Lue keskustelun säännöt.
Puolisolla vaikea puhua omasta sairaudestaan.
29.08.2023 |
Miehelläni on krooninen sairaus. Hän sai diagnoosin n. 5 vuotta sitten. Sen saaminen oli meille molemmille osittain järkytys, mutta päällisin puolin helpotus. Vihdoin ymmärrettiin mistä kivut aiheutuu ja saatiin aloittaa lääkitys ja hoidot.
Asiassa vaikeinta on meillä kotona sairaudesta puhuminen, lähinnä miehen omasta puolesta. Aluksi ajattelin, että tämä johtuu vaan siitä, kun mies on järkyttynyt/hämmentynyt, eikä sen vuoksi osaa sanoin selittää tuntemuksia. Nyt viiden vuoden jälkeen tilanne on edelleen sama. Ehkä jopa pahempi, sillä nykyään kun kysyn häneltä jotain esim. hänen kivuistaan hän hermostuu ja joskus jopa suuttuu.
Onko teillä muilla ollut tällaisia kokemuksia? Vaikka kuinka nätisti kysyn niin joskus saan vastaukseksi tyyliin ''Mitäs siinä kyselet, ei auta mun oloa yhtään tuollaiset kyselyt''.
Miten voisin asiaa lähestyä niin ettei hän hermostuis. Haluan vain ymmärtää miten sairaus vaikuttaa häneen. Tähän mennessä olen joutunut vain tyytymään netistä saatavaan tietoon ja omiin arvailuihin miehen terveyden tilasta. Asun ulkomailla ja mulla on täällä tosi vähän tukiverkostoa. Tuntuu että oon tosi yksin tän asian kanssa, kun ei ole juuri ihmisiä joiden kanssa jakaa tämä asia.
Mukavaa syksyä kaikille <3
Kommentit (133)
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Kipukroonikkona voin sanoa, että kivusta puhuminen ei vähennä kipuja yhtään eikä muutenkaan helpota oloa. Ei varsinkaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole kipukroonikko. Ymmärrän, että haluaisit jollain tavalla tukea miestäsi sairautensa kohdalla, mutta vertaistuki on useimmiten paljon parempi kuin sairaudestaan tai kivuistaan keskusteleminen sellaisen kanssa, jolla ei ole vastaavaa kokemusta. Muista en tiedä, mutta mä itse mieluiten yritän olla edes ajattelematta kipujani. Ei ne silläkään keinolla poistu eikä vähene, mutta saan kuitenkin ajatukseni suunnattua johonkin muuhun kuin kipuihin. Mun vinkki sulle on, että älä kysele, mutta ole valmis puhumaan niistä, jos miehesi itse haluaa ottaa asian puheeksi.
Niin. Että rakennetaan siitä virtahepo olohuoneeseen.
Ei se mikään virtahepo ole. Tosiasia nyt vaan on, että kipukroonikko on se, joka kipujensa kanssa elää. Ja koska niin joutuu tekemään, ajatukset on järkevämpää pitää muissa asioissa kuin niissä jatkuvissa kivuissa. Tilanne on toinen sairauden alussa, mutta jos diagnoosista on kulunut jo 5 vuotta, niin se ei ole mikään uusi juttu kummallekaan vaan asia, joka erityisesti sen sairastuneen pitää vaan hyväksyä ja elää kivuistaan huolimatta mahdollisimman normaalia elämää.
Siinä on vaan se puoli, että terveen puolison elämä ei ole mitenkään auvoista, jos sairas puoliso on usein huonolla tuulella ja tekee vaimon elämän ikäväksi. Puhumattomuus on pahasta. Perheterapeutit ovat sanoneet usein, että puhumattomuus voi johtaa eroon, kun kommunikointi lakkaa.
Onko ap:n mies useinkin huonolla tuulella? Siis muulloin kuin ap:n kysellessä häneltä sairaudesta ja kivuista? Se on toki totta, että unettomuus ja kivut aiheuttavat väsymystä ja huonotuulisuutta, mutta ei se väsymys ja huonotuulisuus poistu niistä puhumalla. Sen sijaan tilannetta voi helpottaa hyvinkin paljon, jos tehdään yhdessä mukavia asioita ja puhutaan mukavista asioista. Jos ymmärsin oikein, ap:n mies kyllä puhuu asioista, mutta ei tästä sairaudestaan. Tähän voisi vertauksena laittaa esimerkin, että sulla olisi töissä tosi mulkero työkaveri, niin haluaisitko, että puolisosi kyselisi sulta uudestaan ja uudestaan mulkerosta työkaveristasi? Juuri, kun olet kotona vapaalla unohtanut työasiat tai ainakin työntänyt ne ajatuksissasi taka-alalle, puolisosi haluaisi keskustella kanssasi mulkerosta työkaveristasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Ihmeellistä, että puoliso on vielä kanssasi. Moni olisi kadonnut kuvioista ajat sitten.
