Kokemuksia? Puoliso muuttui lapsensa synnyttyä (uusperhe)
Teen aloituksen silläkin uhalla, että sontaa sataa niskaan, koska uusperhe. Mutta jospa joku osaisi kertoilla mahdollisia omia kokemuksiaan suunnilleen vastaavassa tilanteessa, niin saisi vähän perspektiiviä asioihin jatkokäsittelyä ajatellen.
Tilanne on siis se, että meillä on uusperhe, jossa vain minulla oli lapsia ennestään. Seurustelimme aluksi noin 9kk ihan vaan kahden kesken ennen kuin edes otin puolison puheeksi lasteni kanssa. Tämän jälkeen meni vielä hetki, että tapasivat. Kaikki meni hyvin ja aloimme hissukseen viettää aikaa yhdessä enemmän. Jossain vaiheessa sitten puoliso asui meillä aina, kun lapseni olivat minulla ja kahdestaan asuimme, kun lapset olivat toisen vanhemman luona. Asiat sujuivat hyvin, en odottanut puolisoni "rakastuvan" lapsiini, mutta tulivat toimeen ja tykkäsivät toisistaan ja teimme usein asioita yhdessä (lautapelejä, leikkipuistoilua, uimista, päiväretkiä, leffoja, kävelyjä, talvilajeja, lukemista jne). Meillä oli välillä haastavaa puolison epävarmuuksien ja mustasukkaisuuden vuoksi, mutta asiat muuttuivat kuitenkin parempaan suuntaan. Jälkiviisas voi tietysti tässä vaiheessa olla, mutta silloin hän osasi puhua ja kääntää kaiken hyväksi.
Tätä yhteiseloa oli jatkunut jo pitkästi yli vuoden verran, kun puolison oma asunto myytiin. Hän itse halusi laittaa sen myyntiin ja että etsisimme yhteisen kodin. Tuota reilun vuoden yhdessä asumista oli siis edeltänyt myös koko porukan tutustumisvaihe + meidän kahdenkeskinen seurusteluvaiheemme. Hän muutti osoitteensa virallisesti luokseni, mutta käytännössä juuri mikään ei tuossa kohtaa muuttunut, koska hänhän oli jo muutenkin asunut kanssamme.
Löysimme jonkin ajan kuluttua yhteisen kodin ja muutimme sinne. Edelleen hän tuli hyvin toimeen lasteni kanssa, mutta ehkä jotain pientä oli muuttunut näin jälkikäteen ajateltuna. Hän alkoi ottaa hiukan enemmän "käskyttäjän" roolia, mutta minusta se vaikutti ihan normaalilta. Aiemmin hän ei nimittäin oikein ollut uskaltanut käskyttää tai komentaa lapsiani, vaikka siihen olisi joskus ollut ihan aihetta ja myös minun siunaus.
Aloimme odottaa yhteistä lasta, hänen ensimmäistään ja jotain tapahtui raskauden loppumetreillä. Puoliso alkoi olla todella kireä ja ärtynyt lasteni ollessa meillä. Valitti suunnilleen kaikesta mitä tekivät tai eivät tehneet (välillä heille suoraan, välillä minulle), yhteiset tekemiset olivat pikkuhiljaa jääneet pois ja kun yritin jotain ehdottaa, niin vastaus oli luokkaa "onko pakko?".
Vauvan synnyttyä tilanne paheni huomattavasti. Lapseni eivät saaneet oikein olla vauvan lähellä (kyse ei ole mistään täysin vahdittavista pikkulapsista, vaan kouluikäisistä), eivät saaneet olla mukana missään vauvaan liittyvässä, tekivät edelleen kaiken "väärin" syömisestä ja vapaa-ajan vietosta alkaen. Puoliso kävi syyllistämässä lapsia kun söivät, että syövät liikaa (alipainoisia kumpikin) ja ruoka on kallista, suihkussa käymisestä tuli myös sanomista ja ihan mistä vaan. Kun puhutin häntä näistä jutuista useita useita kertoja, niin vastaus oli luokkaa "minä maksan heidän asumisestaan, he eivät maksa mitään". Selvennyksenä, että olen itse maksanut aina puolet kaikesta ja lasteni menot tietysti kokonaan, samoin hoitanut kuskaukset, hankinnat, lastenvahdit ym tarvittaessa, että puoliso ei ole kyllä joutunut miksikään ilmaiseksi "lapsenlikaksi". Yleensä ruuatkin olivat valmiina puolison kotiutuessa töistä, koska minä pääsin aiemmin kotiin.
(Jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos puoliso on vauvan äiti (tai no, miksei isäkin), niin hän voi olla aivan todella, todella, todella väsynyt. Univaje tekee kenestä vain heikkopäisen ja kireän.
Ja eikö osa ap:n kuvauksesta kuulostanut ihan tavalliselta? Minäkin muistutan omia lapsiani esimerkiksi siitä, että suihkussa ei asuta, ja jos vesi vain valuu, niin kyllä huudan/huikkaan, että alkaa jo riittää. Ei meillä tuhlata vettä. Ja mikseivät perheen aikuiset voisi käydä kahvilla ilman koululaisia, siis joskus? Omat lapseni riemuitsevat, jos saavat joskus tovin olla rauhassa kotona (pelaamassa).
Kiitos näkemyksestäsi.
Sehän tästä tekee haastavaa, kun näennäisesti kyse on ihan tavallisista jutuista mistä puoliso lapsia muistuttelee tai käskyttää. Mutta se on se kokonaisuus. Äänensävy, ilmeet, eleet, toistuva jankuttaminen, asioihin puuttuminen, kyttääminen, niskassa hengittäminen. Ja kun mistään ei voi kehua lapsia, ei hymyillä, ei kiittää.Kuka aikuinen käy esim useampaan kertaan pöydän ääressä syyllistävään sävyyn saarnaamassa ruuan kalleudesta, kun lapset syövät iltapalaa? Tässäkin on sävyeroja, lasten on hyvä tietää että ruoka ei tipahda pöytään taivaasta ja eri asiat maksavat, mutta lapsia ei saa syyllistää siitä, jos rahasta olisi tiukkaa (ei meillä ole edes ollut mitenkään erityisen tiukkaa, vaikka tässä on vauvavuosi alla).
Ja kyllä, voidaan käydä kolmestaan jossain ja käydäänkin esimerkiksi ruokakaupassa. Taas tullaan siihen tyyliin, miten hän asiat sanoo ja tekee ilmein ja äänensävyin minulle selväksi, että lapseni eivät ole tervetulleita. Tätä on todella vaikea selittää, voisin kuvailla sitä hienovaraiseksi veetuiluksi.
Tuosta suihkusta sen verran, että puoliso on valittanut meille niin monta kertaa lasten suihkuttelun kestosta, että olen päätynyt ihan mielenkiinnosta jopa ottamaan itsekseni aikaa, että kauanko kelläkin menee. Viimeksi hän valitti molempien kohdalla minulle asiasta, toisella meni 8min ja toisella 9min. Puolisolla itsellä meni seuraavalla kerralla 10min. Eli hän valittaa, vaikka mitään syytäkään ei olisi ja se on (minulle) ilmiselvää, että tekee sen täysin tarkoituksella. Tämä nyt oli vaan yksi esimerkki.
