Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Vierailija kirjoitti:

 Näkisin kyllä että vaikka ei halua "päätä tonkia" ja "vatvoa" niin sen verran kaikkien pitäisi pystyä puhumaan että molemmilla on sama ymmärrys suhteen tilasta ja tulevaisuudesta

Kun on ollut yli kolmekymmentä vuotta naimisissa, ei suhteen tilaa ja tulevaisuutta tarvitse jatkuvasti pohtia..ollan menty yhteen kuitenkin ihan rakkaudesta ja edelleen rakastetaan, uskokaa tai älkää..sen näkee kyllä ihmisestä päällepäinkin, miten asiat tänään on, on huonoja päiviä ja hyviä päiviä ja kun tiedät, että syy ei ole itsessäsi, niin hyväksyt tilanteen, toinen käsittelee ongelmansa itse, kaikkea ei tarvitse jakaa parisuhteessakaan..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.

Eiköhän sekin ole parempi kuin löysä hirsi. Miksi kenenkään pitäis jatkaa, jos on noin hirveää kärsimystä? Noloa ja surullista ettei ole aiemmin saanut sanottua, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Nimenomaan. En mä ole sellainen ihminen joka päättää parisuhteen pelkkien olettamusten vuoksi, ennen kuin asioista on edes keskusteltu yhtään.

Ap

Pakkohan se on päättää, jos toinen ei keskustele. Onneksesi et ole pahemmin väkivaltaisessa liitossa (olet kyllä nyt henkisesti väkivaltaisessa suhteessa), koska juuri sinä jäisit ikuisesti ymmärtämään väärintekijää.

Muuten ok mies, ei ryyppää, ei lyö, osoittaa välittämistä (ei enää seksin kautta, mutta muuten), mutta joo...myönnän että on henkisesti väkivaltainen, oikeastaan aina ollut. Silloin mun mitta olisikin tullut täyteen jos hyppäisi joka viikonloppu jollain ryyppyreissulla/olisi alkoholisti tai jos olisi fyysisesti satuttanut mua. Meillä on aina ollut omannäköinen suhde, eikä mies milloinkaan ole asioistaan ja tunteistaan puhunut ja sen olen tietoisesti hyväksynyt. Viime aikoina asia onkin vasta alannut vaivaamaan enemmän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.

Sitten loppuisi, ikävä kyllä. Mä olen kuitenkin aikuinen nainen, yritän tässä nyt vain ymmärtää. Tiedän että täällä on ihmisiä jotka eivät ymmärrä että yritän ymmärtää, mutta onneksi on teitä toisenlaisiakin.

Ap

Esimerkiksi narsistien uhrien on vaan pakko opetella hyväksymään se, etteivät he ikinä tule ymmärtämään eivätkä ikinä saamaan heitä tyydyttävää päätöstä asioille. Joskus sitä vaan ei ole tarjolla.

Eipä niin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Näkisin kyllä että vaikka ei halua "päätä tonkia" ja "vatvoa" niin sen verran kaikkien pitäisi pystyä puhumaan että molemmilla on sama ymmärrys suhteen tilasta ja tulevaisuudesta

Kun on ollut yli kolmekymmentä vuotta naimisissa, ei suhteen tilaa ja tulevaisuutta tarvitse jatkuvasti pohtia..ollan menty yhteen kuitenkin ihan rakkaudesta ja edelleen rakastetaan, uskokaa tai älkää..sen näkee kyllä ihmisestä päällepäinkin, miten asiat tänään on, on huonoja päiviä ja hyviä päiviä ja kun tiedät, että syy ei ole itsessäsi, niin hyväksyt tilanteen, toinen käsittelee ongelmansa itse, kaikkea ei tarvitse jakaa parisuhteessakaan..

Se on juurikin näin, mutta sellaisista möykkykohdista mun mielestä pitäisi jollain tasolla edes jutella, ilman että heti ollaan eropapereita tulostelemassa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Eli vähän kuin meillä, sillä erolla että mä pakotan sen ottamaan kädestä kiinni, ottamaan kainaloon jne. Pusuja se antaa oma-aloitteisesti, onneksi. Ja puhun sille kyllä omista tunteistani, en halua olla samanlainen arvoitus hänelle kuin hän mulle. Koen että ei mun tarvitse olla yhtä "pöljä".