Se on joku yliempaattinen kynnysmatto. Jaksaa edelleen kysellä ja yrittää miellyttää, vaikka mies on perseeseen ammuttu karhu, joka ylenkatsoo vaimoaan rankasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.
Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.
Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!
Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.
Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.
Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.
Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.
Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.
Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.
Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)
Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.
Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.
Kuulostat hirveän vaikealta ihmiseltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi ja hänen tiuskimistaan todella hyvin. Kun itsellä on riittävän vaikeaa ja toinen tulee siihen urkkimaan, että kerro nyt, kerro nyt vaan, että mikä on, että sekö vai tämä jne. niin tulee sanottua aika lailla rumasti. Samalla ihmettelee, että miksi tuo ei anna olla rauhassa, miksi puoliso haluaa pahentaa tilannetta.
Se on miehesi sairaus, anna hänelle lupa sairastaa sitä omalla tavallaan eikä siten kuin sinä määräät!
Pahentaa tilannetta? Ymmärrätkö, että puolisosi ei todellakaan yritä pahentaa tilannetta vaan ymmärtää tilannetta ja sitä kautta miettiä myös, miten voisi helpottaa tilannetta (no, ei sinänsä varmaan mitenkään, mutta jos voisi jotenkin konkreettisesti auttaa - nyt sitten sanotaan, että auttaa parhaiten pitämällä suunsa kiinni. )
Miksi on väärin sanoa, että auttaa parhaiten pitämällä suunsa kiinni, jos se on totta? Jos asialle ei voi tehdä mitään ja ap:n mies ei halua jatkuvasti märehtiä sairaudessaan, miksi hän ei saisi olla rauhassa ja keskittyä positiivisiin asioihin elämässään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.
Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.
Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!
Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.
Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.
Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.
Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.
Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.
Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.
Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)
Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.
Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.
Koita ymmärtää, että tunnevammaisen ja empatiavajeisen kanssa eläminen sairastuttaa perheenjäsenet, elleivät he ole jo valmiiksi kaltaisellasi tavalla tunnevammaisia. Sitä omaa sairastumistaan ehkäistäkseen he yrittävät hädissään keskustella, kysellä jne. Mutta joo, sinua ei tietysti hetkauta vaimosikaan sairastuminen?
Totta helkutissa hetkauttaisi, mutta asian voi nähdä myös toisin.
Miksi kysellä jatkuvasti mihin koskee, kuinka nukuit, särkeekö sattuuko, jaksatko?
Kaipa tuon normaaliälyinen ihminen näkee millainen olo toisella on.
Jos joudun, hän joutuu pyörätuoliin, sitten mennään niilä spekseillä mitkä näkyvissä ovat, jos sairastuu syöpään (puhun kokemuksesta), sitten mennään kirurgien, sädehoidon, lekureiden antamilla päivämäärillä ja edetään miten kunto antaa myöten.
Mitään hyötyä jatkuvasta kyselemisestä ei käytänössä ole.
Ehkä turhankyselijä kiillottelee vain omaa kilpeään kysellessään kuinka voit ja näyttä sillä tavalla kuinka hyvä ja huolehtiva ihminen hän on.
Teot merkitsevtät, eivät turhat sanat
''Teot merkitsevät, eivät turhat sanat''. Joo tuo on totta, mutta jos ei potilas sano mitä tarvitsee voi toinen vain jäädä arvailemaan. Siksi on toisen vaan pakko kysyä. Ai niin kysella ei saa noh vaikea auttaa jos ei tiedä miten. Sitten saa jälestä syyllistävää kommenttia ''Miksi et tuonut minulle X tai Y asiaa kun olin sitä vailla''.
Hmm tjaa ois helpottanut kummasti jos oisit avoimemmin ilmaissut tarvettasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
jotenkin niin tyypillistä ''turvat tukossa ja puhuminen ei auta'' -tyyppinen ajatusmaailma ihmisillä. Kai oon jostain marsista kotoisin kun tuollanen tuntuu mulle niin ufolta. Eikai ollut kyse mistään MUUTOKSESTA vaan siitä että ap haluaa avoimempaa keskustelua sairaudesta miehensä kanssa..
No kun se EI AUTA. Jos ap kaipaa tukea kuten tuntuu olevan, hakee sitä tukiryhmistä. Sillä kipukroonikolla on jo ihan tarpeeksi kestettävää.
