Lue keskustelun säännöt.
Puolisolla vaikea puhua omasta sairaudestaan.
29.08.2023 |
Miehelläni on krooninen sairaus. Hän sai diagnoosin n. 5 vuotta sitten. Sen saaminen oli meille molemmille osittain järkytys, mutta päällisin puolin helpotus. Vihdoin ymmärrettiin mistä kivut aiheutuu ja saatiin aloittaa lääkitys ja hoidot.
Asiassa vaikeinta on meillä kotona sairaudesta puhuminen, lähinnä miehen omasta puolesta. Aluksi ajattelin, että tämä johtuu vaan siitä, kun mies on järkyttynyt/hämmentynyt, eikä sen vuoksi osaa sanoin selittää tuntemuksia. Nyt viiden vuoden jälkeen tilanne on edelleen sama. Ehkä jopa pahempi, sillä nykyään kun kysyn häneltä jotain esim. hänen kivuistaan hän hermostuu ja joskus jopa suuttuu.
Onko teillä muilla ollut tällaisia kokemuksia? Vaikka kuinka nätisti kysyn niin joskus saan vastaukseksi tyyliin ''Mitäs siinä kyselet, ei auta mun oloa yhtään tuollaiset kyselyt''.
Miten voisin asiaa lähestyä niin ettei hän hermostuis. Haluan vain ymmärtää miten sairaus vaikuttaa häneen. Tähän mennessä olen joutunut vain tyytymään netistä saatavaan tietoon ja omiin arvailuihin miehen terveyden tilasta. Asun ulkomailla ja mulla on täällä tosi vähän tukiverkostoa. Tuntuu että oon tosi yksin tän asian kanssa, kun ei ole juuri ihmisiä joiden kanssa jakaa tämä asia.
Mukavaa syksyä kaikille <3
Kommentit (133)
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.
Mene ja tiedä.
ApEt vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?
Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?
ApMusta tuntuu, että sinä tarvitsisit vertaistukea. Sen sijaan, että puhuisit miehesi sairaudesta ja kivuista hänen kanssaan, sua voisi auttaa paremmin, jos voisit puhua jonkun toisen kanssa, joka myös on samaa sairautta sairastavan puoliso. Löytyisikö netistä vertaistukiryhmää?
Oletko itse parisuhteessa? Tai jotenkin välttelevästi kiintyneiden välinen suhde?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mua ainakaan huvita lämpimikseni puhua sairaudestani. Mitä se hyödyttää? Toinen tietää jo oireeni ja rajoitteeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.
Mene ja tiedä.
ApEt vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?
Jos itse olisin ap:n tilanteessa, kyselisin itsekin miehen vointia ja varmaan ärsyyntyisin tuollaisesta tiuskimisesta. Itsellä tai lähipiirissä ei ole kroonista kipua aiheuttavaa sairautta, joten en osaisi reagoida sellaiseen oikein. Siis antaa tilaa sairastavalle, mikä tässä keskustelussa on selvinnyt parhaaksi tavaksi reagoida.
Luulen, että kyselisin miehen fiiliksiä koska ajattelisin kivun sanoittamisen helpottavan potilasta ja pääsisin itse lähemmäksi/ymmärtäisin häntä ja sairautta paremmin. Koska itse tietenkin haluaa puolisolle parasta ja helpottaa hänen oloaan.
jotenkin niin tyypillistä ''turvat tukossa ja puhuminen ei auta'' -tyyppinen ajatusmaailma ihmisillä. Kai oon jostain marsista kotoisin kun tuollanen tuntuu mulle niin ufolta. Eikai ollut kyse mistään MUUTOKSESTA vaan siitä että ap haluaa avoimempaa keskustelua sairaudesta miehensä kanssa..
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.
Mene ja tiedä.
ApEt vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?
Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?
ApMusta tuntuu, että sinä tarvitsisit vertaistukea. Sen sijaan, että puhuisit miehesi sairaudesta ja kivuista hänen kanssaan, sua voisi auttaa paremmin, jos voisit puhua jonkun toisen kanssa, joka myös on samaa sairautta sairastavan puoliso. Löytyisikö netistä vertaistukiryhmää?
