äitiydessä uuvuttaa: muut odottavat äidiltä liikoja
Pitkä selostus eli älä lue, jos et jaksa.
Heti alkuun: äitinä oleminen ei uuvuta minua. Nautin lapsiemme seurasta ja pidin pitkät hoitovapaat ennen töihin palaamista. Lapsemme eivät ole ylipitkää päivää päiväkodissa, vapaapäivinä ja lomilla vietämme tavallista lapsiarkea. En äitinä rehki liikaa, lapsillamme ei ole mitään ohjattuja harrastuksia ja muutenkin olemme halunneet tehdä arjesta mahdollisimman rauhallista. Emme elä mitään suorituskeskeistä instagram-elämää, vaan hyvinkin yksinkertaista arkea. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös, koska pikkulapsiarjessa riittää työtä jo muutenkin.
Se nyppii, että kun yritän rauhoittaa näitä ns. ruuhkavuosia, niin ihmiset ympärillä eivät ymmärrä asiaa ja vaativat minulta ihan hirveästi. Töissä vaaditaan paljon, vaikka en ole missään esimiestehtävissä. Valitetaan, jos lapsi sairastuu tai itse sairastun. Ihmetellään, miksi sitä kaksivuotiasta ei voi ottaa sairastumistapauksessa töihin mukaan, kun kyllä meidän Isla 11 v ihan hyvin pärjää palaverini ajan. Niin, miksiköhän en voi ottaa vilkasta taaperoa mukaan töihin ja miksi ihmeessä toisin sairaan lapsen työpaikalleni? Osalla on aivan unohtunut, millaista pienen lapsen kanssa on.
Päiväkodissa kaikki lapsiin liittyvä kritiikki annetaan minulle, ei miehelle. Jos mies hakee lapset päiväkodista, niin miehelle ei anneta juuri mitään palautetta. Minä saan sitten kuulla pitkät selostukset siitä, mikä lasten päiväkotipäivässä on mennyt pieleen. Tai jos mies on aamulla pukenut pienemmän lapsen, niin minä saan kritiikin siitä, jos lapsella oli jalassa kumpparit ja päivällä ei satanutkaan vettä. Minulle tyrkätään päiväkodista kaikki laput ja vaatimukset, vaikka olemme sanoneet, että mieskin voi nämä asiat hoitaa. Äitinä ärsyttää, että minut nähdään ainoana vanhempana, vaikka lapsilla on osallistuva isäkin. Jos lapsi on jossain asiassa hieman ikätovereita jäljessä, niin minua äitinä syyllistetään siitä, miksi en _äitinä_ ole opettanut tätä asiaa lapselle.
Raskauksien jälkeen molempien lasten vauvavuonna tuli perheen ulkopuolisilta kommenttia siitä, että pitäisi karistaa raskauskilot nopeasti. Siinä kiireisen lapsiarjen keskellä ulkopuoliset tulivat vaatimaan, että nyt syöt salaattia ja jumppaat itsesi kuntoon. Ensimmäiset kommentit raskauskilojen pudottamisesta tulivat, kun esikoinen oli 1,5 kk. Laihdutin molemmilla kerroilla loput raskauskilot vauvavuoden päätteeksi, sillä vauvavuosina ei todellakaan ollut kropan timmimmäksi treenaaminen päällimmäisenä mielessä. Äidin ulkonäkökin on arvostelun ja vaatimisen kohteena.
Nämä nyt vain esimerkkinä. Äitinä uuvuttaa se, että muut ihmiset vaativat äideiltä niin hemmetisti. Mitä sitten, jos lapsella on kumpparit kuivana päivänä jalassa, jos ruokana on valmista pilttiä tai en halua paiskia ylitöitä, kun kotona on pienet lapset? Ei elämän tarvitse olla mitään täydellistä, mutta äideiltä odotetaan ihan liikaa. En yhtään ihmettele, että monia ei perheellistyminen kiinnosta, kun monien reaktiot äiteihin ovat tätä luokkaa.
Kommentit (464)
Vierailija kirjoitti:
90-luvun lapsena muistan, miten kerrastaloon muuttaneet isovanhemmat JATKOIVAT LAPSIPERHEARKEAAN kun heidän omat lapsensa perheellistyivät. Ukki kävi ajamassa poikansa nurmikon ja mamma teki pari kertaa viikossa ruuat lapsenlapsille. Lapset olivat koko suvun - koko kylän - juttu. Nykyajan lapsiperheellisiltä odotetaan ihan uskomatonta panostusta, vaikka heitä on vähemmän kuin koskaan ennen. Joka päivä pitää järjestää lämmin ruoka, kehittävät harrastukset ja valmentaa lasta tuplaamaan itsensä. Sen sijaan sukupolvi, joka sai omien vanhempiensa vankkumattoman tuen, lepää laakereillaan ja keskittyy nauttimaan "ansaituista eläkepäivistä". Minulta meinaa räjähtää pää, kun seuraan tätä kehitystä.
