Mitkä asiat tuntuvat toisille ihmisille täysin normaaleilta asioilta mutta sinulle saavuttamattomilta?

Parisuhde ja perhe. Miten muilla tuntuukin aina olevan suhde ja lapsia. Mistä ihmeestä ihmiset löytävät sellaisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluavat olla? Vai onko suurin osa tyytyjiä?

Säästöt. Ollaan ihan keskipalkkaisia + 40 vee, mutta kaikki mitä tulee, menee. Olispa edes tonni pahan päivän varalle. 

Minulla on hyvä työ, maksettu asunto, kesämökki, uudehko velaton auto, 100.000e osakesalkku, Mutta en ole löytänyt ihmistä joka haluaisi rakastaa minua ja sitoutua. Onneksi sentään sain aikanaan lapset tehtyä.

Raha, vakituinen työ.

Lapset, ja avioliitto eli oma perhe. Yhteinen asuntolaina omakotitalosta.

Kodin siistinä pitäminen. Minä en vaan jaksa. Aina kun siivoaa, kohta on taas kaikki mullin mallin.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ja perhe. Miten muilla tuntuukin aina olevan suhde ja lapsia. Mistä ihmeestä ihmiset löytävät sellaisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluavat olla? Vai onko suurin osa tyytyjiä?

Ei täydellistä kumppania olekaan. Tutustu avoimesti ihmisiin äläkä laita aluksi liian tiukkoja kriteerejä. Tämä ei tarkoita, että suurin osa olisi tyytyjiä.

Työpaikka. Olen ollut nyt 6kk työttömänä ja se on kyllä kruunannut tämän hirviömäisimmän vuoden naismuistiin. Haen useita työpaikkoja kahdella AMK-tutkinnolla ja työtaustaakin on, mutta aina kolahtaa se valintamme ei osunut sinuun. Ahdistaa joka helvatan päivä raha-asiat ja pääsenkö enää ikinä kiinni normaaliin työelämään. Opintovelka 20k€ vaanii ja rahaa ei ole. Koetin työllistää itseäni freelancer-hommilla mutta siitähän työkkäri riemastui, että oletkin siis yrittäjä! Täyttelen selvityspyyntöjä ja pelkään jatkuvasti, että lyövät minuun yrittäjän leiman, jolloin en saisi mitään tukia.

Kaikki säästöt on kohta syöty, koska ansiosidonnaista maksetaan takautuvasti ja vuokra ei odottele. En polta, en juo, en aja autoa, kahvia juon vain viikonloppuisin ja syön jo nyt pääasiassa makaronia ja soijarouhetta tai linssejä ja couscousta. Kokkaan aina ruokaa viikoksi kerrallaan, en syö ulkona.

En vain millään käsitä näitä omien vanhempieni ikäluokkaa, jotka hokevat, että reippaasti vaan hattu kourassa, kyllä tekevälle työtä löytyy. Tai niitä, jotka ovat työssä eivätkä siten voi käsittää, että en minä sohvalla makaa laiskotellen tai ole valinnut tilannetta.

N30

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ja perhe. Miten muilla tuntuukin aina olevan suhde ja lapsia. Mistä ihmeestä ihmiset löytävät sellaisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluavat olla? Vai onko suurin osa tyytyjiä?

Mikä on tuo "oikeasti haluavat"? Tietenkään täysin vastentahtoisesti harva ehkä suhteessa on, mutta syyt olemiselle voivat vaihdella. Jotkut haluavat jakamista ja tukea, jotkut parisuhteen mahdollistamia muita asioita (status, elintaso, ne lapset). Jotkut kaiken, jotkut osan. Jotkut eivät tiedä mitä haluavat, jotkut oppivat, etteivät halunneetkaan mitä luulivat haluavansa. Elämä ei ole staattinen, ideaalinen poikkileikkaus eikä itsekään ole läpi elämän aivan sama. Ihmiset myös eroavat.

Tyytyminen taas on vain elämää, hyvin harvoin jos koskaan jokainen toive toteutuu prikulleen kuten itse suunnitteli. Mitä enemmän sen varmistamiseen keskittyy, sitä kauemmas se karkaa, koska elämä tapahtuu sillä välin. Kannattaa myös katsoa itseensä, onko itse sellainen jonka kanssa joku haluaa olla? Joskus ihmiset projisoivat suojellaakseen omanarvontuntoaan. On turvallista olla itsensä kanssa, koska se ei haasta erilaisuudella kuten kaikki muut ihmiset. Joskus syy sille, ettei kukaan kelpaa, on pelko ettei itse kelpaa, mutta tätä ei haluta koetella alitajuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ja perhe. Miten muilla tuntuukin aina olevan suhde ja lapsia. Mistä ihmeestä ihmiset löytävät sellaisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluavat olla? Vai onko suurin osa tyytyjiä?

