40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?

Itse erosin seitsemän vuoden jälkeen ihan ok suhteesta, jossa en halunnut enää koskea mieheen. En ole deittaillut vaan olen omasta tahdosta jäänyt yksin, pelkään että sattuu deittimaailmassa. Ero kannatti joka tapauksessa, minulle on helpompaa yksinäisyys kun se että tuntuu että pakko koskea ihmiseen johon ei enää halua koskea ja vielä feikata että haluaa ettei toiseen satu.

Kannattaisi kokeilla pariterapiaa jos muuten ei onnistu puhuminen kumppanin kanssa. Sehän olisi tärkeää että puhuu näistä asioista, että toinenkin tietää missä mennään ja pystyy omalta osaltaan tekemään jotain asialle ennen kuin isketään eropäätös vasten kasvoja, ja silloin on jo myöhäistä korjata luottamusta.

Jos miehen kanssa on aivan kamala olo, ei pysty kunnioittamaan ym, eikä voi olla oma itsensä, silloin haluaisin erota. Mutta jos mies on hyvä ystävä jonka kanssa pystyy keskustelemaan ja joka ymmärtää, koittaisin mennä yhdessä eteenpäin tämän vaiheen läpi ja ensisijaisesti keskittyisin itsetutkiskeluun vaikka terapian kautta. Jos rakastaisin toista, siis edes ystävänä, se riittää. Jos ei rakasta, tekee vääryyttä toiselle jos valehtelee siitä ja pitää kulissia pystyssä.

Täällä on hyviä vastauksia ap:lle puntaroitavaksi. Laidasta laitaan. Yksikään ei yksistään vastaa kaikkeen mutta yhdessä vastaukset muodostavan aika kattavasti näkökulmia mitä ap:n kannattaa pohtia. Myös tuo omatuntoasia ja erään naisen kokemus, ettei se seikkailu täysin poistanut jäytävää omantunnon kolkutusta minkä teki hyvälle miehelle.

Itse olen sitä mieltä että nainen yleensä löytää tosirakkauden vasta 40+ vuotiaana. Sitä ennen miehet rakastuvat meissä ulkonäköön ja haluavat meistä synnyttäjän jälkikasvulleen. Sen jälkeen hylkäävät kun lapset on tehty ja ulkonäkö ei enää vastaa sitä mikä oli rakkauden perustana.

40+ tarjonta on vähäisempää mutta laadukkaampaa. Ne edelleen pinnalliset miehet etsivät nuoria, ei tarvi turhaan kuluttaa aikaa heihin ja pettyä. Kun tapaat jonkun joka pitää sinusta, tiedät että ulkonäkösi ei ole miehelle tärkein tekijä.

Hassu pieni kohtalon iva on muuten siinäkin, että jos nuo nuoren ulkonäön ihannoitsijat löytävät sen uuden, nuoremman vaimon, he itse asiassa päätyvät maistamaan omaa lääkettään. Nuoremmalle naiselle vanhempi mies on siittäjä ja lastenhoitaja, ja sitten aletaan etsiä oikeaa rakkautta kun lapset on tehty eikä ole enää sen takia painetta pitää kiirettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea, mut sinkkuus on kyllä loppuen lopuks raakaa peliä. Aluksi täytyy katsoa peilikuvaa, jos ei ole todellinen catch niin markkinat on pienet. Tinderissä noista 40+ miehistä kiinnostuu myös 30+ ja 20+ naiset. Naisilla en tiedä meneekö samanlailla. Toiset miehet (pellet sellaiset ikävä kyllä) karttaa äitejä niin kaukaa kun voi, haluavat elää jotain ihmeellistä ikinuoruutta ilman lapsia.

Ikuisen kipinän jahtaaminen väistämättä johtaa siihen että parisuhdetta tulee vaihtaa 2-5 vuoden välein. En usko parisuhteen ikuiseen kipinään, ellei parisuhde ole vuoristorataa (jolloin jää koukkuun ihan muuhun kuin kipinään)

Jos 40+ miestä jahtaa 20+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat vedättää vanhaa ukkoa ja nauravat tälle kavereiden kanssa. Ehkä laittavat vielä jonkun videon tiktokkiin :)

Jos 40+ miestä jahtaa 30+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat lapsen heti ja nyt, ja jostain syystä eivät saa oman ikäistään miestä. He ovat niitä jotka 10-15 vuoden kuluttua jättävät miehen kun ei ole sitä kipinää.