Omista vanhemmistani vain toisella on tämä "lapsiperhearki on ikuista" -asenne. Että kun omat lapset ovat aikuistuneet, esikoisella on jo lapsi tulollaan ja sitten autetaan heitä. Keski-iän helppous on sitä, ettei ole enää ensisijaista vastuuta eikä aikaisia aamuherätyksiä. Toinen katsoo, että omat lapset on nyt tehty ja hän ei enää tikkuakaan pistä ristiin. Jos enemmistö potentiaalisista suomalaisista isovanhemmista on jälkimmäistä tyyppiä, niin lapsiperheiden tukiverkot ovat uskomattoman huonolla tolalla.
Eiköhän tuokin oo ollut perhekohtaista. Meillä isovanhemmat sairasti paljon. Ja vielä asuivat molemmat eri paikkakunnilla kuin me. Kyllä siinä monena viikonloppuna kuussa vanhemmat pakkasi meidät autoon ja suuntasi auttamaan vanhempiaan /appivanhempiaan. Aikuisena oon tajunnut, että on ollut rankkaa ja ymmärtänyt myös, miksi heillä niin usein oli pinna kireällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimiehelläni (nainen) on 12 v ja 14 v lapset. On aivan täysin unohtanut, millaista on pienten lasten kanssa. Lapseni aloitti vasta päiväkodissa ja kerroin, että jos lapsi sairastuu, niin minun täytyy lähteä kesken työpäivän hakemaan lasta päiväkodista. Esimies vain tähän totesi, että no otat sitten lapsen töihin mukaan ja lapsi pärjäilee takahuoneessa töidesi ajan. Piti ihan rautalangasta vääntää, että en voi ottaa oksentelevaa/ripuloivaa/kuumeista/itkevää lasta töihin. Enkä todellakaan voi jättää pientä lasta yksin jonnekin takahuoneeseen itkemään ja painella tekemään töitä asiakkaiden parissa.
Ymmärtäisin ehkä jotenkin tuon esimiehen aivopierun, jos hän olisi lapseton, mutta itse pikkulapsiarjen eläneeltä aika hämmentävä ajatusmalli.
Voi olla mahdollista, että tuo esimiesäiti ei olekaan itse hoitanut lapsiaan pikkulapsiaikana. Isovanhemmat tai mies on hoitanut lapset. Tiedän myös yhden esinaisen, jolla on viisi lasta, mutta on ollut heidän kanssaan kotona seitsemän vuotta, joten ei ole kokemusta työn ja pienten lasten yhdistämisestä. Tämä ei mm. käsitä, että lapset on nyt vaan pakko hakea päiväkodista, eikä voi jäädä rupattelemaan noutoaikana.
No tuollaisella esinaisella on kokemus siitä, että asiat voi hoitaa toisinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
90-luvun lapsena muistan, miten kerrastaloon muuttaneet isovanhemmat JATKOIVAT LAPSIPERHEARKEAAN kun heidän omat lapsensa perheellistyivät. Ukki kävi ajamassa poikansa nurmikon ja mamma teki pari kertaa viikossa ruuat lapsenlapsille. Lapset olivat koko suvun - koko kylän - juttu. Nykyajan lapsiperheellisiltä odotetaan ihan uskomatonta panostusta, vaikka heitä on vähemmän kuin koskaan ennen. Joka päivä pitää järjestää lämmin ruoka, kehittävät harrastukset ja valmentaa lasta tuplaamaan itsensä. Sen sijaan sukupolvi, joka sai omien vanhempiensa vankkumattoman tuen, lepää laakereillaan ja keskittyy nauttimaan "ansaituista eläkepäivistä". Minulta meinaa räjähtää pää, kun seuraan tätä kehitystä.
Omista vanhemmistani vain toisella on tämä "lapsiperhearki on ikuista" -asenne. Että kun omat lapset ovat aikuistuneet, esikoisella on jo lapsi tulollaan ja sitten autetaan heitä. Keski-iän helppous on sitä, ettei ole enää ensisijaista vastuuta eikä aikaisia aamuherätyksiä. Toinen katsoo, että omat lapset on nyt tehty ja hän ei enää tikkuakaan pistä ristiin. Jos enemmistö potentiaalisista suomalaisista isovanhemmista on jälkimmäistä tyyppiä, niin lapsiperheiden tukiverkot ovat uskomattoman huonolla tolalla.
