Yksinäisyys AMKssa/yliopistossa

jatkoa

Jos palaan vielä aiheeseen niin olen miettinyt, että olisinpa itsekin päässyt joskus kaksikymppisenä näihin kouluihin. Ehkä nuorempana olisi vielä paremmin ollut voimia edes yrittää päästä mukaan ja samalla olisi ollut ehkä helpompaa tutustua. Nyt tuntuu, että mitä enemmän ikää tulee niin asia vaikeutuu. Ymmärrän myös ajatuksen, että koulussa käydään opintojen takia. Kyllä se silti jo lukiossakin vaikutti itselläni, ettei ollut ystäviä. Se vei intoa ja voimia pois. Veikkaan, että olisin pärjännyt paremmin jos olisi ollut eri tilanne. Yliopisto on sitten vaativuudeltaan eri luokkaa ja pitäisi jaksaa vielä paljon enemmän. Näin ei saisi olla mitään heikentäviä seikkoja mukana pitkien opintojen aikana. Olen itse miettinyt, että AMK:sta kannattaa varmaan vanhemman opiskelijan valita monimuoto vaihtoehto jos vaan pystyy. Mietin itseäni ja olen todennut sen, ettei jatkuva lähiopetus ole varmaan se paras itselle ja ehkä noissa ryhmissä on vanhempaa porukkaa mukana. Toisaalta onhan se samalla vähän kuin valmiiksi valittu yksinäisyys, koska monimuodossa voit olla taas vielä yksinäisempi. Ehkä kestäisin silti sen paremmin kuin joka päivä koulussa yksin olon. Yliopisto on sitten eri juttu. Siellä pitää sitten pystyä käymään joka päivä ja ei tavallaan ole toista tietä.

Voin silti todeta sen, ettei ihminen ole mikään kone. Kyllä ikävät jutut vaikuttavat ja monesti vievät mielenkiintoa ja voimia kaikesta. Joku voi esim pystyä sietämään ikävää työyhteisöä jos se työ on esim uran kannalta tärkeää. Moni taas näkee sen kaiken liian raskaana itselle ja omalle tervrydelle ja vaihtaa muualle. Opintojen kanssa vähän sama juttu. Ei saisi antaa vaikuttaa, mutta silti kaikelta ei voi monestikaan välttyä. Pahoittelen pitkää viestiä ja sitä etten omaa omia kokemuksia noista tuon asteen kouluista. Tuli nämä ajatukset vaan nyt mieleeni.

Vierailija kirjoitti:

Kaikista vaikeimmassa asemassa taitavat olla he jotka menevät suorittamaan tutkintoa vanhemmassa iässä kuin "tyypillisesti" mennään (eli muut ovat sellaisia 19-21v) ja näin ollen saattaa olla vaikeampaa löytää sitä ns omaa porukkaa tai edes yhtä samanhenkistä ihmistä. Tottakai nuoremmatkin voivat olla ikäisekseen kypsempiä mutta se taitaa olla enemmän poikkeus, ja veikkaisin että he hakeutuvat lähtökohtaisesti ikäisiensä seuraan eivätkä esim lähelle 30v saati 40v seuraan ja kaveriksi.

Surullinen tämä ketju ja surullisia ylipäätään ne ketjut joissa ihmiset kirjoittavat yksinäisyydestä. Miten voi olla että niin moni kärsii siitä ettei ole edes sitä yhtä kaveria? (pois lukien narkit, alkoholistit ja muut hörhöt)

30-40-vuotiailla luulisi olevan kavereita entuudestaan. En oikein keksisi, miksi nelikymppisenä haluaisin leikkiä puolta nuorempaa, ja jaksaisi edes kiinnostaa sen ikäisten bileet ja ihmissuhdeasiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Olen tehnyt samoin, mutta tajuan ettei minuun kohdistunut kiusaaminen ole ollut vakavaa, kun sitä on omalla toiminnalla pystynyt hillitsemään. Joidenkin osalle koituva kiusaaminen on paljon raaempaa ja muut ympärillä sulkevat siltä silmänsä. Se ei kerro kiusaamisen uhrien toiminnasta, vaan erilaisista olosuhteista.

