Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Nuorenpana saatoin ajatellakin että niitä tunteita miehellä ei ole. Eikä hän varmasti edelleenkään aina edes itse tunnista tunteitaan. Silti ne tunteet on olemassa.
Varsinkin suomalaisilla miehillä on paljon aleksitymiaa, eli kyvyttömyyttä tunnistaa tunteitaan. Johtuu kasvatuksesta, sodan perinnöstä, kulttuuristamme ja mistä kaikesta. Onneksi nuorissa pojissa tilanne on muuttunut, omatkin poikani ovat oppineet puhumaan tunteistaan ja tarpeistaan. Eli toivoa on nuoremmissa polvissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jos alat epäilemään että mies pettää, onko suhteessanne luottamus kunnossa? En antaisi hirveästi valtaa näille katkerille mammoille, joiden työnä on näiden pettämiskommenttien jatkuva kirjoittelu. Jos haluat hyvän parisuhteen, sinun pitää pystyä luottamaan, tiedät sen itsekkin. Stalkkaus ja epäily ovat täysin turhia asioita, silloin ei ole luottamusta ja suhde on tyhjä.
Yrittäisin rakentaa kommunikaatiota sellaisten asioiden kautta jotka miestäsi kiinnostaa. Ota hivenen jostain sellaisesta selvää ja kysy mieheltäsi lisää, ehkä sitä kautta saatte portit auki.
Voihan se olla niin, että mies tietää että jokin on vialla, mutta ei tiedä mikä. Yhteinen harrastus on paras keino nähdä se arkipäiväinen kumppani eri valossa.
Jos toinen ei suostu puhumaan tärkeistä asioista niin miten ja miksi häneen pitäisi luottaa? Hänhän pimittää ihan avoimesti osan elämästään toiselta.
Saattaa olla, että kielletyt puheenaiheet jopa liittyvät näihin aiheisiin.Miksi keskustella ihmisen kanssa, joka olettaa mielivaltaisesti jotain, perustelee tällä pointtinsa, eikä ymmärrä että ilman luottamusta suhde ei voi toimia?
No vaikka siksi, että olet tullut menneeksi tämän kanssa naimisiin, ja tarkoitus olisi elämää koko loppuelämä yhdessä. Olisiko siinä tarpeeksi syytä keskustella?
Jos taas luottamusta ei toisen mielestä ole, niin miksi hän ei edes _tätä_ vaivaudu toiselle kertomaan? Raukkamaista.
Ihmisen kuuluu muuttua vain siksi että on sattunut menemään naimisiin? Kannattaako kenenkään avioitua?
Täh? Tuolla asenteella ei todellakaan kannata mennä naimisiin :D
Mitä muuttumisella tarkoitetaan. Jos sitä, että kunnioitat puolisoasi sen verran, että avaat edes vähän ajatuksiasi hänelle, niin kyllä, muututtava on.
Luulitko että kaksi ihmistä voi elää yhdessä ilman minkäälaista vastaantulemista? Intät vain, että minähän en muutu, ja kaikki on onnellisia? Mietipä uudelleen. Rakkaus on tekoja, ja ne vaatii ihmisen päivittäisen muuttumisen, ei perusluonteen vaan asenteen osalta. Kyllä: on vaikeaa luopua itsekkyydestä, mutta haluan tehdä sen, koska rakastan tuota toista!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Nuorenpana saatoin ajatellakin että niitä tunteita miehellä ei ole. Eikä hän varmasti edelleenkään aina edes itse tunnista tunteitaan. Silti ne tunteet on olemassa.
Varsinkin suomalaisilla miehillä on paljon aleksitymiaa, eli kyvyttömyyttä tunnistaa tunteitaan. Johtuu kasvatuksesta, sodan perinnöstä, kulttuuristamme ja mistä kaikesta. Onneksi nuorissa pojissa tilanne on muuttunut, omatkin poikani ovat oppineet puhumaan tunteistaan ja tarpeistaan. Eli toivoa on nuoremmissa polvissa.