Eiköhän tuokin oo ollut perhekohtaista. Meillä isovanhemmat sairasti paljon. Ja vielä asuivat molemmat eri paikkakunnilla kuin me. Kyllä siinä monena viikonloppuna kuussa vanhemmat pakkasi meidät autoon ja suuntasi auttamaan vanhempiaan /appivanhempiaan. Aikuisena oon tajunnut, että on ollut rankkaa ja ymmärtänyt myös, miksi heillä niin usein oli pinna kireällä.
Sairastaminen on eri asia! Olisivatko olleet tukena, jos olisivat olleet terveenä?
Oman tuttavapiirin perusteella apua saaneet perheet ovat ylisukupolvisesti optimistisempia, vaikka on ollut sairautta tai epäonnea. Sen sijaan ne, jotka ovat jääneet yksin vanhemmuudessaan, heittävät hanskat tiskiin heti kun lapset ovat täysi-ikäistyneet ja auttavat vain sen verran kuin heitä huvittaa. Johtunee siitä, että ovat oppineet pärjäämään yksin ja suojelemaan voimavarojaan, eivätkä osaa asettua uuden pärjääjäsukupolven asemaan.
Kaikenlaista tulee nähtyä, osassa perheistä isoisät ajavat puolen Suomen halki auttamaan tytärtään ja toisessa perheessä tytär muuttaa paikkakuntaa ja työpaikkaa voidakseen asua vanhan äitinsä lähellä. Sitten on niitä, jotka ovat lusineet lapsiperhearkea kuin elinkautista ja kun siitä päästään eroon, niin lasten perheet jätetään lusimaan oma osuutensa.
Ihme piireissä liikutte. Minua lapsiarjessa rasittaa eniten lapsen hoitaminen. Ei ole kukaan vaatinut laihtumaan, hoitaja ei kettuile, eikä töissäkään mitään ihmeitä vaadita. Ehkä meillä on sitten vaan parempi tes.
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Lain mukaan on oikeus mm
- olla kotona kun lapsi sairastaa
- lyhennetty työaika
- perhevapaat
Nythän näistäkin naputetaan ja räyhätään. Minullekin esimies huusi kun en ennustanut lapsen vakavaa astmakohtausta.
Minut myös sivuutettiin toistuvasti, yritettiin siirtää vaativat työtehtävät muille jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monessa asiassa sympatiseeraan mistä puhut, mutta sitä en ymmärrä että kuvittelet lasten takia voivasi löysäillä töissä. Muiden ei tarvitse tehdä sinun töitäsi, koska olet äiti. Olet ihan vapaaehtoisesti hankkinut lapset ja jatkanut töissä. Jos olet jatkuvasti poissa, niin kyllähän siinä työkavereiden pinna alkaa kiristyä. Miksi et jäänyt pidemmälle hoitovapaalle?
Hoitovapaalla saa olla siihen asti, kun lapsi täyttää 3 v. Vaikka olisi tuon 3 v, niin monilla lapset sairastelevat päiväkoti-iässä ja tartuttavat myös vanhemmat. Harvalla on varaa palkata kotiin yksityistä lastenhoitajaa työpäivien ajaksi.
Toinen kysymys: onko löysäilyä se, ettei sano töissä kaikkeen kyllä? Omissa työpaikoissani ylitöitä on saatettu tarjota yleisesti, mutta eivät kaikki niihin sano kyllä eikä asiaa sen kummemmin ihmetellä. Onhan ihmisillä muutakin elämää kuin työ.
Ja sitten jos olet sen kolme vuotta hoitovapaalla, niin kuin minä ekan kanssa, niin sitten syyllistetään, että miksi et mene töihin ja laita lasta päiväkotiin..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
90-luvun lapsena muistan, miten kerrastaloon muuttaneet isovanhemmat JATKOIVAT LAPSIPERHEARKEAAN kun heidän omat lapsensa perheellistyivät. Ukki kävi ajamassa poikansa nurmikon ja mamma teki pari kertaa viikossa ruuat lapsenlapsille. Lapset olivat koko suvun - koko kylän - juttu. Nykyajan lapsiperheellisiltä odotetaan ihan uskomatonta panostusta, vaikka heitä on vähemmän kuin koskaan ennen. Joka päivä pitää järjestää lämmin ruoka, kehittävät harrastukset ja valmentaa lasta tuplaamaan itsensä. Sen sijaan sukupolvi, joka sai omien vanhempiensa vankkumattoman tuen, lepää laakereillaan ja keskittyy nauttimaan "ansaituista eläkepäivistä". Minulta meinaa räjähtää pää, kun seuraan tätä kehitystä.
