Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.
Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jos alat epäilemään että mies pettää, onko suhteessanne luottamus kunnossa? En antaisi hirveästi valtaa näille katkerille mammoille, joiden työnä on näiden pettämiskommenttien jatkuva kirjoittelu. Jos haluat hyvän parisuhteen, sinun pitää pystyä luottamaan, tiedät sen itsekkin. Stalkkaus ja epäily ovat täysin turhia asioita, silloin ei ole luottamusta ja suhde on tyhjä.
Yrittäisin rakentaa kommunikaatiota sellaisten asioiden kautta jotka miestäsi kiinnostaa. Ota hivenen jostain sellaisesta selvää ja kysy mieheltäsi lisää, ehkä sitä kautta saatte portit auki.
Voihan se olla niin, että mies tietää että jokin on vialla, mutta ei tiedä mikä. Yhteinen harrastus on paras keino nähdä se arkipäiväinen kumppani eri valossa.
Jos toinen ei suostu puhumaan tärkeistä asioista niin miten ja miksi häneen pitäisi luottaa? Hänhän pimittää ihan avoimesti osan elämästään toiselta.
Saattaa olla, että kielletyt puheenaiheet jopa liittyvät näihin aiheisiin.Miksi keskustella ihmisen kanssa, joka olettaa mielivaltaisesti jotain, perustelee tällä pointtinsa, eikä ymmärrä että ilman luottamusta suhde ei voi toimia?
No vaikka siksi, että olet tullut menneeksi tämän kanssa naimisiin, ja tarkoitus olisi elämää koko loppuelämä yhdessä. Olisiko siinä tarpeeksi syytä keskustella?
Jos taas luottamusta ei toisen mielestä ole, niin miksi hän ei edes _tätä_ vaivaudu toiselle kertomaan? Raukkamaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Nuorenpana saatoin ajatellakin että niitä tunteita miehellä ei ole. Eikä hän varmasti edelleenkään aina edes itse tunnista tunteitaan. Silti ne tunteet on olemassa.
Jotenkin kummallista miten paljon tässä ketjussa on negatiivista suhtautumista parisuhteen kommunikaatioon ja yhdessä puhumiseen. Eihän kukaan ole sanonut, että suhteessa pitäisi puhua koko ajan ja kaikesta, mutta puheyhteyden ja toisen ymmärtämisen halun pitäisi olla koko ajan auki. Jos toinen on täysin vastahakoinen kaikenlaiseen keskusteluun ja toisen mieltä painavien asioiden käsittelyyn, niin itselleni se ainakin kertoo etten minä tai suhteemme ole toiselle tärkeä. Puhumattomuus kertoo minulle, että minun kanssani ei nähdä tavoittelemisen arvoista tulevaisuutta, minun suhteeni ei haluta nähdä vaivaa enkä minä ole toiselle ihminen, jota hän ei haluaisi menettää.
Paljon täällä on jo asioita mihin itsekin huonosti kommunikoivassa suhteessa törmään. Meillä on juurikin hyvin tyypillistä, että mies kokee kaikki ongelmien selvittelyt syyttelynä itseään kohtaan. Tavallaan ymmärrän, mutta sitten kuitenkaan en. Jos asia vaivaa minua ja haluan siitä keskustella, niin minun mielestäni se ei ole syytös, vaan yritys selvittää ongelma ja jatkaa eteenpäin. Mutta mistään ei voisi mieheni mielestä keskustella, vaan kaikki pitäisi lakaista maton alle. Kyllä hän anteeksi pyytelee, mutta ei keskustele eikä kuuntele minua eikä sitä miltä se asia minusta tuntuu. Tuntuu, että hän kokee myös minun tunteeni jostain asiasta syytöksenä ja moitteena häntä kohtaan. Siitä miten jokin asia vaikutti minuun nimenomaan tunnetasolla ei todellakaan voi keskustella, saati sitten edes varmistaa, että onko minulla edelleen kaikki hyvin. Tämä on asia millä koen hänen mitätöivän mun kokemusta ja mun tunteita. Pelkkä anteeksipyyntö ei riitä, kun hän ei kuuntele, vaan rupeaa huutamaan mun puheen päälle. Jos pyydän olemaan keskeyttämättä ja kuuntelemaan mitä minulla on sanottavana, huutaa hän silti. Ongelmat jäävät täysin selvittämättä ja minulle välittyy viesti, että minulla ei ole tässä suhteessa väliä.