Meilläkin pojat puhuvat, mutta heidät olen kyllä sellaiseksi tietoisesti opettanut ajatellen että elämä olisi helpompaa kun saa puhuttua asioista.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Nuorenpana saatoin ajatellakin että niitä tunteita miehellä ei ole. Eikä hän varmasti edelleenkään aina edes itse tunnista tunteitaan. Silti ne tunteet on olemassa.
Pahinta mitä toiselle voi tehdä on yrittää asettaa hänelle tunteita tai sanoja. Vähän kuin joku tulisi ruokatunnilla sanomaan "että laitetaan jukalle nyt pikkasen kalaa, kyllähän me oikeasti tykätään kalasta. eikö mitä jukka." Samaan aikaan lappaa silakkaa kala-allergisen lautaselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.
Nainen: "Miltä tää meidän suhde susta tuntuu" (Onkohan kaikki ok tuolla rakkaalla miehelläni, vaikuttaa että ei ole aivan onnellinen. Kunpa kertoisi mitä ajattelee, niin voisin ottaa häntä paremmin huomioon.)
Mies: "Ymph" (Hähhää, olen ihan kamalan onneton, mutta enpä kerrokaan vaimolleni vaan mieluummin olen marttyyri ja kärsin, hähähää)
Fiksua? Miksi se puoliso on kaikkine hirveine ja järkyttävine ylläreineen siinä suhteessa? Eikö hänellä ole aikuisen vastuuta elämästään, tai ymmärrystä, että se kumppanikin kuuluu siihen elämään?
Jollain tapaa nuo kaksi viimeisintä tuntuvat puuttuvan. Ja hän on samanlainen myös lapsille, etäiset välit heihinkin on onnistunut luomaan.
Ap
Surullista :( Tsemppiä ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Meillä miehen tunteiden ilmaisemisen ja osin tunnistamattomuuden syyt on oikeastaan ihan samoja. Suurin rakkauden ilmaisu mitä hän on sanonut on se että hän on niitä tunteitaan oppinut edes tunnistamaan minun ansiostani. Tunteiden ilmaisemisessa aina sillä miten ne otetaan vastaan on merkitystä.
Mä olen ihminen jonka puoliso on lähimmäs itseään ikinä henkisellä tasolla päästänyt, kaikesta huolimatta ja yritän sen muistaa + tuon lapsuuden rikkonaisuuden.
Ap
Aktiivisesti kummankaan menneisyys ei meillä arjessa tai keskusteluissa ole koskaan ollut läsnä. Eikä niitä erityisesti tarvitse muistaa kummankaan. Ei niillä syillä siinä kohtaamisessa ole mitään merkitystä.
Eipä meilläkään eikä puoliso ole näistä ikinä kertoillut, vaan hänen veljensä. Olen saanut uutta näkökulmaa käytökseen.
Ap
Itse taas en edes oikein koe tarvitsevani mitään näkökulmaa käyttöksen syihin. Enkä ainakaan sitä että alkaisin analysoida puolison lapsuutta. Se riittää että hän on kanssani oppinut niitä tunteita edes tunnistamaan itse.
Mulle se taas kertoo paljon ihmisestä. Miehen koko sisarussarja olisi lapsuudessan tarvinnut jotain terapiaa, osa saa sitä oma-aloitteisesti nyt, osa hukuttaa tunnistamattoman tuskansa työhön ja harrastuksiin. Heidän lapsuudessaan tällaisiin asioihin ei puututtu yhtä hanakasti kuin nykyään, eipä oikeastaan yhtään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.
Nainen: "Miltä tää meidän suhde susta tuntuu" (Onkohan kaikki ok tuolla rakkaalla miehelläni, vaikuttaa että ei ole aivan onnellinen. Kunpa kertoisi mitä ajattelee, niin voisin ottaa häntä paremmin huomioon.)