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.

Eiköhän sekin ole parempi kuin löysä hirsi. Miksi kenenkään pitäis jatkaa, jos on noin hirveää kärsimystä? Noloa ja surullista ettei ole aiemmin saanut sanottua, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Nimenomaan. En mä ole sellainen ihminen joka päättää parisuhteen pelkkien olettamusten vuoksi, ennen kuin asioista on edes keskusteltu yhtään.

Ap

Pakkohan se on päättää, jos toinen ei keskustele. Onneksesi et ole pahemmin väkivaltaisessa liitossa (olet kyllä nyt henkisesti väkivaltaisessa suhteessa), koska juuri sinä jäisit ikuisesti ymmärtämään väärintekijää.

Muuten ok mies, ei ryyppää, ei lyö, osoittaa välittämistä (ei enää seksin kautta, mutta muuten), mutta joo...myönnän että on henkisesti väkivaltainen, oikeastaan aina ollut. Silloin mun mitta olisikin tullut täyteen jos hyppäisi joka viikonloppu jollain ryyppyreissulla/olisi alkoholisti tai jos olisi fyysisesti satuttanut mua. Meillä on aina ollut omannäköinen suhde, eikä mies milloinkaan ole asioistaan ja tunteistaan puhunut ja sen olen tietoisesti hyväksynyt. Viime aikoina asia onkin vasta alannut vaivaamaan enemmän.

Ap

Ääh, siitä tietää että vikaan on menty jos miehen hyvyyttä perustellaan sillä ettei ryyppää ja lyö. Ne ovat ihan perusoletuksia, ei sellaisia asioita joita täytyisi erikseen mainita toisen eduksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Sen rakkauden aistii, tuntee ja tietää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.

Eiköhän sekin ole parempi kuin löysä hirsi. Miksi kenenkään pitäis jatkaa, jos on noin hirveää kärsimystä? Noloa ja surullista ettei ole aiemmin saanut sanottua, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Nimenomaan. En mä ole sellainen ihminen joka päättää parisuhteen pelkkien olettamusten vuoksi, ennen kuin asioista on edes keskusteltu yhtään.

Ap

Pakkohan se on päättää, jos toinen ei keskustele. Onneksesi et ole pahemmin väkivaltaisessa liitossa (olet kyllä nyt henkisesti väkivaltaisessa suhteessa), koska juuri sinä jäisit ikuisesti ymmärtämään väärintekijää.

Muuten ok mies, ei ryyppää, ei lyö, osoittaa välittämistä (ei enää seksin kautta, mutta muuten), mutta joo...myönnän että on henkisesti väkivaltainen, oikeastaan aina ollut. Silloin mun mitta olisikin tullut täyteen jos hyppäisi joka viikonloppu jollain ryyppyreissulla/olisi alkoholisti tai jos olisi fyysisesti satuttanut mua. Meillä on aina ollut omannäköinen suhde, eikä mies milloinkaan ole asioistaan ja tunteistaan puhunut ja sen olen tietoisesti hyväksynyt. Viime aikoina asia onkin vasta alannut vaivaamaan enemmän.

Ap

Ääh, siitä tietää että vikaan on menty jos miehen hyvyyttä perustellaan sillä ettei ryyppää ja lyö. Ne ovat ihan perusoletuksia, ei sellaisia asioita joita täytyisi erikseen mainita toisen eduksi.

No mä nyt vastasin edelliselle kommentoijalle kun hän kirjoitti että "onneksi et ole pahemmin väkivaltaisessa suhteessa".

Ap

Meillä oli ihan sama kuvio. Erottiin loppujen lopuksi. Mies halusi. Samat ongelmat kuin meillä alkaa taas uuden naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko aloittaja valmis siihen että pandoran lippaan avauduttua sieltä voi tullakin järkyttäviä yllätyksiä? Helposti voi käydä niin että se suhde loppuu siihen keskusteluun.