Mikä on tuo "oikeasti haluavat"? Tietenkään täysin vastentahtoisesti harva ehkä suhteessa on, mutta syyt olemiselle voivat vaihdella. Jotkut haluavat jakamista ja tukea, jotkut parisuhteen mahdollistamia muita asioita (status, elintaso, ne lapset). Jotkut kaiken, jotkut osan. Jotkut eivät tiedä mitä haluavat, jotkut oppivat, etteivät halunneetkaan mitä luulivat haluavansa. Elämä ei ole staattinen, ideaalinen poikkileikkaus eikä itsekään ole läpi elämän aivan sama. Ihmiset myös eroavat.

Tyytyminen taas on vain elämää, hyvin harvoin jos koskaan jokainen toive toteutuu prikulleen kuten itse suunnitteli. Mitä enemmän sen varmistamiseen keskittyy, sitä kauemmas se karkaa, koska elämä tapahtuu sillä välin. Kannattaa myös katsoa itseensä, onko itse sellainen jonka kanssa joku haluaa olla? Joskus ihmiset projisoivat suojellaakseen omanarvontuntoaan. On turvallista olla itsensä kanssa, koska se ei haasta erilaisuudella kuten kaikki muut ihmiset. Joskus syy sille, ettei kukaan kelpaa, on pelko ettei itse kelpaa, mutta tätä ei haluta koetella alitajuisesti.

Oikeasti haluamisella tarkoitan sitä, että on ihastunut ja rakastunut kumppaniinsa.

Vierailija kirjoitti:

Kodin siistinä pitäminen. Minä en vaan jaksa. Aina kun siivoaa, kohta on taas kaikki mullin mallin.

Heh, sama. Minulla on ihan normaali keskiluokkainen elämä, mut ei vaan jaksa pitää kämppää siistinä. Siivotaan kyllä säännöllisesti eikä meillä mitään saastaista ole, mutta koko talo ei käytännössä koskaan ole siisti ja järjestyksessä. Ei onnistunut edes silloin kun ei ollut lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Auton varsinaisen hankintahinnan lisäksihän tulee pakolliset vakuutukset, bensat, renkaat eri vuodenajoille, huollot ja tietenkin ensin pitää olla ajokortti.

Itsekaan en ymmarra miten ihmisilla on varaa nykyautoihin ja niiden yllapitoon.

Itse maksoin 90-luvun autostani 400e kymmisen vuotta sitten, arvo on edelleen saman verran. Pelkka liikennevakuutus riittaa, kun ei ole arvokas eika rahoitusyhtioiden kautta. Liikennevakuutus siihen maksaa vajaa 70snt/pva, vero noin 80snt/pva. Joka vuosi siihen menee katsastus noin 50-80e riippuen meneeko kerrasta lapi, osiin ja laittoon 100-150e/v.

Kylla taman auton nain koyhanakin saan pidettya vaikka valilla olisi tyottomanakin, mutta jos olisi yhtaan uudempi auto, niin ei olisi kyl mitenkaan varaa maksaa rahoitusyhtiolle ja taysia kaskoja ja merkkiliikkeille huoltoja.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ja perhe. Miten muilla tuntuukin aina olevan suhde ja lapsia. Mistä ihmeestä ihmiset löytävät sellaisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluavat olla? Vai onko suurin osa tyytyjiä?

Vähintään 50% on tyytyjiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ja perhe. Miten muilla tuntuukin aina olevan suhde ja lapsia. Mistä ihmeestä ihmiset löytävät sellaisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluavat olla? Vai onko suurin osa tyytyjiä?

Mikä on tuo "oikeasti haluavat"? Tietenkään täysin vastentahtoisesti harva ehkä suhteessa on, mutta syyt olemiselle voivat vaihdella. Jotkut haluavat jakamista ja tukea, jotkut parisuhteen mahdollistamia muita asioita (status, elintaso, ne lapset). Jotkut kaiken, jotkut osan. Jotkut eivät tiedä mitä haluavat, jotkut oppivat, etteivät halunneetkaan mitä luulivat haluavansa. Elämä ei ole staattinen, ideaalinen poikkileikkaus eikä itsekään ole läpi elämän aivan sama. Ihmiset myös eroavat.

