Poikavauvat äideille rakkaimpia

Mulla on 3 poikaa ja niiden jälkeen tyttö. Joka kerralla olen kovasti toivonut tyttöä ja ollut pettynytkin kun sellaista ei tullut, mutta nyt sitten lopulta kun sain tytön niin ei se tunnukaan ihan samalta. Jotenkin sitä nuo pojat ovat niin mussukoita, ne tekisi mieli piilottaa jonnekin pahalta maailmalta :) Tottakai rakastan tuota pientä tyttöäkin, mutta en samalla tavoin.

Samat ajatukset nuorimmaisesta, joka on kylläkin tyttö

itse ajattelin myös ennen, että haluan mieluummin tytön kuin pojan. No, minulla on nyt kaksi poikaa ja olen oikein tyytyväinen poikiini. Jotenkin hassulta silti tuntuisi, ettenkö rakastaisi tyttölastanikin aivan yhtä paljon.

Minulla on 3 poikaa ja 1 tyttö, kuten tuolla edelliselläkin. Rakastan tyttöä kamalasti, mutta silti poikien kans tuntuu napanuora olevan tiukempi vielä nytkin kun ovat isoja.



Ja tämä siis isompien lasten äidiltä. Ei siis johdu siitä, että se vauva olisi tärkein. Vaan kyllä poika/pojat ovat useasti äidille jotenkin sydäntä särkevämpiä lapsia. Tyttö on taas isänsä lemmikki.



Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, että äidit haluaa tytön nukeksi. Eli, että saavat pukea sitä ja koristella. Kyllä se tyttökin on ihan oma persoonansa, eikä vain äidin nukkeleikkien jatke.

mä en ole ikinä tykännyt poikalapsista, en tiedä mistä lie se tunne tulee. En vaan tykkää, ja aina pelkäsinkin että mitä jos saankin pojan. Kai siihen olisi silti rakastunut samalla lailla, mutta silti olen tyytyväinen että en ole saanut poikaa, koska se fiilis on niin vahva.

on jotain naiseuteen liittyvää huonommuuden tunnetta tai jotain muuta käsittelemätöntä taustalla. Tai jotain seksuaalisuuteen ylipäätään liittyvää traumaa tai neuroosia. Silloin sukupuolella itsellään on merkitys ja se rakentaa pitkälti naisen mielikuvia lapsesta ja siitä, millainen suhde tämän kanssa on mahdollinen.

mulla on yksi tuttu, jolla oli melko onneton lapsuus. Häntä ei arvostettu tyttönä lainkaan, vaan pelkästään veljet sai kaiken huomion, ja hän oppi siihen, että pojat on aina parempia. Hänelle oli äärimmäisen tärkeää, että saa pojan, koska ei vaan osaa arvostaa tyttöjä tuon lapsuutensa takia. Onneksi hän saikin pojan, koska ei varmaan olisi tyttö-paralla ollut kovin mukava ja kannustava lapsuus tiedossa, tosin pelkään, että vie noita ajatuksiaan pojalleen eteenpäin... Hän kyllä käy nykyään terapiassa käsittelemässä noita lapsuustraumojaan. Ja hyvä että käy!

Ja olisin halunnut tytön. Siis rakastan tuota poikaani yli kaiken, ja meillä on mahtavaa yhdessä. Mutta uskon että aikuisena tyttö olisi kuitenkin läheisempi, poika irtaantuu helpommin. Ehkä tää on mielikuva esimerkistä: minä ja siskoni ollaan läheisiä äitini kanssa, kun taas veljeni ei niinkään. Samoin mieheni on läheisempi isänsä kanssa kuin äitinsä kanssa. Suren siis jo aikuisuutta ja sitä että koska tämä lapsi jää meidän ainoaksi, en koskaan saa jutella 'tyttöjen juttuja oman tyttöni kanssa. mulla on lisäksi 3 kummipoikaa...

Aika hauskaa, että tuo yksi oikein sääli esikoispoikien äitejä. :) Itse nimenomaan toivoin esikoisesta poikaa ja sen sainkin! En olisi voinut olla onnellisempi. Myös mieheni toivoi esikoisesta poikaa. Toisen toivoin sitten olevan tyttö, niin kuin olikin. Koen olevani onnekas tässä suhteessa.

