Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia? Puoliso muuttui lapsensa synnyttyä (uusperhe)
30.08.2023 |
Teen aloituksen silläkin uhalla, että sontaa sataa niskaan, koska uusperhe. Mutta jospa joku osaisi kertoilla mahdollisia omia kokemuksiaan suunnilleen vastaavassa tilanteessa, niin saisi vähän perspektiiviä asioihin jatkokäsittelyä ajatellen.
Tilanne on siis se, että meillä on uusperhe, jossa vain minulla oli lapsia ennestään. Seurustelimme aluksi noin 9kk ihan vaan kahden kesken ennen kuin edes otin puolison puheeksi lasteni kanssa. Tämän jälkeen meni vielä hetki, että tapasivat. Kaikki meni hyvin ja aloimme hissukseen viettää aikaa yhdessä enemmän. Jossain vaiheessa sitten puoliso asui meillä aina, kun lapseni olivat minulla ja kahdestaan asuimme, kun lapset olivat toisen vanhemman luona. Asiat sujuivat hyvin, en odottanut puolisoni "rakastuvan" lapsiini, mutta tulivat toimeen ja tykkäsivät toisistaan ja teimme usein asioita yhdessä (lautapelejä, leikkipuistoilua, uimista, päiväretkiä, leffoja, kävelyjä, talvilajeja, lukemista jne). Meillä oli välillä haastavaa puolison epävarmuuksien ja mustasukkaisuuden vuoksi, mutta asiat muuttuivat kuitenkin parempaan suuntaan. Jälkiviisas voi tietysti tässä vaiheessa olla, mutta silloin hän osasi puhua ja kääntää kaiken hyväksi.
Tätä yhteiseloa oli jatkunut jo pitkästi yli vuoden verran, kun puolison oma asunto myytiin. Hän itse halusi laittaa sen myyntiin ja että etsisimme yhteisen kodin. Tuota reilun vuoden yhdessä asumista oli siis edeltänyt myös koko porukan tutustumisvaihe + meidän kahdenkeskinen seurusteluvaiheemme. Hän muutti osoitteensa virallisesti luokseni, mutta käytännössä juuri mikään ei tuossa kohtaa muuttunut, koska hänhän oli jo muutenkin asunut kanssamme.
Löysimme jonkin ajan kuluttua yhteisen kodin ja muutimme sinne. Edelleen hän tuli hyvin toimeen lasteni kanssa, mutta ehkä jotain pientä oli muuttunut näin jälkikäteen ajateltuna. Hän alkoi ottaa hiukan enemmän "käskyttäjän" roolia, mutta minusta se vaikutti ihan normaalilta. Aiemmin hän ei nimittäin oikein ollut uskaltanut käskyttää tai komentaa lapsiani, vaikka siihen olisi joskus ollut ihan aihetta ja myös minun siunaus.
Aloimme odottaa yhteistä lasta, hänen ensimmäistään ja jotain tapahtui raskauden loppumetreillä. Puoliso alkoi olla todella kireä ja ärtynyt lasteni ollessa meillä. Valitti suunnilleen kaikesta mitä tekivät tai eivät tehneet (välillä heille suoraan, välillä minulle), yhteiset tekemiset olivat pikkuhiljaa jääneet pois ja kun yritin jotain ehdottaa, niin vastaus oli luokkaa "onko pakko?".
Vauvan synnyttyä tilanne paheni huomattavasti. Lapseni eivät saaneet oikein olla vauvan lähellä (kyse ei ole mistään täysin vahdittavista pikkulapsista, vaan kouluikäisistä), eivät saaneet olla mukana missään vauvaan liittyvässä, tekivät edelleen kaiken "väärin" syömisestä ja vapaa-ajan vietosta alkaen. Puoliso kävi syyllistämässä lapsia kun söivät, että syövät liikaa (alipainoisia kumpikin) ja ruoka on kallista, suihkussa käymisestä tuli myös sanomista ja ihan mistä vaan. Kun puhutin häntä näistä jutuista useita useita kertoja, niin vastaus oli luokkaa "minä maksan heidän asumisestaan, he eivät maksa mitään". Selvennyksenä, että olen itse maksanut aina puolet kaikesta ja lasteni menot tietysti kokonaan, samoin hoitanut kuskaukset, hankinnat, lastenvahdit ym tarvittaessa, että puoliso ei ole kyllä joutunut miksikään ilmaiseksi "lapsenlikaksi". Yleensä ruuatkin olivat valmiina puolison kotiutuessa töistä, koska minä pääsin aiemmin kotiin.
(Jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (428)
Jos puolisosi on nainen ja oli se osapuoli joka kävi läpi raskauden, syyttäisin osin hormoneja. Jotain outoa siinä tapahtuu, että vauvan synnyttyä ei oikein riitä sympatioita kellekään muulle kuin sille omalle vauvalle. Varmasti luonto on sen niin tarkoittanutkin, että kaikki paukut menee siihen täysin avuttomaan otukseen.