Oletko itse parisuhteessa? Tai jotenkin välttelevästi kiintyneiden välinen suhde?
Itse en ainakaan ole parisuhteessa sen takia, että saisin siitä kaiken sisällön omaan elämääni. Minulla on työ, harrastuksia, ystäviä, jne enkä koko ajan hengitä toisen niskaan ja elä vain hänen kauttaan. Ap itsekin kertoon, että ei heillä oikein ole ketään. Ehkä sitäkin voisi vähän kehittää?
- eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös krooninen sairaus joka aiheuttaa kipuja ja kyllä nykyään kerron puolisolle joskus jos on vaikeampi vaihe, mutta edelleen ärsyttää jos hän rupeaa kyselemään. Diagnoosista 10 vuotta. Ihmiset käsittelevät asioitaan eri tavoin. Jos huomaat että miehesi ärsyyntyy kyselyistäsi, älä kysele.
Oletko tietoinen, miksi ärsyynnyt?
Kyllä olen. En haluaisi olla sairas vaan pystyvä ja voimakas. Inhoan sitä että ihmiset säälivät minua kun kuulevat sairaudestani. Koska se ei näy ulospäin, ei monikaan siitä tiedä enkä itse todellakaan kerro. Koskaan en ole joutunut tämän sairauden takia olemaan töistä pois ja olen siitä ylpeä. Ymmärrän että tämä ajattelutapani on hieman vinksahtanut, mutta eipä sitä enää tukevasti keski-ikäisenä pysty muuttamaankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
No joo. Perhehelvetin jälkeen vapaaehtoisesti sinkkuna elämäni viettäneenä kiitän taas onneani, etten osunut yksiin kaltaisesi kroonisesti vitt**ntuneen ihmisen kanssa. Veikkaan, että vaimosi ärsyttäisi sinua, olisi miten päin tahansa. Silti olette yhdessä. Miksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös krooninen sairaus joka aiheuttaa kipuja ja kyllä nykyään kerron puolisolle joskus jos on vaikeampi vaihe, mutta edelleen ärsyttää jos hän rupeaa kyselemään. Diagnoosista 10 vuotta. Ihmiset käsittelevät asioitaan eri tavoin. Jos huomaat että miehesi ärsyyntyy kyselyistäsi, älä kysele.
Oletko tietoinen, miksi ärsyynnyt?
Kyllä olen. En haluaisi olla sairas vaan pystyvä ja voimakas. Inhoan sitä että ihmiset säälivät minua kun kuulevat sairaudestani. Koska se ei näy ulospäin, ei monikaan siitä tiedä enkä itse todellakaan kerro. Koskaan en ole joutunut tämän sairauden takia olemaan töistä pois ja olen siitä ylpeä. Ymmärrän että tämä ajattelutapani on hieman vinksahtanut, mutta eipä sitä enää tukevasti keski-ikäisenä pysty muuttamaankaan.
Kai terapialla ja motivaatiolla ja self helpillä pystyy aika paljon kaikkeen.
Näin tukevasti keski-ikäisenä oma työkyky lensi ikkunasta vuosi sitten. Ei ole palaamassa lähitulevaisuudessa. Olen sinut sen kanssa, joten minun ei tarvitse pilata päiviäni itse vielä lisää ärsyyntymällä asiasta ja leikkimällä soturia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Olen huonosti nukkuva nainen ja olen äärestä kiitollinen miehestä joka KUUNTELEE!
Ehkä ap sinunkin pitäisi miettiä hetki sitä omaa käytöstäsi.
Vierailija kirjoitti:
Joo ois pitänyt jo tajuta että täältä on turha kysyä vertaistukea.. Ei ole mistään muusta asiasta kyse kun siitä että ymmärtäisi puolisoon paremmin ihmisenä eikä tarvitsisi olla meedio ja vain arvailla miltä toisesta tuntuu.
Anyway mukavaa alkavaa syksyä kaikille.