Kiitos kaikille tähän astisista näkemyksistä. Palataan asiaan. Ja minua ei tarvitse vakuutella siitä, että jotain on tehtävä. Senhän olen jo päättänyt. Halusin vain tässä keskusteluaikaa odotellessa muiden kokemuksia vastaavasta.
Ap.
Sullekin luettavaksi kirja "Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men". Koska sitähän tuo on. Mies päsmäröi ja kontrolloi kaikkia, erityisesti heikommassa asemassa olevia lapsia. Hän tietoisesti valitsee, että sanon asiat näin ja käyttäydyn näin. Ei mitään sellaista, että "Voi voi, kun se rukka ei vaan nyt voi itselleen mitään". Aikuinen voi ja sen pitää voida, varsinkin, kun on lapsia. Ei aikuinen voi heittäytyä 6-vuotiaaksi uhmaikäiseksi lapseksi ja olettaa, että ne lapset ovat niitä aikuisia, fiksusti käyttäytyivä, taloudellisia asioita huomioonottavia ja perheen dynamiikkaa syvästi miettiviä henkilöitä perheessä. Että, kun mennään jääkaapille, lapsi miettii, että viikkobudjetti perheessämme on X, paljonko voin ottaa ruokaa tänään ja mikähän päivä pitää käydä kaupassa? Samaan aikaan aikuinen 6-vuotiaaksi taantunut ei tällaisia saletisti mieti muuta kuin sen kannalta, että tuo lapsi syö, mulle ei jää tarpeeksi!
Ei mitään hyväksiselittelyjä tai tekosyitä toisen puolesta, että kun se sitä, tätä, tuota. Jos se aikuinen on sitä, tätä, tuota, niin fiksu aikuinen pyrkii korjaamaan tilanteensa ja mielenterveytensä asioista se, tämä ja tuo, eikä terrorisoi lapsia ja puolisoaan. Vai lähtisitkö ap itse samanlaiseksi kuin puolisosi on? Jos et, miksi hän saa erivapaudet tehdä mitä huvittaa?
Trust me; been there, done that. Olen kasvanut tuollaisessa perheessä ja joutunut kasvattamaan itse itseni pienestä lapsesta lähtien. Aikuiset saivat perseillä ja olla taaperoita, minun piti osata käyttäytyi 7-vuotiaana fiksummin ja kypsemmin kuin 35-vuotiaan vanhemman. Jos en osannut, vanhempi suuttui ja taantui taas uhmaikäiseksi kiukuttelemaan kuin olisin hänen äitinsä.
Jos kyseessä on nainen, samanlaiset periaatteet pätevät kontrollointiin ja aggressiivisuuteen naisillakin, mitä tuossa kirjassa esitetään miehistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko ketjua lukematta kysyisin AP:ltä, kuinka paljon vanhempien lasten toinen vanhempi puuttuu lasten elämään ja kasvatukseen?
Oma kokemukseni uusperheestä osoitti sen, että perheen ulkopuoliset vanhemmat tulee rajata todella tiukasti ulkopuolelle. On ne toisen vanhemman jutut ja sitten on oman perheen jutut. Ellei uusperheen molemmat vanhemmat tunne todella olevansa sen perheyksikön määräysvaltaisia ja varsinkin jos ei ole sitä tunnetta, ettei omaa perhettä koskevia päätöksiä tehdä myös sen ulkopuolella, ihminen turhautuu varsin helposti.
Hei, hyvä kysymys, sillä olen ymmärtänyt , että exät usein sotkevat pakkaa entisestään.
Meillä isojen lasten toinen vanhempi ei puutu meidän asioihin, tapoihin tai sääntöihin mitenkään enkä minä puutu hänen aikaansa. Olemme olleet koko ajan todella hyvissä väleissä ja pystymme sopimaan asiat kuten aikuiset. Mahdumme samaan tilaan, koulun juhliin ja yhteisten kummilasten synttäreille samaan aikaan oikein hyvin. Tilanne on siis enemmän kuin ideaali sen suhteen. Pidämme kiinni sovitusta rytmistä, mutta tietysti muutaman kerran vuodessa joustamme tarvittaessa suuntaan tai toiseen, jos toisella on jotain erityistä menoa. Pyhät ja lomat menevät ennaltasuunnitellusti myös koko ajan. Puolisoni on tavannut muutamia kertoja eksäni ja tulevat asiallisen kohteliaasti juttuun.
Tietysti esim kouluun liittyvät haasteet ja linjaukset sekä harrastusmenot käsittelen ensisijaisesti lasten vanhemman kanssa, mutta puhun niistä kyllä myös puolisolleni ääneen. Viime aikoina tosin olen menettänyt luottamustani puolisoon sen verran, etten kerro hänelle enää lasten arkaluontoisia tai yksityisiä asioita, koska minusta tuntuu ettei hän ole osoittanut olevansa sellaisen luottamuksen arvoinen.
Kiitos taas kaikista kommenteista tähän asti. Osan olen ehtinyt lukea, kaikkiin en varmasti ehdi kommentoida, kun tekstiä tulee niin nopeasti. Mutta jokaisen kommentin luen tarkasti ja ajatuksella. Pyrin vastailemaan joihinkin viesteihin illemmalla.
Ap.
En yllättynyt, että vastaat juuri sellaiseen viestiin, jossa ongelman ydin yritetään vierittää ihan väärille tahoille (exille).
Ongella on kuitenkin sinun ja lasten. Sinä annat joka päivä lastesi kärsiä sietämättömiä olosuhteita. Sitä ei voi oikeuttaa millään. Kaikkein vähiten vetoamalla yhteiseen lapseen. Ai että uhraisit kaksi vanhinta, jotta nuorin saa ehjän, vaikkakin häiriintyneen kotielämän? Haloo, ryhdistäydy nainen!
Voitko olla riehumatta. Ap on jo aloituksessa on kertonut, ettei tällainen tilanne voi jatkua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko ketjua lukematta kysyisin AP:ltä, kuinka paljon vanhempien lasten toinen vanhempi puuttuu lasten elämään ja kasvatukseen?
Oma kokemukseni uusperheestä osoitti sen, että perheen ulkopuoliset vanhemmat tulee rajata todella tiukasti ulkopuolelle. On ne toisen vanhemman jutut ja sitten on oman perheen jutut. Ellei uusperheen molemmat vanhemmat tunne todella olevansa sen perheyksikön määräysvaltaisia ja varsinkin jos ei ole sitä tunnetta, ettei omaa perhettä koskevia päätöksiä tehdä myös sen ulkopuolella, ihminen turhautuu varsin helposti.
Hei, hyvä kysymys, sillä olen ymmärtänyt , että exät usein sotkevat pakkaa entisestään.
