Puolisolla vaikea puhua omasta sairaudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo ois pitänyt jo tajuta että täältä on turha kysyä vertaistukea.. Ei ole mistään muusta asiasta kyse kun siitä että ymmärtäisi puolisoon paremmin ihmisenä eikä tarvitsisi olla meedio ja vain arvailla miltä toisesta tuntuu. 

Anyway mukavaa alkavaa syksyä kaikille. 

Ap

Älä arvaile. Toimi sen mukaan, mitä näet. Toi sairaus nyt on kestänyt jo pitkään, mutta onko sulla mitään vertailukohtaa normaaliin? Jos et huomaa miehessä mitään poikkeavaa ja teidän arki sujuu sovitusti, niin anna miehen olla. Jos mies jättää asioita tekemättä, on poissaoleva tms., niin ensin voi olla huomaavainen ja antaa tilaa, tilanteen pitkään jatkuessa sitten toki pitää jo kysyä syytä ja korjausehdotuksia. Loppupeleissä, jos suhde on raskas ja ongelmainen, niin on se ja sama onko syynä sairaus vai muu, jos kumppani ei siihen liittyen halua puhua ja sopia asioista. Silloin on itse lähdettävä. Ainoastaan omaa tiedonjanoa varten sulla ei ole oikeutta miehen terveystietoihin. Hän saa pitää ne yksityisinä myös parisuhteessa.

Kiitti tää jotenki aukas mun silmiä, Kiitos

Ap

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.

Mene ja tiedä. 

Ap

Et vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?

Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?

Ap

Musta tuntuu, että sinä tarvitsisit vertaistukea. Sen sijaan, että puhuisit miehesi sairaudesta ja kivuista hänen kanssaan, sua voisi auttaa paremmin, jos voisit puhua jonkun toisen kanssa, joka myös on samaa sairautta sairastavan puoliso. Löytyisikö netistä vertaistukiryhmää?

Oletko itse parisuhteessa? Tai jotenkin välttelevästi kiintyneiden välinen suhde?

Olin parisuhteessa, kun sairauteni alkoi. Sen lisäksi mulla on lapsia, nyt jo aikuisia. Edelleen painotan sitä, että vertaistuki voisi olla sekä  ap:lle itselleen että hänen miehelleen parempi vaihtoehto kuin puhua asiasta keskenään. On ymmärrettävää, että ap:n maailma muuttuu, kun miehensä pystyy tekemään yhä vähemmän. Sen vuoksi hänen kannattaisikin jutella asiasta jonkun saman kokeneen kanssa. Ihan jo siksikin, että hyvin helposti tulee eräänlainen syyllistävä sävy keskusteluun, kun toinen ei voi mitään sille, että ei pysty osallistumaan enää kuten ennen ja sen vuoksi puolison niskaan kaatuu yhä enemmän asioita. Mitä enemmän toinen koittaa ottaa asiaa puheeksi, sitä enemmän toinen tuntee olevansa taakaksi puolisolleen. Hän tietää kyllä jo nyt, että on muuttunut tai ainakin muuttumassa taakaksi puolisolleen. 

Kiitti tuosta jälimmäisestä kommentista. En ole tutustunut asuinmaani systeemeihin missä tällasia ryhmiä on, mutta taytyy tutustua. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.

Mene ja tiedä. 

Ap

Et vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?

Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?

Ap

Musta tuntuu, että sinä tarvitsisit vertaistukea. Sen sijaan, että puhuisit miehesi sairaudesta ja kivuista hänen kanssaan, sua voisi auttaa paremmin, jos voisit puhua jonkun toisen kanssa, joka myös on samaa sairautta sairastavan puoliso. Löytyisikö netistä vertaistukiryhmää?

Oletko itse parisuhteessa? Tai jotenkin välttelevästi kiintyneiden välinen suhde?

Olin parisuhteessa, kun sairauteni alkoi. Sen lisäksi mulla on lapsia, nyt jo aikuisia. Edelleen painotan sitä, että vertaistuki voisi olla sekä  ap:lle itselleen että hänen miehelleen parempi vaihtoehto kuin puhua asiasta keskenään. On ymmärrettävää, että ap:n maailma muuttuu, kun miehensä pystyy tekemään yhä vähemmän. Sen vuoksi hänen kannattaisikin jutella asiasta jonkun saman kokeneen kanssa. Ihan jo siksikin, että hyvin helposti tulee eräänlainen syyllistävä sävy keskusteluun, kun toinen ei voi mitään sille, että ei pysty osallistumaan enää kuten ennen ja sen vuoksi puolison niskaan kaatuu yhä enemmän asioita. Mitä enemmän toinen koittaa ottaa asiaa puheeksi, sitä enemmän toinen tuntee olevansa taakaksi puolisolleen. Hän tietää kyllä jo nyt, että on muuttunut tai ainakin muuttumassa taakaksi puolisolleen. 