-toinen kipukroonikko-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.
Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.
Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!
Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.
Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.
Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.
Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.
Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.
Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.
Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)
Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.
Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.
Koita ymmärtää, että tunnevammaisen ja empatiavajeisen kanssa eläminen sairastuttaa perheenjäsenet, elleivät he ole jo valmiiksi kaltaisellasi tavalla tunnevammaisia. Sitä omaa sairastumistaan ehkäistäkseen he yrittävät hädissään keskustella, kysellä jne. Mutta joo, sinua ei tietysti hetkauta vaimosikaan sairastuminen?
Totta helkutissa hetkauttaisi, mutta asian voi nähdä myös toisin.
Miksi kysellä jatkuvasti mihin koskee, kuinka nukuit, särkeekö sattuuko, jaksatko?
Kaipa tuon normaaliälyinen ihminen näkee millainen olo toisella on.
Jos joudun, hän joutuu pyörätuoliin, sitten mennään niilä spekseillä mitkä näkyvissä ovat, jos sairastuu syöpään (puhun kokemuksesta), sitten mennään kirurgien, sädehoidon, lekureiden antamilla päivämäärillä ja edetään miten kunto antaa myöten.
Mitään hyötyä jatkuvasta kyselemisestä ei käytänössä ole.
Ehkä turhankyselijä kiillottelee vain omaa kilpeään kysellessään kuinka voit ja näyttä sillä tavalla kuinka hyvä ja huolehtiva ihminen hän on.
Teot merkitsevtät, eivät turhat sanat
''Teot merkitsevät, eivät turhat sanat''. Joo tuo on totta, mutta jos ei potilas sano mitä tarvitsee voi toinen vain jäädä arvailemaan. Siksi on toisen vaan pakko kysyä. Ai niin kysella ei saa noh vaikea auttaa jos ei tiedä miten. Sitten saa jälestä syyllistävää kommenttia ''Miksi et tuonut minulle X tai Y asiaa kun olin sitä vailla''.
Hmm tjaa ois helpottanut kummasti jos oisit avoimemmin ilmaissut tarvettasi.
Mitä ap voi niille kivuille? Ei mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
OttoVille kirjoitti:
Minullakin oli vaikeuksia puhua sairaudestani kun minulla oli paha angiina.
Sanat jotenkin vain takertuvat kurkkuuni.
Vaimoni lateli syytöksiä puhumattomuudestani ,mutta otin sen vain kaiken nieleskellen vastaan..Oikeasti ja for real.
Onko naisten ihan pakko ahdistella jopa sairasta miestä vaatimalla,utelemalla ja kyselemällä puhumaan henkilökohtaisesta asiasta mistä tämä EI halua puhua? Ahdistavaa tuollainen käytös eikä takuuvarmana ainakaan helpota miehen oloa.
Kyllä ihminen puhuu kun on sen aika.
Olisiko mitenkään mahdollista antaa hänen käsitellä asia rauhassa ensin ihan itse?Suomalaisen mielenlaadun tuntien, olisiko mahdollista, että se sairas ei mitenkään käsittele asiaa vaan hautaa sen mielessään ja edellyttää samaa muiltakin?
Minä olen saattanut kuolevan perheenjäsenen hautaan ilman että siitä sai puhua yhtään. No, siinä sitten jäi itse traumatisoituneena jäljelle, kun toinen lähti, koska minä olisin halunnut voida prosessoida asiaa, mutta sille ei annettu tilaa eikä mahdollisuutta.
No voi kyynel, kun se kuoleva ei kuollut sellaisella tavalla, joka olisi sopinut sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi ja hänen tiuskimistaan todella hyvin. Kun itsellä on riittävän vaikeaa ja toinen tulee siihen urkkimaan, että kerro nyt, kerro nyt vaan, että mikä on, että sekö vai tämä jne. niin tulee sanottua aika lailla rumasti. Samalla ihmettelee, että miksi tuo ei anna olla rauhassa, miksi puoliso haluaa pahentaa tilannetta.
Se on miehesi sairaus, anna hänelle lupa sairastaa sitä omalla tavallaan eikä siten kuin sinä määräät!
Pahentaa tilannetta? Ymmärrätkö, että puolisosi ei todellakaan yritä pahentaa tilannetta vaan ymmärtää tilannetta ja sitä kautta miettiä myös, miten voisi helpottaa tilannetta (no, ei sinänsä varmaan mitenkään, mutta jos voisi jotenkin konkreettisesti auttaa - nyt sitten sanotaan, että auttaa parhaiten pitämällä suunsa kiinni. )
Miksi on väärin sanoa, että auttaa parhaiten pitämällä suunsa kiinni, jos se on totta? Jos asialle ei voi tehdä mitään ja ap:n mies ei halua jatkuvasti märehtiä sairaudessaan, miksi hän ei saisi olla rauhassa ja keskittyä positiivisiin asioihin elämässään?
