"Yksinolo tekee hyvää ja on tarpeellista etenkin naiselle"

Kun pitäisi elää ruuhkavuosia ja elääkin yksin, niin kyllä tästä yleensä jonkinlaisen leiman saa. Työpaikalla arvotaan onko sillä mielenterveyshäiriöitä vai onko se kyltymätön seksihurjastelija. Tai ehkä se on kuitenkin niitä molempia 🙄  

Yksinolo on varmasti tarpeellista. Olen sen jälkeen kun muutin omilleni opintojeni perässä noin parikymppisena asunut ja elänyt yksin Tai no aluksi asuin solukämpissä mutta en siis koskaan ole asunut ja elänyyt kenenkään parisuhdekumppanin kanssa yhdessä. Itseasiassa en ole koskaan ollut parisuhteessa.

Voi tätä riemua! 

Se mikä minua toisinaan harmittaa on, että edelleen monella vaikuttaa menevän sujuvasti sekaisin se, mitä on elää ja olla yksin vs. siihen mitä on elää ja olla yksinäisenä. 

En ole -koputtaa puuta- yksinäinen mutta olisihan se oma rakas ja erityinenkin joskun enemmän kuin kiva löytää ja kohdata. 

M40+

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

Koska parisuhde on vahva kulttuurinen normi, ja naisia (ja miehiä) painostetaan parisuhteeseen.

Ei minua kukaan painosta parisuhteeseen. Kyllä minun tuntemani naiset haluavat kumppanin, ei heitä mikään siihen painosta. En ole oikeassa elämässä kuullut yhdestäkään mielenterveydeltään terveestä sinkkunaisesta, joka sanoisi, että: "en todellakaan halua kumppania tai elää yksin". Toki traumatisoituneilla ihmisillä tilanne on juuri se, että sinkkuus on valinta peloista ja sisällä olevasta kivusta johtuen.

Parisuhde on valinta sosiaalisen paineen, mediassa syötetyn mallin ja yksinolon pelosta ja sisällä olevasta kivusta johtuen.

En ole oikeassa elämässä kuullut yhdestäkään mielenterveydeltään terveestä parisuhteessa olevasta naisesta.

Tajuatko yhtään kuinka typeriä kirjoitit? Se että sinut ja kaltaisesi naislauma on aivopesty suhteeseen ja miesten perässä juoksemiseen, ei tarkoita sitä, että kaikki naiset niin tekisivät. Minulla on useita onnellisia ikisinkkuystäviä, jotka eivät vaihtaisi sinkkuuttaan kädenlämpöiseen suhteeseen, mitä parisuhteet liian usein ovat.

Sinkkuus lisääntyy tulevaisuudessa kun useampi nainen huomaa elävänsä yksin mielekkäämpää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Olipa outo artikkeli. Itse olen liki koko aikuiselämäni ollut parisuhteessa, mutta en todellakaan tunnista noita vaatimuksia. Kavereissa löytyy yksinasuvia, eikä heitä kukaan kummastele.

Et tunnista vaatimuksia ja odotuksia, koska et itse kuulu "kohderyhmään" vaan olet ollut lähes koko aikuisikäsi parisuhteessa. Eivät ne silloin kohdistu sinuun etkä joudu konkreettisesti kohtaamaan niitä. Yksinasuvat kaverisi ovat saattaneet kuulla joiltain muilta tahoilta ikäviä ja asiattomia kommentteja, vaikka teidän kaveripiirissänne oltaisiin asiallisia.

Riippuu noin ylipäätään paljon omasta elinpiiristä, kuinka paljon sinkku joutuu kohtaamaan kyseenalaistamista ja epäasiallista kohtelua. Ei tarvitse olla kyseessä mikään uskonnollinen yhteisö vaan ihan tavallinen pienempi paikkakunta, jossa sen kummemmin miettimättä on tapana mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Yleensä sinkkujen asioihin sotkeutuvat eniten sellaiset yliuteliaat henkilöt, jotka haluavat päästä osaksi muiden ihmisten elämää ja ohjailemaan heidän tekemisiään. Sellaiset, joilla on muita kiinnostuksen kohteita kuin muiden ihmisten tekemiset ovat fiksumpia ja kykenevät katsomaan asioita muustakin näkökulmasta kuin omastaan.

