Lue keskustelun säännöt.
Mitkä asiat tuntuvat toisille ihmisille täysin normaaleilta asioilta mutta sinulle saavuttamattomilta?
Minulle on käsittämätöntä se että jollakin on varaa omaan autoon ja omistusasuntoon. Auton varsinaisen hankintahinnan lisäksihän tulee pakolliset vakuutukset, bensat, renkaat eri vuodenajoille, huollot ja tietenkin ensin pitää olla ajokortti.
Kommentit (264)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Sama täällä. Yksi traumaattisimpia lapsuuden muistoja on se, kun vanhempani uskoivat mun olevan syyllinen erääseen tapahtumaan ja kuuntelivat mieluummin tämän oikean syyllisen valheita minusta kuin omaa lastaan!
Kiva kuulla, että niitä törttöjä löytyy muidenkin vanhemmista. Tosin toi "kiva" kannattaa ottaa tässä tapauksessa sarkasmina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molempia lippuja voi ostaa internetistä ja joko tulostaa liput tai näyttää niitä puhelimesta. Junalippuja saa myös rautatieasemilla olevista automaateista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.
Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.
Totta kai. Mutta ajattelepa asiaa näin päin.
Jos ne lähimmät ihmiset elämässäsi ovat jo lähtökohtaisesti "vihollisia" (tarkoitan tässä sitä, minkä toinenkin kirjoittaja toi esille, että uskovat - ja jopa puolustavat - ventovierasta ihmistä oman lapsensa sijaan), niin se aikuiseksi kasvaminen ei ikinä tapahdu. Tai tapahtuu, mutta ihmisen psyyke vinoutuu. Jossain terapiassa tuollaisia ehkä saa hoidettua, mutta monelle jää elinikäiset arvet. Jotkut sitten lähtevät oman käden kautta. Tai kostavat väärintekijöilleen.
Sitten joku alkaa mussuttamaan, että "ota itseäsi niskasta kiinni", tai että "olisit valinnut toisin".
Onnenkekseistäkin saa parempia neuvoja.
Tai vaikka muropaketin kyljestä.
Ihmissuhteiden saaminen. Kohta viisikymppinen nainen olen, eikä koskaan ole ollut kaveria, ystävää tai parisuhdetta. Olen kai vaan outo ja siksi minusta ei tykätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihme tyyppejä täällä, onko tämä joku avohoitopotilaiden kokoontumisajo, kun ihan tavalliset jutut ei onnistu. Siis joku ajokortti jne. Ei voi tajuta.
Kyllä, tällä palstalla käy paljon niitä ihmisiä joille ns normaali elämä on kaukainen ajatus. Ja tämä ketju on vielä erityisesti sellaisille suunnattu.
Järkyttävää, että heitä on noin paljon. Omassa tuttavapiirissä ei ole kuin yksi-kaksi.
Jos sun tuttavapiirissäkin on 1-2 tällaista henkilöä, niin miten voi tulla yllätyksenä, että tuhansien kävijöiden palstalta heitä löytyy useampia? Lisäksi, nettipalstat vetää puoleensa sellaista porukkaa jotka ovat yksinäisiä ja syrjäytyneitäkin, kun sitä muuta elämää ei sitten välttämättä hirveästi ole.
Edellisen kommenttiin viitaten, järkyttävää ettei normaalina itseään pitävä ihminen ymmärrä sen vertaa todennäköisyyksistä, että jos itse tuntee yksi tai kaksi, on kokonaisuus suurempi kuin pari. Kosla tuskin juuri hänen ympäristöönsä on sattuneet ne ainoat. Hän yllättyy, että hänen lähipiiri ei ole koko maailma. What?! Ja nämä ihmiset pitävät itseään normaaleina suoriutuvina kansalaisina, eikä kukaan ole sanonut esim. että oletko hieman yksinkertainen? Mikä taas kertoo asioita normaaliympyröiden muista ihmisistä. Etteivät huomaa. Koska eivät itsekään ymmärrä. Ihanan tyhmää.