Meille 40+ naisille tästä on se hyöty että meille jää fiksut miehet! Miehille tulee aina yllätyksenä että emme me edes halua niitä miehiä joille naisen nuoruus on ainoa arvo ja jotka ovat sen vuoksi valmiita mihin tahansa vailla mitään itsekunnioitusta. On hyvä asia, että he ja ikinuoruuden etsijät karsiutuvat pois joukosta. Sitä ei kannata harmitella sekuntiakaan.

Itselleni ei ole koskaan ollut niin helppoa löytää hyvää miestä kuin 45-vuotiaana eronneena.

Juuri näin. Kun myös nelikymppisenä pitää huolta itsestään ja kunnostaan, niin miehiä löytyy aina. Ja muunlaiset miehet eivät kiinnosta, kuin yllä kuvatun kaltaiset hyvät, fiksut miehet.

No ainahan sitä miehiä löytyy, jos vain tarpeeksi joustaa kriteereistään.

On aina hyvä muistaa, että mitä vaadit toiselta, niin ole itse samanlainen. Hyvä pylly hyvästä pyllystä, tuuheat hiukset tuuheista hiuksista, hyvät rintalihakset hyvistä rinnoista jne...

Naiset ja miehet arvostavat kumppanissa eri asioita. Akateeminen koulutus kauniista ulkonäöstä, korkean statuksen ammatti nuoruudesta jne.

Juu, jos sattuu olemaan korkean statuksen ammatti. Muussa tapauksessa ulkonäkö on se, mikä ratkaisee miehellä ja naisella. Nykyään vaan ulkonäköä on vaikea odottaa keneltäkään, koska valtaosa ihmisistä on ylipainoisia tai lihavia.

Joo, mutta naisena ei kannata olettaa, että saa akateemisen, korkean statuksen ammatissa toimivan miehen siksi, että itse sattuu olemaan sellainen nainen. Tuollainen mies ottaa kauniin ja nuoremman naisen, kun on varaa valita.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sitä mieltä että nainen yleensä löytää tosirakkauden vasta 40+ vuotiaana. Sitä ennen miehet rakastuvat meissä ulkonäköön ja haluavat meistä synnyttäjän jälkikasvulleen. Sen jälkeen hylkäävät kun lapset on tehty ja ulkonäkö ei enää vastaa sitä mikä oli rakkauden perustana.

40+ tarjonta on vähäisempää mutta laadukkaampaa. Ne edelleen pinnalliset miehet etsivät nuoria, ei tarvi turhaan kuluttaa aikaa heihin ja pettyä. Kun tapaat jonkun joka pitää sinusta, tiedät että ulkonäkösi ei ole miehelle tärkein tekijä.

Hassu pieni kohtalon iva on muuten siinäkin, että jos nuo nuoren ulkonäön ihannoitsijat löytävät sen uuden, nuoremman vaimon, he itse asiassa päätyvät maistamaan omaa lääkettään. Nuoremmalle naiselle vanhempi mies on siittäjä ja lastenhoitaja, ja sitten aletaan etsiä oikeaa rakkautta kun lapset on tehty eikä ole enää sen takia painetta pitää kiirettä.

Nyt spinnataan siihen malliin että puoluetoimistotkin kiinnostuvat kyvyistäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea, mut sinkkuus on kyllä loppuen lopuks raakaa peliä. Aluksi täytyy katsoa peilikuvaa, jos ei ole todellinen catch niin markkinat on pienet. Tinderissä noista 40+ miehistä kiinnostuu myös 30+ ja 20+ naiset. Naisilla en tiedä meneekö samanlailla. Toiset miehet (pellet sellaiset ikävä kyllä) karttaa äitejä niin kaukaa kun voi, haluavat elää jotain ihmeellistä ikinuoruutta ilman lapsia.

Ikuisen kipinän jahtaaminen väistämättä johtaa siihen että parisuhdetta tulee vaihtaa 2-5 vuoden välein. En usko parisuhteen ikuiseen kipinään, ellei parisuhde ole vuoristorataa (jolloin jää koukkuun ihan muuhun kuin kipinään)

Jos 40+ miestä jahtaa 20+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat vedättää vanhaa ukkoa ja nauravat tälle kavereiden kanssa. Ehkä laittavat vielä jonkun videon tiktokkiin :)

Jos 40+ miestä jahtaa 30+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat lapsen heti ja nyt, ja jostain syystä eivät saa oman ikäistään miestä. He ovat niitä jotka 10-15 vuoden kuluttua jättävät miehen kun ei ole sitä kipinää.