Ei ole väärin sanoa, mutta voisiko siinä ottaa huomioon myös sen toisen osapuolen ja tehdä molempia huomioivan kompromissin? Se sairaus on myös toisen asia, kun on vakava ja elämään vaikuttava. Jos potilas pystyy elämään täysin niin, että hänestä ei huomaa sairautta mitenkään, silloin voi esittää, että asiasta ei puhuta yhtään mitenkään, ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OttoVille kirjoitti:
Minullakin oli vaikeuksia puhua sairaudestani kun minulla oli paha angiina.
Sanat jotenkin vain takertuvat kurkkuuni.
Vaimoni lateli syytöksiä puhumattomuudestani ,mutta otin sen vain kaiken nieleskellen vastaan..Oikeasti ja for real.
Onko naisten ihan pakko ahdistella jopa sairasta miestä vaatimalla,utelemalla ja kyselemällä puhumaan henkilökohtaisesta asiasta mistä tämä EI halua puhua? Ahdistavaa tuollainen käytös eikä takuuvarmana ainakaan helpota miehen oloa.
Kyllä ihminen puhuu kun on sen aika.
Olisiko mitenkään mahdollista antaa hänen käsitellä asia rauhassa ensin ihan itse?Suomalaisen mielenlaadun tuntien, olisiko mahdollista, että se sairas ei mitenkään käsittele asiaa vaan hautaa sen mielessään ja edellyttää samaa muiltakin?
Minä olen saattanut kuolevan perheenjäsenen hautaan ilman että siitä sai puhua yhtään. No, siinä sitten jäi itse traumatisoituneena jäljelle, kun toinen lähti, koska minä olisin halunnut voida prosessoida asiaa, mutta sille ei annettu tilaa eikä mahdollisuutta.
No voi kyynel, kun se kuoleva ei kuollut sellaisella tavalla, joka olisi sopinut sinulle.
Ei, vaan ei elänyt sillä tavalla, että olisi huomioinut myös minun tarpeeni. Mutta ainahan se meni niin, että mentiin hänen tarpeensa ehdoilla ja minä vaikenin ja annoin tilaa ja yritin ymmärtää. Se vaan oli pois minun selkänahastani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.
Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.
Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!
Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.
Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.
Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.
Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.
Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.
Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.
Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)
Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.
Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.
Koita ymmärtää, että tunnevammaisen ja empatiavajeisen kanssa eläminen sairastuttaa perheenjäsenet, elleivät he ole jo valmiiksi kaltaisellasi tavalla tunnevammaisia. Sitä omaa sairastumistaan ehkäistäkseen he yrittävät hädissään keskustella, kysellä jne. Mutta joo, sinua ei tietysti hetkauta vaimosikaan sairastuminen?
Totta helkutissa hetkauttaisi, mutta asian voi nähdä myös toisin.
Miksi kysellä jatkuvasti mihin koskee, kuinka nukuit, särkeekö sattuuko, jaksatko?
Kaipa tuon normaaliälyinen ihminen näkee millainen olo toisella on.
Jos joudun, hän joutuu pyörätuoliin, sitten mennään niilä spekseillä mitkä näkyvissä ovat, jos sairastuu syöpään (puhun kokemuksesta), sitten mennään kirurgien, sädehoidon, lekureiden antamilla päivämäärillä ja edetään miten kunto antaa myöten.
Mitään hyötyä jatkuvasta kyselemisestä ei käytänössä ole.
Ehkä turhankyselijä kiillottelee vain omaa kilpeään kysellessään kuinka voit ja näyttä sillä tavalla kuinka hyvä ja huolehtiva ihminen hän on.
Teot merkitsevtät, eivät turhat sanat
''Teot merkitsevät, eivät turhat sanat''. Joo tuo on totta, mutta jos ei potilas sano mitä tarvitsee voi toinen vain jäädä arvailemaan. Siksi on toisen vaan pakko kysyä. Ai niin kysella ei saa noh vaikea auttaa jos ei tiedä miten. Sitten saa jälestä syyllistävää kommenttia ''Miksi et tuonut minulle X tai Y asiaa kun olin sitä vailla''.
Hmm tjaa ois helpottanut kummasti jos oisit avoimemmin ilmaissut tarvettasi.
'
Olet asian ytimessä.