Uskonnollisuuteen viitaten vielä: moni uskosta sisäistä rauhaa ja mielekkyyttä löytänyt on itse asiassa hyvinkin ymmärtävä ja salliva muiden erilaisia elämänpolkuja kohtaan. He eivät vain tuo uskoaan esille kuin korkeintaan vain lähipiirissä eivätkä ole Päivi Räsänen -tyylisiä tuomiopäivän pasuunoita. Toisaalta yksi pahimpia tapaamiani sinkkujen kiusaajia on ollut erään hyvinkin liberaalin miesparin toinen puolisko, jolla ei sattuneesta syystä olisi mitään tekoa nälviä toisia yksityisasioista.

Muistelin menneitä: joskus, taisin olla jtn. 30v. kävin (lapsuuden-) kotona; baariinhan sitä piti mennä katsomaan onko vanhoja tuttuja. Kotona sattui sitten joku pikkujuttu, vissiin oksentanut lattialle tai jotain. Äiti ei sanonut sanaakaan; käsitin, et nyt olen onnistunut suututtamaan äidin, nyt ei ole syytä näyttää vähään aikaan naamani täällä ja olla muutenkin selvinpäin. Möyrötin omassa kämpässäni 6 viikkoa - ei ketään juttukaveria. Mulla ei ollut nettiä, kännyköitä oli jo olemassa; ostin ekan vasta suhteellisen myöhään, kaikilla kavereilla oli jo.

Isä nukkui keväällä pois, melkein tuo sama (netti ja kännykkä on). Olin 9 viikkoa etten jutellut kenenkään kanssa (enkä edes palstaillut). Mietin tuota 6 viikkoa, miten oikein pystyin olemaan silloin lähes totaalisesti yksin? Nykyään tuntuu jo vaikealta, jos pariin viikkoon ei ole ketään juttukaveria.

Eilen mietin, et lähenkö baariin vai en? Läksin kumminkin. Parissa tunnissa "kypsähdin" siihen touhuun ja läksin kotiin.

Tyhjä maha, tyhjä lompakko ja särkynyt sydän antavat parhaan opetuksen elämästä.

-Robin Williams-

Näin miehenä en kyllä haluaisi elää yksin, yksinäisyys on masentavaa. Onneksi olen saanut ihanan, reilu parikymppisen tyttöystävän. En meinaa päästää häntä karkaamaan minnekään

M26

Olen samaa mieltä, ja täällä palstalla on ollut monta samanlaista ketjua aiheesta mm "miksi en saa mitään aikaseksi kun mies on kotona" tms. Siellä moni sanoi miten jotenkin huomaamatta alkaa elää miestä varten. Minä olen aina asunut yksin, en voi kuvitella asuvani kenenkään kanssa. Päivällä tykkään kyllä olla ihmisten kanssa ja tarvitsen ihmiskontakteja. Mutta illalla ja aamulla on ihana ja pakko saada olla yksin. Jos on jatkuvasti jonkun seurassa niin siinä jotenkin sulautuu yhteen eikä edes tunnista omia tunteita enää. Ja vaikka haluaisin joskus hyvän parisuhteen niin suhdekin pysyy parempana omissa kodeissa, ei tule turhaa riitaa esim erilaisista siivouskäsityksistä. Ja toisen seura alkaa ärsyttäämään ilman kunnollista syytä jos on jatkuvasti yhdessä, ja se ei ole kivaa eikä oikein ketään kohtaan. Satunnaiset yökyläilyt riittää ja ne on kivoja.