Meillä isojen lasten toinen vanhempi ei puutu meidän asioihin, tapoihin tai sääntöihin mitenkään enkä minä puutu hänen aikaansa. Olemme olleet koko ajan todella hyvissä väleissä ja pystymme sopimaan asiat kuten aikuiset. Mahdumme samaan tilaan, koulun juhliin ja yhteisten kummilasten synttäreille samaan aikaan oikein hyvin. Tilanne on siis enemmän kuin ideaali sen suhteen. Pidämme kiinni sovitusta rytmistä, mutta tietysti muutaman kerran vuodessa joustamme tarvittaessa suuntaan tai toiseen, jos toisella on jotain erityistä menoa. Pyhät ja lomat menevät ennaltasuunnitellusti myös koko ajan. Puolisoni on tavannut muutamia kertoja eksäni ja tulevat asiallisen kohteliaasti juttuun.
Tietysti esim kouluun liittyvät haasteet ja linjaukset sekä harrastusmenot käsittelen ensisijaisesti lasten vanhemman kanssa, mutta puhun niistä kyllä myös puolisolleni ääneen. Viime aikoina tosin olen menettänyt luottamustani puolisoon sen verran, etten kerro hänelle enää lasten arkaluontoisia tai yksityisiä asioita, koska minusta tuntuu ettei hän ole osoittanut olevansa sellaisen luottamuksen arvoinen.
Kiitos taas kaikista kommenteista tähän asti. Osan olen ehtinyt lukea, kaikkiin en varmasti ehdi kommentoida, kun tekstiä tulee niin nopeasti. Mutta jokaisen kommentin luen tarkasti ja ajatuksella. Pyrin vastailemaan joihinkin viesteihin illemmalla.
Ap.
En yllättynyt, että vastaat juuri sellaiseen viestiin, jossa ongelman ydin yritetään vierittää ihan väärille tahoille (exille).
Ongella on kuitenkin sinun ja lasten. Sinä annat joka päivä lastesi kärsiä sietämättömiä olosuhteita. Sitä ei voi oikeuttaa millään. Kaikkein vähiten vetoamalla yhteiseen lapseen. Ai että uhraisit kaksi vanhinta, jotta nuorin saa ehjän, vaikkakin häiriintyneen kotielämän? Haloo, ryhdistäydy nainen!
Voitko olla riehumatta. Ap on jo aloituksessa on kertonut, ettei tällainen tilanne voi jatkua.
Joka päivähän se tilanne jatkuu. Ap odottelee perheneuvolaa, jonne pääsee ehkä kuukausien päästä, kukaan ei tiedä. Samaan aikaan puoliso ilkeilee sanallisesti ja sanattomasti lapsille. Joka ikinen päivä lasten elämä on kurjaa. Jokainen päivä vahingoittaa lapsia, mahdollisesti pysyvästi. Nuo haavat ei heti korjaannu jos koskaan.
Joka päivä ap tekee valinnan valitsemalla puolison eikä lapsiaan.
Eikä se perheneuvola mitään muuta. Puoliso ei itse näe ongelmaa paitsi siinä, että tilanne rasittaa puolisoa. Hän satavarmasti syyttää puolison vääriä tulkintoja, itkee kuinka kärsivällinen on lapsipuolille vaikka talossa on vauva jne jne.
Riehumisesta: Riehu sinä vain itseksesi, ei muiden tartte.
Ihan ekana ap tarvitsee jämäkkyyttä. Puolustaa lapsiaan aina kun näkee kaltoinkohtelua ja haukkumista. Ero on hyvin todennäköinen, mutta yritä nyt ap edes pistää se puoliso ruotuun ja tehdä selväksi millainen peli ei vetele.
Voisitko ap ajatella ratkaisukeskeistä terapiaa niin että maksatte sen itse, sellaiseen pääsee nopeimmillaan muutamassa päivässä. Tässä terapiamuodossa ei jauheta asioita ajalta miekka ja kirves, vaan haetaan nopeaa ratkaisua tämänhetkiseen ongelmaan. Tilanne tuntuu nyt olevan sen verran akuutti, että apua tarvittaisi heti eikä ehkä joskus puolen vuoden päästä. Jos olisitähän edes muutama satanen laittaa, niin pääsisit vähän eteenpäin asioissa.
Mietin kyllä sitäkin, että kerrot ettei puoliso meinaa millään ymmärtää että nyt on tosi kyseessä. Silloin puoliso pitää jotenkin saada ymmärtämään. Pystyisitkö vuokraamaan pikkuista yksiötä tai menemään esim. lapsuudenkotiisi niille viikoille kun lapset ovat kylässä? Ilmottaisit puolisollesi, että niin kauan kun ei osaa käyttäytyä asiallisesti lasten kanssa, et voi päästää lapsia hänen lähellesi. Eli osa-aikainen asumusero.
Kouluikäisille lapsille jokainen viikko on noin kymmenen kertaa pitempi kuin meille aikuisille. Et voi altistaa lapsia tuollaiselle henkiselle väkivallalle mitä kerrot puolisosi harjoittavan!
Vierailija kirjoitti:
Voisitko ap ajatella ratkaisukeskeistä terapiaa niin että maksatte sen itse, sellaiseen pääsee nopeimmillaan muutamassa päivässä. Tässä terapiamuodossa ei jauheta asioita ajalta miekka ja kirves, vaan haetaan nopeaa ratkaisua tämänhetkiseen ongelmaan. Tilanne tuntuu nyt olevan sen verran akuutti, että apua tarvittaisi heti eikä ehkä joskus puolen vuoden päästä. Jos olisitähän edes muutama satanen laittaa, niin pääsisit vähän eteenpäin asioissa.
Ratkaisukeskeinen terapia ei ongelmaa ratkaise. Siinä ap voi miettiä omaa toimintaansa, mutta hän kuvittelee että ulkopuolinen voisi saada puolison järkiinsä. Sitä se oma terapia ei kuitenkaan tee. Puolison käytösmallit tulevat niin syvältä, että niiden muuttaminen vaatisi henkilön oman vahvan tahdon. Puoliso ei näe itsessään mitään vikaa, joten mistä se motivaatio tulisi?
Vierailija kirjoitti:
Voisitko ap ajatella ratkaisukeskeistä terapiaa niin että maksatte sen itse, sellaiseen pääsee nopeimmillaan muutamassa päivässä. Tässä terapiamuodossa ei jauheta asioita ajalta miekka ja kirves, vaan haetaan nopeaa ratkaisua tämänhetkiseen ongelmaan. Tilanne tuntuu nyt olevan sen verran akuutti, että apua tarvittaisi heti eikä ehkä joskus puolen vuoden päästä. Jos olisitähän edes muutama satanen laittaa, niin pääsisit vähän eteenpäin asioissa.
Joskus tosin tarvitaan lapsuusaikojen kaivelua, jos on vaikka kiintymyssuhdetrauma. Siihen tarvitaan ihan traumaterapiaa, vaikka lapsuudessa ei olisi ollut väkivaltaa tms. Jos puoliso suostuu tekemään kiintymyssuhdetestin netissä ja selviää että on turvaton kiintymyssuhde, niin traumaterapia on oikea paikka.
