Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Omalla ex-vaimolla alkoi ilmeisesti kriisi tai kuten aloittaja kirjoitti, joku haihattelu. Muiden huomio tuntui aina vaan tärkeämältä ja sain sen myös kuulla mutta minun antamana se ei kelvannut, ei kehut, ei läheisyys. Keskusteluihin, asiasta kuin asiasta tuli piirre, että aina piti saada se johdaltelua niin, että olimme erimieltä asiasta, oli se vaikka politiikka. Siihen oli sitten hyvä heittää loppu kommentiksi minulle jotain herjaavaa. Kun sitten lähdön hetki koitti, kaikki kaatui minun niskaani, en keskustellut, en ollut romanttinen jne. Pitkään aikaan. Totta, en viimeisinä aikoina ollutkaan ja miksi olisin. Koska jossain vaiheessa tajusin, että on enää turha yrittää, lopputulos on tiedossa, ajankohtaa vaan en tiedä. Miksi kiusata itseään vaan sama alkaa totuttelemaan ajatukseen erosta. Joten viime ajat elimme kuin kämppikset.
Ilmeisesti myös exäni luuli eron jälkeen, että voi vain pitää hauskaa ja saa minusta sen mitä tarvitsee. On tullut avunpyyntöjä vaikka missä mutta olen kieltäytynyt niistä. Edellinen joulu oli ensimmäinen eromme jälkeen. Muualla asuvat lapset tulivat luokseni, jo ihan asumistilojen vuoksi. Ex ehdotti yhteistä perhejoulua mutta sanoin myös siihen ei. Jos kanssani ei voinut olla ja oli tarve lähteä etsimään parempaa ja jos sitä ei löytynytkään, sille en voi mitään mutta itse haluan mennä eteenpäin ja ex ei enää kuulu elämääni muuten kuin aikuisten lapsiemme kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omalla ex-vaimolla alkoi ilmeisesti kriisi tai kuten aloittaja kirjoitti, joku haihattelu. Muiden huomio tuntui aina vaan tärkeämältä ja sain sen myös kuulla mutta minun antamana se ei kelvannut, ei kehut, ei läheisyys. Keskusteluihin, asiasta kuin asiasta tuli piirre, että aina piti saada se johdaltelua niin, että olimme erimieltä asiasta, oli se vaikka politiikka. Siihen oli sitten hyvä heittää loppu kommentiksi minulle jotain herjaavaa. Kun sitten lähdön hetki koitti, kaikki kaatui minun niskaani, en keskustellut, en ollut romanttinen jne. Pitkään aikaan. Totta, en viimeisinä aikoina ollutkaan ja miksi olisin. Koska jossain vaiheessa tajusin, että on enää turha yrittää, lopputulos on tiedossa, ajankohtaa vaan en tiedä. Miksi kiusata itseään vaan sama alkaa totuttelemaan ajatukseen erosta. Joten viime ajat elimme kuin kämppikset.
Ilmeisesti myös exäni luuli eron jälkeen, että voi vain pitää hauskaa ja saa minusta sen mitä tarvitsee. On tullut avunpyyntöjä vaikka missä mutta olen kieltäytynyt niistä. Edellinen joulu oli ensimmäinen eromme jälkeen. Muualla asuvat lapset tulivat luokseni, jo ihan asumistilojen vuoksi. Ex ehdotti yhteistä perhejoulua mutta sanoin myös siihen ei. Jos kanssani ei voinut olla ja oli tarve lähteä etsimään parempaa ja jos sitä ei löytynytkään, sille en voi mitään mutta itse haluan mennä eteenpäin ja ex ei enää kuulu elämääni muuten kuin aikuisten lapsiemme kautta.
Hyvin tyypillinen tilanne. Kaikesta täällä nähdystä uhoamisesta huolimatta. Peillin katsominen puuttuu täysin. Syy aina ja kokonaisuudessaan miehessä.
Vierailija kirjoitti:
Omalla ex-vaimolla alkoi ilmeisesti kriisi tai kuten aloittaja kirjoitti, joku haihattelu. Muiden huomio tuntui aina vaan tärkeämältä ja sain sen myös kuulla mutta minun antamana se ei kelvannut, ei kehut, ei läheisyys. Keskusteluihin, asiasta kuin asiasta tuli piirre, että aina piti saada se johdaltelua niin, että olimme erimieltä asiasta, oli se vaikka politiikka. Siihen oli sitten hyvä heittää loppu kommentiksi minulle jotain herjaavaa. Kun sitten lähdön hetki koitti, kaikki kaatui minun niskaani, en keskustellut, en ollut romanttinen jne. Pitkään aikaan. Totta, en viimeisinä aikoina ollutkaan ja miksi olisin. Koska jossain vaiheessa tajusin, että on enää turha yrittää, lopputulos on tiedossa, ajankohtaa vaan en tiedä. Miksi kiusata itseään vaan sama alkaa totuttelemaan ajatukseen erosta. Joten viime ajat elimme kuin kämppikset.