Meille 40+ naisille tästä on se hyöty että meille jää fiksut miehet! Miehille tulee aina yllätyksenä että emme me edes halua niitä miehiä joille naisen nuoruus on ainoa arvo ja jotka ovat sen vuoksi valmiita mihin tahansa vailla mitään itsekunnioitusta. On hyvä asia, että he ja ikinuoruuden etsijät karsiutuvat pois joukosta. Sitä ei kannata harmitella sekuntiakaan.

Itselleni ei ole koskaan ollut niin helppoa löytää hyvää miestä kuin 45-vuotiaana eronneena.

Juuri näin. Kun myös nelikymppisenä pitää huolta itsestään ja kunnostaan, niin miehiä löytyy aina. Ja muunlaiset miehet eivät kiinnosta, kuin yllä kuvatun kaltaiset hyvät, fiksut miehet.

No ainahan sitä miehiä löytyy, jos vain tarpeeksi joustaa kriteereistään.

On aina hyvä muistaa, että mitä vaadit toiselta, niin ole itse samanlainen. Hyvä pylly hyvästä pyllystä, tuuheat hiukset tuuheista hiuksista, hyvät rintalihakset hyvistä rinnoista jne...

Naiset ja miehet arvostavat kumppanissa eri asioita. Akateeminen koulutus kauniista ulkonäöstä, korkean statuksen ammatti nuoruudesta jne.

Juu, jos sattuu olemaan korkean statuksen ammatti. Muussa tapauksessa ulkonäkö on se, mikä ratkaisee miehellä ja naisella. Nykyään vaan ulkonäköä on vaikea odottaa keneltäkään, koska valtaosa ihmisistä on ylipainoisia tai lihavia.

Joo, mutta naisena ei kannata olettaa, että saa akateemisen, korkean statuksen ammatissa toimivan miehen siksi, että itse sattuu olemaan sellainen nainen. Tuollainen mies ottaa kauniin ja nuoremman naisen, kun on varaa valita.

Mikä vimma ihmisillä täällä on tuputtaa jotain status tai koulutus asioita täällä? Ne eivät liity sopivaan kumppaniin tai rakkauteen. Monet naiset sekä miehet, varsinkin ne fiksut ja kypsemmät, eivät ole noin pinnallisia. Mikään status tai koulutus ei tee kenestäkään rakkauden arvoista enempää tai vähempää. En koskaan myisi sieluani rahan tai statuksen takia. Ja koitan välttää ulkonäkökeskeisiä miehiä kuin ruttoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sitä mieltä että nainen yleensä löytää tosirakkauden vasta 40+ vuotiaana. Sitä ennen miehet rakastuvat meissä ulkonäköön ja haluavat meistä synnyttäjän jälkikasvulleen. Sen jälkeen hylkäävät kun lapset on tehty ja ulkonäkö ei enää vastaa sitä mikä oli rakkauden perustana.

40+ tarjonta on vähäisempää mutta laadukkaampaa. Ne edelleen pinnalliset miehet etsivät nuoria, ei tarvi turhaan kuluttaa aikaa heihin ja pettyä. Kun tapaat jonkun joka pitää sinusta, tiedät että ulkonäkösi ei ole miehelle tärkein tekijä.

Hassu pieni kohtalon iva on muuten siinäkin, että jos nuo nuoren ulkonäön ihannoitsijat löytävät sen uuden, nuoremman vaimon, he itse asiassa päätyvät maistamaan omaa lääkettään. Nuoremmalle naiselle vanhempi mies on siittäjä ja lastenhoitaja, ja sitten aletaan etsiä oikeaa rakkautta kun lapset on tehty eikä ole enää sen takia painetta pitää kiirettä.

Nyt spinnataan siihen malliin että puoluetoimistotkin kiinnostuvat kyvyistäsi.

Perustele, missä olen väärässä. Tämä on kokemukseni omasta ja hyvin monien kavereiden & tuttujen elämästä. Tietysti on myös niitä jotka eivät löydä suhdetta 40+. Ihmiset tapaavat uusia tuttavuuksia vähemmän kuin nuorena. On ongelmia, pelkoja ja traumoja estämässä. Valitettavasti rakkaus ei kohtaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta jos sen aidon rakkauden löytää, kokemukseni mukaan se tapahtuu naisille todennäköisimmin myöhemmällä iällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin. 20 yhteisen vuoden kohdalla oli tosi vaikeaa, en tuntenut enää yhtään mitään. Mutta mies sitten yritti paljon ja parin vuoden kitkuttelun jälkeen huomasinkin olevani taas rakastunut. Ja seksi on parempaa kuin koskaan.