Normaali ihminen pystyy kyllä kertomaan, että sattuu, eikä saa nukutuksi, ei tällaisia asioita tarvitse kysellä puolisoltaan jatkuvasti ja tehdä hänen oloaan pahemmaksi.
Ellei saa sanotuksi, tuskin päivittäisen kyselemisenkään jälkeen asia muuksi muuttuu.
Jatkuva kysely kuormittaa hermoja enemmän kuin Stasin suorittama kuulustelu, josta pääsee edes vankilaan pakoon kuulu7stelun jälkeen.
Muuten hyvässä avioliitossa tätä kyselemistä kroonisesti sairas joutuu kestämään koko loppuelämänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluatteko te kipukroonikot mielummin elää yksin? Eikö sitä voisi sanoa ääneen sen sijaan, että ärsyyntyneenä kulkee ympäriinsä? Ja sitten vaikka toteuttaa sen ihan käytännössä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastan myös kroonista sairautta, jonkinverran elämää rajoittavaa ja vaimoni kyselyt suoraansanoen v.......
Nukun huonosti ja mikäli kohtalotovereita on, he tietävät kuinka ärtynyt ympärtisöönsä saattaa olla.
Vaimoni kyselyt, moneltako heräsit, nukuitko hyvin, alkavat pikkuhiljaa ärsyttämään, vaikka yritänkin hillitä itseäni että vastaisin kiltisti viideltä, neljältä, vaikka koko asialla ei ole mitään tekemistä parisuhteemme kanssa.
Jos muija haluaisi käydä kaupassa, hän kysyy minulta JAKSAISINKO lähteä kauppaan, ikäänkuin olisin joskus elämäni aikana kieltäytyn ajamasta autoa ja ollut liian väsynyt kaupassa käyntiin (naisella ei ole ajokorttia).
Lomamatkoilla kun haluan ajaa esim. Oulusta yhtäsoittoa kotiin, hän alkaa ehdottelemaan viimeistään Jyväskylän paikkeilla yöpymistä jossain etten rasittuisi.
Kun kerron hänelle, että olen aikoinaan ajanut yhtä soittoa 17 tuntia Puolasta Tallinnaan, hän ei ota asiaa kuuleviin korviinsa.
Jonain päivänä räjähdän totaalisesti.
Kuinka v tu ssa aikuisen ihmisen saa ymmärtämään, että kannan omat kipuni ja sairauteni ihan itse ja on turha tulla siihen viereen vinkumaan vaikka tekisin kuolemaa.
Kuoleminen on yksinäistä puuhaa ja toivon, että ajan koittaessa mun annetaan tehdä edes se rauhassa omaan tahtiini.
Eteenpäin mennään prekele vaikka otsanahkaa rypistelemällä, kyllä jämpti on niin.
Voisitko istuttaa vaimosi alas ja kertoa hänelle nuo ajatukset mitä hänen huolehtiminen sinussa herättää? Voisit sanoa selkeästi että ne saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja riittämättömäksi.
Kuinka pitkään sinulla on tuo sairaus ollut? Oletko aina myötäillyt vaimoasi ja esim. jäänyt yöksi lepäämään loman paluumatkalla? Jos et, on erikoista että hän ei ole vielä ymmärtänyt sinun kyllä pystyvän lähes normaaliin elämään.
Sano hänelle että olet aikuinen ihminen ja että pystyt sanomaan suoraan jos sinua heikottaa, on kipuja yms. Ja tee näin myös!
Ei ole hyvä asia, että pyörittelet päässä tuollaisia asioita, jotka sanojesi mukaan saavat sinut pian räjähtämään. Avaa suusi ja tuuleta hieman päätäsi, se vaikuttaa paljon mielialaasi joka vaikuttaa taas ympärilläsi oleviin ihmisiin.
Olen yrittänyt ystävällisesti kertoa etten pidä siitä, että minua kohdellaan kuin kipiää p i l l u a.
Toisen ihmisen, kenen tahansa säälistä tai haistapaskan empatiasta ei ole muuta kuin haittaa pyrkimyksessäni elää mahdollisimman normaalia elämää.
Olen ehkä tunnevammainen, sillä en pidä mitenkään merkittävänä asiana tietää muidenkaan kivuista, sillä kohtelen muita samalla tavalla kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan.
Mitä hemmetin hyötyä minulle on tietää jos jollakin särkee päätä, minä mikään lääkäri ole.
Ottaa sieltä kaapista Panadolia huuleen ja ellei ala helpottamaan viikossa, mene lekuriin.