Konfliktitilanteita käsittelevän kommunikaation lisäksi kaipaisin myös sitä tunneyhteyttä ja yhteenkuuluvuutta lisäävää kommunikaatiota. Kyllä meillä tervehditään tulijat ja heipataan lähtijät, mutta kaipaisin huomenen ja hyvän yön toivotuksia. Olen itse näitä toivotellut, mutta jättänyt, kun toinen ei koskaan.
Joku ketjussa kertoi, että ei kaipaa aivojen tonkimista tunteiden suhteen. Itse en tuota voi ymmärtää. En toki ole koko ajan kyselemässä toisen tunteita ja tiukkaamassa miksi toinen on iloinen/surullinen/mitä tahansa. Mutta pitäisihän parisuhteessa jakaa ne harmitukset, ilon aiheet ja kummastukset. Kumppaninhan pitäisi olla se paras ystävä, jolle haluaa ensimmäisenä jakaa uutisensa, ilonsa tai murheensa. Ei parisuhteessa tarvitse koko ajan puhua, mutta jos suhde on hyvän kommunikaation avulla hyvällä pohjalla, niin hiljainenkin hetki yhdessä on lohdullinen/rakastava/turvallinen. Itsellä tällä hetkellä ne hiljaiset hetket kumppanin kanssa ovat lähinnä ahdistavia ja täynnä asioita joista ei puhuta, mutta täytyisi selvittää.
Hyvässä parisuhteessa ei myöskään tarvitse koko ajan olla keskustelemassa suhteen tilasta ja tulevaisuudesta, mutta ehkäpä useammin pitäisi. Joskus tulevaisuuskeskusteluksi riittää myös se tunnepuhe, millä kerrotaan toisen olevan edelleenkin rakas, tärkeä ja se ainut oikea vanhuuden kumppani. Tulevaisuuskeskusteluksi riittää myös yhteinen haaveilu tulevasta tai vaikkapa unelmamatkan suunnittelu tai mikä tahansa tulevaisuuteen liittyvän asian suunnittelu. Tulevaisuudesta puhuminen kuitenkin kertoo molemmille, että yhdessä on tarkoitus olla vielä myöhemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Eli vähän kuin meilläkin. Teillä ei sitten ole ollut mitään solmukohtia jotka vaatisivat avaamista? Niiden läpikäymistä mä kaipaisin tällä hetkellä enkä saa toiselta mitään vastakaikua.
Ap
Onhan niitä ollut, mutta ei niitä varsinaisesti ole ollut tarve erityisesti avata yhdessä. Sitä toisen hyväksymistä ja sitä että molemmilla on omat mielipiteensä ja tunteensa on molemmat joutuneet opettelemaan.
No teillä on sitten hyvä niin ja olen tosi onnellinen sun puolesta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jos alat epäilemään että mies pettää, onko suhteessanne luottamus kunnossa? En antaisi hirveästi valtaa näille katkerille mammoille, joiden työnä on näiden pettämiskommenttien jatkuva kirjoittelu. Jos haluat hyvän parisuhteen, sinun pitää pystyä luottamaan, tiedät sen itsekkin. Stalkkaus ja epäily ovat täysin turhia asioita, silloin ei ole luottamusta ja suhde on tyhjä.
Yrittäisin rakentaa kommunikaatiota sellaisten asioiden kautta jotka miestäsi kiinnostaa. Ota hivenen jostain sellaisesta selvää ja kysy mieheltäsi lisää, ehkä sitä kautta saatte portit auki.
Voihan se olla niin, että mies tietää että jokin on vialla, mutta ei tiedä mikä. Yhteinen harrastus on paras keino nähdä se arkipäiväinen kumppani eri valossa.
Jos toinen ei suostu puhumaan tärkeistä asioista niin miten ja miksi häneen pitäisi luottaa? Hänhän pimittää ihan avoimesti osan elämästään toiselta.