No, tätä palstaa jos hetken lukee niin hyvin käy ilmi, että monet ihmiset on todella huonoja asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään erilaisuutta. Siis ihan jo semmoisissa yksinkertaisissa pikkuasioissa, tyyliin onko aamu- vai iltavirkku ja tykkääkö kahvista tai teestä, puhumattakaan jostain isommista asioista. Joten ei varsinaisesti yllätä että joillekin tulee kauheana järkytyksenä, että on ihmisiä joille "normaali elämä" on vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.
Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.
Totta kai. Mutta ajattelepa asiaa näin päin.
Jos ne lähimmät ihmiset elämässäsi ovat jo lähtökohtaisesti "vihollisia" (tarkoitan tässä sitä, minkä toinenkin kirjoittaja toi esille, että uskovat - ja jopa puolustavat - ventovierasta ihmistä oman lapsensa sijaan), niin se aikuiseksi kasvaminen ei ikinä tapahdu. Tai tapahtuu, mutta ihmisen psyyke vinoutuu. Jossain terapiassa tuollaisia ehkä saa hoidettua, mutta monelle jää elinikäiset arvet. Jotkut sitten lähtevät oman käden kautta. Tai kostavat väärintekijöilleen.
Sitten joku alkaa mussuttamaan, että "ota itseäsi niskasta kiinni", tai että "olisit valinnut toisin".
Onnenkekseistäkin saa parempia neuvoja.
Tai vaikka muropaketin kyljestä.
Jaa, osalla meistä "huonoista neuvojista" on ollut tosi karmeat vanhemmat, mutta hyvä aikuisuus. Koska on ymmärtänyt, ettei se huonoon lapsuuteen vetoaminen muuta mitään paremmaksi, ja lapsuus meni jo. Mutta jatka sinä vanhempien syyttämistä, loputtomiin. Minusta on hyödyllisempää rakentaa itselle hyvä elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesukset, jumalat ja muut öttiäiset eivät puhu minulle koskaan vaikka juttelevat kaikkien muiden kanssa aamusta iltaan.
Ns. Turvaverkko. Siis se että voi luottaa joidenkin/jonkun tukeen tiukan paikan tullen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.
Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.
Totta kai. Mutta ajattelepa asiaa näin päin.
Jos ne lähimmät ihmiset elämässäsi ovat jo lähtökohtaisesti "vihollisia" (tarkoitan tässä sitä, minkä toinenkin kirjoittaja toi esille, että uskovat - ja jopa puolustavat - ventovierasta ihmistä oman lapsensa sijaan), niin se aikuiseksi kasvaminen ei ikinä tapahdu. Tai tapahtuu, mutta ihmisen psyyke vinoutuu. Jossain terapiassa tuollaisia ehkä saa hoidettua, mutta monelle jää elinikäiset arvet. Jotkut sitten lähtevät oman käden kautta. Tai kostavat väärintekijöilleen.
Sitten joku alkaa mussuttamaan, että "ota itseäsi niskasta kiinni", tai että "olisit valinnut toisin".
Onnenkekseistäkin saa parempia neuvoja.
Tai vaikka muropaketin kyljestä.Jaa, osalla meistä "huonoista neuvojista" on ollut tosi karmeat vanhemmat, mutta hyvä aikuisuus. Koska on ymmärtänyt, ettei se huonoon lapsuuteen vetoaminen muuta mitään paremmaksi, ja lapsuus meni jo. Mutta jatka sinä vanhempien syyttämistä, loputtomiin. Minusta on hyödyllisempää rakentaa itselle hyvä elämä.