Nyt useampi hyvä vuosi välissä ja huomaan taas merkkejä omasta tyytymättömyydestä. Mm. puhumattomuus niin kuin ap:n miehellä voi olla tosi turhauttavaa. Esim. vakavaa sairautta epäiltäessä mies ei kysynyt kertaakaan mitään miten lääkärikäynnit meni, mitkä oli tulokset. En kertonut viikkoon tuloksia kun tajusin ettei se tule sitä kysymään. En voi sanoa ettei häntä kiinnosta vaan ei vaan ole tilannetajua tai jotain.

Mutta koska samaan aikaan on paljon hyvää niin en usko, että ero toisi onnea. Täydellistä ihmistä ei olekaan ja jos löytyisikin joku toinen niin hänessä olisi sitten ihan omat vikansa. Ja minussakin on omat vikani, tiedostan että kannattaa arvostaa että mieheni ne hyväksyy tai ainakin jaksaa. Kaikki ei jaksaisi.

Teen asioita nykyisin yksinkin. Matkustelen ilman miestä jne. Sitä kannattaa kokeilla. Se avaa myös silmiä näkemään millaista elämä voi olla kun on yksin. Ei tietenkään kerro koko totuutta kun kestää vain hetken, mutta itse koen jo parin päivän jälkeen yksinäisyyttä. Jotkut asiat on helpompia ja niin paljon mukavampaa toisen kanssa, kuten ulkona syöminen.

Mutta kannattaa kokeilla tehdä välillä asioita yksin, vaikka on parisuhteessa. Se saattaa paljastaa senkin, ettei se tyytymättömyys välttämättä pelkästään parisuhteesta johdu vaan omasta sisimmästä ja siihen ei ero auta.

Kiitos hyvästä kommentista, tarvii ehkä enemmän yrittää päästä itse yksinään johonkin. Vaikka mies siitä mököttäisikin. Hyvä vinkki. Samoin hyvä pointti tuo että mies jaksaa rasittavia piirteitäni, eihän sekään ole itsestäänselvää.

Ja tuo puhumattomuus ja tilannetajun puute.. Luulen tajuavani täysin mistä puhut, ja sinä tajuat mun tilanteen. Mullakin epäiltiin nimittäin taannoin vakavaa sairautta, ja saman koin, mies ei kysellyt mitään. Ja esim. kun vaihdoin työpaikkaa, olisi ehkä luullut että ekan työpäivän jälkeen mies olisi edes puolihuolimattomasti kysynyt "miten päivä meni" tai "millaista oli" mutta eihän hän sellaisia kysele. Ei jotenkin tajua kai kysellä, ei mieti moisia asioita että mitä mistäkin ajattelen tai koen.

Ap

Omasta mielestäni tuollainen ei ole tilannetajun puutetta, vaan ihan vaan jonkinasteista itsekkyyttä/itsekeskeisyyttä. Monet ihmiset ovat aika itsekkäitä. Empatiakyky ja toisen asemaan samaistumisen taito voi olla myös vähän heikko.

Puhumattomuus itse asiassa voi vähän myös peittää tätä itsekästäkin ajattelua. Jos kertoisi mitä ajatuksia oikeasti siellä päässä liikkuu, niin saattaisit olla, että yllättyisit ikävästi? Joillakin ihmisillä tämä onkin yksi syy siihen, miksi ei niin mielellään puhu, varsinkaan vaikeammista aiheista. Tiedostaa jollain tapaa itsekin, että loukkaisi ja aiheuttaisi pahaa mieltä, ja on siksikin mieluummin hiljaa. Antaa toisen elää mukavemmissa luuloissaan. En nyt väitä, että miehellä välttämättä olisi näin ja moni, varsinkin mies, ei vaan osaa puhua, koska on ollut ehkä sellainen kasvatus missä ei ole tätä taitoa oppinut, eikä ole oppinut sitten muutenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea, mut sinkkuus on kyllä loppuen lopuks raakaa peliä. Aluksi täytyy katsoa peilikuvaa, jos ei ole todellinen catch niin markkinat on pienet. Tinderissä noista 40+ miehistä kiinnostuu myös 30+ ja 20+ naiset. Naisilla en tiedä meneekö samanlailla. Toiset miehet (pellet sellaiset ikävä kyllä) karttaa äitejä niin kaukaa kun voi, haluavat elää jotain ihmeellistä ikinuoruutta ilman lapsia.