Kiusaamisessa ryhmädynamiikka toimii tosiaan niin, että mitä tahansa kiusattu tekee, se vain pahentaa tilannetta.

Kun itse olin työpaikkakiusattu, aluksi yritin jutella ja kuulua porukkaan. Sitten kun huomasin sen toivottomaksi, keskityin vain työhön. Se vasta ärsyttikin kiusaajia. Mikään mitä tein, ei kelvannut. Minusta levitettiin mm. perättömiä juoruja.

Siinä on todella aseeton kun joutuu systemaattisen savustuksen kohteeksi.

Vähän ohis, mutta itselleni kävi niin, että sain opiskeluaikoina kavereita nopeasti ja tietty porukkakin muodostui - tämä tosin vaati alussa kaikkiin mahdollisiin bileisiin osallistumista ja aktiivisuutta järjestötoiminnassa. Nyt kolmekymppisenä en ole näistä kenenkään kanssa tekemisissä. Kun valmistuimme ja meillä ei enää ollut mitään yhdistävää tekijää, olimmekin loppujen lopuksi tosi erilaisia ihmisiä. Hassua, kun tätä nyt näin jälkikäteen miettii.

Kaverihaku (yliopistossa esim. tiedekunnan sisäinen) voisi olla hyvä idea. Myös mukaviin kerhoihin ja vapaaehtoistoimintoihin osallistuminen kannattaa.

Alotin amk opinnot 29vuotiaana, olin myös perheellinen. En sopinut mihinkään porukkaan, olin liian vanha nuorten porukkaan ja liian nuori vanhijen porukkaan, bilettäminen ei kiinnostanut sillä lapset mutta sitten ei kuitenkaan ollut pqikkaa myöskään kukkahattujen kanssa. Joten olin aikapaljon yksin, ryhmätöihin löysin kyllä ryhmän mutta ystävyyssuhteita ei tullut. Opinnäytetyön tein yksin. Ei kyllä ollut elämäni parasta aikaa yhtään, mutta tulipahan tämmittyä. Työelämässä olenkin sitten ns ystävystynyt hyvin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikista vaikeimmassa asemassa taitavat olla he jotka menevät suorittamaan tutkintoa vanhemmassa iässä kuin "tyypillisesti" mennään (eli muut ovat sellaisia 19-21v) ja näin ollen saattaa olla vaikeampaa löytää sitä ns omaa porukkaa tai edes yhtä samanhenkistä ihmistä. Tottakai nuoremmatkin voivat olla ikäisekseen kypsempiä mutta se taitaa olla enemmän poikkeus, ja veikkaisin että he hakeutuvat lähtökohtaisesti ikäisiensä seuraan eivätkä esim lähelle 30v saati 40v seuraan ja kaveriksi.

Surullinen tämä ketju ja surullisia ylipäätään ne ketjut joissa ihmiset kirjoittavat yksinäisyydestä. Miten voi olla että niin moni kärsii siitä ettei ole edes sitä yhtä kaveria? (pois lukien narkit, alkoholistit ja muut hörhöt)

30-40-vuotiailla luulisi olevan kavereita entuudestaan. En oikein keksisi, miksi nelikymppisenä haluaisin leikkiä puolta nuorempaa, ja jaksaisi edes kiinnostaa sen ikäisten bileet ja ihmissuhdeasiat.

Minä olen ajatellut tämän ketjun koko ajan nimenomaan sen koulussa vietetyn ajan kannalta. Eivät ne koulun ulkopuoliset kaverit siellä koulussa viihtymiseen vaikuta, vaikka tietysti yleisesti oloa helpottaa, ettei kaikkialla ole yksin.

Minulle itselleni oppitunnit ovat aina olleet mukavia, kun on tekemistä. kuunneltavaa ja keskustelua opettajan johdolla. Mutta kun opettaja jättää lauman, niin sitten olenkin äkkiä ollut ulkopuolinen ja aivan yksin. Se on kamala kokemus, kun jotenkin vain jää ulkopuolelle, vaikka on ihan yhtä olemassa kuin kaikki muutkin.