Saattaa olla, että kielletyt puheenaiheet jopa liittyvät näihin aiheisiin.Miksi keskustella ihmisen kanssa, joka olettaa mielivaltaisesti jotain, perustelee tällä pointtinsa, eikä ymmärrä että ilman luottamusta suhde ei voi toimia?
No vaikka siksi, että olet tullut menneeksi tämän kanssa naimisiin, ja tarkoitus olisi elämää koko loppuelämä yhdessä. Olisiko siinä tarpeeksi syytä keskustella?
Jos taas luottamusta ei toisen mielestä ole, niin miksi hän ei edes _tätä_ vaivaudu toiselle kertomaan? Raukkamaista.
Ihmisen kuuluu muuttua vain siksi että on sattunut menemään naimisiin? Kannattaako kenenkään avioitua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin kummallista miten paljon tässä ketjussa on negatiivista suhtautumista parisuhteen kommunikaatioon ja yhdessä puhumiseen. Eihän kukaan ole sanonut, että suhteessa pitäisi puhua koko ajan ja kaikesta, mutta puheyhteyden ja toisen ymmärtämisen halun pitäisi olla koko ajan auki. Jos toinen on täysin vastahakoinen kaikenlaiseen keskusteluun ja toisen mieltä painavien asioiden käsittelyyn, niin itselleni se ainakin kertoo etten minä tai suhteemme ole toiselle tärkeä. Puhumattomuus kertoo minulle, että minun kanssani ei nähdä tavoittelemisen arvoista tulevaisuutta, minun suhteeni ei haluta nähdä vaivaa enkä minä ole toiselle ihminen, jota hän ei haluaisi menettää.
Paljon täällä on jo asioita mihin itsekin huonosti kommunikoivassa suhteessa törmään. Meillä on juurikin hyvin tyypillistä, että mies kokee kaikki ongelmien selvittelyt syyttelynä itseään kohtaan. Tavallaan ymmärrän, mutta sitten kuitenkaan en. Jos asia vaivaa minua ja haluan siitä keskustella, niin minun mielestäni se ei ole syytös, vaan yritys selvittää ongelma ja jatkaa eteenpäin. Mutta mistään ei voisi mieheni mielestä keskustella, vaan kaikki pitäisi lakaista maton alle. Kyllä hän anteeksi pyytelee, mutta ei keskustele eikä kuuntele minua eikä sitä miltä se asia minusta tuntuu. Tuntuu, että hän kokee myös minun tunteeni jostain asiasta syytöksenä ja moitteena häntä kohtaan. Siitä miten jokin asia vaikutti minuun nimenomaan tunnetasolla ei todellakaan voi keskustella, saati sitten edes varmistaa, että onko minulla edelleen kaikki hyvin. Tämä on asia millä koen hänen mitätöivän mun kokemusta ja mun tunteita. Pelkkä anteeksipyyntö ei riitä, kun hän ei kuuntele, vaan rupeaa huutamaan mun puheen päälle. Jos pyydän olemaan keskeyttämättä ja kuuntelemaan mitä minulla on sanottavana, huutaa hän silti. Ongelmat jäävät täysin selvittämättä ja minulle välittyy viesti, että minulla ei ole tässä suhteessa väliä.
Konfliktitilanteita käsittelevän kommunikaation lisäksi kaipaisin myös sitä tunneyhteyttä ja yhteenkuuluvuutta lisäävää kommunikaatiota. Kyllä meillä tervehditään tulijat ja heipataan lähtijät, mutta kaipaisin huomenen ja hyvän yön toivotuksia. Olen itse näitä toivotellut, mutta jättänyt, kun toinen ei koskaan.
Joku ketjussa kertoi, että ei kaipaa aivojen tonkimista tunteiden suhteen. Itse en tuota voi ymmärtää. En toki ole koko ajan kyselemässä toisen tunteita ja tiukkaamassa miksi toinen on iloinen/surullinen/mitä tahansa. Mutta pitäisihän parisuhteessa jakaa ne harmitukset, ilon aiheet ja kummastukset. Kumppaninhan pitäisi olla se paras ystävä, jolle haluaa ensimmäisenä jakaa uutisensa, ilonsa tai murheensa. Ei parisuhteessa tarvitse koko ajan puhua, mutta jos suhde on hyvän kommunikaation avulla hyvällä pohjalla, niin hiljainenkin hetki yhdessä on lohdullinen/rakastava/turvallinen. Itsellä tällä hetkellä ne hiljaiset hetket kumppanin kanssa ovat lähinnä ahdistavia ja täynnä asioita joista ei puhuta, mutta täytyisi selvittää.