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä sitäkin, että kerrot ettei puoliso meinaa millään ymmärtää että nyt on tosi kyseessä. Silloin puoliso pitää jotenkin saada ymmärtämään. Pystyisitkö vuokraamaan pikkuista yksiötä tai menemään esim. lapsuudenkotiisi niille viikoille kun lapset ovat kylässä? Ilmottaisit puolisollesi, että niin kauan kun ei osaa käyttäytyä asiallisesti lasten kanssa, et voi päästää lapsia hänen lähellesi. Eli osa-aikainen asumusero.
Kouluikäisille lapsille jokainen viikko on noin kymmenen kertaa pitempi kuin meille aikuisille. Et voi altistaa lapsia tuollaiselle henkiselle väkivallalle mitä kerrot puolisosi harjoittavan!
Juuri näin. Puolison toiminta pitää loppua heti. Lapsilla ei ole varaa odottaa jotain perheneuvolaa, johon ap on vielä ladannut epärealistisia odotuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko ap ajatella ratkaisukeskeistä terapiaa niin että maksatte sen itse, sellaiseen pääsee nopeimmillaan muutamassa päivässä. Tässä terapiamuodossa ei jauheta asioita ajalta miekka ja kirves, vaan haetaan nopeaa ratkaisua tämänhetkiseen ongelmaan. Tilanne tuntuu nyt olevan sen verran akuutti, että apua tarvittaisi heti eikä ehkä joskus puolen vuoden päästä. Jos olisitähän edes muutama satanen laittaa, niin pääsisit vähän eteenpäin asioissa.
Joskus tosin tarvitaan lapsuusaikojen kaivelua, jos on vaikka kiintymyssuhdetrauma. Siihen tarvitaan ihan traumaterapiaa, vaikka lapsuudessa ei olisi ollut väkivaltaa tms. Jos puoliso suostuu tekemään kiintymyssuhdetestin netissä ja selviää että on turvaton kiintymyssuhde, niin traumaterapia on oikea paikka.
Kuvitteleeko kukaan oikeasti, että jos ihminen tekee jonkun nettitestin, hän muuttuu ja alkaa kohdella lapsia paremmin? Päinvastoin. Jos puoliso päättelee, että hänellä on jokin trauma, se antaa lisävirtaa lasten haukkumiseen, koska hän on se uhri ja jolla on vaikeaa.
Lapset eivät voi odottaa, että ihmeitä tapahtuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loppuosa
Vanhempien lastesi ollessa teillä arjen tulisi olla mahdollisimman normaalia. Ei huvituksia, ei syyllisyydentunteen paikkausta herkuilla ja sirkushuveilla, vaan normaalia perhearkea, missä ei unohdeta puolisoa ja yhteistä lasta. Se on myös yksi hyvä perheen myrkyttäjä, jos kumppani häviää saatavista joka toinen viikkoa ja panostaa kaiken tarmonsa vanhempiin lapsiin jättäen parisuhteen ja yhteisen lapsen hattuhyllylle odottamaan seuraavaa viikkoa. Kohteletko lapsia tasavertaisesti, osallistuthan varmasti vähintään puoliksi yhteisen menoihin ja hoitoon? Onhan kumppanillasi omaa aikaa ja lepoa? Onko hänellä oikeus ylipäätänsä kertoa sinulle huolistaan ja ärsytyksen aiheistaan ilman, että otat kaiken automaattisesti hyökkäyksenä? Tuleeko puolisosi aidosti kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi? Osaatko kiittää ja pyytää anteeksi?Tässä muutamia asioita, jotka tuli mieleen. Joku puolisoasi selvästi painaa ja ärsyttää, on tärkeää että pääsette juttelemaan. Suosittelen parisuhdeterapiaa ja nimenomaan sellaisella terapeutilla, joka on erikoistunut uusperheisiin ja joka ymmärtää uusperheiden sudenkuoppia.
Lopuksi vielä. Uusperheen muodostuminen vie aikaa ja yhteisen lapsen syntymä sekoittaa aina pakkaa. Jokainen joutuu hakemaan paikkaansa uudestaan ja rooliaan perheessä. Tutkimusten mukaan suurimmat kehitysvaiheet olisi käyty läpi keskimäärin 4-7 vuodessa. Sitä ennen erilaiset vaiheet, riidat ja kriisit valitettavasti kuuluvat asiaan.
Omasta tilanteestani avaan vielä sen verran, että olen hyvin kiintynyt bonuksiin ja voin sanoa rakastavani heitä. Suhteemme ei kuitenkaan ole täysin suora ja mutkaton, koska mieheni on eräänlaisena tulppana jatkuvasti siinä välissä. Kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu riitoja ja sanaharkkaa, mutta jos siinäkin on jatkuvasti joku mikromanageeraamassa vieressä ja estämässä kahden ihmisen välisen suhteen luonnollista syntymistä, niin jännite jää aina kytemään. Kyllähän sitä omankin lapsen kanssa ottaa välistä yhteen ja oma lapsi toisinaan ärsyttää ja rasittaa, mutta tällaisia asioita ei saisi käydä bonusten kanssa, koska kaikki tulkitaan automaattisesti pahaksi ja huonoksi ja heti saa pahan äitipuoli- leiman, vaikka kyseessä olisi täysin normaali kärhämä ihmissuhteessa. On mielestäni tärkeää antaa lapsen/lasten ja bonusvanhemman myös niin sanotusti ottaa yhteen ja sopia keskenään kärhämänsä. Ellei homma mene aivan täysin yli. On todella vaikeaa olla läheinen ja luontevasti sellaisten ihmisten kanssa, joiden välissä on aina joku mikromanageeraamassa ja säätämässä välissä. Mieti vaikka jos anoppisi olisi jatkuvasti häsläämässä sinun ja kumppanisi välissä, niin millä tavalla se vaikuttaisi teidän keskinäiseen suhteeseen?
Et ilmeisesti lukenut aloitusta lainkaan. Miksi? Koko viestisi ei sovellu aloittajalle mitenkään.
En ehtinyt lukea ensimmäistä sivua pidemmälle, sen myönnän. Kirjoitinkin heti alkuun etten osaa ottaa kantaa tarkemmin juuri ap:n tilanteeseen, pyrin kirjoittamaan omasta kokemuksestani ja sen myötä ap:lle kysymyksiä pohdittavaksi. Ei me tätä tilannetta voida av:lla ratkaista, vaan ap:n pitää keskustella asioista puolisonsa kanssa. Puolison omaa versiota emme tiedä, joten siinäkin mielessä on vaikea sanoa juuta tai jaata ap:n tilanteeseen.
No kylläpä on puolusteleva asenne sitä lapsia kaltoinkohtelvaa kohtaan. Kyllä sellaisesta pitäisi osata sanoa juuta tai jaata. Oli todella hyvä ja selkeä aloitus. Jos ap ei vallan valehdellut, eikä tarina ole ihan keksitty, mitä en itse asiassa usko, oli niin looginen hyvä ja kuvaava kirjoitus, niin jokainen järkevä osaa tuosta nähdä, että jos lapset kasvaa tuollaisessa kodissa, ilmapiirissä ja puolison kohtelussa, niin se on todella haitallista. Ei ole mitään väliä, mitkä puolison syyt tuohon käytökseen itse asiassa ovat. Niin ei vain voi olla, jos lapsistaan haluaa pitää huolen.