Ainakin ammattikorkeakoulussa, ja mistä minä tiedän vaikka nykyään jo vaikka peruskoulussakin, on opiskelu sellaista, että todella suuri opinnoista on hyvin itsenäistä työskentelyä ilman opettajan välitöntä ohjausta, eli ryhmäytyminen, aikataulujen sopiminen ja tekotavat ym. ovat opiskelijoiden itsensä tehtävänä. Projektia projektin perään. Tällaisessa ympäristössä pärjääminen vaatii kypsyyttä, jollaista ei lähtökohtaisesti voi vielä kovin monelta nuorelta odottaa. Eli ei riitä, että käyt oppitunneilla, vaan sinun pitää verkostoitua ja tulla hyväksytyksi. Se on vaikeaa, kun muutkin ovat vielä kovin nuoria, eikä sellainen ammatillisuus ole vielä kovin monelle tuttua, vaan toimitaan enemmän kaveripohjalta.

Standardivastauksia ei tietysti ole, mutta itse arvostin eniten yhdessä tekemistä, erityisen yhdistävää oli ruuan tekeminen porukalla (Moi Vaasan akateemiset valkosipulinystävät) ja partiolaisten touhut.

Ryyppykännibileissä yhtenä sadoista ei saa oikeita kavereita.

I feel you. Muutin Tampereelle opiskelemaan enkä tuntenu täältä ketään. Jostain somesta löysin Commu nimisen sovelluksen, siellä voi pyytää apua ja mä pyysin lenkkiseuraa. Löysin sitä kautta useamman kivan tyypin jonka kanssa ollaan hengattu ja joille voi jutella.

Pyydä rohkeasti apua vaikka se voisi tuntua vaikealta.

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin opinnot tässä ihan hiljattain, ja olen jatkuvasti pelännyt ulkopuoliseksi ajautumista. Et siis ole yksin.

Tämä ei ehkä innosta kauheasti, mutta voisitko käydä jonkun seurakunnan ryhmässä, jossa kokoonnutaan jonkun tietyn aiheen ympärille? Jotakin toimintaa, laulamista, keskustelua tms. Luultavasti siellä käyvät ihmiset käyttäytyvät kohtalaisen nätisti toisiaan kohtaan. Tietysti, he ovat vain ihmisiä, mutta useimmilla on muita arvoja kuin ihmisen ulkonäkö, menestyminen ja varakkuus. Yhdessä brittidokumentissa esiteltiin  yksinäisiä ihmisiä. Monet olivat vanhuksia, osa leskiä ja joku  nuorempi kotiäiti.  Eräs nuori  nainen kävi säännöllisesti tarjoilemassa kahvia ja keksejä ja juttelemassa eräässä vanhuksille järjestetyssä ryhmässä. Hän oli itse kärsinyt yksinäisyydestä ja kertoi, että vanhusten palveleminen tällä tavalla toi hänelle merkitystä elämään ja hänen elämänsä tuntui mukavammalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Olen tehnyt samoin, mutta tajuan ettei minuun kohdistunut kiusaaminen ole ollut vakavaa, kun sitä on omalla toiminnalla pystynyt hillitsemään. Joidenkin osalle koituva kiusaaminen on paljon raaempaa ja muut ympärillä sulkevat siltä silmänsä. Se ei kerro kiusaamisen uhrien toiminnasta, vaan erilaisista olosuhteista.

Kiusaamisessa ryhmädynamiikka toimii tosiaan niin, että mitä tahansa kiusattu tekee, se vain pahentaa tilannetta.

Kun itse olin työpaikkakiusattu, aluksi yritin jutella ja kuulua porukkaan. Sitten kun huomasin sen toivottomaksi, keskityin vain työhön. Se vasta ärsyttikin kiusaajia. Mikään mitä tein, ei kelvannut. Minusta levitettiin mm. perättömiä juoruja.

Siinä on todella aseeton kun joutuu systemaattisen savustuksen kohteeksi.

Totta. Minulle kävi noin yläasteella, riittaannuin parin luokan tytön kanssa ja sen jälkeen minua kiusasivatkin kaikki tytöt. Jos en ollut huomaavinani kiusaajia, kävi joku heistä minuun lopulta käsiksi tai esim. heitti jollain tavaralla. Jos sanoin jollekin kiusaajista takaisin, he käänsivät tilanteen niin, että kiusaaja olinkin minä; "loukattu" kiusaaja alkoi yleensä itkeä, muut raivostuivat minulle ja menivät kertomaan opettajalle. Vaikea tuollaisessa tilanteessa on tehdä oikein mitään.