Eiköhän sekin ole parempi kuin löysä hirsi. Miksi kenenkään pitäis jatkaa, jos on noin hirveää kärsimystä? Noloa ja surullista ettei ole aiemmin saanut sanottua, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Nimenomaan. En mä ole sellainen ihminen joka päättää parisuhteen pelkkien olettamusten vuoksi, ennen kuin asioista on edes keskusteltu yhtään.

Ap

Pakkohan se on päättää, jos toinen ei keskustele. Onneksesi et ole pahemmin väkivaltaisessa liitossa (olet kyllä nyt henkisesti väkivaltaisessa suhteessa), koska juuri sinä jäisit ikuisesti ymmärtämään väärintekijää.

Muuten ok mies, ei ryyppää, ei lyö, osoittaa välittämistä (ei enää seksin kautta, mutta muuten), mutta joo...myönnän että on henkisesti väkivaltainen, oikeastaan aina ollut. Silloin mun mitta olisikin tullut täyteen jos hyppäisi joka viikonloppu jollain ryyppyreissulla/olisi alkoholisti tai jos olisi fyysisesti satuttanut mua. Meillä on aina ollut omannäköinen suhde, eikä mies milloinkaan ole asioistaan ja tunteistaan puhunut ja sen olen tietoisesti hyväksynyt. Viime aikoina asia onkin vasta alannut vaivaamaan enemmän.

Ap

Ääh, siitä tietää että vikaan on menty jos miehen hyvyyttä perustellaan sillä ettei ryyppää ja lyö. Ne ovat ihan perusoletuksia, ei sellaisia asioita joita täytyisi erikseen mainita toisen eduksi.

No mä nyt vastasin edelliselle kommentoijalle kun hän kirjoitti että "onneksi et ole pahemmin väkivaltaisessa suhteessa".

Ap

Joo, silti olet väkivaltaisessa suhteessa.

Olin nuorena henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Suuntana oli naimisiinmeno. Paremmasta en tajunnut, olin yhtä uuno kuin ap. Minulla ei ollut käsitystä siitä, miten asioiden pitäisi olla, koska ne olivat aina olleet vinossa, alusta asti.

ONNEKSI mies alkoi käyttää alkoholia liikaa ja lähdin. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miten ja miksi jäin moneksi vuodeksi enkä lähtenyt. Onneksi kävi kuten kävi. Muuten olisin nyt toinen ap.

Minulle puhumattomuus suhteen alkupuolellakin on jo ekoja hälytysmerkkejä siitä, ettei suhteesta tule koskaan tasapainoista. Eli itse en pystyisi jatkamaan suhdetta asioista puhumattoman tai mykkäkouluilevan ihmisen kanssa, se on juuri niin yksinkertaista. Tuota jos esiintyy, niin on vain pakko todeta, että olemme liian erilaisia ihmisiä tullaksemme pidempään toimeen keskenämme.  Joissakin tilanteissa valitettavasti vaihtamalla paranee. Tai sitten on itse pystyttävä sietämään se. Aina on kaksi vaihtoehtoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Eli vähän kuin meillä, sillä erolla että mä pakotan sen ottamaan kädestä kiinni, ottamaan kainaloon jne. Pusuja se antaa oma-aloitteisesti, onneksi. Ja puhun sille kyllä omista tunteistani, en halua olla samanlainen arvoitus hänelle kuin hän mulle. Koen että ei mun tarvitse olla yhtä "pöljä".

Ap

Juu, et ole. Olet niin pöljä, että uhraat oman omanarvontuntosi kohteelle, joka ei edes arvosta sitä. Tajuat sen joku päivä, josvpääset ulos tuosta kuviosta.

No, minä en enää ole vuosiin jaksanut puhua. Ihan sama kuinka paljon haluaisin puhua, niin tosiaia on, että jos suuni avaan ja sanon, että jokin vaivaa, lopputulema on se, että asia on a) minun vikani ja b) olen väärässä. Tämän lisäksi kuukausia kostetaan sitä, että tulin edes vihjanneeksi etten ole tyytyväinen.