Mies: "Ymph" (Hähhää, olen ihan kamalan onneton, mutta enpä kerrokaan vaimolleni vaan mieluummin olen marttyyri ja kärsin, hähähää)
Fiksua? Miksi se puoliso on kaikkine hirveine ja järkyttävine ylläreineen siinä suhteessa? Eikö hänellä ole aikuisen vastuuta elämästään, tai ymmärrystä, että se kumppanikin kuuluu siihen elämään?
Jollain tapaa nuo kaksi viimeisintä tuntuvat puuttuvan. Ja hän on samanlainen myös lapsille, etäiset välit heihinkin on onnistunut luomaan.
Ap
Surullista :( Tsemppiä ap!
Kiitos!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.
Nainen: "Miltä tää meidän suhde susta tuntuu" (Onkohan kaikki ok tuolla rakkaalla miehelläni, vaikuttaa että ei ole aivan onnellinen. Kunpa kertoisi mitä ajattelee, niin voisin ottaa häntä paremmin huomioon.)
Mies: "Ymph" (Hähhää, olen ihan kamalan onneton, mutta enpä kerrokaan vaimolleni vaan mieluummin olen marttyyri ja kärsin, hähähää)
Fiksua? Miksi se puoliso on kaikkine hirveine ja järkyttävine ylläreineen siinä suhteessa? Eikö hänellä ole aikuisen vastuuta elämästään, tai ymmärrystä, että se kumppanikin kuuluu siihen elämään?
Jollain tapaa nuo kaksi viimeisintä tuntuvat puuttuvan. Ja hän on samanlainen myös lapsille, etäiset välit heihinkin on onnistunut luomaan.
Ap
Häneltä puuttuu kyky. Ja puuuttuu motivaatio. Oikea paikka olisi terapia mennä hoitamaan itseään, mutta miehesi ei näe mahdollisuutta parempaan tai kaipaa sitä, koska elämä toimii noin hänelle itselleen eikä hän välitä siitä, mitä negatiivisia vaikutuksia sillä on muihin. Kuin alkoholisti, joka ei halua raitistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Kiitos tästä, merkitsee mulle tosi paljon.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Meillä miehen tunteiden ilmaisemisen ja osin tunnistamattomuuden syyt on oikeastaan ihan samoja. Suurin rakkauden ilmaisu mitä hän on sanonut on se että hän on niitä tunteitaan oppinut edes tunnistamaan minun ansiostani. Tunteiden ilmaisemisessa aina sillä miten ne otetaan vastaan on merkitystä.
Mä olen ihminen jonka puoliso on lähimmäs itseään ikinä henkisellä tasolla päästänyt, kaikesta huolimatta ja yritän sen muistaa + tuon lapsuuden rikkonaisuuden.
Ap
Aktiivisesti kummankaan menneisyys ei meillä arjessa tai keskusteluissa ole koskaan ollut läsnä. Eikä niitä erityisesti tarvitse muistaa kummankaan. Ei niillä syillä siinä kohtaamisessa ole mitään merkitystä.
Eipä meilläkään eikä puoliso ole näistä ikinä kertoillut, vaan hänen veljensä. Olen saanut uutta näkökulmaa käytökseen.
Ap
Itse taas en edes oikein koe tarvitsevani mitään näkökulmaa käyttöksen syihin. Enkä ainakaan sitä että alkaisin analysoida puolison lapsuutta. Se riittää että hän on kanssani oppinut niitä tunteita edes tunnistamaan itse.
Mulle se taas kertoo paljon ihmisestä. Miehen koko sisarussarja olisi lapsuudessan tarvinnut jotain terapiaa, osa saa sitä oma-aloitteisesti nyt, osa hukuttaa tunnistamattoman tuskansa työhön ja harrastuksiin. Heidän lapsuudessaan tällaisiin asioihin ei puututtu yhtä hanakasti kuin nykyään, eipä oikeastaan yhtään.
Ap
Henkilökohtaisesti en kyllä mieti erityisesti edes sitä tarvitsisiko joku terapiaa vai ei. Ja vaikka sitä pohtisinkin siitä tuskin olisi mitään apua kenellekään. Jos vaikka puoliso ei osaa sinne terapiaa tarvitessaan itse hakeutua ei siitä olisi mitään hyötyä että minä hänet sinne pakkottaisin.