Mä löysin ystäviä ulkomailta hieman alle kolmekymppisenä. Suomessa kolusin minua kiinnostavat piirit pohjoisesta etelään, eikä samanhenkisiä löytynyt. En olisi ikinä odottanut päätyväni ulkomaille, mutta netistä löytämäni yhteisön kautta niin vain tapahtui. Älä luovu toivosta, mutta koita myös kohdata yksinäisyytesi. Olin todella yksinäinen juuri AMK:ssa. Tsemppiä <3

Nyt osui aihe kohdalleen. Pitäisi hakea ensi keväänä korkeakouluihin ja stressaan jo etukäteen, että mitä jos en löydä yhtään ystäviä tai edes kavereita. Olen 26-vuotias ja minulla on jo perhe, joten kiinnostus alkoholia ja bilettämistä kohtaan on jo selvästi vähentynyt. Miten niitä ystäviä sitten löytää?

Ihme höpinää, ei kukaan nelikymppinen löydä ystäviä puolta nuorempien joukosta. Ja se on ihan ok, riittää että koulussa on asialliset välit, jotta ne opinnot onnistuvat. Aikuisten maailma on vaan erilainen, ei olla enää alakoulussa jossa ne ystävät on kaikki kaikessa.

Minä löysin kaveriporukan graduseminaarista, että ei ihan opintojen alussa tärpännyt. En ollut ihan totaalisen yksinäinen onneksi sitä ennen, vaan oli pari yksittäistä ns. kaveria, mutta ei mitään hauskoja porukoita tai syviä ystävyyksiä. Kiusaaminen yliopistossa tuntuu muuten tosi ikävältä siksi, että ei oikein tiedä, kenelle siitä ilmoittaisi verrattuna vaikka lukioon tai työpaikkaan.

Työelämässä joudun tappelemaan kaikki päivät idioottien kanssa ja työelämä on tehnyt ihmisvihaajan. Luettuani tämän ketjun läpi, alan vakuuttua että yliopisto voisi sopia minulle, torveloihin kyllästyneelle. Tosin siellä ei opiskelija tienaa, eli pitäisi joku tulonlähde olla.

Vierailija kirjoitti:

Minä löysin kaveriporukan graduseminaarista, että ei ihan opintojen alussa tärpännyt. En ollut ihan totaalisen yksinäinen onneksi sitä ennen, vaan oli pari yksittäistä ns. kaveria, mutta ei mitään hauskoja porukoita tai syviä ystävyyksiä. Kiusaaminen yliopistossa tuntuu muuten tosi ikävältä siksi, että ei oikein tiedä, kenelle siitä ilmoittaisi verrattuna vaikka lukioon tai työpaikkaan.

Et itsekään kuulosta kovin hauskalta ystävältä. Se että muut ei halua ystäväksi ei ole kiusaamista, kiusaamista olisi asiallisten juttujen ulkopuolelle jättäminen.

Kyllä meillä yliopiston fuksivuonna löysin heti muita perheellisiä ja myöhemmin opinnot aloittaneita, joiden kanssa muodostettiin kaveriporukkaa. Nuoret (19v) pääosin ystävystyivät keskenään ja kävivät kaikissa sitseissä ja approissa. Me puolestaan käytiin joskus perjantaisin yksillä, opiskelija-alella teattereissa, syömässä ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä löysin kaveriporukan graduseminaarista, että ei ihan opintojen alussa tärpännyt. En ollut ihan totaalisen yksinäinen onneksi sitä ennen, vaan oli pari yksittäistä ns. kaveria, mutta ei mitään hauskoja porukoita tai syviä ystävyyksiä. Kiusaaminen yliopistossa tuntuu muuten tosi ikävältä siksi, että ei oikein tiedä, kenelle siitä ilmoittaisi verrattuna vaikka lukioon tai työpaikkaan.