Aivan varmasti olisin rakastanut molempia vaikka eivät olisikaan olleet toivomaani sukupuolta.

minulla on kaksi poikaa, enkä voi siis arvioida ap:n väitettä. Toinen pojistani on ollut minulle rakkaampi. Se suloisempi ja herttaisempi. Vahvaa ja kovakalloista lasta on ollut välillä vaikea rakastaa.



Minun kokemukseni mukaan (kaveriotokseni perusteela) tytöt ovat kitisijöitä ja pojat "helpompia". Onko siis helppoa lasta helpompi rakastaa?

omakohtaista kokemusta ei ole vielä.



Erään ystäväni mukaan äidin on helpompi suhtautua poikavauvaan, jos hänen omassa kasvatuksessaan on ollut pieniäkin puutteita: silloin äiti ei joudu kohtaamaan omia muistojaan pienen tyttövauvansa kohdalla.



Toisen teorian mukaan samaa sukupuolta oleva lapsi olisi äidin seksuaalisuuden kannalta jonkinlainen "uhka". Se nyt kuulostaa tosin aika kieroutuneelta.



Ihmiskuntamme historiassa on arvostettu enemmän poikavauvoja, sillä tytöt on kasvatettu toiselle: kun tyttö on annettu avioon hänet on tavallaan menetetty toisen kotiaskareita hoitamaan. Onneksi tänä päivänä yhteiskunnassa arvostetaan naiseuttakin eri tavalla, ja ihmistä arvostetaan ennen kaikkea yksilönä.



en näkisi mitään huonoa siinä, että kahden tytön jälkeen olet innoissasi poikavauvasta. Molemmissa sukupuolissa on kuitenkin etunsa.

Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, että äidit haluaa tytön nukeksi. Eli, että saavat pukea sitä ja koristella. Kyllä se tyttökin on ihan oma persoonansa, eikä vain äidin nukkeleikkien jatke.

mutta kaveri sanoi että hän RAKASTAA molempia yhtä paljon, mutta pitää enemmän tytöstään koska sen kanssa on helpompi keksiä yhteistä tekemistä. Hänelle siis tykkääminen ja rakastaminen eivät kulje käsi kädessä.



Ehkä jollain voi olla toisin päin: että periaatteessa rakastaa molempia yhtä paljon, mutta esim. suojelunhalu tms. tekee pojasta silti läheisemmän oloisen. Tai mikä nyt kenelläkin sitten on siellä tunteiden takana.

jotain äidin/isän omasta seksuaalisesta minästä, sekä varhaislapsuuden kokemuksista. Niistä ne pinttyneet asenteet juontaa.

Sukupuolikasvatus sinänsä on mielenkiintoinen ilmiö. Ihmiset toteuttavat siinä omia mielikuviaan. Joskus poikien ei tarvitse tehdä kotitöitä koko elämänsä aikana, mutta tytöille ne kyllä opetetaan nuoresta pitäen vielä tänäkin päivänä. Ehkä siksi, että nämä roolimallit tuntuvat turvallisilta?

Uskoisin sukupuolella olevan spesiaalimerkitys tilanteissa, joissa äidillä itsellään on jotain naiseuteen liittyvää huonommuuden tunnetta tai jotain muuta käsittelemätöntä taustalla. Tai jotain seksuaalisuuteen ylipäätään liittyvää traumaa tai neuroosia. Silloin sukupuolella itsellään on merkitys ja se rakentaa pitkälti naisen mielikuvia lapsesta ja siitä, millainen suhde tämän kanssa on mahdollinen.

En osaa kommentoida kun ei ole omakohtaista kokemusta ja ihmettelenkin, miten muut kahden tytön äidit voivat tässä sanoa, ettei se ole noin että poika tuntuisi rakkaammalta. Emmehän voi tietää kun vielä ei ole sitä poikaa.

Mulla on 3 poikaa ja niiden jälkeen tyttö. Joka kerralla olen kovasti toivonut tyttöä ja ollut pettynytkin kun sellaista ei tullut, mutta nyt sitten lopulta kun sain tytön niin ei se tunnukaan ihan samalta. Jotenkin sitä nuo pojat ovat niin mussukoita, ne tekisi mieli piilottaa jonnekin pahalta maailmalta :) Tottakai rakastan tuota pientä tyttöäkin, mutta en samalla tavoin.