En ymmärrä mitenkään sitä (vaikka en tuomitse tietenkään) miten jotku pystyy elämään niin että ne on eka töissä 8 tuntia ja sitten tulee kotiin jossa odottaa monta lasta. Ei hetken yksin oloa missään vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Muistelin menneitä: joskus, taisin olla jtn. 30v. kävin (lapsuuden-) kotona; baariinhan sitä piti mennä katsomaan onko vanhoja tuttuja. Kotona sattui sitten joku pikkujuttu, vissiin oksentanut lattialle tai jotain. Äiti ei sanonut sanaakaan; käsitin, et nyt olen onnistunut suututtamaan äidin, nyt ei ole syytä näyttää vähään aikaan naamani täällä ja olla muutenkin selvinpäin. Möyrötin omassa kämpässäni 6 viikkoa - ei ketään juttukaveria. Mulla ei ollut nettiä, kännyköitä oli jo olemassa; ostin ekan vasta suhteellisen myöhään, kaikilla kavereilla oli jo.

Isä nukkui keväällä pois, melkein tuo sama (netti ja kännykkä on). Olin 9 viikkoa etten jutellut kenenkään kanssa (enkä edes palstaillut). Mietin tuota 6 viikkoa, miten oikein pystyin olemaan silloin lähes totaalisesti yksin? Nykyään tuntuu jo vaikealta, jos pariin viikkoon ei ole ketään juttukaveria.

Eilen mietin, et lähenkö baariin vai en? Läksin kumminkin. Parissa tunnissa "kypsähdin" siihen touhuun ja läksin kotiin.

Tulikohan tämä ihan oikeaan ketjuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa outo artikkeli. Itse olen liki koko aikuiselämäni ollut parisuhteessa, mutta en todellakaan tunnista noita vaatimuksia. Kavereissa löytyy yksinasuvia, eikä heitä kukaan kummastele.

Et tunnista vaatimuksia ja odotuksia, koska et itse kuulu "kohderyhmään" vaan olet ollut lähes koko aikuisikäsi parisuhteessa. Eivät ne silloin kohdistu sinuun etkä joudu konkreettisesti kohtaamaan niitä. Yksinasuvat kaverisi ovat saattaneet kuulla joiltain muilta tahoilta ikäviä ja asiattomia kommentteja, vaikka teidän kaveripiirissänne oltaisiin asiallisia.

Riippuu noin ylipäätään paljon omasta elinpiiristä, kuinka paljon sinkku joutuu kohtaamaan kyseenalaistamista ja epäasiallista kohtelua. Ei tarvitse olla kyseessä mikään uskonnollinen yhteisö vaan ihan tavallinen pienempi paikkakunta, jossa sen kummemmin miettimättä on tapana mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Yleensä sinkkujen asioihin sotkeutuvat eniten sellaiset yliuteliaat henkilöt, jotka haluavat päästä osaksi muiden ihmisten elämää ja ohjailemaan heidän tekemisiään. Sellaiset, joilla on muita kiinnostuksen kohteita kuin muiden ihmisten tekemiset ovat fiksumpia ja kykenevät katsomaan asioita muustakin näkökulmasta kuin omastaan.

Uskonnollisuuteen viitaten vielä: moni uskosta sisäistä rauhaa ja mielekkyyttä löytänyt on itse asiassa hyvinkin ymmärtävä ja salliva muiden erilaisia elämänpolkuja kohtaan. He eivät vain tuo uskoaan esille kuin korkeintaan vain lähipiirissä eivätkä ole Päivi Räsänen -tyylisiä tuomiopäivän pasuunoita. Toisaalta yksi pahimpia tapaamiani sinkkujen kiusaajia on ollut erään hyvinkin liberaalin miesparin toinen puolisko, jolla ei sattuneesta syystä olisi mitään tekoa nälviä toisia yksityisasioista.

Tuo on varmasti totta, että riippuu paljon elinpiiristä, miten tai kuinka sinkkuna elävään suhtaudutaan. Itse olen itselleni vieralle paikkakunnalle Suomen mittapuussa isohkolle yliopistokaupunkiin pätkätyöni perässä muuttanut ikisinkku. - Nyt kun pätkätyöni on päättynyt. Elän työttömänä. Yksin. - Joskus on käynyt mielessä, että ellen työllisty, niin kuinka yksinäiseksi elämäni muuttuu. Itse on jaksettava olla aktiivinen. Ellen ole, niin miten käy? Ehkä, joskus joku löytää minut kodistani tuupertunena ja kuolleena hajun perusteella? Tai sitten minut on viety roskikkseen muun vähäisen maallisena omaisuuteni kanssa kun minut on tultu häätämään asunnostani kun vuokranmaksu on päättynyt tilini vuosien saatossa huvettua.

