"Yksinolo tekee hyvää ja on tarpeellista etenkin naiselle"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marika vihaa siis miehiä. Ei ihme noilla muodoilla.

Onko se miesten vihaamista, että haluaa omaa tilaa? Ei hän adu naisenkaan kanssa eli sinun logiikallasi vihaa ihmisiä?

RIIKONEN ajattelee, että yksinasuvia naisia kummeksutaan vielä enemmän kuin miehiä, vaikka ”vanhoja poikiakin” voidaan pitää säälittävinä reppanoina.

– Naisen seksuaalisuus ikään kuin kuuluu miehelle. Yksinelävän naisen seksuaalisuus joko liehuu kontrolloimatta, tai sitten hän on surullinen tapaus, joka ei ole kelvannut kenellekään. Ehkä nähdään loukkaavanakin, jos hän ei tarvitse ketään rinnalleen.

Perus miesviha-olkiukkojen rakentelua. Ketään ei kiinnosta vaikka tuo elää yksin. Sehän sitä taitaakin häiritä eniten.

Olen asunut 11 vuotta miehen kanssa yhdessä ja haluan oman asunnon ja myöhemmin paritalon :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marika vihaa siis miehiä. Ei ihme noilla muodoilla.

Onko se miesten vihaamista, että haluaa omaa tilaa? Ei hän adu naisenkaan kanssa eli sinun logiikallasi vihaa ihmisiä?

RIIKONEN ajattelee, että yksinasuvia naisia kummeksutaan vielä enemmän kuin miehiä, vaikka ”vanhoja poikiakin” voidaan pitää säälittävinä reppanoina.

– Naisen seksuaalisuus ikään kuin kuuluu miehelle. Yksinelävän naisen seksuaalisuus joko liehuu kontrolloimatta, tai sitten hän on surullinen tapaus, joka ei ole kelvannut kenellekään. Ehkä nähdään loukkaavanakin, jos hän ei tarvitse ketään rinnalleen.

Perus miesviha-olkiukkojen rakentelua. Ketään ei kiinnosta vaikka tuo elää yksin. Sehän sitä taitaakin häiritä eniten.

Naiset täälläkin haukkuvat miehiä ínceleiksi... siihen suhteutettuna tuo on aika paksua tekstiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

Ei kai naiset etsikään kuumeisesti parisuhdetta, vaan se on juuri se stereotypia, josta juttukin kertoo.

Oma näkemykseni on, että jos parisuhde on aidosti onnellinen ja tasavertainen, niin molemmat osapuolet voivat paremmin kuin yksin. Hyvässä parisuhteessa toteutuu myös yksin olemisen tarve. Mutta niin usein parisuhde ei ole kovin onnellinen. Jo tämä kuuluisa kiintymyssuhdemalli näyttelee osaansa siinä, miten onnellinen suhteesta tulee.

Meillä on mieheni kanssa ollut tässä jonkun aikaa asumusero. Oi että miten olen saanut ladata akkujani! Hermo lepää, kun ei tarvitse katsella naama näkkärillä murjottavaa laiskimusta. Mieheni taas vaikuttaa olevan hukassa ilman minua. Uskon, että hänelle tekee hyvää vähän harjoitella realismia. Että aikuisen ihmisen täytyy tehdä kotitöitä, hoitaa parisuhdetta ym, jos haluaa asioiden menevän toivomallaan tavalla. Hän saa nyt tutkiskella sieluaan ja hoitaa kotitöitä ihan yksin. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen asunut jo yli 10 vuotta yksin ja se on minulle parasta. Häiriinnyn toisten läsnäolosta ja miellyttämisenhaluisena ihmisenä kadotan kaikki omat ajatukseni ja haluni. Parisuhteessa saatan välillä jonkun kanssa olla, mutta en halua koskaan enää asua saman katon alla, ellei kyseessä ole joku valtava kartano.

N41

Miehet jotka ovat tavanneet sinut kokevat samoin

"En ole katkera mutta kuitenkin..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

En tunne kyllä ketään 40+ naista, joka etsisi enää kipeästi miestä asumaan kanssaan. Ihan eri asia perheenperustamisiässä ja kun seksivietti on vielä voimakas.