Veljeni vaimolla oli ennestään lapsi kun menivät yhteen ja veljelläni myös muuttui suhtautuminen tuohon lapseen saatuaan omia lapsia. Tajusi, että ei voi koskaan pitää toisen lapsesta yhtä paljon kuin omista. Piti kuitenkin mölyt mahassaan ja nyt tuo lapsi on jo muuttanut kotoa ja elämä helpottanut hänen kannaltaan. Aikuinen ihminen ottaa siis vastuun tunteistaan ja ymmärtää, että vaikka tunteilleen ei mahda mitään, niihin ei tarvitse reagoida ja ne menevät lopulta ohi tai menettävät merkitystään. Tämä toki vaatii kykyä itsereflektioon ja itsehillintäkykyä.
Ei kannata erota vauvavuonna eikä vielä pariin vuoteen sen jälkeenkään, mutta pariterapiaa kyllä suosittelen siksi aikaa kun kärvistelette vielä vauvavuoden hormonihuuruissa ja univajeessa ym. muissa rasituksissa. Neuvolan kautta ei välttämättä saa mitään konkreettista apua, mutta jos toinen on kovasti pariterapiaa vastaan, neuvolan palveluiden käyttäminen voi auttaa johdattelemaan siihen suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se inho jonka on antanut itsessään syntyä toisen lapsia kohtaan ei häviä ikinä. Omakohtainen kokemus eli siis minä "opin" inhoamaan puolisoni lapsia ja vaikka kuinka yritin se inho heitä kohtaan vain lisääntyi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ehkä hälyyttävintä on tuo ajatus siitä että sinun lapset jotenkin kuluttavat liikaa rahaa. Että heille ei tarvitsisi olla niin paljon ruokaa tms. Se on oikeasti ihan kamala ajatus, ja referenssiä voipi etsiä vaikka jostain Tuhkimosta. Ei ne maailmankirjallisuuden klassikot ole klassikkoja koska ne kuvaavat jotain harvinaista ilmiötä, vaan koska ne kuvaavat jotain yleismaailmallista.
Mun mielestä hälyyttävää on se, jos joku tosiaan olettaa että ei-biologinen vanhempi haluaa elättää niitä lapsia.
Kyllä meillä mies vastaa ihan täysin omien lastensa kuluista. Joskus toki saatan heille jotain ostaa, ihan omasta tahdosta, mutta en kenenkään odotuksista/vaatimuksista. Myös asumis- ym kulut on jaettu sen mukaan. En tietenkään lapsia ilman ruokaa jättäisi, jos miehen rahat yhtäkkiä loppuisivat, mutta lähtökohta on se, että ne biologiset vanhemmat elättävät lapsensa.
No varmaan tämän voi nähdä monista eri näkökulmista. Itse haluan ajatella että olemme perhe ihan riippumatta siitä kuka on biologinen lapsi ja kuka ei. Joten me elämme myös perheenä niin että ketään ei erotella myöskään rahallisesti. Minusta tämä lisää ainakin meillä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saa kaikki tuntemana itsensä tasaveroisiksi.
Meillä tuo taas ei ole mahdollista koska miehen lapsista maksetaan sievoiset summat lasten äidille joka hoitaa niillä rahoilla hankinnat mieheltäni mitään kysymättä lapsille. Ja kyllä on ehdotettu oikeudenmukaisempaa reilumpaa tapaamissopimusta ja rahanjakoa mutta ei käy. Tästä syystä lapset ovat myös meillä vähemmän kuin itse, isänsä, ja minä (ja jopa äiti) haluaisivat. Ei ole varaa elättää samalla tavalla kuin omaamme, kun eletetään jo toiseen kotiin. Mieheni maksaa asumiskuluissaan lasten huoneita, siihen menee jo aika paljon käytössä olevasta rahasta.
Eli meillä erotellaan kyllä rahalla lapset, mutta ei meidän toiveesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse elin uusperheen ilmaisessa seirustelusuhteessa. Meille kompastuskiveksi muodostui erilaiset näkemykset lasten kasvatuksesta.
Oma lapseni kertoi mielipiteensä asioista, miehen lapsi valehteli ja vältteli. Jos joku vaate ei miellyttänyt, saattoi piilottaa vaatteen ja väittää, ettei päivävaatekasassa ollut hänelle sukkahousuja. Minä tietenkin etsin hulluna, että mihin ne nyt olivat hävinneet, kun ne juuri olivat vaatekasassa. Löydettyäni "kadonneet" sukkahousut en todellakaan ollut iloinen.
Omaan lapseen kohdistui toisen lapsen osalta kiusaamista, kun oli muita samanikäisiä käymässä. Pahimmillaan häntä kohdeltiin kuin ilmaa.
Vanhempi ei ymmärtänyt omien lastensa käyttävän minua kohtaan valtaa monin tavoin. Oma lukunsa oli sekin, että kuka istuu missäkin ruokapöydässä. Se meni ihan sirkusteluksi, kun itse istuin lasten mielestä aina väärällä paikalla... Väärä paikka oli aina eri kohdassa.