Omista vanhemmistani vain toisella on tämä "lapsiperhearki on ikuista" -asenne. Että kun omat lapset ovat aikuistuneet, esikoisella on jo lapsi tulollaan ja sitten autetaan heitä. Keski-iän helppous on sitä, ettei ole enää ensisijaista vastuuta eikä aikaisia aamuherätyksiä. Toinen katsoo, että omat lapset on nyt tehty ja hän ei enää tikkuakaan pistä ristiin. Jos enemmistö potentiaalisista suomalaisista isovanhemmista on jälkimmäistä tyyppiä, niin lapsiperheiden tukiverkot ovat uskomattoman huonolla tolalla.
Eiköhän tuokin oo ollut perhekohtaista. Meillä isovanhemmat sairasti paljon. Ja vielä asuivat molemmat eri paikkakunnilla kuin me. Kyllä siinä monena viikonloppuna kuussa vanhemmat pakkasi meidät autoon ja suuntasi auttamaan vanhempiaan /appivanhempiaan. Aikuisena oon tajunnut, että on ollut rankkaa ja ymmärtänyt myös, miksi heillä niin usein oli pinna kireällä.
Sairastaminen on eri asia! Olisivatko olleet tukena, jos olisivat olleet terveenä?
Oman tuttavapiirin perusteella apua saaneet perheet ovat ylisukupolvisesti optimistisempia, vaikka on ollut sairautta tai epäonnea. Sen sijaan ne, jotka ovat jääneet yksin vanhemmuudessaan, heittävät hanskat tiskiin heti kun lapset ovat täysi-ikäistyneet ja auttavat vain sen verran kuin heitä huvittaa. Johtunee siitä, että ovat oppineet pärjäämään yksin ja suojelemaan voimavarojaan, eivätkä osaa asettua uuden pärjääjäsukupolven asemaan.
Kaikenlaista tulee nähtyä, osassa perheistä isoisät ajavat puolen Suomen halki auttamaan tytärtään ja toisessa perheessä tytär muuttaa paikkakuntaa ja työpaikkaa voidakseen asua vanhan äitinsä lähellä. Sitten on niitä, jotka ovat lusineet lapsiperhearkea kuin elinkautista ja kun siitä päästään eroon, niin lasten perheet jätetään lusimaan oma osuutensa.
No enempi kyllä olivat sitä sukupolvea, jotka lapsenakin palvelivat muita ja saivat pelkkiä moitteitta niskaansa. Ja tosiaan kun mä muutin omilleni, isä kuskasi mut toiselle puolen Suomea tavaroineni. Mielelläni suon nyt heille sen, etyä saavat edes yhdetn vaiheen elämässään elää rennommin eikä lapsenlapset olisi taas yksi taakka lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin eronneena äitinä olen huomannut sellaisen hauskan jutun, että silloin, kun olit yhdessä lapsen isän kanssa, sait hoitaa kaikki asiat yksin. Isälle ei jumalauta soitettu missään asiassa, vaikka hänet olisi merkitty ensisijaiseksi henkilöksi. Lähtökohtaisesti kaikki piti itse hoitaa AINA.
No, entäs sitten eron jälkeen? Koska meillä on yhteishuoltajuus, niin nyt kyllä isän lupia kysytään joka asiaan! Et saa hankittua lapsille pankkikorttia, verkkopankkitunnuksia, vaihtaa osoitetta tai hommata uutta passia ilman toisen huoltajan lupaa. Edelleen saat tehdä kaikki itse, mutta mikään asia ei etene, jos lapsen isä ei anna suostumusta. Siinä sitten ihmettelet viikkotolkulla, kun lapsen isä ei hoida valtakirjoja kuntoon, jotta nämä asiat saisi hoidettua.
Siksi yksinhuoltajuus. Tapaamiset yms. järjestää sitten ominpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Lain mukaan on oikeus mm
- olla kotona kun lapsi sairastaa
- lyhennetty työaika
- perhevapaatNythän näistäkin naputetaan ja räyhätään. Minullekin esimies huusi kun en ennustanut lapsen vakavaa astmakohtausta.
Minut myös sivuutettiin toistuvasti, yritettiin siirtää vaativat työtehtävät muille jne.