Oletko mukava seuraihminen, avoin, vankkumaton jne? Kaikki mun tuntemat oikeasti mukavat ja menestyvät ihmiset ovat eläneet tosi hyvän lapsuuden. Kyllä sen aistii ihmisestä, jos on oikeasti sisältä katkera paska, niin kuin sinäkin. En osaa kuvitella ketään heistä sanomasta tuollaista, ovat hyvin empaattisia ihmisiä.
Lapset, omistusasunto, kesämökki, hyvä fyysinen terveys, hyvä mielenterveys, ei "yliherkkyyttä", ei huolta osattomista ihmisistä eikä eläimistä. Lista jatkuu ja jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.
Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.
Totta kai. Mutta ajattelepa asiaa näin päin.
Jos ne lähimmät ihmiset elämässäsi ovat jo lähtökohtaisesti "vihollisia" (tarkoitan tässä sitä, minkä toinenkin kirjoittaja toi esille, että uskovat - ja jopa puolustavat - ventovierasta ihmistä oman lapsensa sijaan), niin se aikuiseksi kasvaminen ei ikinä tapahdu. Tai tapahtuu, mutta ihmisen psyyke vinoutuu. Jossain terapiassa tuollaisia ehkä saa hoidettua, mutta monelle jää elinikäiset arvet. Jotkut sitten lähtevät oman käden kautta. Tai kostavat väärintekijöilleen.
Sitten joku alkaa mussuttamaan, että "ota itseäsi niskasta kiinni", tai että "olisit valinnut toisin".
Onnenkekseistäkin saa parempia neuvoja.
Tai vaikka muropaketin kyljestä.Jaa, osalla meistä "huonoista neuvojista" on ollut tosi karmeat vanhemmat, mutta hyvä aikuisuus. Koska on ymmärtänyt, ettei se huonoon lapsuuteen vetoaminen muuta mitään paremmaksi, ja lapsuus meni jo. Mutta jatka sinä vanhempien syyttämistä, loputtomiin. Minusta on hyödyllisempää rakentaa itselle hyvä elämä.
Miten ihminen, joka ei enää näe itsellään minkäänlaista tulevaisuutta, rakentaisi itselleen hyvän elämän?
Huono lapsuus määrittää koko loppuelämän. Tavalla tai toisella.
Harmi muuten, ettei empatiaa voi opetella. Sitä joko on tai ei ole.
Onneksi kutakuinkin hyvillä tuloilla voi hankkia siivouspalveluita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samalla älyllisellä tasolla olevien ihmisten tunteminen, hyvin vaikeaa nykypäivän Suomessa.
Jos olet kerta muita niin paljon älykkäämpi, niin voisi kuvittlla sinun älyävän etsiä omanlaisiasi ihmisiä vaikkapa netistä.
Vierailija kirjoitti:
Uskoontulo! En vain kykene ilman mitään näyttöä! Tunnen itseni debiiliksi kirkossa.
Ei sinne ole pakko mennä. Et ole myöskään tunteinesi yksin. Suurin osa suomalaisista on samalla kannalla.
Vierailija kirjoitti:
Molempia lippuja voi ostaa internetistä ja joko tulostaa liput tai näyttää niitä puhelimesta. Junalippuja saa myös rautatieasemilla olevista automaateista.
Tämä. Tää on niin vaikeaa et joskus tuntuu pää hajoavan kun edes miettii tätä ja sitä miten muut kyllä hankkii lippuja ties minne metroihin ja teattereihin ja ulkomaisiin pitsakaljatelttafestareihin mut ite nysvää vaan vauvapalstalla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.
Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.
Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.
Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.
Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.
Totta kai. Mutta ajattelepa asiaa näin päin.
Jos ne lähimmät ihmiset elämässäsi ovat jo lähtökohtaisesti "vihollisia" (tarkoitan tässä sitä, minkä toinenkin kirjoittaja toi esille, että uskovat - ja jopa puolustavat - ventovierasta ihmistä oman lapsensa sijaan), niin se aikuiseksi kasvaminen ei ikinä tapahdu. Tai tapahtuu, mutta ihmisen psyyke vinoutuu. Jossain terapiassa tuollaisia ehkä saa hoidettua, mutta monelle jää elinikäiset arvet. Jotkut sitten lähtevät oman käden kautta. Tai kostavat väärintekijöilleen.