Itse koin, että vanhemman sokeus omille lapsilleen rikkoi meidän suhteen. Minä en olisi saanut komentaa, mutta silti olin paljon lasten kanssa keskenään ja pyöritin kotihommia lastenhoidon ohella. Lapsilta ei olisi saanut vaatia mitään. Esim. Koululaisille vaatteiden vieminen pyykkikoriin oli mahdoton tehtävä. Arvatkaa miltä näyttää, kun likaisia alushousuja lojuu barbie-laatikossa? Koulutehtäviin tarvittiin aikuinen istumaan viereen. Oma lapseni teki läksyt omatoimisesti.
Lisäksi mies oli mustasukkainen ajasta, jonka vietin kahdestaan oman lapseni kanssa hänen harrastuksensa parissa. Hän koki sen olevan jollain lailla häneltä poissa ja en ollut silloin lastenhoitoapuna viikonloppuna.
Onneksi suhde loppui.Miten ne onkin aina toisten lapset, jotka on niitä manipuloivia ja valehtelevia hirviöitä, ja oma lapsi on reipas, rehellinen ja suorapuheinen? Olisi joskus virkistävää kuulla jonkun vanhemman kertovan omasta inhottavasta lapsetaan ja puolison/tutun rehellisestä lapsesta. Mitä jos se olikin sun hirviölapsi, joka oli piilotellut niitä toisen sukkahousuja, ja sun lapsesi vaan pyörittää sua mielensä mukaan?
Se on varmaan vähän että minkä luonteenpiirteen kanssa itse pärjää? Oma lapseni oli haasteellinen, ihan vain jos siksi että hän oli (ja on siis aikuisena edelleen) lievästi autistinen. Hän myöskin osasi yrittää käyttää tätä piirrettä hyväkseen. Sen sijaan koskaan hän ei valehdellut tai luistanut tehtävistä valheen varjolla. Voin sanoa että oli todella raskas polku hänen kanssaan, ja syy miksi en halunnnut enempää lapsia, koska koin etten jaksaisi.
Mieheni lapsi taasen on "normaali" ja jokapäiväistä on valehtelu, asioiden pimittäminen, ja piilottelu, eli täysin tahallista perseilyä. Hän on tavallaan helppo lapsi, koska ei tarvitse ohjausta kuten omani tarvitsi, ja rutiinit onnistuvat kertakuulemalta, mutta tämä ilkeys ja pahansuopuus sekä valehtelu on sellaisia asioita että joka ikistä lapsen sanaa joutuu epäilemään, eikä mihinkään mitä hän sanoo ole luottaminen. Sitten itkee suurieleisesti kun kerrankin on puhunut totta ja AINA häntä syytetään.
Ottaisin milloin tahansa rehellisen ja olemisessaan aidon oman lapseni haasteet kuin tuollaisen mulkerolapsen. Miehen lapsi on teini, eli ei mikään pikkuvauva.
Teinillä hankalaa käytöstä. Kertoo paljon että kutsut häntä "mulkerolapseksi" ja nimittelet lasta ilkeäksi ja pahansuovaksi siksi koska on ongelmakäytöstä. Oman lapsesi kanssa oli erilaisia isoja ongelmia, jotka jaksoit. Koska lapsi oli omasi. Toisen lapsella toisenlaisia ongelmia ja nimittelet ja inhoat häntä, et jaksa niitä.
Kerrot kuinka kamalaa on kun tuo teini on valehtelee. Omasta lapsesta kerrot myös, että hän koitti käyttää lievän autismin diagnoosiaan valheellisesti tietoisesesti hyväkseen. Mutta vain tuo ensimmäinen on ihan kaameeta ja lapsi kamala.... Huomaatko?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse elin uusperheen ilmaisessa seirustelusuhteessa. Meille kompastuskiveksi muodostui erilaiset näkemykset lasten kasvatuksesta.
Oma lapseni kertoi mielipiteensä asioista, miehen lapsi valehteli ja vältteli. Jos joku vaate ei miellyttänyt, saattoi piilottaa vaatteen ja väittää, ettei päivävaatekasassa ollut hänelle sukkahousuja. Minä tietenkin etsin hulluna, että mihin ne nyt olivat hävinneet, kun ne juuri olivat vaatekasassa. Löydettyäni "kadonneet" sukkahousut en todellakaan ollut iloinen.
Omaan lapseen kohdistui toisen lapsen osalta kiusaamista, kun oli muita samanikäisiä käymässä. Pahimmillaan häntä kohdeltiin kuin ilmaa.
Vanhempi ei ymmärtänyt omien lastensa käyttävän minua kohtaan valtaa monin tavoin. Oma lukunsa oli sekin, että kuka istuu missäkin ruokapöydässä. Se meni ihan sirkusteluksi, kun itse istuin lasten mielestä aina väärällä paikalla... Väärä paikka oli aina eri kohdassa.
Itse koin, että vanhemman sokeus omille lapsilleen rikkoi meidän suhteen. Minä en olisi saanut komentaa, mutta silti olin paljon lasten kanssa keskenään ja pyöritin kotihommia lastenhoidon ohella. Lapsilta ei olisi saanut vaatia mitään. Esim. Koululaisille vaatteiden vieminen pyykkikoriin oli mahdoton tehtävä. Arvatkaa miltä näyttää, kun likaisia alushousuja lojuu barbie-laatikossa? Koulutehtäviin tarvittiin aikuinen istumaan viereen. Oma lapseni teki läksyt omatoimisesti.