Hyvässä parisuhteessa ei myöskään tarvitse koko ajan olla keskustelemassa suhteen tilasta ja tulevaisuudesta, mutta ehkäpä useammin pitäisi. Joskus tulevaisuuskeskusteluksi riittää myös se tunnepuhe, millä kerrotaan toisen olevan edelleenkin rakas, tärkeä ja se ainut oikea vanhuuden kumppani. Tulevaisuuskeskusteluksi riittää myös yhteinen haaveilu tulevasta tai vaikkapa unelmamatkan suunnittelu tai mikä tahansa tulevaisuuteen liittyvän asian suunnittelu. Tulevaisuudesta puhuminen kuitenkin kertoo molemmille, että yhdessä on tarkoitus olla vielä myöhemminkin.
Kiitos tästä kommentista, luin ajatuksella. Sä olit nähnyt vaivaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kun tietäisikin, mistä tuollainen johtuu. Ex ei voinut keskustella mistään vakavammasta. Väänsi kaiken vitsiksi ja sitten lopulta meni puhumattomaksi ja vetäytyi sänkyyn makaamaan suupielet alaspäin. Muuta ei sanonut kuin "ei meidän ole pakko olla yhdessä" ja "voidaan me erota, kun kerran et minun kanssani ole onnellinen". Hän koki keskusteluyritykset juurikin jotenkin syyttelynä itseään kohtaan. Ei auttanut koettaa selittää, että nimenomaan siksi halusin keskustella, koska halusin ratkaista ongelmat ja olla hänen kanssaan.
Esim. narsisti on tuollainen. Eksäsi ei vältättämättä ollut, mutta tuollaisia ne ovat.
Ei kai? Miten mä olen ollut käsityksessä, että narsistit on ovelia, fiksuja ja manipulatiivisia? Eikä noin lapsellisia ja läpinäkyviä, eihän tuollaista käytöstä voi ottaa tosissaan vaan tulee sanottua, että mene kotiis kasvamaan.
Kyllä jokaisen narsistin ydin on juuri tuollainen. Sitten on niitä, jotka lisäksi ovat älykkäitä ja pahansuopia lisäksi, ehkä voisi sanoa psykopaattisin piirtein. Mutta tyhmä ja kyvytön narsisti on juuri tuollainen. Lisäksi yleensä raivoaa näennäisesti olemattomista jutuista, kuten lapsi, ja yrittää kontrolloida kumppaniaan. Ja ikinä et kumppanina tule kohdatuksi ja kuulluksi tunnetasolla sen alkuhuuman jälkeen.
Ok. Olenkin aina miettinyt, et miksi narsistit eivät ole ryhtyneet suhteeseen kanssani. Ovat ehkä nähneet, että tuollainen ei menisi läpi vaan nauraisin vain taapero-käyttäytymiselleen eli että ei kannata. Olen oikeasti empaattinen, mutta myös kylmä, jos näen typerää, lapsellista ja manipulatiivista käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Meillä miehen tunteiden ilmaisemisen ja osin tunnistamattomuuden syyt on oikeastaan ihan samoja. Suurin rakkauden ilmaisu mitä hän on sanonut on se että hän on niitä tunteitaan oppinut edes tunnistamaan minun ansiostani. Tunteiden ilmaisemisessa aina sillä miten ne otetaan vastaan on merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Meillä miehen tunteiden ilmaisemisen ja osin tunnistamattomuuden syyt on oikeastaan ihan samoja. Suurin rakkauden ilmaisu mitä hän on sanonut on se että hän on niitä tunteitaan oppinut edes tunnistamaan minun ansiostani. Tunteiden ilmaisemisessa aina sillä miten ne otetaan vastaan on merkitystä.
Mä olen ihminen jonka puoliso on lähimmäs itseään ikinä henkisellä tasolla päästänyt, kaikesta huolimatta ja yritän sen muistaa + tuon lapsuuden rikkonaisuuden.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.