Tyytyminen taas on vain elämää, hyvin harvoin jos koskaan jokainen toive toteutuu prikulleen kuten itse suunnitteli. Mitä enemmän sen varmistamiseen keskittyy, sitä kauemmas se karkaa, koska elämä tapahtuu sillä välin. Kannattaa myös katsoa itseensä, onko itse sellainen jonka kanssa joku haluaa olla? Joskus ihmiset projisoivat suojellaakseen omanarvontuntoaan. On turvallista olla itsensä kanssa, koska se ei haasta erilaisuudella kuten kaikki muut ihmiset. Joskus syy sille, ettei kukaan kelpaa, on pelko ettei itse kelpaa, mutta tätä ei haluta koetella alitajuisesti.

Tyytyminen on sitä, että ollaan parisuhteessa syystä tai toisesta, vaikka suhde tuottaa enemmän harmitusta ja pettymystä kuin onnea ja autuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.

Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.

Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.

Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.

Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.

Totta kai. Mutta ajattelepa asiaa näin päin.

Jos ne lähimmät ihmiset elämässäsi ovat jo lähtökohtaisesti "vihollisia" (tarkoitan tässä sitä, minkä toinenkin kirjoittaja toi esille, että uskovat - ja jopa puolustavat - ventovierasta ihmistä oman lapsensa sijaan), niin se aikuiseksi kasvaminen ei ikinä tapahdu. Tai tapahtuu, mutta ihmisen psyyke vinoutuu. Jossain terapiassa tuollaisia ehkä saa hoidettua, mutta monelle jää elinikäiset arvet. Jotkut sitten lähtevät oman käden kautta. Tai kostavat väärintekijöilleen.

Sitten joku alkaa mussuttamaan, että "ota itseäsi niskasta kiinni", tai että "olisit valinnut toisin".

Onnenkekseistäkin saa parempia neuvoja.

Tai vaikka muropaketin kyljestä.

Jaa, osalla meistä "huonoista neuvojista" on ollut tosi karmeat vanhemmat, mutta hyvä aikuisuus. Koska on ymmärtänyt, ettei se huonoon lapsuuteen vetoaminen muuta mitään paremmaksi, ja lapsuus meni jo.  Mutta jatka sinä vanhempien syyttämistä, loputtomiin. Minusta on hyödyllisempää rakentaa itselle hyvä elämä.

Kuinka tulette vanhempienne kanssa toimeen nyt myöhemmin? Onko asiat siinäkin suhteessa asettuneet uomiinsa ajan kanssa, onko ristiriidat hälvenneet ja menneet unohdettu? Jos saisi jotain vinkkiä.

Toinen jo haudassa ja toiseen katkaisin välit.

Ehkä jotain sukujuttuja lukuunottamatta.

Eli aika huonosti meni 😂

kirjoitti:

Työpaikka. Olen ollut nyt 6kk työttömänä ja se on kyllä kruunannut tämän hirviömäisimmän vuoden naismuistiin. Haen useita työpaikkoja kahdella AMK-tutkinnolla ja työtaustaakin on, mutta aina kolahtaa se valintamme ei osunut sinuun. Ahdistaa joka helvatan päivä raha-asiat ja pääsenkö enää ikinä kiinni normaaliin työelämään. Opintovelka 20k€ vaanii ja rahaa ei ole. Koetin työllistää itseäni freelancer-hommilla mutta siitähän työkkäri riemastui, että oletkin siis yrittäjä! Täyttelen selvityspyyntöjä ja pelkään jatkuvasti, että lyövät minuun yrittäjän leiman, jolloin en saisi mitään tukia.

Kaikki säästöt on kohta syöty, koska ansiosidonnaista maksetaan takautuvasti ja vuokra ei odottele. En polta, en juo, en aja autoa, kahvia juon vain viikonloppuisin ja syön jo nyt pääasiassa makaronia ja soijarouhetta tai linssejä ja couscousta. Kokkaan aina ruokaa viikoksi kerrallaan, en syö ulkona.