Sitten joku alkaa mussuttamaan, että "ota itseäsi niskasta kiinni", tai että "olisit valinnut toisin".
Onnenkekseistäkin saa parempia neuvoja.
Tai vaikka muropaketin kyljestä.Jaa, osalla meistä "huonoista neuvojista" on ollut tosi karmeat vanhemmat, mutta hyvä aikuisuus. Koska on ymmärtänyt, ettei se huonoon lapsuuteen vetoaminen muuta mitään paremmaksi, ja lapsuus meni jo. Mutta jatka sinä vanhempien syyttämistä, loputtomiin. Minusta on hyödyllisempää rakentaa itselle hyvä elämä.
Kuinka tulette vanhempienne kanssa toimeen nyt myöhemmin? Onko asiat siinäkin suhteessa asettuneet uomiinsa ajan kanssa, onko ristiriidat hälvenneet ja menneet unohdettu? Jos saisi jotain vinkkiä.
Vierailija kirjoitti:
Hoikkuus, siis ei edes suoranainen laihuus vaan se että näyttäisi edes jotenkin sensuellilta ja siron naiselliselta. Suurin osa tuntuu oleva tätä vaikka olisi lihavakin. Olen tosi lyhyt mutta leveä, ja pienikin läski kropassa saa minut näyttämään ylipainoiselta. Kaikki ovat aina järkyttyneitä kun kuulevat pituuteni, koska näytän paljon isommalta: hartiat kuin ladon ovet, tasapaksu = ei vyötäröä, todella paksut jalat, jne. Kunnon maalaisrotua! Olen jo 40+ mutta en todnäk ikinä tule hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Miehenä olisin tietysti just hyvä.
Hei, anna vähän kunnioitusta omalle kropalle. Suosittelen sulle painonnostoa harrastukseksi. Todennäköisesti kehittyisit siinä nopeasti ja olisit tosi hyvä. Ajattele minkälaisiin mahtaviin suorituksiin sun keho oikeesti pystyykään!
Itse oon myös aina halveksinut omaa amatsoonivartaloani, koska halusin just olla pieni, siro ja naisellinen. Tekemätön paikka, kun pituutta on melkein 180 cm ja olen harteikas. Aivot alkoi naksahtaa oikeaan asentoon, kun puolen vuoden salilla käynnin jälkeen jaksan nostaa maasta 100 kiloa ja istuvan asennon jalkaprässissä alkaa tulla kohta laitteen maksimi vastaan.
Nyt harmittaa, että olen vuosia ajatellut niin rumasti itsestäni. Mun keho pystyy oikeasti aivan ihmeellisiin asioihin. Naiset olivat myös paljon isompia ennenkö alettiin viljelemään maata. Naisten ja miesten kokoero oli pieni, kaikki osallistui kykyjensä mukaan ruuan hankkimiseen. Minua nykyään vituttaakin tämä, että naiskäsitys on jotenkin aivan vinksallaan. On paljon voimaannuttavampaa tuntea itsensä vahvaksi, kuin tuntea itsensä pieneksi MIESTÄ MIELLYTTÄÄKSEEN.
Naiset, lakatkaa hemmetissä pienentämästä itseänne ja ottakaa rohkeasti oma tilanne tästä maailmasta.
Viime aikoina, jaksaminen, iloitseminen ja nukkuminen ovat kyllä melkoisia ihmeen aiheita. Kun ei vain jaksa eikä huvita.
Normaali itsetunto, lapsuuden traumoista eroon pääseminen ja työpaikka menetetyn tilalle. Mikään noista ei enää tämän ikäiselle tule toteutumaan. No, näillä mennään.