Ikuisen kipinän jahtaaminen väistämättä johtaa siihen että parisuhdetta tulee vaihtaa 2-5 vuoden välein. En usko parisuhteen ikuiseen kipinään, ellei parisuhde ole vuoristorataa (jolloin jää koukkuun ihan muuhun kuin kipinään)

Jos 40+ miestä jahtaa 20+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat vedättää vanhaa ukkoa ja nauravat tälle kavereiden kanssa. Ehkä laittavat vielä jonkun videon tiktokkiin :)

Jos 40+ miestä jahtaa 30+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat lapsen heti ja nyt, ja jostain syystä eivät saa oman ikäistään miestä. He ovat niitä jotka 10-15 vuoden kuluttua jättävät miehen kun ei ole sitä kipinää.

Meille 40+ naisille tästä on se hyöty että meille jää fiksut miehet! Miehille tulee aina yllätyksenä että emme me edes halua niitä miehiä joille naisen nuoruus on ainoa arvo ja jotka ovat sen vuoksi valmiita mihin tahansa vailla mitään itsekunnioitusta. On hyvä asia, että he ja ikinuoruuden etsijät karsiutuvat pois joukosta. Sitä ei kannata harmitella sekuntiakaan.

Itselleni ei ole koskaan ollut niin helppoa löytää hyvää miestä kuin 45-vuotiaana eronneena.

Juuri näin. Kun myös nelikymppisenä pitää huolta itsestään ja kunnostaan, niin miehiä löytyy aina. Ja muunlaiset miehet eivät kiinnosta, kuin yllä kuvatun kaltaiset hyvät, fiksut miehet.

No ainahan sitä miehiä löytyy, jos vain tarpeeksi joustaa kriteereistään.

On aina hyvä muistaa, että mitä vaadit toiselta, niin ole itse samanlainen. Hyvä pylly hyvästä pyllystä, tuuheat hiukset tuuheista hiuksista, hyvät rintalihakset hyvistä rinnoista jne...

Naiset ja miehet arvostavat kumppanissa eri asioita. Akateeminen koulutus kauniista ulkonäöstä, korkean statuksen ammatti nuoruudesta jne.

Juu, jos sattuu olemaan korkean statuksen ammatti. Muussa tapauksessa ulkonäkö on se, mikä ratkaisee miehellä ja naisella. Nykyään vaan ulkonäköä on vaikea odottaa keneltäkään, koska valtaosa ihmisistä on ylipainoisia tai lihavia.

Joo, mutta naisena ei kannata olettaa, että saa akateemisen, korkean statuksen ammatissa toimivan miehen siksi, että itse sattuu olemaan sellainen nainen. Tuollainen mies ottaa kauniin ja nuoremman naisen, kun on varaa valita.

Mikä vimma ihmisillä täällä on tuputtaa jotain status tai koulutus asioita täällä? Ne eivät liity sopivaan kumppaniin tai rakkauteen. Monet naiset sekä miehet, varsinkin ne fiksut ja kypsemmät, eivät ole noin pinnallisia. Mikään status tai koulutus ei tee kenestäkään rakkauden arvoista enempää tai vähempää. En koskaan myisi sieluani rahan tai statuksen takia. Ja koitan välttää ulkonäkökeskeisiä miehiä kuin ruttoa.

Juuri näin. Lisäksi nuo status-jutut alkavat olla epävalideja nyky-yhteiskunnassa, sillä ne perustuvat aikoihin ja yhteisöihin joissa naisten mahdollisuuksia menestyä itse on keinotekoisesti rajoitettu. Jos nainen voi tienata itse rahansa, miehen status menettää merkityksensä. Nykyään onkin paljolti näin. Naiset haluavat miehen jonka kanssa heillä on yhteistä. Ikä- ja tuloerot pariskuntien välillä ovat pienenneet koko ajan ja ovat nykyään lähes olemattomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sitä mieltä että nainen yleensä löytää tosirakkauden vasta 40+ vuotiaana. Sitä ennen miehet rakastuvat meissä ulkonäköön ja haluavat meistä synnyttäjän jälkikasvulleen. Sen jälkeen hylkäävät kun lapset on tehty ja ulkonäkö ei enää vastaa sitä mikä oli rakkauden perustana.

40+ tarjonta on vähäisempää mutta laadukkaampaa. Ne edelleen pinnalliset miehet etsivät nuoria, ei tarvi turhaan kuluttaa aikaa heihin ja pettyä. Kun tapaat jonkun joka pitää sinusta, tiedät että ulkonäkösi ei ole miehelle tärkein tekijä.