Olen ravintolassa töissä ja kuuntelen työssäni lähes joka ilta yksinäisiä naisia, varsinkin 40+. Mutta en silti erehdy luulemaan, että kaikki naiset kaipaa kumppania vierelleen vaikka nämä naiset kaipaa, joten älä sinäkään tee olettamuksia omien kokemuksiesi kautta. Totuus on jossain siellä puolessa välissä.

"Olettamuksia"... No minä olen itse nainen, joten kai nyt tiedän naisten sielunelämästä enemmän kuin joku mies, joka kuuntelee pubiruusujen tarinoita työssään? Sinähän se siinä oletat, että jonkun marginaalisen porukan kokemukset ovat luotettavampi kuva totuudesta kuin keskivertonaisen tuttavapiiri.

Fakta on edelleen, että naisilla romahtaa parisuhdehalut siinä noin 40-v. Siksihän niitä erojakin tulee siinä iässä paljon.

Tässä seuraa nyt ilmeisen yllättävää tietoa joillekin naisille ja miehille: Me naiset olemme erilaisia, me saamme ajatella asioista erilailla toistemme kanssa. Me emme kuulu, eikä meidän tarvitse kuulua, mihinkään sanomattomaan siskojen kerhoon.

Eihän me yksinkään asuvat olla yksi ja sama ihminen. Nyt tarina on kerrottu yhden osapuolen lasien läpi katsottuna. Minkä itse haluan nostaa jutusta keskusteluun on se, että kyllähän Suomessa pyritään vahvasti samalle viivalle, mutta sekin johtaa epätasa-arvoon: kaikki eivät halua juuri sille määritellylle viivalle. Joku esim haluaa olla kotiäiti. Onko sekään tasa-arvoa, jos on paine olla tekemättä niin, ettei joudu muiden naisten ja yhteiskunnan sylkykupiksi?

Se alkaa jo päiväkodissa. Lapselta odotetaan, että hän osaa käyttäytyä kuin tuhannet muut vaikka se ei sopisi hänen luonteelle yhtään. En vastaa nyt yhteenkään lapselliseen kysymykseen pitäisikö lasten esim antaa lyödä vapaasti, jne.

Loppupäätelmä, emme me yksin elävät missään erityisasemassa olla, yhteiskunnan odotukset koskee meitä kaikkia ja varmasti löytyy epätasa-arvoa kaikkialta, jos sitä oikein hakemalla lähdetään hakemaan.

Eiköhän ne ihmisen epäreilummat vuodet ole ne ekat 16 vuotta. Sinun on pakko mennä paikkaan, jossa sinua lyödään, sinulta varastetaan, sinua haukutaan, jne ja se kuitataan sanalla kiusaaminen. Aika vähättelevää esim väkivallasta.

Ja eilen luin keskustelua, jossa oltiin sitä mieltä ettei lapsella ole oikeutta omaan tilaan, kun vanhemmat kerran sen kodin maksaa. Aikuinen nainen voi esim ostaa itselleen mökin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen asunut jo yli 10 vuotta yksin ja se on minulle parasta. Häiriinnyn toisten läsnäolosta ja miellyttämisenhaluisena ihmisenä kadotan kaikki omat ajatukseni ja haluni. Parisuhteessa saatan välillä jonkun kanssa olla, mutta en halua koskaan enää asua saman katon alla, ellei kyseessä ole joku valtava kartano.

N41

Tämä! Voisi olla ok asua jonkun kanssa yhdessä jossain jättilinnassa, jossa mies asuisi itäsiivessä ja minä länsisiivessä ja näkisimme ehkä ohimennen päivän aikana.

On todella ahdistavaa asua yhdessä kerrostaloasunnossa, jossa toinen on koko ajan läsnä. Kaipaan yksinoloa ja hiljaisuutta niin paljon, että tämä yhdessäasuminen vanhentaa minua varmaan 10 v fyysisesti lisääntyneen stressin ja ahdistuksen kautta.