Ollaan sitten hiljaa avioeroon asti, ei siihen enää kauaa mene. Lapsetkin alka ajo olla sen verran isompia, että kestävät ja voivat asua munkin luonani vaimon sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli ihan sama kuvio. Erottiin loppujen lopuksi. Mies halusi. Samat ongelmat kuin meillä alkaa taas uuden naisen kanssa.

Miksi mies halusi? Kun ei pystynyt puhumaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Eli vähän kuin meillä, sillä erolla että mä pakotan sen ottamaan kädestä kiinni, ottamaan kainaloon jne. Pusuja se antaa oma-aloitteisesti, onneksi. Ja puhun sille kyllä omista tunteistani, en halua olla samanlainen arvoitus hänelle kuin hän mulle. Koen että ei mun tarvitse olla yhtä "pöljä".

Ap

Elät kyllä tosi mielikuvitusmaassa. Yhtä hyvin voisit elellä teddykarhun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

No, minä en enää ole vuosiin jaksanut puhua. Ihan sama kuinka paljon haluaisin puhua, niin tosiaia on, että jos suuni avaan ja sanon, että jokin vaivaa, lopputulema on se, että asia on a) minun vikani ja b) olen väärässä. Tämän lisäksi kuukausia kostetaan sitä, että tulin edes vihjanneeksi etten ole tyytyväinen.

Ollaan sitten hiljaa avioeroon asti, ei siihen enää kauaa mene. Lapsetkin alka ajo olla sen verran isompia, että kestävät ja voivat asua munkin luonani vaimon sijaan.

Niin. Sinä et jaksa puhua TUOSSA suhteessa. Sen sijaan jossain toisessa olisit valmis puhumaan? Eihän ap myöskään puhu, kun vastapuoli ei lähde mukaan.

 [/quote]Eihän se olekaan mitään keskustelua jos vaan toistetaan, että ollaan surullinen uudestaan ja uudestaan. Sen keskustelun tarkoitus on nimenomaan löytää ne syyt mitkä sitä surullisuutta aiheuttavat, miten tästä surullisuudesta voi päästä eroon ja miten välttää kyseisen tilanteen uusiutumista tulevaisuudessa. Toisaalta olla myös tukena ja turvana sille surullisille osapuolelle. Samaten kun ne ilot ja onnen kokemukset kun jakaa yhdessä niin se suhde syvenee ja kukoistaa. Kuulostaisi kyllä aivan hirveältä suhteelta tuommoinen, jossa toinen osapuoli vaan viittaa kintaalla toisen tuntemuksille, ne tunteet ja niiden oikeaoppinen käsittely ovat nimenomaan ihmisen henkisen hyvinvoinnin perusta eivätkä todellakaan mitään tyhjänpäiväisyyksiä.[/quote] Nimenomaan juuri sitä tonkimista ei jaksa kukaan, kun tentataan miksi sitä miksi tätä? En minä, eikä puoliso jaksa sitä asioiden kaivelua..kuka jaksaa loputtomasti analysoida omaa oloaan tai toisenkaan, miksi en ole kiukkunen tänään, miksi eilen vitutti, mutta tänään ei.. Jos oikeasti on ongelma, niin siitä keskustellaan, totta kai ja etsitään ratkaisua, jos semmonen on olemassa, mutta jokaisen perusluonne on kumminkin se mikä on, eikä sitä kyllä tarvitse analysoida joka päivä, miksi oot taas tuommonen oma ittes? Meidän parisuhteessa hyväksytään toinen ihan omana itsenään, eikö siihen pitäisi kaikkien pyrkiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Eli vähän kuin meilläkin. Teillä ei sitten ole ollut mitään solmukohtia jotka vaatisivat avaamista? Niiden läpikäymistä mä kaipaisin tällä hetkellä enkä saa toiselta mitään vastakaikua.

Ap