Sinä sen sijaan kannustit jäämään tuohon suhteeseen ja tilanteeseen, että kaikilla on uusperheessä alussa ongelmia, olihan sinulla mielipide, siinä oli sinun juu ja jaa. Kannattasi ehkä nyt sitten lukea se aloitus edes kunnolla uudestaan ajatuksella, ennenkuin kannustaa tuollaiseen tilanteeseen jäämään ja vähättelee noin isoja ongelmia...
No minusta ei ollut selkeä aloitus. Ap kertoi epämääräisesti, että puoliso arvostelee lapsia ja puuttuu syömisiin. Ei puhu lapsille rumasti suoraan, mutta sanoo herkästi siivoamisesta ja muusta ja ap:n mielestä sävy ei ole kiva. Minusta tämä jättää hyvin paljon kysymyksiä ilmaan eikä ap avaa omaa rooliaan millään tavalla. Ei avaa puolisonsa jaksamista millään tavalla, ei avaa sitä miten vauvavuosi on mennyt ja miten vastuut jakautuvat perheessä. Ei avaa sitä onko puolison kanssa yhdessä keskusteltu ja sovittu perheen säännöistä, vai onko oletuksena se, että toinen sopeutuu hiljaa.
En valitettavasti itse osaa ap:n hyvin laveasta kuvauksesta sanoa, onko kaltoinkohtelua vai ei. Ap:n tulkinta ikävästä sävystä on hänen omaa tulkintaansa. Tässä tapauksessa hyvin mieluusti kuulisin sen toisenkin puolen tarinasta.
Tässä alla suoria lainauksia tiivistelmäksi suoraan aloituksesta, mikä sinulle niissä on niin epäselvää? Et vain usko? Eikö kuulosta mitenkään poikkeukselliselta?
(Noista lainauksita selviää myös peräänkuuluttamiasi vastuunjaon asioita, niin rahallisesti kuin lastenhoidossa. Ja mikään, mikään ei oikeuta noin rumaa ja jatkuvaa käytöstä lapsia kohtaan, oli puolison ongelma ja syy käytökseen sitten mikä tahansa. Jo se, ettei sano noille lapsille koskaan mitään positiivista, on iso ongelma. Ja syyllistää heitä, siis heille itselleen myös, jatkuvasti. Juuri siivoamisesta sanomista ei muuten ollut ainakaan aloituksessa mainittu.)
"Aloimme odottaa yhteistä lasta, hänen ensimmäistään ja jotain tapahtui raskauden loppumetreillä. Puoliso alkoi olla todella kireä ja ärtynyt lasteni ollessa meillä. Valitti suunnilleen kaikesta mitä tekivät tai eivät tehneet (välillä heille suoraan, välillä minulle)"
"...eivät saaneet olla mukana missään vauvaan liittyvässä, tekivät edelleen kaiken "väärin" syömisestä ja vapaa-ajan vietosta alkaen. Puoliso kävi syyllistämässä lapsia kun söivät, että syövät liikaa (alipainoisia kumpikin) ja ruoka on kallista, suihkussa käymisestä tuli myös sanomista ja ihan mistä vaan"
"Selvennyksenä, että olen itse maksanut aina puolet kaikesta ja lasteni menot tietysti kokonaan, samoin hoitanut kuskaukset, hankinnat, lastenvahdit ym tarvittaessa, että puoliso ei ole kyllä joutunut miksikään ilmaiseksi "lapsenlikaksi". Yleensä ruuatkin olivat valmiina puolison kotiutuessa töistä, koska minä pääsin aiemmin kotiin."
"Itse olen aivan loppu, olen puun ja kuoren välissä sillä tavalla, kun yritän pitää rauhan maassa ja ennakoida kaikkien seuraavia liikkeitä, ettei tulisi turhia "yhteentörmäyksiä"."
"Tunnelma kotona on kireä ne ajat, kun lapseni ovat meillä. Tuntuu että hekin pidättävät hengitystään ja yrittävät vain pysyä pois tieltä mahdollisimman paljon. Eihän tämmöistä elämää voi lapsia pistää käymään läpi!? He tekevät kaiken mitä puoliso pyytää eivätkä sano hänelle vastaan ja silti tämä ei ole mihinkään tyytyväinen. Aina löytyy jotain tehtävää, syyllistettävää, kritisoitavaa. Ei sano ikinä mitään positiivista."
"Onko tässä enää toivoa? Alan olla siinä pisteessä, että minun on suojeltava lapsiani. En halua nuorimmankaan joutuvan kasvamaan kodissa, jossa on jatkuvasti kireä ja myrkyllinen ilmapiiri."
Edelleen nuo esimerkit jättävät hyvin paljon arvailujen varaan. Millaisessa tilanteessa on sanottu, että syövät liikaa? Ovatko lapset syöneet siis jo useamman lautasen, vai ovatko jääneet oikeasti nälkäiseksi? Millaisesta tilanteesta on ollut kyse? Mitä ihan oikeasti on tapahtunut? On täysin eri asia esimerkiksi sanoa lapsille syömisestä siinä tilanteessa, kun lapset syövät hyvää ruokaa ihan vain syömisen ilosta jo kolmatta lautasta putkeen, eivät todelliseen nälkäänsä niin, että huomiselle ei jää ruokaa. Versus sellainen tilanne, että lasten syömistä rajoitetaan niin, että he jäävät nälkäisiksi ja näkevät nälkää. Ap ei avaa näitä tilanteita edelleenkään yhtään enempää, vaan on häipynyt jo aikapäiviä sitten paikalta.
Eikä me näitä tilanteita voida ratkaista. Sekään ei auta, että aina huudetaan ensimmäiseksi eroa. Ap on yhteinen tekijä näissä molemmissa suhteissaan nykyisen ja eksänsä kanssa. Jostain syystä kumpikaan suhde ei meinaa kestää ja ap ei avaa yhtään millään tavalla pohtivasti omaa osuuttaan. Voihan toki aina pistää pelin poikki ja yrittää onneaan uudessa suhteessa, aina vain uudet lapset, ero ja homma uudestaan.
Olen nähnyt tämän kuvion aiemminkin. Eräs ystäväni meni miehen kanssa yhteen, miehellä oli tytär aiemmasta liitosta. Hyvin tuli ystäväni tytön kanssa toimeen, silloin tyttö oli ehkä 5-6 vuotta. No ystäväni tuli raskaaksi ja kaikki muuttui. Yhtäkkiä tyttö ei ollut enää tervetullut kotiin, kaikki aika ja energia meni uuteen vauvaan. Myös miehen oli tarkoitus viettää aikaa vaan ystäväni ja uuden lapsen kanssa.