Yhdessä oleminen samassa asunnossa myös jollain lailla halvaannuttaa ja passivoi minua niin, etten saa mitään aikaan. Istun sohvalla ja syön jonkinlaisena lohdutusreaktiona. Kun saan olla ihan yksin vaikka pari päivää, niin olen toimeliaampi ja teen asioita, enkä ajattele ruokaakaan yhtä paljon.

Olen haaveillut muuttamisesta erilleen. Mies käy jotenkin sääliksi ja mietin, miten hän pärjäisi. Hän on sellainen, että tarvitsee paljon seuraa ja läheisyyttä ja on myös taloudellisesti niin heikoilla, että mietin, miten hän pärjäisi yksin. Paras suhde olisi asua erillään ja tapailla vaikka 3 kertaa viikossa.

Olen asunut yksin 26 vuotta, en ole koskaan ollut valmis muuttamaan yhteen yhdenkään miehen kanssa.

En halua sitä vieläkään, en halua koskaan.

N44

Olen onnistunut yhdistämään sekä yksinolon, että parisuhteen. 🤣 Minulla on mies, joka tekee reissutöitä.

Jokaisen pitäisi opetella ennen parisuhdetta taidon olla yksin. Kun tuntee itsensä vikoineen ja puutteineen päivineen ei tarvitse toista rakastamaan itseään ehjäksi.

YKSINÄINEN poloinen. Toista puolikastaan kaipaava lemmenkipeä sinkku. Pikkuyksiössä riutuva sivuhenkilö, joka odottaa oikean elämän alkamista.

Tamperelainen toimittaja Marika Riikonen, 48, on saanut tarpeekseen mielikuvista, joita yksinasuviin liitetään.

Parisuhde on kuin ahdas lokerikko. Se alkaa ikään kuin hallita siinä olevia ihmisiä. Se on kuin hauras ego, jota pitää olla varomassa, lääkitsemässä ja vuoraamassa pumpuliin.

Marika on saanut tarpeekseen mielikuvista, joita yksinasuviin liitetään, mutta hänellä on ihan yhtä ahdas mielikuva parisuhteista?

Vierailija kirjoitti:

Olen onnistunut yhdistämään sekä yksinolon, että parisuhteen. 🤣 Minulla on mies, joka tekee reissutöitä.

Jokaisen pitäisi opetella ennen parisuhdetta taidon olla yksin. Kun tuntee itsensä vikoineen ja puutteineen päivineen ei tarvitse toista rakastamaan itseään ehjäksi.

Samoin, minulla on oma mummonmökki, johon paeta.

Vierailija kirjoitti:

Jumalauta, tulikin harrastettua viime yönä seksiä yhteiskunta sitä minulta vaatiin.🤣🤣🤣

Sain minäkin seksiä tällä viikolla, mutta ei sitä varten tarvitse saman katon alle muuttaa eikä edes alkaa parisuhteeseen.

N41 (joka on asunut yli 10 vuotta yksin)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

Kaikelle on aikansa. On suhteen aika ja oman elämän aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ajatellut yksin asujia jotenkin ressukoina, joten en oikein tunnista jutun aihetta. Ehkä enemmän yksinasujien omassa päässä tuollaiset murheet kuin muiden. Tosiasiassa emme hirveästi päätämme vaivaa muiden asioilla.

Kun jalat, kädet ja pää toimivat, yksin asuminen on varmasti mukavaa, mutta sairauksien myötä tilanne muuttuu. Pienikin vamma tekee arjesta hankalaa, kun ei ole ketään auttamassa. Vanhempieni auttajana huomaan miten paljon heistä on toisilleen apua, vaikka molemmilla on sairauksia. Ja nykyaikana sinne vanhustentaloon ei noin vain pääse, kotona pitää sinnitellä, vaikkei pääsisikään.

Parisuhteessa olisi järkevää olla, jotta siinä tapauksessa jos terveys menee, olisi joku auttamassa?