- Muistan lukeneeni aikanaan  tunnetusta radiotoimittajasta, joka eli yksin. Hän tiettävästi myös kuoli yksin. Ja vaikka hän oli tunnettu, niin hän eli ja oli ilm. yksinäinen. Hänet löydettiin kuolleena omasta kodistaan kun posteljooni ei enää saanut pudotettua lehteä hänen asuntoonsa kun postiluukun edusta ja välioven välinen tila oli täyttynyt niin täyteen, että hän reippaana ihmisenä huolesttui ja otti asiakseen selvittää., että onko kaikki kotona kun sama oli jatkunut jo ties kuinka ja kauan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

En tunne kyllä ketään 40+ naista, joka etsisi enää kipeästi miestä asumaan kanssaan. Ihan eri asia perheenperustamisiässä ja kun seksivietti on vielä voimakas.

Olen ravintolassa töissä ja kuuntelen työssäni lähes joka ilta yksinäisiä naisia, varsinkin 40+. Mutta en silti erehdy luulemaan, että kaikki naiset kaipaa kumppania vierelleen vaikka nämä naiset kaipaa, joten älä sinäkään tee olettamuksia omien kokemuksiesi kautta. Totuus on jossain siellä puolessa välissä.

"Olettamuksia"... No minä olen itse nainen, joten kai nyt tiedän naisten sielunelämästä enemmän kuin joku mies, joka kuuntelee pubiruusujen tarinoita työssään? Sinähän se siinä oletat, että jonkun marginaalisen porukan kokemukset ovat luotettavampi kuva totuudesta kuin keskivertonaisen tuttavapiiri.

Fakta on edelleen, että naisilla romahtaa parisuhdehalut siinä noin 40-v. Siksihän niitä erojakin tulee siinä iässä paljon.

Tässä seuraa nyt ilmeisen yllättävää tietoa joillekin naisille ja miehille: Me naiset olemme erilaisia, me saamme ajatella asioista erilailla toistemme kanssa. Me emme kuulu, eikä meidän tarvitse kuulua, mihinkään sanomattomaan siskojen kerhoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin asuva paheksuu yksin asuviin liittyviä stereotypioita ja samassa lauseessa kertoo parisuhteeseen liittyä stereotypioita.

Ja jäi kiinnostamaan veroedusta, halvemmat hotellit, jne. Mitä veroetuja voin nyt vaimona saada?

Hän kuvasi parisuhdetta ikään kuin nainen olisi nyrkin ja hellan välissä kotiarestissa rajoittavassa vankilassa, jota miehen sorto, alistaminen ja epätasa-arvo aitaa.

Ja yhteiskunnan sorto.

Vai niin. Itse olen ollut yksin (siis sinkkuna) nyt reilusti 19 vuotta ja tätä nykyä melkolailla täydellisen yksinäinenkin enkä kyllä voi väittää tämän tekevän erityisen hyvää tai olevan edes tarpeellista.

Tylsää ja ankeaahan tämä elämä enimmäkseen on! 

Menin nuorena (liian nuorena) yhteen ex-puolisoni kanssa ja erosin noin kolmekymppisenä. Seuraavat 26 vuotta asuin ensin lapsen kanssa kaksin, sitten hänen aikuistuttuaan yksin, ennen kuin muutin nykyisen puolisoni luo muutaman vuoden seurustelun jälkeen. Olemme nyt asuneet yhdessä viisi vuotta ja eroamassa. Ystävinä, mutta emme parisuhdekumppaneina, sellaista suhdetta meillä ei ole ollut enää pariin vuoteen.

Meillä on ollut sikäli helppoa, että kummallakin on ollut omat työhuoneemme, joihin on voitu vetäytyä kun on haluttu olla yksin, ja molemmilla on välillä tilaisuus olla yksin kotona, kun toinen on reissuillaan, mutta silti huomaan, että kaipaan sitä, että saan asua täysin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ihanne olisi kumppanin kanssa, mutta suuressa asunnossa, jossa molemmille omat vetäytymishuoneet.