Kiitti tuosta jälimmäisestä kommentista. En ole tutustunut asuinmaani systeemeihin missä tällasia ryhmiä on, mutta taytyy tutustua. 

Ap

Ei sen tarvitse olla asuinmaassa, jos englanti sujuu. Mulla on yksi sairaus, josta vertaistukea löysin ainoastaan amerikkalaisesta ko sairauteen liittyvästä ryhmästä. Sairaus on sen verran harvinainen (tai ainakin siitä hengissä selviäminen), että siinä ryhmässä oli ihmisiä monesta eri maasta. Englanniksi keskusteltiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......

Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.

Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.

Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).

Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.

Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.

Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.

Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.

Kuoleminen  on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.

Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.

Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.

Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.

Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!

Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.

Kylläpä  niin viisaasti kirjotit

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän miestäsi ja hänen tiuskimistaan todella hyvin. Kun itsellä on riittävän vaikeaa ja toinen tulee siihen urkkimaan, että kerro nyt, kerro nyt vaan, että mikä on, että sekö vai tämä jne. niin tulee sanottua aika lailla rumasti. Samalla ihmettelee, että miksi tuo ei anna olla rauhassa, miksi puoliso haluaa pahentaa tilannetta.

Se on miehesi sairaus, anna hänelle lupa sairastaa sitä omalla tavallaan eikä siten kuin sinä määräät!

Oletko suoraan sanonut puolisolle, että hänen kyselynsä loukkaavat sinua? Tai edes että haluat elää rauhassa elämääsi ilman jatkuvaa sairaudesta kyselyitä?

Ihmeellistä että suomalaiset ovat näin jurnuttavaa kansaa, edes oman puolison kanssa ei voi puhua avoimesti..

Kysy puolisoltasi miten voisit olla hänelle parhaiten avuksi? Missä voisit häntä auttaa? Jossain konkreettisississa asioissa, toivooko hän esimerkiksi hieromista, lämpö tai painopeiton tuomista tms? Milloin hän toivoisi että hänen sairaudestaan/voinnistaan puhutaan, milloin ei.

Moni kipupotilas pyrkii elämään niin normaalia ja tavallista elämää kaikin puolin kuin mahdollista ja monia luonnollisestikin herkästi ärsyttää ympäristön jatkuvat sairauden ja kipujen esille ottamiset. Myös pelkkä kyseleminen ilman aitoa avun tarjoamista koetaan herkästi aika ärsyttävänä.

Minulle tuli myös mieleen että aloittaja hyötyisi varmaan jonkinlaisesta kipupotilaitten läheisten vertaistukiryhmästä. Tsemppiä ja hyvää syksyä teille!

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän miestäsi ja hänen tiuskimistaan todella hyvin. Kun itsellä on riittävän vaikeaa ja toinen tulee siihen urkkimaan, että kerro nyt, kerro nyt vaan, että mikä on, että sekö vai tämä jne. niin tulee sanottua aika lailla rumasti. Samalla ihmettelee, että miksi tuo ei anna olla rauhassa, miksi puoliso haluaa pahentaa tilannetta.

Se on miehesi sairaus, anna hänelle lupa sairastaa sitä omalla tavallaan eikä siten kuin sinä määräät!

Pahentaa tilannetta? Ymmärrätkö, että puolisosi ei todellakaan yritä pahentaa tilannetta vaan ymmärtää tilannetta ja sitä kautta miettiä myös, miten voisi helpottaa tilannetta (no, ei sinänsä varmaan mitenkään, mutta jos voisi jotenkin konkreettisesti auttaa - nyt sitten sanotaan, että auttaa parhaiten pitämällä suunsa kiinni. )

Minullakin oli vaikeuksia puhua sairaudestani kun minulla oli paha angiina.

Sanat jotenkin vain takertuvat kurkkuuni.

Vaimoni lateli syytöksiä puhumattomuudestani ,mutta otin sen vain kaiken nieleskellen vastaan..