Joku nuoruuden suhde tosin kariutui ihan siitä syystä että kumppani oikeasti tarvitsi hoitoa ja minä en terapeutiksi ryhtynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.
Nainen: "Miltä tää meidän suhde susta tuntuu" (Onkohan kaikki ok tuolla rakkaalla miehelläni, vaikuttaa että ei ole aivan onnellinen. Kunpa kertoisi mitä ajattelee, niin voisin ottaa häntä paremmin huomioon.)
Mies: "Ymph" (Hähhää, olen ihan kamalan onneton, mutta enpä kerrokaan vaimolleni vaan mieluummin olen marttyyri ja kärsin, hähähää)
Fiksua? Miksi se puoliso on kaikkine hirveine ja järkyttävine ylläreineen siinä suhteessa? Eikö hänellä ole aikuisen vastuuta elämästään, tai ymmärrystä, että se kumppanikin kuuluu siihen elämään?
Jollain tapaa nuo kaksi viimeisintä tuntuvat puuttuvan. Ja hän on samanlainen myös lapsille, etäiset välit heihinkin on onnistunut luomaan.
Ap
Häneltä puuttuu kyky. Ja puuuttuu motivaatio. Oikea paikka olisi terapia mennä hoitamaan itseään, mutta miehesi ei näe mahdollisuutta parempaan tai kaipaa sitä, koska elämä toimii noin hänelle itselleen eikä hän välitä siitä, mitä negatiivisia vaikutuksia sillä on muihin. Kuin alkoholisti, joka ei halua raitistua.
Todellakin terapia olisi hänelle oikea osoite, sitä hän olisi aina tarvinnut tietynlaisen tunnevamman/tunnelukkojen vuoksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Meillä miehen tunteiden ilmaisemisen ja osin tunnistamattomuuden syyt on oikeastaan ihan samoja. Suurin rakkauden ilmaisu mitä hän on sanonut on se että hän on niitä tunteitaan oppinut edes tunnistamaan minun ansiostani. Tunteiden ilmaisemisessa aina sillä miten ne otetaan vastaan on merkitystä.
Mä olen ihminen jonka puoliso on lähimmäs itseään ikinä henkisellä tasolla päästänyt, kaikesta huolimatta ja yritän sen muistaa + tuon lapsuuden rikkonaisuuden.
Ap
Aktiivisesti kummankaan menneisyys ei meillä arjessa tai keskusteluissa ole koskaan ollut läsnä. Eikä niitä erityisesti tarvitse muistaa kummankaan. Ei niillä syillä siinä kohtaamisessa ole mitään merkitystä.
Eipä meilläkään eikä puoliso ole näistä ikinä kertoillut, vaan hänen veljensä. Olen saanut uutta näkökulmaa käytökseen.
Ap
Itse taas en edes oikein koe tarvitsevani mitään näkökulmaa käyttöksen syihin. Enkä ainakaan sitä että alkaisin analysoida puolison lapsuutta. Se riittää että hän on kanssani oppinut niitä tunteita edes tunnistamaan itse.
Mulle se taas kertoo paljon ihmisestä. Miehen koko sisarussarja olisi lapsuudessan tarvinnut jotain terapiaa, osa saa sitä oma-aloitteisesti nyt, osa hukuttaa tunnistamattoman tuskansa työhön ja harrastuksiin. Heidän lapsuudessaan tällaisiin asioihin ei puututtu yhtä hanakasti kuin nykyään, eipä oikeastaan yhtään.
Ap
Henkilökohtaisesti en kyllä mieti erityisesti edes sitä tarvitsisiko joku terapiaa vai ei. Ja vaikka sitä pohtisinkin siitä tuskin olisi mitään apua kenellekään. Jos vaikka puoliso ei osaa sinne terapiaa tarvitessaan itse hakeutua ei siitä olisi mitään hyötyä että minä hänet sinne pakkottaisin.