Eli tosi paljon oikeuksia ihan jo laki takaa. Tietenkään et voinut ennustaa lapsen astamskohtausta, mutta muistapa myös, ettei sun yksityiselämästå saisi muut kärsiä enempää, kuin mitä jo lain sulle myöntämien etujen vuoksi joutuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun pitää vetää rajat silläkin uhalla, että vaikutat vähän tylyltä. Liialla kiltteydellä ei saavuta muuta kuin lisää vaatimuksia toisilta. Omasta jaksamisesta on hyvä huolehtia selkein rajanvedoin.
Juuri näin. Olin aikoinaan se hankala äiti, joka viis veisasi valituksista. Sanoin muutaman kerran lapsen hakiessani, että mitä pitäisi tehdä, viedä saunan taakse ja lopettaa, jos on niin hankala. Loppui tyhjä kitinä.
Yleensäkään en korvaani lotkauttanut muiden sanomisille kiloistani tms
Olin vaikean äidin maineessa, mutta mitä sitten . Näin sain rauhan itselleni ja kukaan ei tullut arvostelemaan ja vaatimaan minulta mitään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Lain mukaan on oikeus mm
- olla kotona kun lapsi sairastaa
- lyhennetty työaika
- perhevapaatNythän näistäkin naputetaan ja räyhätään. Minullekin esimies huusi kun en ennustanut lapsen vakavaa astmakohtausta.
Minut myös sivuutettiin toistuvasti, yritettiin siirtää vaativat työtehtävät muille jne.
Eli tosi paljon oikeuksia ihan jo laki takaa. Tietenkään et voinut ennustaa lapsen astamskohtausta, mutta muistapa myös, ettei sun yksityiselämästå saisi muut kärsiä enempää, kuin mitä jo lain sulle myöntämien etujen vuoksi joutuvat.
Miksi jankkaat ja jankkaat samaa kun jo kerroin että jo lakisääteisistä oikeuksista haukutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monessa asiassa sympatiseeraan mistä puhut, mutta sitä en ymmärrä että kuvittelet lasten takia voivasi löysäillä töissä. Muiden ei tarvitse tehdä sinun töitäsi, koska olet äiti. Olet ihan vapaaehtoisesti hankkinut lapset ja jatkanut töissä. Jos olet jatkuvasti poissa, niin kyllähän siinä työkavereiden pinna alkaa kiristyä. Miksi et jäänyt pidemmälle hoitovapaalle?
Hoitovapaalla saa olla siihen asti, kun lapsi täyttää 3 v. Vaikka olisi tuon 3 v, niin monilla lapset sairastelevat päiväkoti-iässä ja tartuttavat myös vanhemmat. Harvalla on varaa palkata kotiin yksityistä lastenhoitajaa työpäivien ajaksi.
Toinen kysymys: onko löysäilyä se, ettei sano töissä kaikkeen kyllä? Omissa työpaikoissani ylitöitä on saatettu tarjota yleisesti, mutta eivät kaikki niihin sano kyllä eikä asiaa sen kummemmin ihmetellä. Onhan ihmisillä muutakin elämää kuin työ.
Ja sitten jos olet sen kolme vuotta hoitovapaalla, niin kuin minä ekan kanssa, niin sitten syyllistetään, että miksi et mene töihin ja laita lasta päiväkotiin..
Minun lapseton siskoni on syyllistänyt minut sekä kotona hoitamisesta että päivähoitoon viemisestä.
Ja äitini sekä siitä että en vienyt päivähoitoon mutta vein iltikseen.
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Näin jos kyseessä surkea työpaikka jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Hyvä työpaikka on inhimillinen, ottaa huomioon että ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja siitä huolimatta heidän työpanoksensa on yhteiskunnallisesti tärkeä, ja joustaa siinä missä työntekijäkin joskus joutuu, ei vaadi liikaa. Harva käy töissä vain sen työntekemisen takia tai pomon rikastuttamisen nimissä, vaan siksi että siitä saa palkkaa jolla rahoittaa sitä työn ulkopuolista OIKEAA elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Näin jos kyseessä surkea työpaikka jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Hyvä työpaikka on inhimillinen, ottaa huomioon että ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja siitä huolimatta heidän työpanoksensa on yhteiskunnallisesti tärkeä, ja joustaa siinä missä työntekijäkin joskus joutuu, ei vaadi liikaa. Harva käy töissä vain sen työntekemisen takia tai pomon rikastuttamisen nimissä, vaan siksi että siitä saa palkkaa jolla rahoittaa sitä työn ulkopuolista OIKEAA elämää.