Ilmeisesti myös exäni luuli eron jälkeen, että voi vain pitää hauskaa ja saa minusta sen mitä tarvitsee. On tullut avunpyyntöjä vaikka missä mutta olen kieltäytynyt niistä. Edellinen joulu oli ensimmäinen eromme jälkeen. Muualla asuvat lapset tulivat luokseni, jo ihan asumistilojen vuoksi. Ex ehdotti yhteistä perhejoulua mutta sanoin myös siihen ei. Jos kanssani ei voinut olla ja oli tarve lähteä etsimään parempaa ja jos sitä ei löytynytkään, sille en voi mitään mutta itse haluan mennä eteenpäin ja ex ei enää kuulu elämääni muuten kuin aikuisten lapsiemme kautta.
Ihan sama tarina kuin mun miehellä! Tosin hänen erostaan on jo yli 10 vuotta. Yhteisten joulujen pyynnöt ja kaiken maailman apupyynnöt kuskauksesta huonekalujen kasaamiseen ja putken avaukseen jatkuivat pitkään. Jotenkin mieheni ex luuli, että voi saada molemmat, pitää hauskaa muiden miesten kanssa ja silti pitää exän haluamiltaan osin. Mieheni oli aika maahan lyöty seurustelumme alussa. Oli saanut kuulla olevansa tylsä, epäkiihottava, pahanhajuinen, keskustelematon. Me olemme olleet yhdessä jo pian kymmenen vuotta ja vielä en ole näitä puolia huomannut enkä kyllästynyt. Minusta tämä mies on aivan ihana.
Minä olen se 20 vuotta suhteessa ollut.
Miehellä on uusi ja olen siitä onnellinen. Ainoa mikä tökkii vähän on se miten hölmösti esitteli uuden lapsille ( teinejä), jos olisi vähän miettinyt olisi lapset ottaneet uuden varmasti paremmin vastaan.
Koska minun mielestä se olisi kaikkien etu.
Uuden myötä exällä nousi esiin ihme katkeruus minua kohtaan ja kaikki on vaikeaa ja yhteydet melko lailla poikki.
Totta kai se surettaa, mutta eipä ainakaan tule mieleen haikailla takaisin, vaikka itse en ole kenenkään kanssa. Deittailen kyllä, mutta nautin yksinolosta.
Seksuaalisuuden ylläpito on tärkeää ja se on vähän niin kuin jokaisen omalla vastuulla. Palava intohimo hiipuu nimittäin kaikissa suhteissa. Pitää etsiä niitä juttuja mistä ne kiksit itselle irtoaa ja se vaatii työtä. Ei joku yhdessä keksimällä keksitty roolileikki toimi kuin harvoille ja todella spontaaneille pareille. Katso vaikka aikuisviihdettä ja kokeile eri genrejä. Kyllä sieltä jossain kohtaa tulee vastaan juttuja joiden huomaa toimivan. Mutta jos seksuaalisuus on ollut pitkään telakalla, niin helppo rasti ei ole tuokaan. Alussa voi olla ettei mikään tunnu nappaavan.
Itse olen sieltä löytänyt jalkafetissit, femdomin ja rimjobit. Puoliso löysi kuristamisen ja bondagen. Sitten tietenkin vaihdellaan mitä leikitään. Molemmat HALUAA siis kumppanin nauttivan. Mukana ollaan, vaikkei juttu itselle saa mitään valtavia kiksejä. Toki puolisonkin genrestä alkaa ajan mittaan löytämään asioita mitkä resonoi. Perusseksi palautuu myös paremmalle tasolle, sillä eihän sitä 40-vuotiaana perheellisenä voi joka käänteessä olla ripustamassa toista ketjuista kattoon kellarissa.
Mutta se on tosiaan hirveän sääli, että ihmiset unohtavat seksuaalisuutensa ruuhkavuosien kiireessä. Sen takaisin löytäminen on sitten vaikeaa. Kumppanin vaihto voi toimia hetken aikaa. Se että uusi romeo nyt tulisi panemaan sinua, niin toki siinä on hetken aikaa kipinää. Mutta ei toisen ulkonäöstä tai persoonasta jaksa saada seksuaalisia säväreitä kovin montaa vuotta, jos edes niinkään kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se 20 vuotta suhteessa ollut.
Miehellä on uusi ja olen siitä onnellinen. Ainoa mikä tökkii vähän on se miten hölmösti esitteli uuden lapsille ( teinejä), jos olisi vähän miettinyt olisi lapset ottaneet uuden varmasti paremmin vastaan.
Koska minun mielestä se olisi kaikkien etu.
Uuden myötä exällä nousi esiin ihme katkeruus minua kohtaan ja kaikki on vaikeaa ja yhteydet melko lailla poikki.
Totta kai se surettaa, mutta eipä ainakaan tule mieleen haikailla takaisin, vaikka itse en ole kenenkään kanssa. Deittailen kyllä, mutta nautin yksinolosta.