Lisäksi mies oli mustasukkainen ajasta, jonka vietin kahdestaan oman lapseni kanssa hänen harrastuksensa parissa. Hän koki sen olevan jollain lailla häneltä poissa ja en ollut silloin lastenhoitoapuna viikonloppuna.
Onneksi suhde loppui.Miten ne onkin aina toisten lapset, jotka on niitä manipuloivia ja valehtelevia hirviöitä, ja oma lapsi on reipas, rehellinen ja suorapuheinen? Olisi joskus virkistävää kuulla jonkun vanhemman kertovan omasta inhottavasta lapsetaan ja puolison/tutun rehellisestä lapsesta. Mitä jos se olikin sun hirviölapsi, joka oli piilotellut niitä toisen sukkahousuja, ja sun lapsesi vaan pyörittää sua mielensä mukaan?
Se on varmaan vähän että minkä luonteenpiirteen kanssa itse pärjää? Oma lapseni oli haasteellinen, ihan vain jos siksi että hän oli (ja on siis aikuisena edelleen) lievästi autistinen. Hän myöskin osasi yrittää käyttää tätä piirrettä hyväkseen. Sen sijaan koskaan hän ei valehdellut tai luistanut tehtävistä valheen varjolla. Voin sanoa että oli todella raskas polku hänen kanssaan, ja syy miksi en halunnnut enempää lapsia, koska koin etten jaksaisi.
Mieheni lapsi taasen on "normaali" ja jokapäiväistä on valehtelu, asioiden pimittäminen, ja piilottelu, eli täysin tahallista perseilyä. Hän on tavallaan helppo lapsi, koska ei tarvitse ohjausta kuten omani tarvitsi, ja rutiinit onnistuvat kertakuulemalta, mutta tämä ilkeys ja pahansuopuus sekä valehtelu on sellaisia asioita että joka ikistä lapsen sanaa joutuu epäilemään, eikä mihinkään mitä hän sanoo ole luottaminen. Sitten itkee suurieleisesti kun kerrankin on puhunut totta ja AINA häntä syytetään.
Ottaisin milloin tahansa rehellisen ja olemisessaan aidon oman lapseni haasteet kuin tuollaisen mulkerolapsen. Miehen lapsi on teini, eli ei mikään pikkuvauva.
Teinillä hankalaa käytöstä. Kertoo paljon että kutsut häntä "mulkerolapseksi" ja nimittelet lasta ilkeäksi ja pahansuovaksi siksi koska on ongelmakäytöstä. Oman lapsesi kanssa oli erilaisia isoja ongelmia, jotka jaksoit. Koska lapsi oli omasi. Toisen lapsella toisenlaisia ongelmia ja nimittelet ja inhoat häntä, et jaksa niitä.
Kerrot kuinka kamalaa on kun tuo teini on valehtelee. Omasta lapsesta kerrot myös, että hän koitti käyttää lievän autismin diagnoosiaan valheellisesti tietoisesesti hyväkseen. Mutta vain tuo ensimmäinen on ihan kaameeta ja lapsi kamala.... Huomaatko?
Niin kertokin paljon, siitä lapsesta nimittäin. Lapsi on valehdellut pienestä pitäen, ei ole mikään teinijuttu se. Ymmärrän että et oikein tiedä oikeasta elämästä mitään, joten sivuutan loput tekstistäsi kommentoimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieshän tuo AP:n puoliso selvästi on. Ei kukaan mies yrittäisi ratkaista asiaa ja hakeutua perheneuvolaan kuten AP on tehnyt. Silti, aika ällöjä ne kommentoijat, jotka puolustelevat puolison käytöstä raskaushormoneilla.
Tässäkin asiassa ihmiset toimivat kuin eläimet. (Ei ihmiset niin erikoisia ole.. ) Eläinmaailmassa uros yrittää päästä eroon naaraan pennuista, jotta voisi paritella tämän kanssa ja saada omia jälkeläisiä. Yleensä se ei vain onnistu koska naaras joka puolustaa omia pentuja on todella vaarallinen ja taistelee vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse elin uusperheen ilmaisessa seirustelusuhteessa. Meille kompastuskiveksi muodostui erilaiset näkemykset lasten kasvatuksesta.
Oma lapseni kertoi mielipiteensä asioista, miehen lapsi valehteli ja vältteli. Jos joku vaate ei miellyttänyt, saattoi piilottaa vaatteen ja väittää, ettei päivävaatekasassa ollut hänelle sukkahousuja. Minä tietenkin etsin hulluna, että mihin ne nyt olivat hävinneet, kun ne juuri olivat vaatekasassa. Löydettyäni "kadonneet" sukkahousut en todellakaan ollut iloinen.
Omaan lapseen kohdistui toisen lapsen osalta kiusaamista, kun oli muita samanikäisiä käymässä. Pahimmillaan häntä kohdeltiin kuin ilmaa.
Vanhempi ei ymmärtänyt omien lastensa käyttävän minua kohtaan valtaa monin tavoin. Oma lukunsa oli sekin, että kuka istuu missäkin ruokapöydässä. Se meni ihan sirkusteluksi, kun itse istuin lasten mielestä aina väärällä paikalla... Väärä paikka oli aina eri kohdassa.