Ap
Älä arvaile. Toimi sen mukaan, mitä näet. Toi sairaus nyt on kestänyt jo pitkään, mutta onko sulla mitään vertailukohtaa normaaliin? Jos et huomaa miehessä mitään poikkeavaa ja teidän arki sujuu sovitusti, niin anna miehen olla. Jos mies jättää asioita tekemättä, on poissaoleva tms., niin ensin voi olla huomaavainen ja antaa tilaa, tilanteen pitkään jatkuessa sitten toki pitää jo kysyä syytä ja korjausehdotuksia. Loppupeleissä, jos suhde on raskas ja ongelmainen, niin on se ja sama onko syynä sairaus vai muu, jos kumppani ei siihen liittyen halua puhua ja sopia asioista. Silloin on itse lähdettävä. Ainoastaan omaa tiedonjanoa varten sulla ei ole oikeutta miehen terveystietoihin. Hän saa pitää ne yksityisinä myös parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
No joo. Perhehelvetin jälkeen vapaaehtoisesti sinkkuna elämäni viettäneenä kiitän taas onneani, etten osunut yksiin kaltaisesi kroonisesti vitt**ntuneen ihmisen kanssa. Veikkaan, että vaimosi ärsyttäisi sinua, olisi miten päin tahansa. Silti olette yhdessä. Miksi.
Haista paska!
- eri
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.
Mene ja tiedä.
ApEt vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?
Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?
ApMusta tuntuu, että sinä tarvitsisit vertaistukea. Sen sijaan, että puhuisit miehesi sairaudesta ja kivuista hänen kanssaan, sua voisi auttaa paremmin, jos voisit puhua jonkun toisen kanssa, joka myös on samaa sairautta sairastavan puoliso. Löytyisikö netistä vertaistukiryhmää?
Oletko itse parisuhteessa? Tai jotenkin välttelevästi kiintyneiden välinen suhde?
Olin parisuhteessa, kun sairauteni alkoi. Sen lisäksi mulla on lapsia, nyt jo aikuisia. Edelleen painotan sitä, että vertaistuki voisi olla sekä ap:lle itselleen että hänen miehelleen parempi vaihtoehto kuin puhua asiasta keskenään. On ymmärrettävää, että ap:n maailma muuttuu, kun miehensä pystyy tekemään yhä vähemmän. Sen vuoksi hänen kannattaisikin jutella asiasta jonkun saman kokeneen kanssa. Ihan jo siksikin, että hyvin helposti tulee eräänlainen syyllistävä sävy keskusteluun, kun toinen ei voi mitään sille, että ei pysty osallistumaan enää kuten ennen ja sen vuoksi puolison niskaan kaatuu yhä enemmän asioita. Mitä enemmän toinen koittaa ottaa asiaa puheeksi, sitä enemmän toinen tuntee olevansa taakaksi puolisolleen. Hän tietää kyllä jo nyt, että on muuttunut tai ainakin muuttumassa taakaksi puolisolleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo ois pitänyt jo tajuta että täältä on turha kysyä vertaistukea.. Ei ole mistään muusta asiasta kyse kun siitä että ymmärtäisi puolisoon paremmin ihmisenä eikä tarvitsisi olla meedio ja vain arvailla miltä toisesta tuntuu.
Anyway mukavaa alkavaa syksyä kaikille.
ApÄlä arvaile. Toimi sen mukaan, mitä näet. Toi sairaus nyt on kestänyt jo pitkään, mutta onko sulla mitään vertailukohtaa normaaliin? Jos et huomaa miehessä mitään poikkeavaa ja teidän arki sujuu sovitusti, niin anna miehen olla. Jos mies jättää asioita tekemättä, on poissaoleva tms., niin ensin voi olla huomaavainen ja antaa tilaa, tilanteen pitkään jatkuessa sitten toki pitää jo kysyä syytä ja korjausehdotuksia. Loppupeleissä, jos suhde on raskas ja ongelmainen, niin on se ja sama onko syynä sairaus vai muu, jos kumppani ei siihen liittyen halua puhua ja sopia asioista. Silloin on itse lähdettävä. Ainoastaan omaa tiedonjanoa varten sulla ei ole oikeutta miehen terveystietoihin. Hän saa pitää ne yksityisinä myös parisuhteessa.