Se olisi parasta, en voisi asua kenenkään kanssa yksiössä. Itse en kaipaa koko ajan ketään seurakseni. Olen tavannut viimeisen 15 vuoden aikana hyväksikäyttäjiä, lyttääjiä ja hylkääjiä (miehiä), olen toki ollut aiemmin pitkässä parisuhteessa ja avioliitossa, olen keski-ikäinen nainen. Olen jossain määrin traumatisoitunut ja välillä ajattelen, etten ole tarpeeksi viehättävä parisuhteeseen, mutta myös nautin yksinolosta. Unelmana olisi löytää välittävä ja minua arvostava mies suhteeseen, jossa ei tarvitsisi koko ajan olla kylki kyljessä. Olen hyväksynyt osittain sen, etten sitä välttämättä saa ja tiedän senkin, että ensin pitäisi arvostaa itseäni, se vaan tuntuu välillä hankalalta.

Epäilen, että eniten yksinolon tarpeellisuutta rummuttaa ne naiset jotka jo teininä takertui siihen ekaan poikkikseen eikä sittemmin osanneet olla yksin edes yhtä iltaa saati että olisivat tehneet jotain yksin. Tai edes omien kavereidensa kanssa.

Liika yhdessäolo ja tuollainen nysvääminen ei ole tervettä. Sen sijaan kun ymmärtää nuoresta asti parisuhteessakin elävän sen kaksi (eli pari) erillistä ihmisistä jotka edelleen elää omia elämiään ja ovat omia yksilöitään omine ajatuksineen, haluineen ja tekemisineen niin tarvetta totaaliselle yksinelämiselle tuskin tuleekaan.

Toista ei voi omistaa vaikka kuinka yrittäisi vaan läheisriippuvuus tukehduttaa molemmat. Siihen ekaankaan parisuhteeseen ei pitäisi rynnätä ennen kuin oikeasti osaa elää myös yksin. Se toinen ei voi tuoda elämään ainoaa sisältöä vaan se elämä pitää rakentaa omannäköiseksi aivan itse. Sitten on jotain annettavaa myös sille toiselle.

Huutonaurua miten todellisuudesta vieraantunutta settiä. 

Tyypillistä, että käytetään passiivi-ilmaisuja "nähdään", "voidaan" jne. ja sen kautta lirautetaan sitten ulos ihan käsittämättömiä juttuja siitä, miten miehet ovat tällaisia ja naisen pitää tehdä sitä ja tätä, vaikka tosiasiassa vain naisilla (poikkeuksia on) on mahdollisuuksia noihin asioihin, missä tuosta valitetaan.

Naiset tekevät suuren osan kotitalouksien kulutuspäätöksistä ja se "miesluolakin" perustuu tähän, kun mies voi asua hyvin pienesti, mutta nainen tarvitsee aina enemmän ja siten mies panostaa rahallisesti asumiseen ja sisustukseen. Nainen tekee omista projekteistaan molempien projekteja ja miehen on pakko totella, koska miehille ei ole tarjontaa lihamarkkinoilla.

Tämä passiivi-ilmaisujen käyttäminen mielestäni kertoo siitä, että ongelmat ovat itse keksittyjä tai sanallisesti luotuja; naisten on pitänyt keksiä nuo ongelmat ja sitten kun joku on uskonut niiden olevan totta, niitä toistellaan totena ja siitä tulevat myös ongelmat;kuvitellaan, että jokin, minkä osoitetta, nimeä ja olemassaoloa ei tiedetä jotenkin estää sinua tekemästä jotain, mitä et ehkä edes halua tehdä. 

Taivaassa ei ole mitään valvontakameraa, joka paheksuu naikkosia ellet sitten ole uskovainen ja siinäkin tapauksessa ei käytetä passiivi-ilmaisuja, vaan puhutaan oman uskonnon Jumalasta rajoittajana. 

