Lue keskustelun säännöt.
Mitkä asiat tuntuvat toisille ihmisille täysin normaaleilta asioilta mutta sinulle saavuttamattomilta?
Minulle on käsittämätöntä se että jollakin on varaa omaan autoon ja omistusasuntoon. Auton varsinaisen hankintahinnan lisäksihän tulee pakolliset vakuutukset, bensat, renkaat eri vuodenajoille, huollot ja tietenkin ensin pitää olla ajokortti.
Kommentit (264)
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seurusteleminen.
Pidän useimpia miehiä aggressiivisina.
N
Useimmat naiset ovat saamattomia.
Ja ylimielisiä. Myös aggressivisia löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.
Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Sama täällä. Yksi traumaattisimpia lapsuuden muistoja on se, kun vanhempani uskoivat mun olevan syyllinen erääseen tapahtumaan ja kuuntelivat mieluummin tämän oikean syyllisen valheita minusta kuin omaa lastaan!
Palkkatyö, auto, omistusasunto/-talo, mitä näitä nyt on. Olen väliinputoaja sukupolvea, joten tuollaiset asiat ovat täysin saavuttamattomissa, koska se työpaikan saaminen ei ole omista pyrkimyksistä kiinni, eikä säästäminen onnistu kalliiden peruselämisen kulujen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.
Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.
Eikö se pitäisi jo mennä niin, että aikuinen lapsi tukee vanhempaa?
Hoikkuus, siis ei edes suoranainen laihuus vaan se että näyttäisi edes jotenkin sensuellilta ja siron naiselliselta. Suurin osa tuntuu oleva tätä vaikka olisi lihavakin. Olen tosi lyhyt mutta leveä, ja pienikin läski kropassa saa minut näyttämään ylipainoiselta. Kaikki ovat aina järkyttyneitä kun kuulevat pituuteni, koska näytän paljon isommalta: hartiat kuin ladon ovet, tasapaksu = ei vyötäröä, todella paksut jalat, jne. Kunnon maalaisrotua! Olen jo 40+ mutta en todnäk ikinä tule hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Miehenä olisin tietysti just hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asioiden oppiminen. Vaikka olen käynyt koulut ja opiskellut ja tehnyt töitä alalla pari vuotta, niin työelämässä tunnen itseni aivan kädettömäksi. En muista kunnolla ammattisanastoa tai työvaiheita ihan tavallisessa duunariammatissa. En aina osaa vastata yllättäviin mutta yksinkertaisiin työhöni liittyviin kysymyksiin. Saatan neuvoa väärin, vaikka minun pitäisi tietää asia jo tällä kokemuksella. On noloa kun joku joka ei ole alalla tietää asiat minua paremmin ihan kuin ne olisi jotain yleistietoa. Ja varmaan onkin.
Työn oppiminen vaatii toistoja normaalia ihmistä enemmän. Opin todella todella hitaasti asioita.
Tämä vaikuttaa myös työnhakuun. Pelottaa, että minut palkkaava luulee palkkaavansa ammattilaisen, koska paperilla se näyttää siltä että minulla on vankkaa kokemusta. Tunnen itseni kuitenkin ihan aloittelijaksi. Minua myös luullaan ujoksi ja hiljaiseksi, kun puhun niin vähän. Yritän vältellä puhumista ettei ammattitaidottomuuteni tulisi ilmi. Kun taas muut puhuvat työhöni liittyvistä asioista olen melko pihalla. En luojan kiitos ole millään sosiaalialalla, jossa olisi ihmisistä kyse.
Auto, omistusasunto, vakityö,lomamatkat ulkomaille, osakkeet, keinottelu, vallanhimo, julkisivun ylläpito - tuossa aluksi. En kylläkään ole pyrkimässäkään mihinkään tuollaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttujen matkustelu kolme neljä kertaa vuodessa pohjoisamerikkaan, aasiaan ym. Vaikka on samanlainen matalapalkkalainen kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaali elämä. Parisuhde, työssä käynti, normaalisti eri paikoissa käynti,. matkustus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihme tyyppejä täällä, onko tämä joku avohoitopotilaiden kokoontumisajo, kun ihan tavalliset jutut ei onnistu. Siis joku ajokortti jne. Ei voi tajuta.
Kyllä, tällä palstalla käy paljon niitä ihmisiä joille ns normaali elämä on kaukainen ajatus. Ja tämä ketju on vielä erityisesti sellaisille suunnattu.
Järkyttävää, että heitä on noin paljon. Omassa tuttavapiirissä ei ole kuin yksi-kaksi.
Jos sun tuttavapiirissäkin on 1-2 tällaista henkilöä, niin miten voi tulla yllätyksenä, että tuhansien kävijöiden palstalta heitä löytyy useampia? Lisäksi, nettipalstat vetää puoleensa sellaista porukkaa jotka ovat yksinäisiä ja syrjäytyneitäkin, kun sitä muuta elämää ei sitten välttämättä hirveästi ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Säännölliset vapaat ja kesäloma
Mielenterveys, työpaikka, se että joku asia kerrankin sujuisi, sen verran rahaa ja terveyttä että tulisi jotenkin toimeen. Kaverit, hyvät ja lämpimät välit vanhempiin, tukiverkosto...