Itse koin, että vanhemman sokeus omille lapsilleen rikkoi meidän suhteen. Minä en olisi saanut komentaa, mutta silti olin paljon lasten kanssa keskenään ja pyöritin kotihommia lastenhoidon ohella. Lapsilta ei olisi saanut vaatia mitään. Esim. Koululaisille vaatteiden vieminen pyykkikoriin oli mahdoton tehtävä. Arvatkaa miltä näyttää, kun likaisia alushousuja lojuu barbie-laatikossa? Koulutehtäviin tarvittiin aikuinen istumaan viereen. Oma lapseni teki läksyt omatoimisesti.
Lisäksi mies oli mustasukkainen ajasta, jonka vietin kahdestaan oman lapseni kanssa hänen harrastuksensa parissa. Hän koki sen olevan jollain lailla häneltä poissa ja en ollut silloin lastenhoitoapuna viikonloppuna.
Onneksi suhde loppui.Miten ne onkin aina toisten lapset, jotka on niitä manipuloivia ja valehtelevia hirviöitä, ja oma lapsi on reipas, rehellinen ja suorapuheinen? Olisi joskus virkistävää kuulla jonkun vanhemman kertovan omasta inhottavasta lapsetaan ja puolison/tutun rehellisestä lapsesta. Mitä jos se olikin sun hirviölapsi, joka oli piilotellut niitä toisen sukkahousuja, ja sun lapsesi vaan pyörittää sua mielensä mukaan?
Se on varmaan vähän että minkä luonteenpiirteen kanssa itse pärjää? Oma lapseni oli haasteellinen, ihan vain jos siksi että hän oli (ja on siis aikuisena edelleen) lievästi autistinen. Hän myöskin osasi yrittää käyttää tätä piirrettä hyväkseen. Sen sijaan koskaan hän ei valehdellut tai luistanut tehtävistä valheen varjolla. Voin sanoa että oli todella raskas polku hänen kanssaan, ja syy miksi en halunnnut enempää lapsia, koska koin etten jaksaisi.
Mieheni lapsi taasen on "normaali" ja jokapäiväistä on valehtelu, asioiden pimittäminen, ja piilottelu, eli täysin tahallista perseilyä. Hän on tavallaan helppo lapsi, koska ei tarvitse ohjausta kuten omani tarvitsi, ja rutiinit onnistuvat kertakuulemalta, mutta tämä ilkeys ja pahansuopuus sekä valehtelu on sellaisia asioita että joka ikistä lapsen sanaa joutuu epäilemään, eikä mihinkään mitä hän sanoo ole luottaminen. Sitten itkee suurieleisesti kun kerrankin on puhunut totta ja AINA häntä syytetään.
Ottaisin milloin tahansa rehellisen ja olemisessaan aidon oman lapseni haasteet kuin tuollaisen mulkerolapsen. Miehen lapsi on teini, eli ei mikään pikkuvauva.
Teinillä hankalaa käytöstä. Kertoo paljon että kutsut häntä "mulkerolapseksi" ja nimittelet lasta ilkeäksi ja pahansuovaksi siksi koska on ongelmakäytöstä. Oman lapsesi kanssa oli erilaisia isoja ongelmia, jotka jaksoit. Koska lapsi oli omasi. Toisen lapsella toisenlaisia ongelmia ja nimittelet ja inhoat häntä, et jaksa niitä.
Kerrot kuinka kamalaa on kun tuo teini on valehtelee. Omasta lapsesta kerrot myös, että hän koitti käyttää lievän autismin diagnoosiaan valheellisesti tietoisesesti hyväkseen. Mutta vain tuo ensimmäinen on ihan kaameeta ja lapsi kamala.... Huomaatko?
Niin kertokin paljon, siitä lapsesta nimittäin. Lapsi on valehdellut pienestä pitäen, ei ole mikään teinijuttu se. Ymmärrän että et oikein tiedä oikeasta elämästä mitään, joten sivuutan loput tekstistäsi kommentoimatta.
Aivan, kun mielipiteeni ei miellytä, niin en tiedä sitten "oikeasta elämästä mitään". Kommenttisi kertoo taas lisää omasta luonteestasi enemmän kuin arvaatkaan.
Mielestäni lapsen nimittely ja leimaaminen lähtökohtaisesti pahansuovaksi mulkerolapseski, ei niin että ongelmat olisivat hankalia, vaan että lapsi on huono - oli hänellä nyt sitten mitä ongelmia, kipuilua, reagointia tahansa - on lähtökohtaisesti aikuiselta todella huono asenne. Jos se sama asenne on sinulla ollut jo aika alkuunsa, kun olet lapseen tutustunut, niin kyllä lapsi huomaa sen helposti ja se voi pahentaa huomattavasti myös sitä mielenosoittamista ja ongelmakäytöstä esim. siellä uusperheessä. Miehesi ja sinun väliset ongelmat, ja myös se jos koit, että miehellä oli esim. huonot kasvatuskäytönnöt, ei ole ollut sen lapsen vika myöskään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ehkä hälyyttävintä on tuo ajatus siitä että sinun lapset jotenkin kuluttavat liikaa rahaa. Että heille ei tarvitsisi olla niin paljon ruokaa tms. Se on oikeasti ihan kamala ajatus, ja referenssiä voipi etsiä vaikka jostain Tuhkimosta. Ei ne maailmankirjallisuuden klassikot ole klassikkoja koska ne kuvaavat jotain harvinaista ilmiötä, vaan koska ne kuvaavat jotain yleismaailmallista.