Tästä on jo 10 vuotta aikaa, eikä mikään enää korjaantunut. Ystäväni vierotti tämän tytön täysin isästään, eikä myöskään puolisisarukset ole oikein olleet tekemissä keskenään. Ikäviä juttuja näille lapsille, itsekkäitä naisia kyllä. :(
Vierailija kirjoitti:
Kun vauvavuosi alkoi helpottamaan ja bonuksilla alkoi muodostumaan oma suhde yhteiseen lapseemme, aloin lähentymään bonuksien kanssa enemmän. Tein tietoista työtä sen eteen. Olen huomannut sen, että vaikeudet miehen kanssa heijastuvat aina omiin fiiliksiin bonuksista. Etenkin jos mies toimii niin, että koen jääväni ulkopuolelle omassa kodissani. Eli jos mies kävelee päätösteni ylitse, ei suostu keskustelemaan asioista miten aikuiset normaalisti keskustelevat, haluaa päättää asiat yksin niissäkin tapauksissa, kun päätökset vaikuttavat minun ja yhteisen elämään. Kun huomaan negatiivisia ajatuksia bonuksista, pysähdyn miettimään mistä oikeasti on kyse. Sillä aina kyse on siitä, että homma ei toimi miehen kanssa ja ongelma on siellä suunnalla.
Jos puolisosi maksaa puolet asumiskuluista ja ruokamenoista, niin onko hän perheessänne tasavertainen aikuinen, jolla on päätäntävaltaa, vai onko sinun sanasi aina viimeinen laki? Keskusteletko ja neuvotteletko kumppanisi kanssa ajankäytöstä ja yhteisistä säännöistä, vai päätätkö sinä näistä asioista? Onko kumppanillasi aikaa itselleen, osallistutko yhteisen lapsenne hoitoon yhtä lailla silloinkin, kun lapset edellisestä liitosta ovat teillä? Vai jääkö puolisosi tuolloin yksin selviytymään yhteisen lapsenne kanssa, koska haluat antaa vanhemmille lapsillesi kaiken itsestäsi silloin kun lapset ovat teillä? Annatko puolisollesi huomiota ja kiitosta silloin kun vanhemmat lapsesi ovat teillä, vai kiinnitätkö kaiken huomiosi lapsiisi? Eli jääkö parisuhteenne tauolle aina silloin, kun lapset ovat teillä? Osallistutko yhteisen lapsen kuluihin yhtälailla? Maksatko ruoista puolet, vakuutuksista puolet, vaunuista, sängyistä ja muista tarvikkeista puolet, vai maksaako puolisosi ne joko kokonaan yksin, tai suurimmaksi osaksi? Saako puolisosi päättää yhteisen kotinne säännöistä, keskusteletteko asioista säännöllisesti yhdessä? Jyräätkö puolisosi päätökset lasten edessä ja kyseenalaistatko puolisoasi lasten edessä?
Toimiva uusperhe vaatii ennenkaikkea aikuisilta paljon enemmän, mitä perinteinen parisuhde. Uusperheessä asioista pitää keskustella paljon, täytyy olla valmis tekemään kompromisseja ja toisen aikuisen kanssa pitää muodostaa yhdessä molempien kannalta toimiva ja oikeuden mukainen perhemalli. Vaikka sinä olet vanhempien lastesi biologinen vanhempi, niin jos haluat toimivan perheen, kumppanillasi pitää olla yhtälainen oikeus vaikuttaa asioihin mitä sinulla. Sinun pitää suhtautua kumppaniisi kuin toiseen tasavertaiseen aikuiseen. Varsinkin jos kumppanillasi on minkäänlaista taloudellista tai hoidollista vastuuta lapsista. Mikään ei herätä katkeruutta ja happamuutta tehokkaammin kuin se, että tuntee olevansa ilmainen kodinkone ja pankki, mutta vailla minkäänlaisia oikeuksia.
Jatkuu vielä
Ihan tosi paljon kiitos, että olet jaksanut nähdä vaivaa ja kirjoittaa pitkästi sen uusperheen alkujaan lapsettoman näkökulmaa auki. Arvostan sitä ja luen suurella mielenkiinnolla.
Vastailen jo tässä kohtaa, vaikka en ole lukenut vielä seuraavaa osaa.
Meillä lapsiajalla minä hoidan kaikki omat lapseni pääasiassa. Eli kuskaan isompia päivittäin, vahdin läksyt, harrastusjutut, muut hommat, teen ruuat koko porukalle, pesen pyykkiä ja vauva kulkee hyvin pitkälti mukana harrastuskuskauksissa, sillä puolison työajat ovat sellaiset, että hän tulee useimmiten kotiin vasta alkuillasta, kun harrastukset ovat jo ohi tai vähintäänkin alkaneet.
Oma aika. No sanotaanko näin, että puolisolla sitä on kyllä riittänyt, vaikka on vanhemmaksi tullut. Joka viikko vähintään yksi vapaapäivä menee hänellä omiin juttuihinsa, välillä molemmat. Minulla taas ei ole ollut yhtään kokonaista tai edes puolikasta vapaapäivää vuoteen. Tästä nyt varmaan voi jo kuka tahansa päätellä tämän "tarinan" sukupuoletkin.
Maksamme puoliksi asumisen kulut ja osittain myös vauvan kulut. Minä olen maksanut vauvankin kuluista enemmän, mutta puoliso on alkanut kompensoimaan kuluja minulle, kun muistan vaatia äänekkäästi. Jos en muistuta ja vaadi, niin hän kuvittelee ilmeisesti, että ihan itsestään ne seuraavan koon vaatteet ja ulkovaatteet ilmestyvät meille. Ruokaostokset olemme maksaneet yleensä myös 50-50, mutta olen hyvin usein maksanut sen kauppakerran, missä ostetaan tulevalle lapsiajalle elintarvikkeita, ettei puolison tarvitse valittaa siitä miten kalliiksi lasteni ruoka tulee (ei edes tule). Käytännössä ruokakulut ovat joka kauppareissulla melkein samat, olivat lapset tulossa meille tai eivät.
Puoliso saa yhtälailla käskyttää lapsia viemään roskat, keräämään tavaransa, siivoamaan huoneensa ym ja tekeekin tätä paljon. En puutu siihen, enkä muutenkaan tommosiin normaaleihin perusjuttuihin mitä hän täällä määrää. Päättää myös aikatauluista ja miten tehdään jotain ja milloin tehdään. Minä en todellakaan määrää asioita. Joskus tuntuu ettei minulla ole välillä sananvaltaa edes omiin lapsiini, kun hän "kävelee ylitseni". Tämä nyt oli vähän kärjistetysti sanottu, mutta jos olen juuri sanonut lapsille että jokin asia tehdään näin, niin hän saattaa tulla sanomaan, ettei ei kun teette noin. Tästä olen kyllä jyrkästi sanonut (kahden kesken) ettei ole ok näinkään päin, kun hänelle on niin tärkeää, etten minä kävele hänen ylitseen.
Kyseenalaistan puolison sanomiset lasten edessä vain jos ovat ihan järjettömiä, mutta pyrin nämäkin keskustelut käymään kyllä ihan kahden kesken. Välillä uskon että puoliso provosoi minua tahallaan käskyttelemällä jotain ihan älytöntä minun edessäni. Lapsetkin ovat välillä ihan hölmistyneenä, että pitääkö meidän tosiaan mennä tekemään tuo asia mitä x sanoi.