En vain millään käsitä näitä omien vanhempieni ikäluokkaa, jotka hokevat, että reippaasti vaan hattu kourassa, kyllä tekevälle työtä löytyy. Tai niitä, jotka ovat työssä eivätkä siten voi käsittää, että en minä sohvalla makaa laiskotellen tai ole valinnut tilannetta.

N30

Itse lähestyn 40v rajaa ja olen ollut työttömänä, työkyvyttömänä tai sairaslomalla vähintään yhtä paljon kuin työelämässä, jos täysi-ikäistymisestä (18v) esimerkiksi katsoo.

Nuo ns "suuret ikäluokat" olivat sinänsä onnekkaita, että työelämä oli varsin yksinkertaista heidän aikana. Jos oli kouluttautunut, sai töitä. Piste. Nykyään ei edes haluta kaikkia työelämään mukaan. Ja vielä syljetään sen työttömän päälle, kun sadatta kertaa "valinta osui johonkin toiseen" tms.

Tosin se häntäpää noista ikäluokista on saanut huomata tuon itsekin. Ei 50+v ammattilainen enää kelpaa edes perunoita kuorimaan.

Että tällaisen Suomen meille jättivät!

Aika tyhmä saa olla jos ei ajokorttia kykene suorittamaan..tai sitten nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ja perhe. Miten muilla tuntuukin aina olevan suhde ja lapsia. Mistä ihmeestä ihmiset löytävät sellaisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluavat olla? Vai onko suurin osa tyytyjiä?

Mikä on tuo "oikeasti haluavat"? Tietenkään täysin vastentahtoisesti harva ehkä suhteessa on, mutta syyt olemiselle voivat vaihdella. Jotkut haluavat jakamista ja tukea, jotkut parisuhteen mahdollistamia muita asioita (status, elintaso, ne lapset). Jotkut kaiken, jotkut osan. Jotkut eivät tiedä mitä haluavat, jotkut oppivat, etteivät halunneetkaan mitä luulivat haluavansa. Elämä ei ole staattinen, ideaalinen poikkileikkaus eikä itsekään ole läpi elämän aivan sama. Ihmiset myös eroavat.

Tyytyminen taas on vain elämää, hyvin harvoin jos koskaan jokainen toive toteutuu prikulleen kuten itse suunnitteli. Mitä enemmän sen varmistamiseen keskittyy, sitä kauemmas se karkaa, koska elämä tapahtuu sillä välin. Kannattaa myös katsoa itseensä, onko itse sellainen jonka kanssa joku haluaa olla? Joskus ihmiset projisoivat suojellaakseen omanarvontuntoaan. On turvallista olla itsensä kanssa, koska se ei haasta erilaisuudella kuten kaikki muut ihmiset. Joskus syy sille, ettei kukaan kelpaa, on pelko ettei itse kelpaa, mutta tätä ei haluta koetella alitajuisesti.

Oikeasti haluamisella tarkoitan sitä, että on ihastunut ja rakastunut kumppaniinsa.

Luulisin, että valtaosa parisuhteissa olevista on ollut ainakin hetken ihastuneita tai rakastuneita. Että ei nyt ihan järkisuhteita. Mutta nämä sellaisinaan kestävät vain tietyn aikaa ja muuttuvat usein suhteen kestäessä. Joko kasvavat kiintymykseksi ja luottamukseksi (mikä voi herättää yhtä vahvoja positiivisia tunteita), tai sitten ei olekaan niin paljon yhteistä. Ja toki vaatii itseltä ja toiselta halua huomioida toinen.

Vaikka monet muut ovat parisuhteessa ja on lapsia, ei tarkoita että se on ensimmäinen tai viimeinen suhde. Monet ovat _suhteissa_ ja tyytymisen sijaan vaihdetaan kumppania. He eivät siis välttämättä tyydy tai löydä juuri sitä täydellistä kumppania, jonka kanssa haluaisivat olla. He kokeilevat eri kumppaneita ja tämä helpottaa löytämistä. Asia ei siis ole niin joko-tai, kuin ehkä itse sen näet. Tyytyminen tai saturakkaus. Tai yksi oikea-ei ketään.

Toki ihastumista ei voi itse ohjailla ja jos kukaan ei sytytä niin ei sille mitään mahda. Mutta se, että itse kokee näin, ei tarkoita että muut kokisivat samoin ja täten tekisivät epäilyttäviä ratkaisuja.