Et itsekään kuulosta kovin hauskalta ystävältä. Se että muut ei halua ystäväksi ei ole kiusaamista, kiusaamista olisi asiallisten juttujen ulkopuolelle jättäminen.

Ilmaisin itseäni vähän huonosti, kun en avannut kiusaamista tarkasti. En tarkoittanut tietenkään, että se, ettei ole ystäviä, olisi kiusaamista enkä toki itsekään halua olla kenen tahansa ystävä. Ekoina vuosina kuitenkin koin esimerkiksi sitä, että samat tyypit systemaattisesti pilkkasivat kurssitöitäni luentojen tauoilla, kutsuivat vapaa-ajan tapaamiseen ja peruivat sen ivaten jne. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikista vaikeimmassa asemassa taitavat olla he jotka menevät suorittamaan tutkintoa vanhemmassa iässä kuin "tyypillisesti" mennään (eli muut ovat sellaisia 19-21v) ja näin ollen saattaa olla vaikeampaa löytää sitä ns omaa porukkaa tai edes yhtä samanhenkistä ihmistä. Tottakai nuoremmatkin voivat olla ikäisekseen kypsempiä mutta se taitaa olla enemmän poikkeus, ja veikkaisin että he hakeutuvat lähtökohtaisesti ikäisiensä seuraan eivätkä esim lähelle 30v saati 40v seuraan ja kaveriksi.

Surullinen tämä ketju ja surullisia ylipäätään ne ketjut joissa ihmiset kirjoittavat yksinäisyydestä. Miten voi olla että niin moni kärsii siitä ettei ole edes sitä yhtä kaveria? (pois lukien narkit, alkoholistit ja muut hörhöt)

Itselläni ammattikorkeassa ollessani päälle 20 v, paras kaverini koulussa oli 40 v. Sitten menin vielä ammattikouluun 28 vuotiaana, jossa hengasin 18 ja 19 vuotiaan kanssa. Harvemmin mitään ystävyyttä pystyy kuitenkaan pakottamaan, vaan joidenkin kanssa vaan klikkaa ja toisten kanssa ei sitten yhtään.

Mutta ap:lle sanoisin, että älä luovuta. Et voi tietää, mitä tulevaisuus tuo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Olen tehnyt samoin, mutta tajuan ettei minuun kohdistunut kiusaaminen ole ollut vakavaa, kun sitä on omalla toiminnalla pystynyt hillitsemään. Joidenkin osalle koituva kiusaaminen on paljon raaempaa ja muut ympärillä sulkevat siltä silmänsä. Se ei kerro kiusaamisen uhrien toiminnasta, vaan erilaisista olosuhteista.

Kiusaamisessa ryhmädynamiikka toimii tosiaan niin, että mitä tahansa kiusattu tekee, se vain pahentaa tilannetta.

Kun itse olin työpaikkakiusattu, aluksi yritin jutella ja kuulua porukkaan. Sitten kun huomasin sen toivottomaksi, keskityin vain työhön. Se vasta ärsyttikin kiusaajia. Mikään mitä tein, ei kelvannut. Minusta levitettiin mm. perättömiä juoruja.

Siinä on todella aseeton kun joutuu systemaattisen savustuksen kohteeksi.

Varmaan jo pidempään kestäessään noin, mutta minulla on ainakin kokemuksia joissa alkava kiusaus on loppunut kun olen tehnyt sen kiusaajille epämukavaksi. Kiusaajat käyttävät yleensä hyväkseen sitä, että keskimäärin ihmiset eivät halua aiheuttaa "kohtauksia" ja häpeävät kiusatuksi tulemistaan, mutta jos ne tilanteet sanoittaa ääneen avoimesti ja julkisesti ilman häpeää, tavallaan sosiaalisten sääntöjen vastaisesti, niin heiltä lähtee valta pois hyvin äkkiä, koska he tietävät pohjimmiltaan käyttäytyvänsä väärin ja kun se tulee näkyväksi niin peili osoittaakin heihin.

En edelleenkään väitä, että toimii kaikissa tilanteissa kaikkiin, mutta en siis allekirjoittaisi niinkään laajaa väitettä, että kiusattu olisi AINA aseeton ja kiusaamisen jatkuminen AINA välttämätöntä.