Hassu pieni kohtalon iva on muuten siinäkin, että jos nuo nuoren ulkonäön ihannoitsijat löytävät sen uuden, nuoremman vaimon, he itse asiassa päätyvät maistamaan omaa lääkettään. Nuoremmalle naiselle vanhempi mies on siittäjä ja lastenhoitaja, ja sitten aletaan etsiä oikeaa rakkautta kun lapset on tehty eikä ole enää sen takia painetta pitää kiirettä.

Nyt spinnataan siihen malliin että puoluetoimistotkin kiinnostuvat kyvyistäsi.

Perustele, missä olen väärässä. Tämä on kokemukseni omasta ja hyvin monien kavereiden & tuttujen elämästä. Tietysti on myös niitä jotka eivät löydä suhdetta 40+. Ihmiset tapaavat uusia tuttavuuksia vähemmän kuin nuorena. On ongelmia, pelkoja ja traumoja estämässä. Valitettavasti rakkaus ei kohtaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta jos sen aidon rakkauden löytää, kokemukseni mukaan se tapahtuu naisille todennäköisimmin myöhemmällä iällä.

Itsekin kuulun tuohon joukkoon, joka kohtasi aidon rakkauden vasta nelikymppisenä. En edes tiennyt mitä romanttinen rakkaus on ennen sitä. Enkä tiennyt kuinka ihmeellinen ja valtava voima rakkaus on, varsinkin kun se on molemminpuolista. Toisaalta toivoisin kaikkien kokevan saman, jotta ehkä pystyisimme ymmärtämään toisiamme vähän paremmin. Mutta tiedän että tällaista onnea ei kaikille suoda. Itse en ajatellut että sitä suotaisiin minullekaan.

Olen 45 ja aviovuosia takana liki 20. Edelleen tunnen perhosia vatsassa, kun treffailen puolisoani. Toki välissä on ollut kuivia kausia ja ihan isoja kriisejä myös.

Aloin katsella puolisoani ajatuksella, että jos olisin ollut vuosia ihan yksin, ihastuisinko. Tajusin, että hän ei olisi monta viikkoa vapaana. On kaikin puolin sarjassa todella hyvä puoliso. Aloin nähdä hänet sellaisten linssien läpi, jos olisimme molemmat vapaina ja tutustuisimne nyt aikuisina.

En intohimoile hänen harrastustensa perään, mutta aloin tietoisesti arvostamaan ja olemaan kiinnostunut niistä.

Kuten joku toinenkin kirjoitti, aloin myös miettimään, miten kiva on, että hän sietää minun ärsyttävimpiä puolia.

Emme keskustele filosofisesti syntyjä syviä, mutta teemme yhdessä paljon kivoja juttuja. Lapset jo isoja, niin on taas paljon aikaa kaksin. Lisäksi molemmilla on omat kuvionsa, matkat ja harrastukset. Sitäkin arvostan, että meillä saa olla myös omaa tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Eronneena (erosta viisi vuotta) mietin usein aikaa taaksepäin ja mietin kuinka hyvin meillä olikaan asiat: tasaista, ennustettavaa, rauhallista. Joo, ei ollut enää sitä puhdasta intohimoa, mutta oli kumppanuutta. Ei ollut juuri riitoja, mutta oli yksi kiinteä yksikkö, perhe. Oli yhteinen päämäärä: me.

Fast forward 5 vuotta. Mies on uudessa avoliitossa. Teini-ikäiset juoksevat kahden kodin väliä miten tahtovat. Vuorotellen kiukuttelevat minulle, isälleen ja uudelle äitipuolelleen. Tasaisin väliajoin äitipuoli hajoilee tilanteeseen. Itse tunnen yhä mustasukkaisuutta. Äitipuoli rajoittaa minun ja ex:n tapaamisia, ex peruuttelee yhdessä sovittuja asioita ja saamme aiheesta kuin aiheesta puolivahingossa aikaiseksi riidan. Molemmissa osoitteissa on korot pompanneet ja itsellä se ja ero näkyy siinä, että hyvinkin tienaavana rahasta on tiukkaa ja siitå tulee sanomista. Omat miessuhteet olleet satunnaisia, kaikilla on joko pienet lapset tai ovat muuten vain erojensa jälkeen hukassa.