Mun mielestä hälyyttävää on se, jos joku tosiaan olettaa että ei-biologinen vanhempi haluaa elättää niitä lapsia.
Kyllä meillä mies vastaa ihan täysin omien lastensa kuluista. Joskus toki saatan heille jotain ostaa, ihan omasta tahdosta, mutta en kenenkään odotuksista/vaatimuksista. Myös asumis- ym kulut on jaettu sen mukaan. En tietenkään lapsia ilman ruokaa jättäisi, jos miehen rahat yhtäkkiä loppuisivat, mutta lähtökohta on se, että ne biologiset vanhemmat elättävät lapsensa.
No varmaan tämän voi nähdä monista eri näkökulmista. Itse haluan ajatella että olemme perhe ihan riippumatta siitä kuka on biologinen lapsi ja kuka ei. Joten me elämme myös perheenä niin että ketään ei erotella myöskään rahallisesti. Minusta tämä lisää ainakin meillä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saa kaikki tuntemana itsensä tasaveroisiksi.
Meillä tuo taas ei ole mahdollista koska miehen lapsista maksetaan sievoiset summat lasten äidille joka hoitaa niillä rahoilla hankinnat mieheltäni mitään kysymättä lapsille. Ja kyllä on ehdotettu oikeudenmukaisempaa reilumpaa tapaamissopimusta ja rahanjakoa mutta ei käy. Tästä syystä lapset ovat myös meillä vähemmän kuin itse, isänsä, ja minä (ja jopa äiti) haluaisivat. Ei ole varaa elättää samalla tavalla kuin omaamme, kun eletetään jo toiseen kotiin. Mieheni maksaa asumiskuluissaan lasten huoneita, siihen menee jo aika paljon käytössä olevasta rahasta.
Eli meillä erotellaan kyllä rahalla lapset, mutta ei meidän toiveesta.
Ihmeellistä valitusta. Normaali elatuskäytäntö on, että elatusmaksujen saaja tekee lapsen hankinnat. Miten lapselle saisi edes sukkaparia ostettua, jos jokainen yksittäinen ostos pitäisi erikseen hyväksyttää exällä?
Kyllä, puolisosi maksaa kaikkien lastensa elatuksesta, ei ainoastaan sinun kanssa hankitun. Siihen kuuluu myös lapsen huone tai muu tila teillä. Oikeastiko katsotaan, ettei miehen kuulu maksaa oman lapsensa elatuksesta osaansa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin asiassa ihmiset toimivat kuin eläimet. (Ei ihmiset niin erikoisia ole.. ) Eläinmaailmassa uros yrittää päästä eroon naaraan pennuista, jotta voisi paritella tämän kanssa ja saada omia jälkeläisiä. Yleensä se ei vain onnistu koska naaras joka puolustaa omia pentuja on todella vaarallinen ja taistelee vastaan.
No ehkä joillain se sitten menee noin. Itsellä oli kyllä niin, että kun rakastuin mieheen, jolla oli lapsia, niin koska lapset olivat miehelle rakkaita, ne olisivat sitä myös minulle jo hyvin lähtökohtaiseseti, ennen kuin edes kunnolla heitä tunsin. Olen nainen, jos sillä sitten on merkitystä mihinkään, jota en oikein usko. Vaikuttaa siltä, että suhtautuminen kumpanin lapsiin vaihtelee enemmän yksilöittäin kuin sukupuolen mukaan. Suhde kyllä sittemmin päättyi, mutta ihan muihin ongelmiin, kuin mihinkään lapsiin liittyvään.
Meillä ongelmia aiheutti lasten erilainen koulumenestys. Olen ylpeä lapsestani, joka pärjäsi hyvin koulussa ja teki kouluhommat tunnollisesti.
Miehen lapsista toinen oli erityinen, joten hänellä koulu oli lähinnä päiväkodin jatke. Erityisyys oli sen verran vakavaa lajia, ettei välttämättä selviydy itsenäisesti elämässä. Toinen oli sellainen 7-8 numeroiden oppilas.
Miehelle omien lasten koulumenestys oli arka paikka. Minun olisi ilmeisesti pitänyt valehdella tai lapsen itsensä, kun todistusten saamisen jälkeen lähipiiri kyseli millainen todistus tuli.
En koskaan vertaillut lapsia, mutta kai sen kysyjä kuulee, jos toisen keskiarvo on 9,6 ja toisella tyyliin 7,8. Lisäksi lapsi itse kertoi usein innoissaan stipendeistään jne.
Lisäksi oma lapseni harrasti omasta halustaan tavoitteellisesti ja miehen lapsi kävi puoliksi pakolla jossain harrastuksessa, joka vaihtui yleensä joka vuosi.