Ei, olen vain pohtinut sitä todella monta kertaa miten hyvä on, kun heitä on toistaiseksi kaksi yhdessä. Autan paljon, mutta homma ei toimi, kun jompikumpi kuolee. 

Kuka vaan voi sairastua tai vammautua milloin vain, sinäkin. Sullako ne lapset ja puoliso sitten on pyyteettömästi hoitajina jos/kun niin kävisi? Sinua ahdistaa ja kiukuttaa jo valmiiksi vanhempiesi ikääntyminen ja sairastelut ja tiedät että vastuuta joutuisit ottamaan enemmän kun toinen heistä siirtyy ajasta ikuisuuteen, etkä halua sitä. Sinänsä outo näkökulma kun haluat itsellesikin puolison tukea sairastumisen varalle. Eli asettaisit hänet samanlaiseen asemaan jossa nyt olet ikääntyvien vanhempiesi kanssa itse. Ei sellaista voi toiselta vaatia.

Olen erittäin iäkkäiden ja hauraiden vanhempieni hoitaja jo nyt. Ja teen sen mielelläni. Jos jompikumpi kuolee, toinen tulee meille asumaan ja minusta tulee pääasiallinen omaishoitaja. Nykyisin olen omaishoitajan virallinen tuuraaja eli parempikuntoinen pääsee johonkin asioilleen tai pienelle paussille, kun menen sinne.

Ketään ei voi tietenkään omaishoitajaksi pakottaa ja ilman kokemusta siitä mitä on olla omaishoitaja, voi monen jaksaminen olla koetuksella niin, ettei sitten jaksakaan olla omaishoitaja, vaikka tahtoisi. Se on rankkaa ja kuluttavaa eikä siihen varmaankaan kukaan sellainen lähdekään, jolla on huonot välit läheiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ajatellut yksin asujia jotenkin ressukoina, joten en oikein tunnista jutun aihetta. Ehkä enemmän yksinasujien omassa päässä tuollaiset murheet kuin muiden. Tosiasiassa emme hirveästi päätämme vaivaa muiden asioilla.

Kun jalat, kädet ja pää toimivat, yksin asuminen on varmasti mukavaa, mutta sairauksien myötä tilanne muuttuu. Pienikin vamma tekee arjesta hankalaa, kun ei ole ketään auttamassa. Vanhempieni auttajana huomaan miten paljon heistä on toisilleen apua, vaikka molemmilla on sairauksia. Ja nykyaikana sinne vanhustentaloon ei noin vain pääse, kotona pitää sinnitellä, vaikkei pääsisikään.

Täällä alle 5-kymppinen joka sairastaa kohtuullisen vakavaa kroonista sairautta ja joka aktivoituessaan sulkee elämän täysin kotiin tai sairaalaan. Sairaus itsessään ja lääkitykset johtaa valitettavasti myös liitännäissairauksiin mutta niiden kanssa on vain opittava elämään ja hyväksymään asia, oli puolisoa tai ei. Kokemusta on yli 15 vuoden liitosta enkä kaipaa parisuhdetta enää saman katon alle, enkä etenkään sillä ajatuksella, että hän tulisi minun avuksi, turvaksi ja hoitajaksi tapaturman tai sairastumisen osuessa kohdalle - ajatuskin siitä olisi täysin itsekäs ja absurdi.

Olen sairastanut aivoinfarktin ja toipunut siitä, joten pientä perspektiiviä on sairauteen itsellänikin. Kaikkien parisuhteet eivät sairastumista kestä, joten ei se parisuhde ole tae mistään. Ajattelin vain asian käytännöllistä puolta. Asun maalla eikä naapureitakaan ole lähellä, joten jo jalankin katkeaminen tekisi elämästä hyvin hankalaa talvella.