Joku nuoruuden suhde tosin kariutui ihan siitä syystä että kumppani oikeasti tarvitsi hoitoa ja minä en terapeutiksi ryhtynyt.
Joo ei sitä voi toiselle terapeutiksi ryhtyäkään, toki kuunnella voi ja keskustella, kertoa omia näkemyksiään ja kokemuksiaan, mutta terapeutiksi ryhtyminen on liian raskas nakki kenelle vain. Paitsi terapeutille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Nuorenpana saatoin ajatellakin että niitä tunteita miehellä ei ole. Eikä hän varmasti edelleenkään aina edes itse tunnista tunteitaan. Silti ne tunteet on olemassa.
Varsinkin suomalaisilla miehillä on paljon aleksitymiaa, eli kyvyttömyyttä tunnistaa tunteitaan. Johtuu kasvatuksesta, sodan perinnöstä, kulttuuristamme ja mistä kaikesta. Onneksi nuorissa pojissa tilanne on muuttunut, omatkin poikani ovat oppineet puhumaan tunteistaan ja tarpeistaan. Eli toivoa on nuoremmissa polvissa.
Nämä aleksityymikot eivät myöskään tunnista, että muilla olisi tunteita. He eivät kykene minkäänlaiseen empatiaan. Tämä on tuhoisaa paitsi puolisoa, myös ja mielestäni etenkin lapsia kohtaan, mikäli perheessä on asioita, jotka pitäisi edes jotenkin noteerata tunnetasolla ja sanoilla ilmaisten.
En tarkoita, että suun pitäisi käydä koko ajan vaan perheen pohjavirrat edes pitäisi jotenkin tunnistaa ja käsitellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Nuorenpana saatoin ajatellakin että niitä tunteita miehellä ei ole. Eikä hän varmasti edelleenkään aina edes itse tunnista tunteitaan. Silti ne tunteet on olemassa.
Varsinkin suomalaisilla miehillä on paljon aleksitymiaa, eli kyvyttömyyttä tunnistaa tunteitaan. Johtuu kasvatuksesta, sodan perinnöstä, kulttuuristamme ja mistä kaikesta. Onneksi nuorissa pojissa tilanne on muuttunut, omatkin poikani ovat oppineet puhumaan tunteistaan ja tarpeistaan. Eli toivoa on nuoremmissa polvissa.
Nämä aleksityymikot eivät myöskään tunnista, että muilla olisi tunteita. He eivät kykene minkäänlaiseen empatiaan. Tämä on tuhoisaa paitsi puolisoa, myös ja mielestäni etenkin lapsia kohtaan, mikäli perheessä on asioita, jotka pitäisi edes jotenkin noteerata tunnetasolla ja sanoilla ilmaisten.
En tarkoita, että suun pitäisi käydä koko ajan vaan perheen pohjavirrat edes pitäisi jotenkin tunnistaa ja käsitellä.
Ei kai aina näin. Oma mieheni on aleksityymikko, mutta ymmärtää olevansa vammainen tämän osalta. Hän myös on empaattinen, tai ainakin yrittää, ja on tehnyt kaikkensa, että olisi parempi isä lapsilleen kuin oma isänsä oli hänelle.
Eli varmaan tapauksia on niin paljon erilaisia kuin on ihmisiäkin.
Saattaapa hyvinkin olla Ap:nkin tapauksessa niin, etää se toinen osapuoli tietää jo hyvin etukäteen mistä toinen hauluaa puhua, ja mihin lopputulokseen hän haluaa keskustelun päättyvän. Siksi hän ei edes halua aloittaa turhaa keskustelua. Ap haluaa toisen korjaavan ongelmaksi kokemansa tilanteen omalla toiminnallaan ja muuttamaan käytöstään ja toimintaansa.