Juu mutta mä esim. lapsettomana aamu-unisena joudun kärsimään perheellisten aikatauluista. Meillä aamuliukuma on 8-10 ja iltaliukuma 15-18. Päiväkotien hakuaikojen vuoksi yhteisten palaverien ym ajankohdat on aamupainotteiset ja mitään ei voi sopia klo 15:n jälkeen, vaikka työaikaa ois periaatteessa 3 tuntia käytettävissä. Ja silti nää viittii valittaa, miten työpaikalla ei ymmärretä.
Vierailija kirjoitti:
90-luvun lapsena muistan, miten kerrastaloon muuttaneet isovanhemmat JATKOIVAT LAPSIPERHEARKEAAN kun heidän omat lapsensa perheellistyivät. Ukki kävi ajamassa poikansa nurmikon ja mamma teki pari kertaa viikossa ruuat lapsenlapsille. Lapset olivat koko suvun - koko kylän - juttu. Nykyajan lapsiperheellisiltä odotetaan ihan uskomatonta panostusta, vaikka heitä on vähemmän kuin koskaan ennen. Joka päivä pitää järjestää lämmin ruoka, kehittävät harrastukset ja valmentaa lasta tuplaamaan itsensä. Sen sijaan sukupolvi, joka sai omien vanhempiensa vankkumattoman tuen, lepää laakereillaan ja keskittyy nauttimaan "ansaituista eläkepäivistä". Minulta meinaa räjähtää pää, kun seuraan tätä kehitystä.
Omista vanhemmistani vain toisella on tämä "lapsiperhearki on ikuista" -asenne. Että kun omat lapset ovat aikuistuneet, esikoisella on jo lapsi tulollaan ja sitten autetaan heitä. Keski-iän helppous on sitä, ettei ole enää ensisijaista vastuuta eikä aikaisia aamuherätyksiä. Toinen katsoo, että omat lapset on nyt tehty ja hän ei enää tikkuakaan pistä ristiin. Jos enemmistö potentiaalisista suomalaisista isovanhemmista on jälkimmäistä tyyppiä, niin lapsiperheiden tukiverkot ovat uskomattoman huonolla tolalla.
Tämä. Näitä ansaittuja eläkepäiviä viettäviä +65 v ikäisiä on nyt todella paljon. Odotan, miten 10 vuoden päästä jossakin Kotiliedessä nuristaan näin: "Tuula 80 v: aikuiset lapset ja lapsenlapset eivät halua auttaa". Niin, miksiköhän eivät halua? Tuulan mielestä nuorempi sukupolvi on epäreilu ja itsekeskeinen. Tuula sen sijaan unohti mainita, miten jätti omat aikuiset lapsensa ilman apua, kun halusi viettää ansaittuja eläkepäiviä eikä olla lapsiperheen apuna. En tarkoita tällä sitä, että isovanhempien pitäisi olla jatkuvasti apuna. Mutta se olisi monessa perheessä jo paljon, jos isovanhempi veisi vaikka kerran kuussa perheen piltit leikkipuistoon pariksi tunniksi niin, että vanhemmat saavat levähtää/hoitaa asioita rauhassa.
Monilla lapsiperheillä on surkeat tukiverkot ja yksi syy on "muka" välimatka isovanhempien luokse. Oli aivan eri juttu joskus vuosikymmeniä sitten, jos isovanhemmat asuivat parin tunnin päässä eikä perheessä välttämättä ollut autoakaan/maalla oli maatalon työt tehtävänä. Nykyään monet isovanhemmat asuvat kaupungissa, eikä mitään maatalon töitä ole. Auto tai jopa kaksikin löytyy, eikä mikään estäisi lähtemästä avuksi. Sitten arki täytetään eläkeläisten jumppapiireillä ja konserteilla ja valitetaan, kun arki on niin kiireistä ettei ehdi avuksi.
Piti oikein tarkistaa, onko tämä ikivanha ketju, mutta eipä näköjään ole.
Omat lapset ovat nyt jo isoja, mutta se oli yleinen riidan aihe päiväkotiaikana, että mies vei lapsen päiväkotiin myöhässä aamupalata ja puuttuvin varustein. Hänelle sanottiin, että ei se mitään, kyllä löytyy kaapista aamupalaa ja varusteita. Minä sain sitten lasta hakiessa aina haukut, jota mies ei uskonut, koska hänelle sanottiin, että ei se mitään.
Se ihmetytti lasten lukioaikaankin, että kaikki viestit eivät koulta tai harrastuksista tulleet meille molemmille, vain vaan minulle. Aina piti kysyä mieheltä, että saitko muuten tämän viestin. Luulisi, että noissa massaviesteissä olisi joku automatiikka, eikä niistä edes pystyis valkkaamaan, että laitetaanpa tämä vaan äidille.