Itse asiassa saman ohjeen saa terveyskeskuksestakin :-)
Olen sanonut suoraan, etten esim. jaksa vierailla hänen sukulaistensa luona, sillä en vieraile kenenkään luona, mutta siinä vaiheessa hänen empatiansa katoavat kuin pieru saharaan ja siellä pitää istua pierua pidättäen naama maireassa hymyssä odottaen koska ne stanan pullakahvit on juotu ja voi lähteä takaisin omiin oloihinsa.
Joskus tekisi mieli feikata sydän-tai epileptistä kohtausta, pyöriä vaahto suusta pursuten keittiön lattialla huutaen auttakaa, en kestä enää tätä empatian puutetta ja kuolen ellen saa enempää huomiota.
Koita ymmärtää, että tunnevammaisen ja empatiavajeisen kanssa eläminen sairastuttaa perheenjäsenet, elleivät he ole jo valmiiksi kaltaisellasi tavalla tunnevammaisia. Sitä omaa sairastumistaan ehkäistäkseen he yrittävät hädissään keskustella, kysellä jne. Mutta joo, sinua ei tietysti hetkauta vaimosikaan sairastuminen?
Totta helkutissa hetkauttaisi, mutta asian voi nähdä myös toisin.
Miksi kysellä jatkuvasti mihin koskee, kuinka nukuit, särkeekö sattuuko, jaksatko?
Kaipa tuon normaaliälyinen ihminen näkee millainen olo toisella on.
Jos joudun, hän joutuu pyörätuoliin, sitten mennään niilä spekseillä mitkä näkyvissä ovat, jos sairastuu syöpään (puhun kokemuksesta), sitten mennään kirurgien, sädehoidon, lekureiden antamilla päivämäärillä ja edetään miten kunto antaa myöten.
Mitään hyötyä jatkuvasta kyselemisestä ei käytänössä ole.
Ehkä turhankyselijä kiillottelee vain omaa kilpeään kysellessään kuinka voit ja näyttä sillä tavalla kuinka hyvä ja huolehtiva ihminen hän on.
Teot merkitsevtät, eivät turhat sanat
''Teot merkitsevät, eivät turhat sanat''. Joo tuo on totta, mutta jos ei potilas sano mitä tarvitsee voi toinen vain jäädä arvailemaan. Siksi on toisen vaan pakko kysyä. Ai niin kysella ei saa noh vaikea auttaa jos ei tiedä miten. Sitten saa jälestä syyllistävää kommenttia ''Miksi et tuonut minulle X tai Y asiaa kun olin sitä vailla''.
Hmm tjaa ois helpottanut kummasti jos oisit avoimemmin ilmaissut tarvettasi.'
Olet asian ytimessä.
Normaali ihminen pystyy kyllä kertomaan, että sattuu, eikä saa nukutuksi, ei tällaisia asioita tarvitse kysellä puolisoltaan jatkuvasti ja tehdä hänen oloaan pahemmaksi.
Ellei saa sanotuksi, tuskin päivittäisen kyselemisenkään jälkeen asia muuksi muuttuu.Jatkuva kysely kuormittaa hermoja enemmän kuin Stasin suorittama kuulustelu, josta pääsee edes vankilaan pakoon kuulu7stelun jälkeen.
Muuten hyvässä avioliitossa tätä kyselemistä kroonisesti sairas joutuu kestämään koko loppuelämänsä.
Jos se on hyvä avioliitto niin miksette pääse yhteisymmärrykseen kyselemisestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OttoVille kirjoitti:
Minullakin oli vaikeuksia puhua sairaudestani kun minulla oli paha angiina.
Sanat jotenkin vain takertuvat kurkkuuni.
Vaimoni lateli syytöksiä puhumattomuudestani ,mutta otin sen vain kaiken nieleskellen vastaan..Oikeasti ja for real.
Onko naisten ihan pakko ahdistella jopa sairasta miestä vaatimalla,utelemalla ja kyselemällä puhumaan henkilökohtaisesta asiasta mistä tämä EI halua puhua? Ahdistavaa tuollainen käytös eikä takuuvarmana ainakaan helpota miehen oloa.
Kyllä ihminen puhuu kun on sen aika.
Olisiko mitenkään mahdollista antaa hänen käsitellä asia rauhassa ensin ihan itse?Suomalaisen mielenlaadun tuntien, olisiko mahdollista, että se sairas ei mitenkään käsittele asiaa vaan hautaa sen mielessään ja edellyttää samaa muiltakin?