Kannattiko? Ei todellakaan. Kaikki on hiton vaikeeta lasten juhlien ja lomien järjestelystä lähtien oikeastaan ihan kaikkeen. Toki saa olla enemmän itsekseen, mutta eivät teinit mitään viikko-viikkoa noudata. Vaikka itse en ole ryhtynyt uusperheeseen, ex-miehen perustama uusperhe on kiinteä osa minun arkeani. Se vyöryy lasten kautta myös minun päälleni.

Kaaosta. Saako näin vastata?

Ei noin saa vastata tietenkään ainakaan sarjaeroajien mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sitä mieltä että nainen yleensä löytää tosirakkauden vasta 40+ vuotiaana.

Samaa mieltä tästä, en ole itse kohderyhmää, mutta seurannut sivusta useampaa naista jotka ovat eronneet 35-40+ vuotiaina ja muutaman vuoden sisällä löytäneet sen toivottavasti loppuelämän "sielunkumppanin". Kukaan heistä ei ainakaan ole sanonut katuneensa eroa ja uusi elämä on vaikuttanut ainakin ulkopuolisen silmään tervehenkisemmältä, jotenkin laadukkaammalta (ja en nyt tarkoita rahallisesti).

Kaiken muun lisäksi ero on myös prosessina aika rankka, vaikka olisit itse se lähtevä osapuoli. Melko todennäköisesti on tiedossa useampi vuosi myllerystä ja tuuliajoa. Elämässä tuppaa haasteet myös kertaantumaan eli näitä tulee myös muilla elämänalueilla. Jaksatko lähteä siihen? Myös lapset tulevat oireilemaan ja syyttämään osin sinuakin. Monella tuntemallani pidempään yhdessä olevalla pariskunnalla ei se fyysinen puoli ole kovin vilkasta, päinvastoin. Toki jos se on itsellesi hyvin tärkeä osa suhdetta, kannattaa lähteä. Kannustan siis aina lähtemään oikeasti huonosta suhteesta, mutta jos tuntuu, että on vain tylsä vaihe niin tylsyys on aika huono syy eroon. Sitä tylsyyttä voi ruveta muutaman vuoden päästä kaipaamaan, kun tuntuu ettei saa oikein rakennettua uutta vakaat arkea, se harvemmin on niin ruusunpunaista kun kuvittelee.

Tajusin jo nuorempana ettei pitkät parisuhteet ole minua varten, sillä halusin olla kenen kanssa huvittaa, miten ja milloin huvittaa. 35vuotiaana sitten olin valmis vakiintumaan kun olin riittävästi saanut kokemuksia ja siitä meni mielenkiinto. Nyt 45v, ja 10 vuotta takana onnellisesti yhdessä mieheni kanssa.

Kun olimme olleet jonkin aikaa yhdessä, alkoi pitkissä suhteissa olleiden erobuumit juuri ap:n syistä. Kamalaa katsottavaa oli kun lapsetkin siinä samassa sopassa kärsivät :(

Minäkin olen ajatellut että sinkkuna vähän kypsemmällä iällä on mahdollisuus löytää merkityksellinen aito rakkaus. Kypsempänä ihminen on viisastunut, tuntee itsensä ja tarpeensa paremmin ja osaa välttää kompastuskiviä paremmin.

Myös vanhempia ihmisiä on helpompi tarkastella, koska heistä alkaa näkyä se mitä he todella ovat. Suhde ei enää perustu odotuksiin mitä siitä toisesta sitten tulevaisuudessa kuoriutuu, ja välttyy niiltä pinnallisilta tyypeiltä jotka kelpuuttavat vain ulkonäön perusteella.

Mutta sekin on hyvä tiedostaa jos meinaa erota, että yksi mahdollisuus on että parempaa ei löydy ja saattaa olla edessä monia yksinäisiä vuosia. Silloin on helpompi erota jos kokee että mieluummin elää yksin kuin tämän puolison kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sitä mieltä että nainen yleensä löytää tosirakkauden vasta 40+ vuotiaana. Sitä ennen miehet rakastuvat meissä ulkonäköön ja haluavat meistä synnyttäjän jälkikasvulleen. Sen jälkeen hylkäävät kun lapset on tehty ja ulkonäkö ei enää vastaa sitä mikä oli rakkauden perustana.

40+ tarjonta on vähäisempää mutta laadukkaampaa. Ne edelleen pinnalliset miehet etsivät nuoria, ei tarvi turhaan kuluttaa aikaa heihin ja pettyä. Kun tapaat jonkun joka pitää sinusta, tiedät että ulkonäkösi ei ole miehelle tärkein tekijä.