Lisättäköön vielä, että puoliso ei koskaan ole joutunut olla mikään palvelija, kodinkone ja ilmainen lapsenvahti. Hän on ihan yksittäisiä kertoja kuskannut yhtä lasta, jos minun olisi pitänyt olla kahdessa paikassa täsmälleen yhtä aikaa, tai jos olen ollut korkeassa kuumeessa esim. Muuten olen kyllä huolehtinut ihan itse lapseni, kun ovat meillä olleet. Kotityöt olemme tehneet suunnilleen puoliksi aina, oli lapset meillä tai ei.
Ap.
Perheen yhteiset säännöt pitää laatia perheen aikuisten yhdessä lasten kanssa. Niiden mukaan eletään ja muut vikisemiset voidaan unohtaa. Näin säästytään kireydeltä, kun ei voi olla näkemyseroja, kun kaikki on kirjoitettu ylös.
Esim. Suihkuaika Max 10 min ja munakello kylppäriin
Sohvalla ei syö kukaan
Jokainen vie likapyykit pyykkikoriin heti, eikä hilloa niitä missään jne.
Valitettavasti olen ollut vähän samassa tilanteessa. Tämä ei muutu ennenkuin puolisolle tulee itselleen syyllisyyden tunne siitä mitä tekee.
Itselle kävi näin ja jouduin mm siitä syystä väistymään takavasemmalle. En ole ylpeä siitä mitä oli tapahtunut ja tajuan etten uusperheeseen sovi. Traumakokemukset vaikuttivat itsellä taustalla. Luulen että sama on siellä puolisollasi. Syyllistäminen ei auta yhtään asiaa, vaan lempeä lähestymistapa ja kysyä rauhallisena millaisia tunteita toinen kokee ja onko hänellä jotain pelkoja miksi toimii näin. Yrittääkö kontrolloimalla estää jotain pelkojaan käymästä toteen. Ja kuunnella ne pelot ja tukea. Ja lähteä niitä tuomaan esille siellä ehkä ammattilaisella, että apua saisi.
Vierailija kirjoitti:
Millä tavalla puoliso on siis puuttunut lasten syömisiin? Tästäkään en oikein saa miitään käsitystä. Olen itse sanonut bonareille mm. siitä, ettei ruokaa heitetä turhaan roskiin. Jonkun mielestä tämä on ikävää puuttumista syömisiin. Raskausaikana minulle oli omat ruoat jääkaapissa, koska erään vakavan sairauden ja komplikaation takia ruokavalioni oli todella tiukka ja tarkkaan rajattu. En antanut lasten syödä niitä ruokia.
Ap ei ole antanut selkeitä, konkreettisia esimerkkejä, vaan jättää paljon arvailujen ja tulkinnan varaan minä itseäni mietityttää. Hän vihjaa tietynlaisesta toiminnasta, mutta kertoo siiitä hyvin epämääräisesti ja jättää oman toimintansa täysin avoimeksi. Pääsin viimein viimeiselle sivulle enkä ole ensimmäistä sivua viisaampi siitä, mikä tilanne kokonaisuudessa on, koska ap ei ole avannut asioita yhtään enempää. Hän on vihjannut paljon ja jättänyt ihmiset sitten täyttämään tyhjyyden omilla kuvitelmilla. Näin minä asian näen ja siksi tässä on paljon mahdollisuuksia siitä, mitä ihan oikeasti on tapahtunut ja mikä on ap:n rooli siinä.
Okei, olen pahoillani, että olen ollut epämääräinen. Ehkä en ole vaan pystynyt avaamaan ihan jokaista asiaa tarkemmin, koska sanottavaa on muutenkin paljon ja pinna on kiristynyt äärimmilleen.
Puoliso kyselee minulta ja/tai lapsilta tietyistä jutuista, että paljonko niitä on nyt taas syöty, käy hyvin usein mainitsemassa erikseen lapselle, että "jätä voita muillekin", vaikka lapsi olisi voitelemassa ensimmäistä leipäpalaansa. Ja tämä Suuri Voipaketin Hallitsija muistaa jatkuvasti sitä aarrepakettiaan vaalia, käydä pöydän vieressä kyttäämässä kulutusta ja puhua asiasta muulloinkin syyllistävästi, niin mitä muuta tuo on kuin kontrollointia ja kiusantekoa. Varsinkin kun puolisolle itselleen ostellaan kaupasta ns turhia sokeriherkkuja, joita me muut emme käytä, kuten mehuja ja limsaa, niin joku voipaketista nillitys rahanmenon nimissä on ihan täyttä sontaa. Varsinkin kun kumpikaan lapsista ei käytä voita paksua kerrosta leivän päällä.
Oliko nyt tarpeeksi syventävästi kerrottu vai pitääkö vastaus laajentaa muihinkin elintarvikkeisiin?
Ap.
PS. En ole vastaillut päivällä yhteenkään viestiin, kuten joku sanoi. Aamulla ehdin kommentoida ja nyt alkuillasta. Jos joku on vastaillut pitkästi päivällä "Ap:n" nimissä niin on mennyt multa ohi jostain syystä.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tästä aloituksesta tulee mielikuva L- tyttösuhteesta? Niin taitavasti AP kiertää kertomasta onko hän nainen ja "puoliso" mies. Koko ajan puhuu "puolisosta", ei esim. miehestä tai vaimosta. Tuohon on joku syy, ja veikkaukseni on että tyttöparista on tässä kysymys. AP on ollut aiemmin heterosuhteessa josta lapset, ja tässä uusimmassa on käytetty muumimukia ja saatu lapsi naisen kanssa.
Olen yli 70v hetero nainen ja minulle tuli parin sivun jälkeen samanlainen tunne, että tässä kyse naisparista! Ehkä pettymys siitä, ettei lupaavasti alkanut suhde heterosuhteen jälkeen (alkuvuodet) kääntyi tähän tilanteeseen. Pettymys ja surukin hyvin ymmärrettävää ja siksi ap lähtenyt hakemaan "neuvoja" palstaltakin ennen kuin tekisi lopullisen päätöksen. Voimia ja viisautta ap:lle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ehkä hälyyttävintä on tuo ajatus siitä että sinun lapset jotenkin kuluttavat liikaa rahaa. Että heille ei tarvitsisi olla niin paljon ruokaa tms. Se on oikeasti ihan kamala ajatus, ja referenssiä voipi etsiä vaikka jostain Tuhkimosta. Ei ne maailmankirjallisuuden klassikot ole klassikkoja koska ne kuvaavat jotain harvinaista ilmiötä, vaan koska ne kuvaavat jotain yleismaailmallista.
Mun mielestä hälyyttävää on se, jos joku tosiaan olettaa että ei-biologinen vanhempi haluaa elättää niitä lapsia.
Kyllä meillä mies vastaa ihan täysin omien lastensa kuluista. Joskus toki saatan heille jotain ostaa, ihan omasta tahdosta, mutta en kenenkään odotuksista/vaatimuksista. Myös asumis- ym kulut on jaettu sen mukaan. En tietenkään lapsia ilman ruokaa jättäisi, jos miehen rahat yhtäkkiä loppuisivat, mutta lähtökohta on se, että ne biologiset vanhemmat elättävät lapsensa.