Meilläkin joka paikkaan ilmoitettiin ensisijaiseksi soiteltavaksi isä (pystyy vastaamaan lähes aina) eikä minä (en voi vastata kesken töiden). Minulle kuitenkin tuli puhelut aina, kunnes lapset oppivat sanomaan, että soittakaa iskälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Näin jos kyseessä surkea työpaikka jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Hyvä työpaikka on inhimillinen, ottaa huomioon että ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja siitä huolimatta heidän työpanoksensa on yhteiskunnallisesti tärkeä, ja joustaa siinä missä työntekijäkin joskus joutuu, ei vaadi liikaa. Harva käy töissä vain sen työntekemisen takia tai pomon rikastuttamisen nimissä, vaan siksi että siitä saa palkkaa jolla rahoittaa sitä työn ulkopuolista OIKEAA elämää.
Juu mutta mä esim. lapsettomana aamu-unisena joudun kärsimään perheellisten aikatauluista. Meillä aamuliukuma on 8-10 ja iltaliukuma 15-18. Päiväkotien hakuaikojen vuoksi yhteisten palaverien ym ajankohdat on aamupainotteiset ja mitään ei voi sopia klo 15:n jälkeen, vaikka työaikaa ois periaatteessa 3 tuntia käytettävissä. Ja silti nää viittii valittaa, miten työpaikalla ei ymmärretä.
No se ei liene niiden lapsiperheellisten syytä että sinä olet aamu-uninen (on moni perheellinenkin mutta silti mennään). Työpaikkasi syytä etteivät osaa järjestää aikatauluja tehokkaammin. Kannattaisiko tehdä se aloite muutokseen eikä syyttää viattomia työkavereita?
Minua risoo se, kun töissä ihmetellään, miksei meillä ole tukiverkkoja pikkulapsiarjessa. Noh, minäpä kerron.
-Muutimme töiden takia vieraalle paikkakunnalle asumaan korona-ajan alkaessa. Ei päästy tutustumaan ihmisiin, monet paikat olivat kiinni ja vauva-arki oli työlästä. Töihin palattua millekään tukiverkkojen luomiselle ei ole aikaa, emme vielä 3,5 vuoden jälkeenkään tunne paikkakunnalta kunnolla ketään.
-Isovanhemmat ovat kaikki elossa. Kaukana asuvat isovanhemmat käyvät parin kuukauden välein ja auttavat silloin parin päivän ajan. Heistä ei ole avuksi, jos päiväkodista soitetaan lapsen olevan sairaana. Toiset isovanhemmat asuvat kohtuullisen matkan päässä, mutta eivät lupauksistaan huolimatta ole tulleet avuksi (on kysytty). Mummo jopa palasi eläkkeeltä takaisin töihin, kun kävi aika eläkkeellä pitkäksi. Isovanhemmista ei siis ole apua arjessa. Muut sukulaiset ovat iäkkäitä/asuvat satojen kilometrien päässä.
-Meillä on muutamia kavereita. Perheelliset kaverit asuvat n. 1-1,5 h matkan päässä. Ei heistä ole avuksi ja heillä on kiireitä omien lastensa kanssa. Sinkut tai lapsettomat kaverit eivät puolestaan halua olla lastenhoitoapuna. Osa ei siihen kykenisi ja osa ei välitä lapsista tippaakaan, eikä juurikaan ole nähtykään lapsen syntymän jälkeen. Ei näistäkään kavereista tukiverkoiksi ole.
Mistä tällaisessa tilanteessa tukiverkot taikoisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
90-luvun lapsena muistan, miten kerrastaloon muuttaneet isovanhemmat JATKOIVAT LAPSIPERHEARKEAAN kun heidän omat lapsensa perheellistyivät. Ukki kävi ajamassa poikansa nurmikon ja mamma teki pari kertaa viikossa ruuat lapsenlapsille. Lapset olivat koko suvun - koko kylän - juttu. Nykyajan lapsiperheellisiltä odotetaan ihan uskomatonta panostusta, vaikka heitä on vähemmän kuin koskaan ennen. Joka päivä pitää järjestää lämmin ruoka, kehittävät harrastukset ja valmentaa lasta tuplaamaan itsensä. Sen sijaan sukupolvi, joka sai omien vanhempiensa vankkumattoman tuen, lepää laakereillaan ja keskittyy nauttimaan "ansaituista eläkepäivistä". Minulta meinaa räjähtää pää, kun seuraan tätä kehitystä.