Artikkelin kirjoittajan jutuissa voi kyllä paikallisesti tai aikaperiodikohtaisesti olla perääkin; ko. nainen oli nuori 15 vuotta sitten ja deittailu oli vielä hyvin erilaista silloin. Tavallinen mies saattoi saada tasoisiaan naisia ja naisia näkyi yöelämässä. Nykyään diilit voidaan tehdä pöydän alla siten, että naisen ei tarvitse kohdata tasoisiaan miehiä, vaan voi tilata miesmallin kotiin ja ikääntyessä vaihtaa parisuhteeseen omantasoisen miehen kanssa tai jäädä makustelemaan miesmalli- ja travellausmuistoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

Voin puhua vaan omasta puolestani, mutta itse etsin parisuhdetta aina siihen saakka, kunnes aloin ymmärtää olevan ihan ok elää ilman parisuhdetta.

Jotenkin siis itseeni oli iskostunut se ajatus, että elämä parisuhteessa on se ns. normaali, ja yksinolo epänormaali.

Yksinollessa voin henkisesti paljon paremmin, kuin parisuhteessa.

Olen elänyt avoliitossa, enkä enää kaipaa sitä loputonta työmaata siivoten, ruokaa laittaen, pyykäten jne.

Elämä yksin on toki kalliimpaa kuin yhdessä. Mutta se ei itselleni ole riittävä syy parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Perhearvojen romutus kovaa vauhtia menossa. Tuloksena syntyvyys vähenee ja saadaan ottaa m*m*ja lisää.

Perhearvoja romuttaa jos viihtyy yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

En tunne kyllä ketään 40+ naista, joka etsisi enää kipeästi miestä asumaan kanssaan. Ihan eri asia perheenperustamisiässä ja kun seksivietti on vielä voimakas.

Olen ravintolassa töissä ja kuuntelen työssäni lähes joka ilta yksinäisiä naisia, varsinkin 40+. Mutta en silti erehdy luulemaan, että kaikki naiset kaipaa kumppania vierelleen vaikka nämä naiset kaipaa, joten älä sinäkään tee olettamuksia omien kokemuksiesi kautta. Totuus on jossain siellä puolessa välissä.

"Olettamuksia"... No minä olen itse nainen, joten kai nyt tiedän naisten sielunelämästä enemmän kuin joku mies, joka kuuntelee pubiruusujen tarinoita työssään? Sinähän se siinä oletat, että jonkun marginaalisen porukan kokemukset ovat luotettavampi kuva totuudesta kuin keskivertonaisen tuttavapiiri.

Fakta on edelleen, että naisilla romahtaa parisuhdehalut siinä noin 40-v. Siksihän niitä erojakin tulee siinä iässä paljon.

Tässä seuraa nyt ilmeisen yllättävää tietoa joillekin naisille ja miehille: Me naiset olemme erilaisia, me saamme ajatella asioista erilailla toistemme kanssa. Me emme kuulu, eikä meidän tarvitse kuulua, mihinkään sanomattomaan siskojen kerhoon.

Eihän me yksinkään asuvat olla yksi ja sama ihminen. Nyt tarina on kerrottu yhden osapuolen lasien läpi katsottuna. Minkä itse haluan nostaa jutusta keskusteluun on se, että kyllähän Suomessa pyritään vahvasti samalle viivalle, mutta sekin johtaa epätasa-arvoon: kaikki eivät halua juuri sille määritellylle viivalle. Joku esim haluaa olla kotiäiti. Onko sekään tasa-arvoa, jos on paine olla tekemättä niin, ettei joudu muiden naisten ja yhteiskunnan sylkykupiksi?

Se alkaa jo päiväkodissa. Lapselta odotetaan, että hän osaa käyttäytyä kuin tuhannet muut vaikka se ei sopisi hänen luonteelle yhtään. En vastaa nyt yhteenkään lapselliseen kysymykseen pitäisikö lasten esim antaa lyödä vapaasti, jne.

Loppupäätelmä, emme me yksin elävät missään erityisasemassa olla, yhteiskunnan odotukset koskee meitä kaikkia ja varmasti löytyy epätasa-arvoa kaikkialta, jos sitä oikein hakemalla lähdetään hakemaan.