Onhan näitä, mutta aina on jotenkin selvitty, eikä vielä joudu elämään sillan alla, joten kait pitää vielä vaan olla "tyytynyt" tilanteeseen. Tyytyväisyydestä en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Se, että ymmärtäisi ns. tavallisia ihmisiä ja jotenkin tuntisi kuuluvansa heihin.
En ymmärrä, miten joku voi olla oikeasti onnellinen pelkästä taviselämästä.
Se, ettei pohdi muuta kuin ruuanlaittoa, lapsia, mökkeilyä tms.
Mutta tällaiset ihmiset on yleensä toisten kovasti arvostamia...
Ja vaikuttaa, että heillä on helppoa.
Ei ole suosittu kommentti tämä, mutta vähän "yksinkertaisemmat" ihmiset ovat helpommin onnellisia ihan tollaisista perusjutuistakin eivätkä hahmota esim uutisia laajemmassa skaalassa, mitä kaikesta seuraa. En toki yleistä kaikkiin. Asennekysymys kaiketi myös
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä miten ihmiset onnistuvat olemaan ajoissa tapaamisissa ynnä muissa. Vaikka miten yritän, melkein aina olen myöhässä tai ainakin ihan viime tipassa. Turhaudun itseeni usein, että mitä helvettiä, taas mokasin.
Olen samanlainen, mutta pakko myöntää että kyllähän tähän voisi panostaa jotenkin megana, niin eiköhän onnistuisi. Selvästi tarvitset vain huomattavasti enemmän aikaa kotona ennen lähtöä kuin kuvittelet. Veikkaan, että heräät tapaamiseen esim. 15-30min ennen tapaamista - kun tosiasiassa olisi pitänyt lopettaa muiden asioiden tekeminen ja alkaa valmistautua lähtöön 60min aiemmin.
Eli ei tää kyllä mitään mahdotonta ole.
Kandee tehdä myös ADHD testi, se aiheuttaa tota kanssa. Vaikka sitä ei kannata käyttää sitten tekosyynä myöskään...
Samaa mieltä adhd-testauksesta, kun asia yrittämisestä huolimatta aiheuttaa jatkuvasti ahdistusta ja tuskaa. Tuosta tekosyynä käyttämisestä; en usko että tähän sortuisi ihminen, joka noin paljon asiaa jo ajattelee. Ei siis ole välinpitämätön asian suhteen alunperinkään.
Mutta aitojen haasteiden ja niiden luonteen tunnistaminen usein auttaa suhtautumaan niihin vakavasti. Ja tällöin on vasta mahdollista etsiä niihin tehokkaita apukeinoja. Muuten helposti juuttuu kertomaan itselleen, että "tällaista ongelmaa ei pitäisi olla, ei voi olla, ei muillakaan ole", mikä estää sen tarkastelun ja toimivien ratkaisujen etsimisen/kokeilun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihme tyyppejä täällä, onko tämä joku avohoitopotilaiden kokoontumisajo, kun ihan tavalliset jutut ei onnistu. Siis joku ajokortti jne. Ei voi tajuta.
Kyllä, tällä palstalla käy paljon niitä ihmisiä joille ns normaali elämä on kaukainen ajatus. Ja tämä ketju on vielä erityisesti sellaisille suunnattu.
Järkyttävää, että heitä on noin paljon. Omassa tuttavapiirissä ei ole kuin yksi-kaksi.
Jos sun tuttavapiirissäkin on 1-2 tällaista henkilöä, niin miten voi tulla yllätyksenä, että tuhansien kävijöiden palstalta heitä löytyy useampia? Lisäksi, nettipalstat vetää puoleensa sellaista porukkaa jotka ovat yksinäisiä ja syrjäytyneitäkin, kun sitä muuta elämää ei sitten välttämättä hirveästi ole.
Edellisen kommenttiin viitaten, järkyttävää ettei normaalina itseään pitävä ihminen ymmärrä sen vertaa todennäköisyyksistä, että jos itse tuntee yksi tai kaksi, on kokonaisuus suurempi kuin pari. Kosla tuskin juuri hänen ympäristöönsä on sattuneet ne ainoat. Hän yllättyy, että hänen lähipiiri ei ole koko maailma. What?! Ja nämä ihmiset pitävät itseään normaaleina suoriutuvina kansalaisina, eikä kukaan ole sanonut esim. että oletko hieman yksinkertainen? Mikä taas kertoo asioita normaaliympyröiden muista ihmisistä. Etteivät huomaa. Koska eivät itsekään ymmärrä. Ihanan tyhmää.
Ystävä, auto, omistusasunto, matkustelu, kesämökki...
Kunnon ura, työyhteisössä ja sosiaalisissa tilanteissa normaalisti toimiminen. Itse kestän vain valikoituja ihmisjoukkoja ja mieluiten päihtyneenä. Teen töitä joissa ei joko tarvitse nähdä muita ihmisiä kasvotusten tai ollaan kahdestaan. En luota kykyihini, älykkyyteeni tai mahdollisuuksiini kehittyä yhtään ja menen aina sieltä missä aita on matalin. Väsyn kaikkeen todella nopeasti. Harmittaa kun olen näin rajoittunut.