Nainen: "Miltä tää meidän suhde susta tuntuu" (Onkohan kaikki ok tuolla rakkaalla miehelläni, vaikuttaa että ei ole aivan onnellinen. Kunpa kertoisi mitä ajattelee, niin voisin ottaa häntä paremmin huomioon.)
Mies: "Ymph" (Hähhää, olen ihan kamalan onneton, mutta enpä kerrokaan vaimolleni vaan mieluummin olen marttyyri ja kärsin, hähähää)
Fiksua? Miksi se puoliso on kaikkine hirveine ja järkyttävine ylläreineen siinä suhteessa? Eikö hänellä ole aikuisen vastuuta elämästään, tai ymmärrystä, että se kumppanikin kuuluu siihen elämään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Nuorenpana saatoin ajatellakin että niitä tunteita miehellä ei ole. Eikä hän varmasti edelleenkään aina edes itse tunnista tunteitaan. Silti ne tunteet on olemassa.
Joo. Mielikuvitusmaailmassa ne takuuvarmasti on. Todennäköisesti muualla ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Meillä miehen tunteiden ilmaisemisen ja osin tunnistamattomuuden syyt on oikeastaan ihan samoja. Suurin rakkauden ilmaisu mitä hän on sanonut on se että hän on niitä tunteitaan oppinut edes tunnistamaan minun ansiostani. Tunteiden ilmaisemisessa aina sillä miten ne otetaan vastaan on merkitystä.
Mä olen ihminen jonka puoliso on lähimmäs itseään ikinä henkisellä tasolla päästänyt, kaikesta huolimatta ja yritän sen muistaa + tuon lapsuuden rikkonaisuuden.
Ap
Aktiivisesti kummankaan menneisyys ei meillä arjessa tai keskusteluissa ole koskaan ollut läsnä. Eikä niitä erityisesti tarvitse muistaa kummankaan. Ei niillä syillä siinä kohtaamisessa ole mitään merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.
Nainen: "Miltä tää meidän suhde susta tuntuu" (Onkohan kaikki ok tuolla rakkaalla miehelläni, vaikuttaa että ei ole aivan onnellinen. Kunpa kertoisi mitä ajattelee, niin voisin ottaa häntä paremmin huomioon.)
Mies: "Ymph" (Hähhää, olen ihan kamalan onneton, mutta enpä kerrokaan vaimolleni vaan mieluummin olen marttyyri ja kärsin, hähähää)
Fiksua? Miksi se puoliso on kaikkine hirveine ja järkyttävine ylläreineen siinä suhteessa? Eikö hänellä ole aikuisen vastuuta elämästään, tai ymmärrystä, että se kumppanikin kuuluu siihen elämään?
Jollain tapaa nuo kaksi viimeisintä tuntuvat puuttuvan. Ja hän on samanlainen myös lapsille, etäiset välit heihinkin on onnistunut luomaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Meillä miehen tunteiden ilmaisemisen ja osin tunnistamattomuuden syyt on oikeastaan ihan samoja. Suurin rakkauden ilmaisu mitä hän on sanonut on se että hän on niitä tunteitaan oppinut edes tunnistamaan minun ansiostani. Tunteiden ilmaisemisessa aina sillä miten ne otetaan vastaan on merkitystä.
Mä olen ihminen jonka puoliso on lähimmäs itseään ikinä henkisellä tasolla päästänyt, kaikesta huolimatta ja yritän sen muistaa + tuon lapsuuden rikkonaisuuden.
Ap
Aktiivisesti kummankaan menneisyys ei meillä arjessa tai keskusteluissa ole koskaan ollut läsnä. Eikä niitä erityisesti tarvitse muistaa kummankaan. Ei niillä syillä siinä kohtaamisessa ole mitään merkitystä.
Eipä meilläkään eikä puoliso ole näistä ikinä kertoillut, vaan hänen veljensä. Olen saanut uutta näkökulmaa käytökseen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.
Eiköhän sekin ole parempi kuin löysä hirsi. Miksi kenenkään pitäis jatkaa, jos on noin hirveää kärsimystä? Noloa ja surullista ettei ole aiemmin saanut sanottua, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.