Näin aina näissä tilanteissa miehen naamasta, että otti koville. Hän ei oikein kestänyt, että omista jälkeläisistä ei ehkä ollut tulossa korkeakoulujen opiskelijoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä ongelmia aiheutti lasten erilainen koulumenestys. Olen ylpeä lapsestani, joka pärjäsi hyvin koulussa ja teki kouluhommat tunnollisesti.
Miehen lapsista toinen oli erityinen, joten hänellä koulu oli lähinnä päiväkodin jatke. Erityisyys oli sen verran vakavaa lajia, ettei välttämättä selviydy itsenäisesti elämässä. Toinen oli sellainen 7-8 numeroiden oppilas.
Miehelle omien lasten koulumenestys oli arka paikka. Minun olisi ilmeisesti pitänyt valehdella tai lapsen itsensä, kun todistusten saamisen jälkeen lähipiiri kyseli millainen todistus tuli.En koskaan vertaillut lapsia, mutta kai sen kysyjä kuulee, jos toisen keskiarvo on 9,6 ja toisella tyyliin 7,8. Lisäksi lapsi itse kertoi usein innoissaan stipendeistään jne.
Lisäksi oma lapseni harrasti omasta halustaan tavoitteellisesti ja miehen lapsi kävi puoliksi pakolla jossain harrastuksessa, joka vaihtui yleensä joka vuosi.
Näin aina näissä tilanteissa miehen naamasta, että otti koville. Hän ei oikein kestänyt, että omista jälkeläisistä ei ehkä ollut tulossa korkeakoulujen opiskelijoita.
Tuossa ongelmia nähdäkseni aiheutti oikeastaan enemmän, kuin varsinaisesti se koulumenestys, niin miehen huono suhtautuminen ja tietynlaiset kapeat odotukset omille lapsilleen.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ongelmia aiheutti lasten erilainen koulumenestys. Olen ylpeä lapsestani, joka pärjäsi hyvin koulussa ja teki kouluhommat tunnollisesti.
Miehen lapsista toinen oli erityinen, joten hänellä koulu oli lähinnä päiväkodin jatke. Erityisyys oli sen verran vakavaa lajia, ettei välttämättä selviydy itsenäisesti elämässä. Toinen oli sellainen 7-8 numeroiden oppilas.
Miehelle omien lasten koulumenestys oli arka paikka. Minun olisi ilmeisesti pitänyt valehdella tai lapsen itsensä, kun todistusten saamisen jälkeen lähipiiri kyseli millainen todistus tuli.En koskaan vertaillut lapsia, mutta kai sen kysyjä kuulee, jos toisen keskiarvo on 9,6 ja toisella tyyliin 7,8. Lisäksi lapsi itse kertoi usein innoissaan stipendeistään jne.
Lisäksi oma lapseni harrasti omasta halustaan tavoitteellisesti ja miehen lapsi kävi puoliksi pakolla jossain harrastuksessa, joka vaihtui yleensä joka vuosi.
Näin aina näissä tilanteissa miehen naamasta, että otti koville. Hän ei oikein kestänyt, että omista jälkeläisistä ei ehkä ollut tulossa korkeakoulujen opiskelijoita.
Kyllähän 7-8 oppilas pääsee helposti korkeakouluun? Minulla oli keskiarvo yläasteella 8 ja lukiossa 7 (kielet 4-5) ja pääsin pelkällä todistuksella yliopistoon, eli pääsykokeen läpäisseet pääsivät vielä alemmalla keskiarvolla. Ja nyt töissä suurin osa tulee ammattikorkeasta eli oletetusti vielä huonommalla menestyksellä hyväpalkkaiseen työhön.
Tietenkin on niitä 1% sisäänpääsyprosentteja jossain lääkiksessä, mutta sama on kirjallisuuden opiskelijoilla ja he eivät taatusti pääse töihin yhtään mihinkään ilman opettajankoulutusta. Olet nyt aivan virheellisesti olettanut että 7-8 oppilas on t*hmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Perheeseenne tarvittaisiin nyt Supernannnyn käynti. Perheenne tarvitsisi kipeästi säännöt, kuinka kotona puhutaan lapsille. Räksytys ruuan kalleudesta lasten syödessä on todella huonoa käytöstä. Suihkuajan kyttäys samaten, jos itse kuitenkin lutraa yhtä kauan. Lapsia on kohdeltava kuten omia, kahden kerroksen väelle ehdoton ei. Lapset tarvitsevat yhteistä mukavaa perhe aikaa, omaa aikaa ja kahdenkeskistä aikaa oman vanhempansa kanssa. Tämä tulee sallia ilman toisen vanhemman mustasukkaisuuskohtauksia. Sitten voi vielä miettiä miten kahdenkeskeinen parisuhde aika järjestetään.
Jos jonkun ulkopuolisen pitää kädestä pitäen opettaa puolisolle kuinka lapsille puhutaan ja kuinka lapsia kohdellaan niin, ettei satuta heitä jatkuvalla henkisellä väkivallalla ja ikävällä jatkuvalla asenteella, niin kyllä silloin siinä puolisossa on jotain enemmänkin pielessä, eikä se syvemmältä kumpuava asenne ja käytös todella muutu nopeasti, jos tuskin koskaan, ainakaan kunnolla. Niillä lapsilla ei ole aikaa hukattavasksi pidempään odotella, jos haluaa kasvaa terveessä kasvuympäristössä.