Erosin tuosta 15 vuoden liitosta jo ennen sairastumistani, joten en kohdaltani osaa sanoa olisiko sairauttani kestänyt mutta sitä on turha jossitella sillä en ole perinteistä perheliittoa koskaan itselleni halunnutkaan. Eli ei lapsia, ei naimisiinmenoa jne. Joten kyllä, oikea päätös minulle ja myös exälle että jatkettiin tahoillamme erilleen. Aina kannattaa ajatella asioiden käytännöllisiä puolia, etenkin silloin kun on vielä terve ja voi niihin asioihin paremmin vaikuttaa, esim. miettiä vakuutuksia sairastumisen tai vammautumisen kattamiseksi tai asuinolosuhteita. Siltikin, ei ole puolison tehtävä jäädä omaishoitajaksi ja lakata elämästä, etenkään jos hän ei vilpittömästi sitä ehdota ensin itse.

Paljon on merkitystä silläkin minkä ikäisistä ihmisistä on kyse. Monet omaishoitajat ovat itsekin huonokuntoisia eli tilanne on vähän sellainen "sokea rampaa taluttaa" siellä kodissa. Pitkän avioliiton yhdessäolon päätteeksi kumpikaan ei tahdo olla toisesta erossa, ei edes sen aikaa, kun toisella olisi paikka intervallihoidossa. Olen seurannut näitä uutisia jo pitkään ja omaishoitajat eivät käytä lomiaan juuri koskaan. Heillä on niin vahva sitoutuminen, että jaksaminenkin on koetuksella. Ei omaishoitajuus kuitenkaan tarkoita oman elämän lopettamista. Paljon on mahdollista edelleen tehdä yhdessä kuten ennenkin, toinen toistaan auttaen ja kunnon mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

Sosiaalinen paine.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa outo artikkeli. Itse olen liki koko aikuiselämäni ollut parisuhteessa, mutta en todellakaan tunnista noita vaatimuksia. Kavereissa löytyy yksinasuvia, eikä heitä kukaan kummastele.

Et tunnista vaatimuksia ja odotuksia, koska et itse kuulu "kohderyhmään" vaan olet ollut lähes koko aikuisikäsi parisuhteessa. Eivät ne silloin kohdistu sinuun etkä joudu konkreettisesti kohtaamaan niitä. Yksinasuvat kaverisi ovat saattaneet kuulla joiltain muilta tahoilta ikäviä ja asiattomia kommentteja, vaikka teidän kaveripiirissänne oltaisiin asiallisia.

Riippuu noin ylipäätään paljon omasta elinpiiristä, kuinka paljon sinkku joutuu kohtaamaan kyseenalaistamista ja epäasiallista kohtelua. Ei tarvitse olla kyseessä mikään uskonnollinen yhteisö vaan ihan tavallinen pienempi paikkakunta, jossa sen kummemmin miettimättä on tapana mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Yleensä sinkkujen asioihin sotkeutuvat eniten sellaiset yliuteliaat henkilöt, jotka haluavat päästä osaksi muiden ihmisten elämää ja ohjailemaan heidän tekemisiään. Sellaiset, joilla on muita kiinnostuksen kohteita kuin muiden ihmisten tekemiset ovat fiksumpia ja kykenevät katsomaan asioita muustakin näkökulmasta kuin omastaan.

Uskonnollisuuteen viitaten vielä: moni uskosta sisäistä rauhaa ja mielekkyyttä löytänyt on itse asiassa hyvinkin ymmärtävä ja salliva muiden erilaisia elämänpolkuja kohtaan. He eivät vain tuo uskoaan esille kuin korkeintaan vain lähipiirissä eivätkä ole Päivi Räsänen -tyylisiä tuomiopäivän pasuunoita. Toisaalta yksi pahimpia tapaamiani sinkkujen kiusaajia on ollut erään hyvinkin liberaalin miesparin toinen puolisko, jolla ei sattuneesta syystä olisi mitään tekoa nälviä toisia yksityisasioista.

Ilmaisin itseni huonosti. Tuolla tarkoitin, etten ole parisuhteessa sen takia, että olisin kokenut painostusta.

Olin kolmisen vuotta sinkkuna näiden avioliittojeni välillä, enkä tunnistanut mitään tuota ongelmaa. Kaikki eronneet naiset julistivat, etteivät enää aio passata miehiä. Sinkkunaisilla oli oikein paljon omia toimintoja, en itse asiassa ole koskaan ollut niin sosiaalinen kuin niinä vuosina. Ei siellä itketty miehien perään.