Nimenomaan. En mä ole sellainen ihminen joka päättää parisuhteen pelkkien olettamusten vuoksi, ennen kuin asioista on edes keskusteltu yhtään.
Ap
Pakkohan se on päättää, jos toinen ei keskustele. Onneksesi et ole pahemmin väkivaltaisessa liitossa (olet kyllä nyt henkisesti väkivaltaisessa suhteessa), koska juuri sinä jäisit ikuisesti ymmärtämään väärintekijää.
Muuten ok mies, ei ryyppää, ei lyö, osoittaa välittämistä (ei enää seksin kautta, mutta muuten), mutta joo...myönnän että on henkisesti väkivaltainen, oikeastaan aina ollut. Silloin mun mitta olisikin tullut täyteen jos hyppäisi joka viikonloppu jollain ryyppyreissulla/olisi alkoholisti tai jos olisi fyysisesti satuttanut mua. Meillä on aina ollut omannäköinen suhde, eikä mies milloinkaan ole asioistaan ja tunteistaan puhunut ja sen olen tietoisesti hyväksynyt. Viime aikoina asia onkin vasta alannut vaivaamaan enemmän.
Ap
Ääh, siitä tietää että vikaan on menty jos miehen hyvyyttä perustellaan sillä ettei ryyppää ja lyö. Ne ovat ihan perusoletuksia, ei sellaisia asioita joita täytyisi erikseen mainita toisen eduksi.
Olen eri mieltä. Ei ole ollenkaan selvää, että mies ei ryyppää tai lyö, vaan ne on aidosti plussaa, ei mikään perusoletus. Toki ne ei voi olla ainoat kaksi hyvää ominaisuutta, mutta en vähättelisi ollenkaan noiden merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.
Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.
Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.
Ap
Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)
Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?
Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta.
Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita.
Asiat eivät koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat.
Mulla toisinpäin,eli tunnistan oikein hyvin tunteeni, ja osaan ne ilmaista erinomaisesti puhumalla .
Muut ihmiset vain eivät tunnu millään ymmärtävän tätä.
Minun pitäisi aina olla kaikin tavoin läsnä toisille, ja kun kerron että tarvitsen nyt rauhaa, niin sitä ei uskota.
Jos sanon että en jaksa, niin se sivuutetaan, eli tiedetään paremmin puolestani jaksamisenikin. Parhaassa tapauksessa vielä ihmetellään asiaa jonka olen useaan kertaan jo kertonut selvin sanoin ja silmiin katsoen, ja johon toinen on vastannut ymmärtävänsä.Lopputulos on puhumattomuus. Miksi kertoisin mitään kun se on kuin seinille puhuisi. Saatan myös laittaa puhelimen kiinni ja hävitä koko päiväksi kaikkien tavoittamattomiin. Jos kertoisin että laitan nyt puhelimen kiinni, ja häviän päiväksi jonnekin, koska haluan olla rauhassa, niin jo pitäisi olla kertomassa minne menen ja moneltako tulen takaisin. Eli rauhassa yksin oleminenkin pitäisi tehdä toisten ehdoilla.
Ei kiitos.
T n 43v
Sama juttu. Kumma juttu: ihmiset ottavat minuun yhteyttä ja aloittavat keskustelun aiheesta josta en ilmeisesti tiedä mitään mutta minun oletetaan tietävän (telepatia?) Kun pyydän selittämään mistä oikein on kyse, tulee loukkaantunut hiljaisuus.
On tullut vähennettyä yhteydenpitoa noihin ihmisiin.
Joillakin on tapana peilata ajatuksiaan ulos eli puhumalla vatvoa jotain tiettyä asiaa. He kuvittelevat keskustelevansa vaikka he vain yritäävät jäsentää sisäistä maailmaa puhumalla sitä toiselle. Ja kun toinen ei voikaan ymmärtää yksityistä kieltä, he pettyvät ja valittavat kommunikaation vaikeutta ja sitä ettei toinen ei kuuntele.
m57
Onhan niitä ollut, mutta ei niitä varsinaisesti ole ollut tarve erityisesti avata yhdessä. Sitä toisen hyväksymistä ja sitä että molemmilla on omat mielipiteensä ja tunteensa on molemmat joutuneet opettelemaan.