No varmaan tämän voi nähdä monista eri näkökulmista. Itse haluan ajatella että olemme perhe ihan riippumatta siitä kuka on biologinen lapsi ja kuka ei. Joten me elämme myös perheenä niin että ketään ei erotella myöskään rahallisesti. Minusta tämä lisää ainakin meillä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saa kaikki tuntemana itsensä tasaveroisiksi.
Meillä tuo taas ei ole mahdollista koska miehen lapsista maksetaan sievoiset summat lasten äidille joka hoitaa niillä rahoilla hankinnat mieheltäni mitään kysymättä lapsille. Ja kyllä on ehdotettu oikeudenmukaisempaa reilumpaa tapaamissopimusta ja rahanjakoa mutta ei käy. Tästä syystä lapset ovat myös meillä vähemmän kuin itse, isänsä, ja minä (ja jopa äiti) haluaisivat. Ei ole varaa elättää samalla tavalla kuin omaamme, kun eletetään jo toiseen kotiin. Mieheni maksaa asumiskuluissaan lasten huoneita, siihen menee jo aika paljon käytössä olevasta rahasta.
Eli meillä erotellaan kyllä rahalla lapset, mutta ei meidän toiveesta.
Ihmeellistä valitusta. Normaali elatuskäytäntö on, että elatusmaksujen saaja tekee lapsen hankinnat. Miten lapselle saisi edes sukkaparia ostettua, jos jokainen yksittäinen ostos pitäisi erikseen hyväksyttää exällä?
Kyllä, puolisosi maksaa kaikkien lastensa elatuksesta, ei ainoastaan sinun kanssa hankitun. Siihen kuuluu myös lapsen huone tai muu tila teillä. Oikeastiko katsotaan, ettei miehen kuulu maksaa oman lapsensa elatuksesta osaansa?
Mitä ihmettä? Eikö surua saisi aiheuttaa se että miehen lapset eivät voi olla perhettä myös taloudellisella tasolla niin että isä voisi ostaa lapsilleen vaatteet, ja harrastusvälineet, kuten esim. varmaan tämän näiden lasten äidin kotona tehdään kaikkien lasten kanssa?
Todellakin pitäisi olla lähtökohta se että molemmat vanhemmat hoitavat just puoliksi lapsensa niin läsnäolollisesti kuin taloudellisestikin eikä niin että toinen maksaa ja toinen elää lasten kanssa normaalisti ostaen mitä he milloinkin tarvitsevat, eikä näin miten nykyään usein on, että joutuu sanomaan lapselle että toinen vanhempisi sitten ostaa tuon kun minä annan hänelle siihen rahaa. Jos ostaa.
Tuossakin selvästi lapset ovat isän luona toivottuja ja haluttuja kaikkien toimesta, mutta silti pitää eriyttää isä lasten taloudellisesta elämästä niin että hän ei voi itse ostaa laspilleen mitään, kun se pitää sen äidin olla se joka pitelee isän kukkaron nyörejä vaikka erottu on jo ties kuinka kauan sitten.
Todella vanhanaikainen systeemi ja täysin epäoikeudenmukainen tilanteissa joissa molempien vanhempien luona on riittävä elatuskyky siihen omaan puolikkaaseen. Ihmeellistä että vielä nykyäänkin lähille annetaan valta etän rahan käyttöön lapsia koskien.
Mikä jumala ja jeesus se lähi on? Ainoa joka osaa ostaa juuri oikeat asiat lapsille? Ja missä näin lukee että etävanhempi on se joka ei kykene tähän? Riitatilanteet on riitatilanteita, ja niissä pitäisi pystyä toodistamaan se että jompi kumpi vanhemmista ei osaa hommaansa eikä niin että jos olet etä, et saa käyttää lapsiisi rahoja kuin niin että rahan annat exällesi.
Ihan hävettää.
Tämä on todella iso epäoikeudenmukaisuus josta pitäisi pyrkiä eroon.
Kuka tahansa saa kyllä sopia toimivansa niin että kulut maksetaan noin puoliksi, siis isot hankinnat puoliksi ja loput kukin maksaa ja hankkii itse kotiinsa, näin meilläkin toimitaan. Valitettavasti ne vain usein on ne ahneet lähiäidit jotka sen elatusmaksun haluaa ja ymmärrän myös että jos maksaa lapsistaan satasia toiselle vanhemmalle, ei pysty eikä halua käyttää enää toista saman moista että ostaa itse jotain lapsilleen..
Ahneet lähiäidit? Ai että lähivanhemman pitäisi kustantaa sen etävanhemman osuus lapsen elatuksesta?
Jokainen "ahneita lähiäitejä" syyttävä voi miettiä, miksi se lapsi ei sitten asu siellä etän luona jolloin etä välttäisi ne elatusmaksut ja päinvastoin olisi elatusmaksujen saaja. Kuulostaisiko paremmalta? Millon lapsi saa tulla pysyvästi etän luokse?
No onhan ne lapset meillä pysyvästi 50% ajasta. Laki se vaan ei tuota tunne. Tuossa tapauksessa lain mukaan elarit on maksettava, ja siitä otetaan aivan naurettavan pieni luonapitovähennys pois.
Meillä lapsilla on ihan yhtälailla omat huoneet, omat lelut ja omat vaatteet, ihan me itse ne maksetaan, lähillä sama homma. Ruokaa, sähköä ja vettä kuluu molemmissa yhtälailla ja kumpikin maksaa omansa. Lähi saa lapsilisän, ja maksaa sillä vakuutukset ja lasten rahastoihin loput. Ulkovaatteet, harrastusvälineet, puhelimet ja kaikki muu mitä ei ole tarpeen olla molemmissa kodeissa, ostetaan yhdessä. Näin toimii järkevät aikuiset, jotka oikeasti välittää lapsistaan.
Vierailija kirjoitti:
Naisella myös raskaus muuttaa aivoja. Itsekin olin hyvin lapsirakas ennen kuin sain omia. Nyt välitän lähinnä omistani. Onneksi ydinperhe.
Tämä on kyllä totta! Ennen äidiksi tulemista vihasin lapsia juuri kuten useimmat veloista täällä palstalla. Erityisesti inhosin vauvoja enkä nähnyt niissä mitään söpöä enkä todellakaan halunnut pitää vauvoja sylissä. Sitten sain oman lapsen ja nykyään rakastan lähes kaikkia vauvoja ja instafeedini on täynnä söpöjä vauvavideoita. Muutos on ollut epätodellinen!
Ahneet lähiäidit? Ai että lähivanhemman pitäisi kustantaa sen etävanhemman osuus lapsen elatuksesta?
Jokainen "ahneita lähiäitejä" syyttävä voi miettiä, miksi se lapsi ei sitten asu siellä etän luona jolloin etä välttäisi ne elatusmaksut ja päinvastoin olisi elatusmaksujen saaja. Kuulostaisiko paremmalta? Millon lapsi saa tulla pysyvästi etän luokse?