Kummallista, mutta minä taas olen aina ajatellut samoin tyttölapsista (minulla on niitä 2) - sitä, että nämä pikkuiset tytön tylleröt haluaisi piilottaa pahalta maailmalta, ja että todella pahalta tuntuu joskus "päästää irti" ja katsella, kun he muuttavat pois kotoa sinne "pahaan maailmaan".

Minua pelottaa se millaisia miehiä he sitten joskus tapaavat; käyttääkö joku hyväkseen, joutuuko hän joskus kokemaan väkivaltaa, miten hän kestää kilpailun naisten (kilpailuhenkisessä, kylmässä) maailmassa jne. Minusta tyttölapsen äitinä joutuu enemmän nimenomaan pelkäämään lapsen tulevaisuuden turvallisuudesta. Pojasta ajattelisin varmaankin niin, että "kyllä se poika aina pärjää" - jos ei muulla niin ihan fyysisellä voimalla (pystyy siis puolustautumaan).

Minusta on ihan ok sanoa sekin ääneen kumpaa sukupuolta toivoo - onhan se totta, että pakostikin jokaisella on toiveita. Ei se vaikuta siihen miten tulevaa lasta rakastaa.

Itse toivoin molemmissa raskauksissa näitä tyttöjä, ja tyttöjä sain :-). Poikien maailman koen hyvin vieraana. Olen itse luonteeltani aika herkkä ja naisellinen nainen - nämä tyttölapset sopivat minulle hyvin :-).

ja pojan saaminen on heille kaikki kaikessa, omaavat jonkinasteisen, vähintään neuroottistasoisen, mielenterveyden häiriön. Tyttö olisi liian suuri, alitajuinenkin, samaistumisenkohde, eikä nainen, jolla on varhaislapsuudessaan ollut hyvin turvaton kiintymyssuhde tai ei sitä lainkaan pysty psyykkisesti elämään tyttövauvan kautta lapsuutta uudelleen. Tytön kasvu ja tälle äitinä olo sekä vuorovaikutussuhteessa olo kun tuo mieleen sen miten itseä on kohdeltu lapsena ja tyttönä. Siten äiti on kykenemätön muodostamaan läheistä vuorovaikutussuhdetta tyttöön.

taas olen onnesta pakahtua, kun meillä on kaksi tyttöä. Emme enää tee lapsia. Kamalinta olisi saada tähän perheeseen vielä poika ja oikein poikamainen sellainen. Varmaan lapsi olisi yhtä rakas jos syntyisi, mutta niin vähän haluamme poikaa, että emme enää edes yritä lasta. Olen aina haaveillut vain ja ainoastaan tytöistä.

En uskonut häntä. Meillä kun oli 4 poikaa ja kaikki hyvin rakkaita ja en sitä tyttöä mielestäni kaivannut. Sitten tuli puolivahinkossa vielä yksi ja se oli tyttö. Oltiin miehen kanssa jotenkin yli onnellisia tytöstä ja isoveljetkin on ihan hulluna siihen. En olisi uskonut ja nyt voin myöntää, että kaipasin ehkä sittenkin tyttö lasta. Isäkin on osallistunut ihan eri innolla tytön hoitoon. Sitä kun on itsekin ollut joskus tyttö, niin osaa jotenkin paremmin samaistua tuohon.

Minä taas luin tutkimuksen, missä todettiin, että jos äiti ei halua poikaa, hänellä on ongelmia isäsuhteessa. Joko insestinen isäsuhde tai alistava isä. Ei halua poikaa siksi, että pelkää alitajuntaisesti miehiä. Haluaa tyttöjä vain siksi, että pystyy hallitsemaan niitä, koska ovat samaa sukupuolta. Mutta poika herättää isän takia pelkoa.



Myös hallitseva äiti voi aiheuttaa pelkoa poikia kohtaan. Jos vanhempien suhde on ollut jatkuvassa kriisissä ja äiti manipuloinut miestään, ei tyttö halua poikaa itselleen, koska pelkää siirtävänsä äidin tavat poikiin. On myös oppinut halveksimaan poikia äitinsä takia.



Mielenkiintoista, miten asiaa voidaan tutkia monelta kannalta.