Minä olen saattanut kuolevan perheenjäsenen hautaan ilman että siitä sai puhua yhtään. No, siinä sitten jäi itse traumatisoituneena jäljelle, kun toinen lähti, koska minä olisin halunnut voida prosessoida asiaa, mutta sille ei annettu tilaa eikä mahdollisuutta.
No voi kyynel, kun se kuoleva ei kuollut sellaisella tavalla, joka olisi sopinut sinulle.
Ei, vaan ei elänyt sillä tavalla, että olisi huomioinut myös minun tarpeeni. Mutta ainahan se meni niin, että mentiin hänen tarpeensa ehdoilla ja minä vaikenin ja annoin tilaa ja yritin ymmärtää. Se vaan oli pois minun selkänahastani.
No miksi pidit elämässäsi niin myrkyllisen ihmisen, ettet päässyt edes määräämään kuinka hän saa kuolla? Oikeasti siinä vanhassa sananlaskussa jonka mukaan puhuminen on vain hopeaa, on paljon totta.
Ihan käsittämätöntä, että kun ihminen makaa siinä kuolinvuoteellaan, pitäisikin ajatella niitä eläviä, että miltä HEISTÄ nyt tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Miten otat asian esille? Sairastan itse kroonista migreeniä, ja oon kyllä sanonut (tai siis tiuskinut) miehelleni täsmälleen samanlaisia asioita jos hän huonolla hetkellä on tullut kyselemään jotain itsestäänselvyyksiä tyyliin "Onko sulla huono olo? Koskeeko sua?" Jos olo on todella surkea, niin tuollaiset kyselyt ei todellakaan helpota asiaa vaan pelkästään ärsyttää.
No kylläpä sulla on huono mies, kehtaakin kysellä olostasi mitään. Ehkä se haluaisi jotenkin auttaa ja tulee avuton olo ja paha mieli toisen puolesta. Aika moni joka kipuilee joskus jonkun asian kanssa, ihan itse siitä ilmoittaa ja haluaa puhua, mutta sitten tiuskitaan muille kun joku tiedustelee oloa... Mitä sitä muille tarvitsee äksyillä, varsinkin hyvää tarkoittaville? Ja jos joku kokee ettei erityisemmin halua puhua, sanoo sitten niin.
Vierailija kirjoitti:
Haluatteko te kipukroonikot mielummin elää yksin? Eikö sitä voisi sanoa ääneen sen sijaan, että ärsyyntyneenä kulkee ympäriinsä? Ja sitten vaikka toteuttaa sen ihan käytännössä?
Kuka puhui ärtyneenä kävelemisestä? Tässä puhuttiin loputtomasta utelusta ja jankuttamisesta. Ja kyllä, mieluummin yksin, kuin jossakin kuulustelussa non-stop.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OttoVille kirjoitti:
Minullakin oli vaikeuksia puhua sairaudestani kun minulla oli paha angiina.
Sanat jotenkin vain takertuvat kurkkuuni.
Vaimoni lateli syytöksiä puhumattomuudestani ,mutta otin sen vain kaiken nieleskellen vastaan..Oikeasti ja for real.
Onko naisten ihan pakko ahdistella jopa sairasta miestä vaatimalla,utelemalla ja kyselemällä puhumaan henkilökohtaisesta asiasta mistä tämä EI halua puhua? Ahdistavaa tuollainen käytös eikä takuuvarmana ainakaan helpota miehen oloa.
Kyllä ihminen puhuu kun on sen aika.
Olisiko mitenkään mahdollista antaa hänen käsitellä asia rauhassa ensin ihan itse?Suomalaisen mielenlaadun tuntien, olisiko mahdollista, että se sairas ei mitenkään käsittele asiaa vaan hautaa sen mielessään ja edellyttää samaa muiltakin?
Minä olen saattanut kuolevan perheenjäsenen hautaan ilman että siitä sai puhua yhtään. No, siinä sitten jäi itse traumatisoituneena jäljelle, kun toinen lähti, koska minä olisin halunnut voida prosessoida asiaa, mutta sille ei annettu tilaa eikä mahdollisuutta.
No voi kyynel, kun se kuoleva ei kuollut sellaisella tavalla, joka olisi sopinut sinulle.
Ei, vaan ei elänyt sillä tavalla, että olisi huomioinut myös minun tarpeeni. Mutta ainahan se meni niin, että mentiin hänen tarpeensa ehdoilla ja minä vaikenin ja annoin tilaa ja yritin ymmärtää. Se vaan oli pois minun selkänahastani.
No miksi pidit elämässäsi niin myrkyllisen ihmisen, ettet päässyt edes määräämään kuinka hän saa kuolla? Oikeasti siinä vanhassa sananlaskussa jonka mukaan puhuminen on vain hopeaa, on paljon totta.