Tuollainen sääntöjen laatiminen ja käytöksen muutoksen odottelu jne on tässä vaiheessa ihan turhaa touhua, ja pitkittää vaan epätervettä tilannetta entisestään. En näe tuossa vaiheessa, kun noin kauan ap on jo koittanut saada tilanteeseen muutosta, eikä näin ole tapahtunut, muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa aika nopealla tahdilla erilleen (ja erota), ja turvata lapsien kotirauha ja terveellinen kasvuympäristö sillä tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ongelmia aiheutti lasten erilainen koulumenestys. Olen ylpeä lapsestani, joka pärjäsi hyvin koulussa ja teki kouluhommat tunnollisesti.
Miehen lapsista toinen oli erityinen, joten hänellä koulu oli lähinnä päiväkodin jatke. Erityisyys oli sen verran vakavaa lajia, ettei välttämättä selviydy itsenäisesti elämässä. Toinen oli sellainen 7-8 numeroiden oppilas.
Miehelle omien lasten koulumenestys oli arka paikka. Minun olisi ilmeisesti pitänyt valehdella tai lapsen itsensä, kun todistusten saamisen jälkeen lähipiiri kyseli millainen todistus tuli.En koskaan vertaillut lapsia, mutta kai sen kysyjä kuulee, jos toisen keskiarvo on 9,6 ja toisella tyyliin 7,8. Lisäksi lapsi itse kertoi usein innoissaan stipendeistään jne.
Lisäksi oma lapseni harrasti omasta halustaan tavoitteellisesti ja miehen lapsi kävi puoliksi pakolla jossain harrastuksessa, joka vaihtui yleensä joka vuosi.
Näin aina näissä tilanteissa miehen naamasta, että otti koville. Hän ei oikein kestänyt, että omista jälkeläisistä ei ehkä ollut tulossa korkeakoulujen opiskelijoita.
Joo, eihän ne lapset tosiaan opiskele tai harrasta sen takia, että vanhemmat voi heistä leveillä. Meillä on ihan oman ydinperheen sisällä tuo sama tilanne: esikoinen hädin sai lakin ja senkin jollain 4:llä A:lla ja 5,7 keskiarvolla. Kuopus tuossa tuskailee, että mitä jos ei tulekkaan 3L:ää ja 2E:tä, ja hän joutu korottamaan että pääsee Aaltoon? Ka reilu 9, nyt abi siis. Ja molemmat on yhtä rakkaita, vahvuudet toisella on ihan muualla kuin toisella ja molempia arvostetaan. Ja ihan samalla tavalla tullaan juhlimaan kuopuksen lakkia kuin esikoisenkin. Eli ohje, miehen kannattaa nyt etsiä ne vahvuudet niistä omist alapsustaan nyt jostain muualta kuin siitä koulumenestyksestä. Varsinkin sen lapsen kohdalla, jolle jo alunperin on vähemmän mahdollisuuksia annettu.
Biologian side on niin vahva, että hän alkaa tehdä pesäeroa oman lapsensa ja toisen lasten välille. Luonnollista kai, vaikka toki valitettavaa. Uusperhe nyt vaan on pirun vaikea paketti saada toimimaan.
Itselläni ei ole kokemusta mutta lähipiirissä vastaava tilanne jossa toisella oli neljä lasta ja toisella ei yhtään. Lapsia pidettiin hyvin ja heidän kanssaan touhuttiin paljon, pieni asuntokaan ei ollut ongelma kuten tämä lapseton puolisko itse kertoi. Kaikki muuttui kun saivat yhteisen lapsen, näille neljälle edelliselle ei enää ollutkaan aikaa. Nyt ovat nuoria aikuisia ja hyvin vähän tekemisissä näiden kanssa. Surullista.
Toivottavasti puolisosi saa jotain ahaa-elämyksiä perheneuvolasta. Kyllä perheen kaikkien lasten tulee olla saman arvoisia ja saada sama välittävä kohtelu, riippumatta siitä kuka on kenenkin biologinen vanhempi.
Miten ihmeessä te miehet löydättekin aina lapsettomat ja lapselliset naiset ja lisääntymällä aloittaa kaikki alusta?
Perheeseenne tarvittaisiin nyt Supernannnyn käynti. Perheenne tarvitsisi kipeästi säännöt, kuinka kotona puhutaan lapsille. Räksytys ruuan kalleudesta lasten syödessä on todella huonoa käytöstä. Suihkuajan kyttäys samaten, jos itse kuitenkin lutraa yhtä kauan. Lapsia on kohdeltava kuten omia, kahden kerroksen väelle ehdoton ei. Lapset tarvitsevat yhteistä mukavaa perhe aikaa, omaa aikaa ja kahdenkeskistä aikaa oman vanhempansa kanssa. Tämä tulee sallia ilman toisen vanhemman mustasukkaisuuskohtauksia. Sitten voi vielä miettiä miten kahdenkeskeinen parisuhde aika järjestetään.