En ymmärrä ihmisiä jotka löytää parisuhteen aina niin helposti. Edellisestä eronnut ja korkeintaan kuukausi menee niin on taas umpirakastunut ja uusi löytynyt. Miten tuo tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua hämmentää ihmiset, joilla on ns. luonnostaan hyvä itsetunto ja joita on selvästi kannustettu kotona ja ovat aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Sen näkee heistä, he ovat reippaita, vankkumattomia omissa tavoitteissaan, avoimia, saavat helposti ystäviä ja toteuttavat itseään ja ovat mukavia seuraihmisiä.

Sen näkeminen on todella hämmentävää ja jopa vähän tuskallista, kun tietää että itse ei tule koskaan yltämään samaan. Mahtaa olla hienoa kasvaa maailmaan niin, että joku on aina omalla puolella. Toki lapsuuden traumoista on mahdollista eheytyä, mutta ei varmasti koskaan täysin. Ja vaikka olisikin, saavuttaisin saman itseluottamuksen tason vasta joskus vanhemmalla iällä, jolloin kaikki mahdollisuudet eivät ole enää samalla tavalla auki.

Samat murheet täällä. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi omat vanhemmat olisivat automaattisesti tukemassa, kannustamassa tai vaikka pitäisivät minun puoltani jossakin ristiriitatilanteessa on täysin outo.

Oman hyvinvointinne vuoksi: kannattaa lopettaa tuo erilaiseen perheeseen tai erilaisille vanhemmille syntymisestä haaveilu. Olkaa ylpeitä itsestänne ja itse tehdystä elämästänne.

Ellette ole alaikäisiä, lapsuus on taakse jäänyttä elämää. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei muuten saa eikä kaipaa vanhempiensa tukea, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Minun lapsuudessani ei ollut edes muotia lasten kannustaminen, ajateltiin että se pilaisi lapsen sisäisen motivaation ja tekisi tästä miellyttämishaluisen.

Totta kai. Mutta ajattelepa asiaa näin päin.

Jos ne lähimmät ihmiset elämässäsi ovat jo lähtökohtaisesti "vihollisia" (tarkoitan tässä sitä, minkä toinenkin kirjoittaja toi esille, että uskovat - ja jopa puolustavat - ventovierasta ihmistä oman lapsensa sijaan), niin se aikuiseksi kasvaminen ei ikinä tapahdu. Tai tapahtuu, mutta ihmisen psyyke vinoutuu. Jossain terapiassa tuollaisia ehkä saa hoidettua, mutta monelle jää elinikäiset arvet. Jotkut sitten lähtevät oman käden kautta. Tai kostavat väärintekijöilleen.

Sitten joku alkaa mussuttamaan, että "ota itseäsi niskasta kiinni", tai että "olisit valinnut toisin".

Onnenkekseistäkin saa parempia neuvoja.

Tai vaikka muropaketin kyljestä.

Jaa, osalla meistä "huonoista neuvojista" on ollut tosi karmeat vanhemmat, mutta hyvä aikuisuus. Koska on ymmärtänyt, ettei se huonoon lapsuuteen vetoaminen muuta mitään paremmaksi, ja lapsuus meni jo.  Mutta jatka sinä vanhempien syyttämistä, loputtomiin. Minusta on hyödyllisempää rakentaa itselle hyvä elämä.

Kuinka tulette vanhempienne kanssa toimeen nyt myöhemmin? Onko asiat siinäkin suhteessa asettuneet uomiinsa ajan kanssa, onko ristiriidat hälvenneet ja menneet unohdettu? Jos saisi jotain vinkkiä.

Toinen jo haudassa ja toiseen katkaisin välit.

Ehkä jotain sukujuttuja lukuunottamatta.

Eli aika huonosti meni 😂

Näin arvelin :). Itselle jotenkin välien katkaiseminen on haastavaa ja syyllisyyttä aiheuttavaa. Toki kun on juuri niin kasvatettu, niin se tuottaa hedelmää. Täysi, siis täysi työ on tästä päästä. Että kärsii yhteydenpidosta ja tuntee syyllisyyttä erillisyydestä. Asia tiedostettu, mutta yllättävän vaikea. Kovat vastukset myös, se on heille tunnustuksena annettava jos ei muuta. Mutta lunastaa tuo oikeus omaan elämään, vaikkei erityisesti pyrkisi uhriutumaan. Tehtävissä, mutta mikä matka. Yksin.