Omista vanhemmistani vain toisella on tämä "lapsiperhearki on ikuista" -asenne. Että kun omat lapset ovat aikuistuneet, esikoisella on jo lapsi tulollaan ja sitten autetaan heitä. Keski-iän helppous on sitä, ettei ole enää ensisijaista vastuuta eikä aikaisia aamuherätyksiä. Toinen katsoo, että omat lapset on nyt tehty ja hän ei enää tikkuakaan pistä ristiin. Jos enemmistö potentiaalisista suomalaisista isovanhemmista on jälkimmäistä tyyppiä, niin lapsiperheiden tukiverkot ovat uskomattoman huonolla tolalla.
Tämä. Näitä ansaittuja eläkepäiviä viettäviä +65 v ikäisiä on nyt todella paljon. Odotan, miten 10 vuoden päästä jossakin Kotiliedessä nuristaan näin: "Tuula 80 v: aikuiset lapset ja lapsenlapset eivät halua auttaa". Niin, miksiköhän eivät halua? Tuulan mielestä nuorempi sukupolvi on epäreilu ja itsekeskeinen. Tuula sen sijaan unohti mainita, miten jätti omat aikuiset lapsensa ilman apua, kun halusi viettää ansaittuja eläkepäiviä eikä olla lapsiperheen apuna. En tarkoita tällä sitä, että isovanhempien pitäisi olla jatkuvasti apuna. Mutta se olisi monessa perheessä jo paljon, jos isovanhempi veisi vaikka kerran kuussa perheen piltit leikkipuistoon pariksi tunniksi niin, että vanhemmat saavat levähtää/hoitaa asioita rauhassa.
Monilla lapsiperheillä on surkeat tukiverkot ja yksi syy on "muka" välimatka isovanhempien luokse. Oli aivan eri juttu joskus vuosikymmeniä sitten, jos isovanhemmat asuivat parin tunnin päässä eikä perheessä välttämättä ollut autoakaan/maalla oli maatalon työt tehtävänä. Nykyään monet isovanhemmat asuvat kaupungissa, eikä mitään maatalon töitä ole. Auto tai jopa kaksikin löytyy, eikä mikään estäisi lähtemästä avuksi. Sitten arki täytetään eläkeläisten jumppapiireillä ja konserteilla ja valitetaan, kun arki on niin kiireistä ettei ehdi avuksi.
Minun vanhempani sanovat, etteivät hekään saaneet apua ja yksin piti pärjätä. Mummoloihin oli matkaa 200 km. Isovanhemmillani oli useita lapsenlapsia ja heidän aikuiset lapsensa asuivat eri puolilla Suomea. Kummallakaan mummollani ei ollut ajokorttia. Ymmärrän, ettei tuolloin ole ollut mahdollisuutta auttaa. Kummallakin vanhemmistani on ajokortit, autot ja vain 1 lapsenlapsi. Välimatkaa meillä toki on, mutta tilanne on mielestäni ihan toinen kuin vanhemmillani aikanaan.
90-luvun lapsena muistan, miten kerrastaloon muuttaneet isovanhemmat JATKOIVAT LAPSIPERHEARKEAAN kun heidän omat lapsensa perheellistyivät. Ukki kävi ajamassa poikansa nurmikon ja mamma teki pari kertaa viikossa ruuat lapsenlapsille. Lapset olivat koko suvun - koko kylän - juttu. Nykyajan lapsiperheellisiltä odotetaan ihan uskomatonta panostusta, vaikka heitä on vähemmän kuin koskaan ennen. Joka päivä pitää järjestää lämmin ruoka, kehittävät harrastukset ja valmentaa lasta tuplaamaan itsensä. Sen sijaan sukupolvi, joka sai omien vanhempiensa vankkumattoman tuen, lepää laakereillaan ja keskittyy nauttimaan "ansaituista eläkepäivistä". Minulta meinaa räjähtää pää, kun seuraan tätä kehitystä.
Omista vanhemmistani vain toisella on tämä "lapsiperhearki on ikuista" -asenne. Että kun omat lapset ovat aikuistuneet, esikoisella on jo lapsi tulollaan ja sitten autetaan heitä. Keski-iän helppous on sitä, ettei ole enää ensisijaista vastuuta eikä aikaisia aamuherätyksiä. Toinen katsoo, että omat lapset on nyt tehty ja hän ei enää tikkuakaan pistä ristiin. Jos enemmistö potentiaalisista suomalaisista isovanhemmista on jälkimmäistä tyyppiä, niin lapsiperheiden tukiverkot ovat uskomattoman huonolla tolalla.