Oikeasti ja for real.

Onko naisten ihan pakko ahdistella jopa sairasta miestä vaatimalla,utelemalla ja kyselemällä puhumaan henkilökohtaisesta asiasta mistä tämä EI halua puhua? Ahdistavaa tuollainen käytös eikä takuuvarmana ainakaan helpota miehen oloa.

Kyllä ihminen puhuu kun on sen aika.

Olisiko mitenkään mahdollista antaa hänen käsitellä asia rauhassa ensin ihan itse?

Vierailija kirjoitti:

Miksi siitä pitää puhua, jos sairastunut ei halua? Monet ihmiset on kipeitä, eivätkä sitä sen kummemmin analysoi, opettelevat vaan elämään asian kanssa.

Mutta samaan aikaan aviomies odottaa sympatiaa vaimolta ja luultavasti  mies katsoo, että hänellä on oikeus joskus tiuskia ja olla pahalla tuulella, koska on kipuja. Ongelmasta eli sairaudesta ei ole lupa puhua ääneen. Yöeensä pitkäaikainen vaikeneminen on haitalista parisuhteessa tai missä vain suhteessa. Vrt alkoholistin perheeseen, jossa juomista ei saa mainita, vaikka se vaikuttaa perheen kaikkeen elämiseen ja olemiseen. ja perheenjäsenet voivat oireilla vielä 10 vuotta myöhemmin.

OttoVille kirjoitti:

Minullakin oli vaikeuksia puhua sairaudestani kun minulla oli paha angiina.

Sanat jotenkin vain takertuvat kurkkuuni.

Vaimoni lateli syytöksiä puhumattomuudestani ,mutta otin sen vain kaiken nieleskellen vastaan..

Oikeasti ja for real.

Onko naisten ihan pakko ahdistella jopa sairasta miestä vaatimalla,utelemalla ja kyselemällä puhumaan henkilökohtaisesta asiasta mistä tämä EI halua puhua? Ahdistavaa tuollainen käytös eikä takuuvarmana ainakaan helpota miehen oloa.

Kyllä ihminen puhuu kun on sen aika.

Olisiko mitenkään mahdollista antaa hänen käsitellä asia rauhassa ensin ihan itse?

Suomalaisen mielenlaadun tuntien, olisiko mahdollista, että se sairas ei mitenkään käsittele asiaa vaan hautaa sen mielessään ja edellyttää samaa muiltakin?

Minä olen saattanut kuolevan perheenjäsenen hautaan ilman että siitä sai puhua yhtään. No, siinä sitten jäi itse traumatisoituneena jäljelle, kun toinen lähti, koska minä olisin halunnut voida prosessoida asiaa, mutta sille ei annettu tilaa eikä mahdollisuutta. 

Vähän merkillisiä vastauksia täällä.

Esim. Krooninen kipu vaikuttaa ihmisten käytökseen, ja useimmilla se vaihtelee päivän aikana tai päivien välillä. Useimmilla se ei myöskään näy ulospäin.

Ei ole yhtään kummallista, jos puoliso haluaa tietää, mikä tilanne on milloinkin. Jos kysymykset ärsyttää, niin sitten voi varmaan sopia että kertoo itse silloin kun vaiva on toimintaa rajoittavalla tasolla tai ei ole vaikka nukkunut yhtään, ja LUVATA MUUTEN KÄYTTÄYTYÄ NORMAALISTI.

Mikään ole niin raskasta kuin se, että ei saa kysyä mikä olo ja pitää yrittää arvailla mikä on juuri tänään ärsyttävän paljon vaadittu sen kroonisesti sairaan mielestä.

Krooniset sairaudet tuhoaa usein parisuhteen siksi, että toinen on jatkuvasti tai vähän väliä ihan kireä ja suuttuu jos ei huomioida toimintarajoitteita, mutta vaatii silti että toisen pitäisi samaan aikaan käyttäytyä täysin normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......

Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.

Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.

Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).

Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.

Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.

Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.

Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.

Kuoleminen  on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.

Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.

Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.

Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.

Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!

Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.

Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.

Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.

Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.

Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.

Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.

Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)

Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.

Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.

Ihmiset on erilaisia, jotkut haluavat tilittää ja toiset ei. Sinuna yrittäisin vain antaa miehelle rauhaa ja luoda sellaisen varmuuden, että sinä olet valmis kuulemaan, jos hän joskus haluaa avautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......

Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.

Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.

Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).

Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.

Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.

Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.

Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.

Kuoleminen  on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.

Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.

Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.

Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.

Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!

Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.

Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.

Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.

Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.

Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.

Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.

Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)

Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.

Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.

Koita ymmärtää, että tunnevammaisen ja empatiavajeisen kanssa eläminen sairastuttaa perheenjäsenet, elleivät he ole jo valmiiksi kaltaisellasi tavalla tunnevammaisia. Sitä omaa sairastumistaan ehkäistäkseen he yrittävät hädissään keskustella, kysellä jne. Mutta joo, sinua ei tietysti hetkauta vaimosikaan sairastuminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.

Mene ja tiedä. 

Ap

Et vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?

Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?

Ap

On todella ärsyttävää, jos ihmiset jankkaavat jatkuvasti samoja kysymyksiä, joihin ei ole mitään uusia vastauksia. Varsinkin, jos nämä ihmiset kuvittelevat, että voisivat saada joitakin vastauksia "joiden avulla mennä hänen saappaisiinsa". Minä olen alkoholisti ja kukaan, joka ei ole kärsinyt riippuvuudesta ei voi ymmärtää, mitä siitä toipuminen vaatii. Tällä hetkellä voin puhua asiasta paljon avoimemmin, kun olen ollut 6 vuotta raittiina, mutta varsinkin raittiuden alkuvaiheessa samojen asioiden jatkuva pyörittely oli todella raskasta ja piti vain ajatukset kiinni ongelmassa. 

Todennäköisesti miehesi on kertonut sinulle jo moneen kertaan vuosien aikana kaiken mahdollisen, mitä tietää ja ei jaksa pyöritellä samoja asioita jatkuvasti, koska hänellä ei ole mitään uutta sanottavaa ja hän haluaa ajatella positiivisempia asioita. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Kipukroonikkona voin sanoa, että kivusta puhuminen ei vähennä kipuja yhtään eikä muutenkaan helpota oloa. Ei varsinkaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole kipukroonikko. Ymmärrän, että haluaisit jollain tavalla tukea miestäsi sairautensa kohdalla, mutta vertaistuki on useimmiten paljon parempi kuin sairaudestaan tai kivuistaan keskusteleminen sellaisen kanssa, jolla ei ole vastaavaa kokemusta. Muista en tiedä, mutta mä itse mieluiten yritän olla edes ajattelematta kipujani. Ei ne silläkään keinolla poistu eikä vähene, mutta saan kuitenkin ajatukseni suunnattua johonkin muuhun kuin kipuihin. Mun vinkki sulle on, että älä kysele, mutta ole valmis puhumaan niistä, jos miehesi itse haluaa ottaa asian puheeksi. 

Niin. Että rakennetaan siitä virtahepo olohuoneeseen. 

Ei se mikään virtahepo ole. Tosiasia nyt vaan on, että kipukroonikko on se, joka kipujensa kanssa elää. Ja koska niin joutuu tekemään, ajatukset on järkevämpää pitää muissa asioissa kuin niissä jatkuvissa kivuissa. Tilanne on toinen sairauden alussa, mutta jos diagnoosista on kulunut jo 5 vuotta, niin se ei ole mikään uusi juttu kummallekaan vaan asia, joka erityisesti sen sairastuneen pitää vaan hyväksyä ja elää kivuistaan huolimatta mahdollisimman normaalia elämää. 

Siinä on vaan se puoli, että terveen puolison elämä ei ole mitenkään auvoista, jos sairas puoliso on usein  huonolla tuulella ja tekee vaimon elämän ikäväksi.  Puhumattomuus on pahasta. Perheterapeutit ovat sanoneet usein, että puhumattomuus voi johtaa eroon, kun kommunikointi lakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.

Mene ja tiedä. 

Ap

Et vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?

Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?

Ap

On todella ärsyttävää, jos ihmiset jankkaavat jatkuvasti samoja kysymyksiä, joihin ei ole mitään uusia vastauksia. Varsinkin, jos nämä ihmiset kuvittelevat, että voisivat saada joitakin vastauksia "joiden avulla mennä hänen saappaisiinsa". Minä olen alkoholisti ja kukaan, joka ei ole kärsinyt riippuvuudesta ei voi ymmärtää, mitä siitä toipuminen vaatii. Tällä hetkellä voin puhua asiasta paljon avoimemmin, kun olen ollut 6 vuotta raittiina, mutta varsinkin raittiuden alkuvaiheessa samojen asioiden jatkuva pyörittely oli todella raskasta ja piti vain ajatukset kiinni ongelmassa. 