Näin Helsingissä. En tiedä, onko kyseessä paikkakuntaongelma.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen asunut jo yli 10 vuotta yksin ja se on minulle parasta. Häiriinnyn toisten läsnäolosta ja miellyttämisenhaluisena ihmisenä kadotan kaikki omat ajatukseni ja haluni. Parisuhteessa saatan välillä jonkun kanssa olla, mutta en halua koskaan enää asua saman katon alla, ellei kyseessä ole joku valtava kartano.

N41

Tämä! Voisi olla ok asua jonkun kanssa yhdessä jossain jättilinnassa, jossa mies asuisi itäsiivessä ja minä länsisiivessä ja näkisimme ehkä ohimennen päivän aikana.

On todella ahdistavaa asua yhdessä kerrostaloasunnossa, jossa toinen on koko ajan läsnä. Kaipaan yksinoloa ja hiljaisuutta niin paljon, että tämä yhdessäasuminen vanhentaa minua varmaan 10 v fyysisesti lisääntyneen stressin ja ahdistuksen kautta.

Yhdessä oleminen samassa asunnossa myös jollain lailla halvaannuttaa ja passivoi minua niin, etten saa mitään aikaan. Istun sohvalla ja syön jonkinlaisena lohdutusreaktiona. Kun saan olla ihan yksin vaikka pari päivää, niin olen toimeliaampi ja teen asioita, enkä ajattele ruokaakaan yhtä paljon.

Olen haaveillut muuttamisesta erilleen. Mies käy jotenkin sääliksi ja mietin, miten hän pärjäisi. Hän on sellainen, että tarvitsee paljon seuraa ja läheisyyttä ja on myös taloudellisesti niin heikoilla, että mietin, miten hän pärjäisi yksin. Paras suhde olisi asua erillään ja tapailla vaikka 3 kertaa viikossa.

En nyt halua masentaa, mutta ei rauhaa ja hiljaisuutta rakastavalle ole sitä rauhaa ja hiljaa tarjolla edes yksinasuessa jos/kun asuu kerrostalossa.

Itseasiassa yksin asuessa kuulee vaan aiempaa paremmin sen naapurien aiheuttaman mekkalan eli suo siellä, vetelä täällä.

Ja sitten taas tuo, että samassa asunnossa oleva puoliso jotenkin lamaannuttaa.. Vaikuttaa siltä, että olet parisuhteessa liian erilaisen/itsellesi vääränlaisen ihmisen kanssa eli et voi/osaa olla aidosti oma itsesi vaan rajoitat todellista minääsi esittäessäsi toisenlaista (parempaa) kuin mitä oikeasti olet. Tai kenties et vain ole parisuhdeihminen.

Toki liian pienet asuinneliötkin vaikuttaa eli kenties sitä yhteenmuuttoa ei pitäisi harkita niin kauan kun mahdollisuutta ei ole väljempään asumiseen. Yksiö ja kaksio on enempi yksinasujan ratkaisuja etenkin jos kumpikin on kotona viihtyvää sorttia.

Minä olen asunut aikuiselämästäni yhteensä 8 vuotta parin eri ihmisen kanssa yhdessä ja 4 vuotta yksin. Osa noista neljästä yksinasutusta vuodesta on mennyt kyllä parisuhteessa siten, että aika paljon on vietetty aikaa yhdessä. Ehkä parin vuoden ajan yhteensä siis täysin yksin ilman kumppania. Ikinä en parisuhteessa olessa ole toivonut, että olisipa enemmän aikaa yksin, mutta yksin asuessa ja ollessa olen usein kaivannut seuraa. Nautin yksinolostakin ja osaan todellakin olla yksin, mutta en kaipaa sitä kovin paljoa ja onnellisempi olen toisen seurassa. Varsinkin kun kyseessä on henkilö, jonka seurassa voi olla oma itsensä ja vapaasti puuhastella myös omiaan kotona ollessa.