Saattaa olla, että Ap on itse itsekäs ihminen, joka ei osaa huomioida muiden näkökulmaa asioihin, vaan yrittää juntata ja pakottaa toimimaan oman mielensä mukaan. Ei se todellakaan aina mene niin, että keskustelulla asiat ratkeavat. Usein ainoaksi keinoksi elää ongelmatilanteen kanssa on muuttaa itse omaa suhtautumistaan asiaan ja sopeutua tilanteeseen. Ongelman aiheuttaja saatat olla sinä itse, eikä se toinen, joka ei näe tilanteessa mitään ongelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Saattaapa hyvinkin olla Ap:nkin tapauksessa niin, etää se toinen osapuoli tietää jo hyvin etukäteen mistä toinen hauluaa puhua, ja mihin lopputulokseen hän haluaa keskustelun päättyvän. Siksi hän ei edes halua aloittaa turhaa keskustelua. Ap haluaa toisen korjaavan ongelmaksi kokemansa tilanteen omalla toiminnallaan ja muuttamaan käytöstään ja toimintaansa.
Saattaa olla, että Ap on itse itsekäs ihminen, joka ei osaa huomioida muiden näkökulmaa asioihin, vaan yrittää juntata ja pakottaa toimimaan oman mielensä mukaan. Ei se todellakaan aina mene niin, että keskustelulla asiat ratkeavat. Usein ainoaksi keinoksi elää ongelmatilanteen kanssa on muuttaa itse omaa suhtautumistaan asiaan ja sopeutua tilanteeseen. Ongelman aiheuttaja saatat olla sinä itse, eikä se toinen, joka ei näe tilanteessa mitään ongelmaa.
Luin tämän ja kiitän kommentista, mutta olen kyllä todella monesta kohdasta kanssasi eri mieltä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Eihän se olekaan mitään keskustelua jos vaan toistetaan, että ollaan surullinen uudestaan ja uudestaan. Sen keskustelun tarkoitus on nimenomaan löytää ne syyt mitkä sitä surullisuutta aiheuttavat, miten tästä surullisuudesta voi päästä eroon ja miten välttää kyseisen tilanteen uusiutumista tulevaisuudessa. Toisaalta olla myös tukena ja turvana sille surullisille osapuolelle. Samaten kun ne ilot ja onnen kokemukset kun jakaa yhdessä niin se suhde syvenee ja kukoistaa. Kuulostaisi kyllä aivan hirveältä suhteelta tuommoinen, jossa toinen osapuoli vaan viittaa kintaalla toisen tuntemuksille, ne tunteet ja niiden oikeaoppinen käsittely ovat nimenomaan ihmisen henkisen hyvinvoinnin perusta eivätkä todellakaan mitään tyhjänpäiväisyyksiä. Nimenomaan juuri sitä tonkimista ei jaksa kukaan, kun tentataan miksi sitä miksi tätä? En minä, eikä puoliso jaksa sitä asioiden kaivelua..kuka jaksaa loputtomasti analysoida omaa oloaan tai toisenkaan, miksi en ole kiukkunen tänään, miksi eilen vitutti, mutta tänään ei.. Jos oikeasti on ongelma, niin siitä keskustellaan, totta kai ja etsitään ratkaisua, jos semmonen on olemassa, mutta jokaisen perusluonne on kumminkin se mikä on, eikä sitä kyllä tarvitse analysoida joka päivä, miksi oot taas tuommonen oma ittes? Meidän parisuhteessa hyväksytään toinen ihan omana itsenään, eikö siihen pitäisi kaikkien pyrkiä?Meillä on ihan lapsillekin jo pienestä pitäen opetettu puhumaan tunteista. Koulun jälkeen käydään yhdessä läpi mikä oli päivän iloisin asia, tapahtuiko jotain mikä sai surulliselle mielelle ja niin edelleen. Tämä on juuri sitä toisen hyväksymistä, että sallitaan ne negatiiviset tunteet ja autetaan sitä toista käsittelemään niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.
Itse taas en edes oikein koe tarvitsevani mitään näkökulmaa käyttöksen syihin. Enkä ainakaan sitä että alkaisin analysoida puolison lapsuutta. Se riittää että hän on kanssani oppinut niitä tunteita edes tunnistamaan itse.