Todennäköisesti miehesi on kertonut sinulle jo moneen kertaan vuosien aikana kaiken mahdollisen, mitä tietää ja ei jaksa pyöritellä samoja asioita jatkuvasti, koska hänellä ei ole mitään uutta sanottavaa ja hän haluaa ajatella positiivisempia asioita. 

Joo. Voisitko kuitenkin ajatella asiaa niin, että alkoholismi on aina koko perheen sairaus ja niiden muiden tervehtyminen riippuu suuresti myös sinun tervehtymisestäsi. Et siis ole yksin sairautesi kanssa, vaan se vaikuttaa toisiinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vähän merkillisiä vastauksia täällä.

Esim. Krooninen kipu vaikuttaa ihmisten käytökseen, ja useimmilla se vaihtelee päivän aikana tai päivien välillä. Useimmilla se ei myöskään näy ulospäin.

Ei ole yhtään kummallista, jos puoliso haluaa tietää, mikä tilanne on milloinkin. Jos kysymykset ärsyttää, niin sitten voi varmaan sopia että kertoo itse silloin kun vaiva on toimintaa rajoittavalla tasolla tai ei ole vaikka nukkunut yhtään, ja LUVATA MUUTEN KÄYTTÄYTYÄ NORMAALISTI.

Mikään ole niin raskasta kuin se, että ei saa kysyä mikä olo ja pitää yrittää arvailla mikä on juuri tänään ärsyttävän paljon vaadittu sen kroonisesti sairaan mielestä.

Krooniset sairaudet tuhoaa usein parisuhteen siksi, että toinen on jatkuvasti tai vähän väliä ihan kireä ja suuttuu jos ei huomioida toimintarajoitteita, mutta vaatii silti että toisen pitäisi samaan aikaan käyttäytyä täysin normaalisti.

Tää oli just niin naulan kantaan! 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......

Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.

Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.

Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).

Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.

Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.

Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.

Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.

Kuoleminen  on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.

Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.

Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.

Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.

Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!

Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.

Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.

Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.

Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.

Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.

Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.

Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)

Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.

Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.

Koita ymmärtää, että tunnevammaisen ja empatiavajeisen kanssa eläminen sairastuttaa perheenjäsenet, elleivät he ole jo valmiiksi kaltaisellasi tavalla tunnevammaisia. Sitä omaa sairastumistaan ehkäistäkseen he yrittävät hädissään keskustella, kysellä jne. Mutta joo, sinua ei tietysti hetkauta vaimosikaan sairastuminen?

Totta helkutissa hetkauttaisi, mutta asian voi nähdä myös toisin.

Miksi kysellä jatkuvasti mihin koskee, kuinka nukuit, särkeekö sattuuko, jaksatko?

Kaipa tuon normaaliälyinen ihminen näkee millainen olo toisella on.

Jos joudun, hän joutuu pyörätuoliin, sitten mennään niilä spekseillä mitkä näkyvissä ovat, jos sairastuu syöpään (puhun kokemuksesta), sitten mennään kirurgien, sädehoidon, lekureiden antamilla päivämäärillä ja edetään miten kunto antaa myöten.

Mitään hyötyä jatkuvasta kyselemisestä ei käytänössä ole.

Ehkä turhankyselijä kiillottelee vain omaa kilpeään kysellessään kuinka voit ja näyttä sillä tavalla kuinka hyvä ja huolehtiva ihminen hän on.

Teot merkitsevtät, eivät turhat sanat

Vierailija kirjoitti:

Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......

Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.

Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.

Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).

Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.

Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.

Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.

Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.

Kuoleminen  on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.

Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.

Oletko koskaan kuullut ammattikuskien ajoaikojen rajoituksista?  Heille on olemassa tarkat säännöt kuinka kauan on lupa olla tien päällä yhteen menoon. Se on tietysti vain viranoaisten ilkeyttä, kun halutaan kontrolloida tavallisten ihmisten elämää vai miten se menikään? Tottakai vaimoani pelottaa, jos ajat liian pitkiä matkoja ilman taukoa.  Miksi hänen pitäisi herätä jossain sairaalassa pahasti vammautuneena vain siksi, että sinä halusit ajaa kymmenen tuntia putkeen?