Ihan käsittämätöntä, että kun ihminen makaa siinä kuolinvuoteellaan, pitäisikin ajatella niitä eläviä, että miltä HEISTÄ nyt tuntuu.
En puhu siitä KUOLINVUOTEESTA, vaikka siinäkin on toki joillakin tapana jättää jotain jäähyväisiä tai sanoa sanomatta jääneitä asioita, toisilla ei. Ne kolme sairastamisvuotta olivat raskaita myös minulle, joka olin ihan konkreettisena tukena ja henkisenä myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten otat asian esille? Sairastan itse kroonista migreeniä, ja oon kyllä sanonut (tai siis tiuskinut) miehelleni täsmälleen samanlaisia asioita jos hän huonolla hetkellä on tullut kyselemään jotain itsestäänselvyyksiä tyyliin "Onko sulla huono olo? Koskeeko sua?" Jos olo on todella surkea, niin tuollaiset kyselyt ei todellakaan helpota asiaa vaan pelkästään ärsyttää.
No kylläpä sulla on huono mies, kehtaakin kysellä olostasi mitään. Ehkä se haluaisi jotenkin auttaa ja tulee avuton olo ja paha mieli toisen puolesta. Aika moni joka kipuilee joskus jonkun asian kanssa, ihan itse siitä ilmoittaa ja haluaa puhua, mutta sitten tiuskitaan muille kun joku tiedustelee oloa... Mitä sitä muille tarvitsee äksyillä, varsinkin hyvää tarkoittaville? Ja jos joku kokee ettei erityisemmin halua puhua, sanoo sitten niin.
Pitääkö se vääntää rautalangasta, eikö utelija tajua, että kun ihminen ei vastaa, hän ei halua puhua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi ja hänen tiuskimistaan todella hyvin. Kun itsellä on riittävän vaikeaa ja toinen tulee siihen urkkimaan, että kerro nyt, kerro nyt vaan, että mikä on, että sekö vai tämä jne. niin tulee sanottua aika lailla rumasti. Samalla ihmettelee, että miksi tuo ei anna olla rauhassa, miksi puoliso haluaa pahentaa tilannetta.
Se on miehesi sairaus, anna hänelle lupa sairastaa sitä omalla tavallaan eikä siten kuin sinä määräät!
Pahentaa tilannetta? Ymmärrätkö, että puolisosi ei todellakaan yritä pahentaa tilannetta vaan ymmärtää tilannetta ja sitä kautta miettiä myös, miten voisi helpottaa tilannetta (no, ei sinänsä varmaan mitenkään, mutta jos voisi jotenkin konkreettisesti auttaa - nyt sitten sanotaan, että auttaa parhaiten pitämällä suunsa kiinni. )
Miksi on väärin sanoa, että auttaa parhaiten pitämällä suunsa kiinni, jos se on totta? Jos asialle ei voi tehdä mitään ja ap:n mies ei halua jatkuvasti märehtiä sairaudessaan, miksi hän ei saisi olla rauhassa ja keskittyä positiivisiin asioihin elämässään?
Ei ole väärin sanoa, mutta voisiko siinä ottaa huomioon myös sen toisen osapuolen ja tehdä molempia huomioivan kompromissin? Se sairaus on myös toisen asia, kun on vakava ja elämään vaikuttava. Jos potilas pystyy elämään täysin niin, että hänestä ei huomaa sairautta mitenkään, silloin voi esittää, että asiasta ei puhuta yhtään mitenkään, ikinä.
Kuvitteletko tosiaan, että ap:n perheessä tästä asiasta ei ole jo tehty kompromissa kompromissin perään? Ettei miehen sairaudesta ole puhuttu perheessä ikinä? Todennäköisesti perheessä on puhuttu asiasta, mutta ap vaatii mieheltään jatkuvasti vastauksia kysymyksiin, joihin mies ei osaa vastata tai ainakaan antaa mitään vastausta, mitä ei ole antanut jo kymmeniä kertoja.
Sairauksien kanssa eläessä "en tiedä" on usein se rehellinen vastaus, mutta ainakin omalla kokemuksella tuntuu, että se ei kelpaa läheisille. Minusta on ainakin tuntunut, että minua on hyvin vahvasti syyllistetty tuosta vastauksesta ja vaadittu sellaisia vastauksia, joita minulla ei ole ollut. On erittäin ahdistavaa joutua tällaisen kuulustelun kohteeksi
Ihmeellistä, että puoliso on vielä kanssasi. Moni olisi kadonnut kuvioista ajat sitten.