Ihmettelen suuresti näkeekö ihmiset yhtään vaivaa sen eteen, että oppisi tuntemaan sen oman puolisonsa? Esim oman mieheni tietää kyllä minulle ei kannata sanoa sanaakaan. :D
Vierailija kirjoitti:
Miesten on noin mutu-tuntumalla hyvin vaikeaa keskustella ns.oikeista asioista, etenkin hankalista/ surullisista, näin ainakin meillä. Kun asioista ei puhu, ja ne lakaistaan maton alle, niin voi leikkiä, ettei niitä ole tapahtunutkaan.
Mieheni esim. ei puhu sanaakaan äidistään, jonka kanssa eli kahdestaan 2- vuotiaasta asti, kun isänsä kuoli. Äitinsä kuoli lähes 9 vuotta sitten, muttei siitä voi puhua, kuvittelee vissiin, että herää henkiin, jos ollaan hiljaa asiasta. Toi on kaameaa, kun itse taas olen liiankin analysoiva, ja mulla on kauhea tarve puhua asiat auki.
Älä kuitenkaan väännä asiasta, voit nätisti koskea/ hipsuttaa ohi mennessä, halata ja olla lähellä, se jo kertoo siitä, että olet valmis kuuntelemaan, kun/ jos hän haluaa kertoa tuntemuksistaan.
Isosti tsemppiä 😊
Miksi omista asioista pitää puhua, jos siihen ei koe mitään tarvetta? Tuollainen tarve puhua asiat auki on enemmänkin sinun uteliaisuuttasi kuin miehelle mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Sinä olet jumissa miehen lapsuudessa, ei mies itse.
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Saatko kipuusi mielialalääkettä tai opiaatteja?
Kysyn siksi, että kuulostaa siltä, että niistä voisi olla apua sinulle.
Luin juuri vastikään artikkeleja, joissa esitettiin mullistavaa ajatusta siitä, että kipupotilas voisi mielialalääkkeellä päästä jopa luopumaan kipulääkkeistä, koska elimistön oma kipujärjestelmä menee kuntoon ja näin potilas säästyisi sekä kivulta että kipulääkkeiden aiheuttamilta vakavilta sivuvaikutuksilta ja mielialakin pysyisi kohdillaan sairauden kanssa.
Toinen juttu on se, että kivun kuuluu käynnistää ihmisen oma opiaattijärjestelmä. Jos se ei jaksa toimia niin kuin pitäisi, kipu tuntuu kovemmalta ja mielikin sakkaa.
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.
Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.
Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!
Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.
Kovastipa teillä on aggressioita näiden asioiden kanssa. Onko hyväksyntä vielä kesken? Tai kai noinkin voi toimia, mutten ihmettele, jos puolisot väsyvät ärhentelyyn.
Meidän perheessä molemmat vanhemmat sairastuivat vakavasti, eikä me oltaisi kumpikaan selvitty (edes hengissä) ilman avointa puhumista siitä, miten menee milloinkin, jotta paremmin voivat pystyi ottamaan koppia arjesta.
Perhehommat on jo hoidettu, minä kuntouduin remissioon ja osin työelämään, puoliso tk-eläkkeelle. Mustina vuosina kasvettiin yhteen ja ollaan onnellisia vielä nytkin, kun ollaan jo kaksin. Eipä se aina mene suunnitelmien mukaan, mutta se voi silti mennä.
Ymmärrän miestäsi ja hänen tiuskimistaan todella hyvin. Kun itsellä on riittävän vaikeaa ja toinen tulee siihen urkkimaan, että kerro nyt, kerro nyt vaan, että mikä on, että sekö vai tämä jne. niin tulee sanottua aika lailla rumasti. Samalla ihmettelee, että miksi tuo ei anna olla rauhassa, miksi puoliso haluaa pahentaa tilannetta.
Se on miehesi sairaus, anna hänelle lupa sairastaa sitä omalla tavallaan eikä siten kuin sinä määräät!
Keskustelun aiheena ei ole yleinen puhumattomuus.