Hassu pieni kohtalon iva on muuten siinäkin, että jos nuo nuoren ulkonäön ihannoitsijat löytävät sen uuden, nuoremman vaimon, he itse asiassa päätyvät maistamaan omaa lääkettään. Nuoremmalle naiselle vanhempi mies on siittäjä ja lastenhoitaja, ja sitten aletaan etsiä oikeaa rakkautta kun lapset on tehty eikä ole enää sen takia painetta pitää kiirettä.

Nyt spinnataan siihen malliin että puoluetoimistotkin kiinnostuvat kyvyistäsi.

Perustele, missä olen väärässä. Tämä on kokemukseni omasta ja hyvin monien kavereiden & tuttujen elämästä. Tietysti on myös niitä jotka eivät löydä suhdetta 40+. Ihmiset tapaavat uusia tuttavuuksia vähemmän kuin nuorena. On ongelmia, pelkoja ja traumoja estämässä. Valitettavasti rakkaus ei kohtaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta jos sen aidon rakkauden löytää, kokemukseni mukaan se tapahtuu naisille todennäköisimmin myöhemmällä iällä.

Itsekin kuulun tuohon joukkoon, joka kohtasi aidon rakkauden vasta nelikymppisenä. En edes tiennyt mitä romanttinen rakkaus on ennen sitä. Enkä tiennyt kuinka ihmeellinen ja valtava voima rakkaus on, varsinkin kun se on molemminpuolista. Toisaalta toivoisin kaikkien kokevan saman, jotta ehkä pystyisimme ymmärtämään toisiamme vähän paremmin. Mutta tiedän että tällaista onnea ei kaikille suoda. Itse en ajatellut että sitä suotaisiin minullekaan.

Sama täällä. Kuvittelin ensimmäisessä suhteessa olevani rakastettu, mutta tosiasiassa asia oli juuri noin kuin ensimmäinen kommentoija kirjoitti. Miestä kiinnosti kaikkein eniten minun ulkonäköni ja siihen hän kiinnitti eniten huomiota. Jollain tavalla tunsin ja tiesin sen koko ajan, mutta luulin että se kuuluu asiaan. Koin paljon paineita ulkonäöstä koska sisimmässäni tiesin että ilman sitä en merkitsisi miehelle mitään.

Neljänkympin jälkeen löytämässäni suhteessa valkeni mitä on olla rakastettu omana itsenäni. Pidän edelleen huolta ulkonäöstä mutta mieheni ei vaadi sitä eikä hänen haluaan minuun ole koskaan vähentänyt tippaakaan jos joskus olen saanut vähän painoa tai vaikka minulla alkaa olla ryppyjä. Kaikki tuollainen tuntuu niin toisarvoiselta molemminpuolisen rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tunteen rinnalla.

En ole kiinnostunut kenestäkään entisestä heilastani, eikä kiinnostusta saisi takaisin millään ilveellä koskaan enää. Se että yrittäisin uudelleen kiinnostua miehestä johon en tunne vetoa enää olisi sama kuin yrittäisin pakottautua lesboksi. Ja kyllä, ero tulisi tuosta syystä varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pitkää liittoa mutta miehistä O sen verran kokemusta että sanoisin jotta älä hyvä ihminen haihattele joutavia! Sinulla on unelmien parisuhde ja mies joita on vain harvalla. Ihan oikeasti.

Et tule saamaan etenkään keski-ikäisenä parisuhteeseen mitään kuumaa ja ihanaa adonista vaan tuollaiset miehet jahtaa kaksvitosia. Muut on sitten syystäkin sinkkuja, luonnehäiriöisiä (saattavat suostua sinua panemaan mutta samalla arvioivat mikä kaikki ulkonäössäsi on pielessä), alkoholisteja, varattuja pettäjiä jne.

Sinulla on sinua hyvin kohteleva mies joka vieläpä haluaa sinua: niitä on todella vaikea löytää nuorenakin, saati sitten yli nelikymppisenä kun ei ole kenenkään miehen ykkös tai edes kakkosvaihtoehto. Kyllä se niin on että kaikenikäiset vapaat miehet on keskimäärin kiinnostuneita max kolmikymppisistä. Olet vain nyt tottunut niin hyvään että elät vähän harhakuvitelmissa. Minä 40 + sinkkuna tiedän ruman totuuden.

Täytyy olla poikkeuksellinen kaunotar ja fitnes pimatsu että 40+ ikäisenä löytää menestyneen ja komean miehen, silloinkin mies on 55+