Miten tuo katkeruus ilmenee?
Minä olen uusi puoliso, jota syytetään toimivan systeemin pilaamisesta. Ex-puolison mielestä mies muuttui hankalaksi, kun pitää kiinni tapaamissopimuksesta eikä hoidakaan lapsia tai exän lemmikkejä exän menojen mukaan. Eli, jos exällä on lapsellisena viikonloppunaan menoa, joutuu hommaamaan muun lastenvahdin. Ennen minua mies oli käytettävissä. Ymmärrän exän näkökannan, mutta hänellä on jo joka toinen viikko vain itselleen. Omasta näkökulmastamme meidän menomme tai treffi-iltamme eivät ole vähemmän tärkeitä kuin exän menot ja treffit. Minusta hän oli röyhkeä odottaessaan, että perumme oman menomme hänen menonsa takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se 20 vuotta suhteessa ollut.
Miehellä on uusi ja olen siitä onnellinen. Ainoa mikä tökkii vähän on se miten hölmösti esitteli uuden lapsille ( teinejä), jos olisi vähän miettinyt olisi lapset ottaneet uuden varmasti paremmin vastaan.
Koska minun mielestä se olisi kaikkien etu.
Uuden myötä exällä nousi esiin ihme katkeruus minua kohtaan ja kaikki on vaikeaa ja yhteydet melko lailla poikki.
Totta kai se surettaa, mutta eipä ainakaan tule mieleen haikailla takaisin, vaikka itse en ole kenenkään kanssa. Deittailen kyllä, mutta nautin yksinolosta.
Miten tuo katkeruus ilmenee?
Minä olen uusi puoliso, jota syytetään toimivan systeemin pilaamisesta. Ex-puolison mielestä mies muuttui hankalaksi, kun pitää kiinni tapaamissopimuksesta eikä hoidakaan lapsia tai exän lemmikkejä exän menojen mukaan. Eli, jos exällä on lapsellisena viikonloppunaan menoa, joutuu hommaamaan muun lastenvahdin. Ennen minua mies oli käytettävissä. Ymmärrän exän näkökannan, mutta hänellä on jo joka toinen viikko vain itselleen. Omasta näkökulmastamme meidän menomme tai treffi-iltamme eivät ole vähemmän tärkeitä kuin exän menot ja treffit. Minusta hän oli röyhkeä odottaessaan, että perumme oman menomme hänen menonsa takia.
Se on kumma juttu että ensin erotaan ja sitten aletaankin vaatimaan kaikkea. Samaa mieltä kanssasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalisuuden ylläpito on tärkeää ja se on vähän niin kuin jokaisen omalla vastuulla. Palava intohimo hiipuu nimittäin kaikissa suhteissa. Pitää etsiä niitä juttuja mistä ne kiksit itselle irtoaa ja se vaatii työtä. Ei joku yhdessä keksimällä keksitty roolileikki toimi kuin harvoille ja todella spontaaneille pareille. Katso vaikka aikuisviihdettä ja kokeile eri genrejä. Kyllä sieltä jossain kohtaa tulee vastaan juttuja joiden huomaa toimivan. Mutta jos seksuaalisuus on ollut pitkään telakalla, niin helppo rasti ei ole tuokaan. Alussa voi olla ettei mikään tunnu nappaavan.
Itse olen sieltä löytänyt jalkafetissit, femdomin ja rimjobit. Puoliso löysi kuristamisen ja bondagen. Sitten tietenkin vaihdellaan mitä leikitään. Molemmat HALUAA siis kumppanin nauttivan. Mukana ollaan, vaikkei juttu itselle saa mitään valtavia kiksejä. Toki puolisonkin genrestä alkaa ajan mittaan löytämään asioita mitkä resonoi. Perusseksi palautuu myös paremmalle tasolle, sillä eihän sitä 40-vuotiaana perheellisenä voi joka käänteessä olla ripustamassa toista ketjuista kattoon kellarissa.
Mutta se on tosiaan hirveän sääli, että ihmiset unohtavat seksuaalisuutensa ruuhkavuosien kiireessä. Sen takaisin löytäminen on sitten vaikeaa. Kumppanin vaihto voi toimia hetken aikaa. Se että uusi romeo nyt tulisi panemaan sinua, niin toki siinä on hetken aikaa kipinää. Mutta ei toisen ulkonäöstä tai persoonasta jaksa saada seksuaalisia säväreitä kovin montaa vuotta, jos edes niinkään kauan.
Hienoa jos jotkut saavat kipinän takaisin näillä, tai ylläpidettyä sitä, mutta itseltä se ei ole onnistunut. Yritetty on, eikä seksi meillä koskaan ole täysin loppunut (vaikken saakaan siitä mitään). Pisin kuiva kausi ehkä kuukauden verran... No joo, ei olla mitään kauheen erikoisia ketjuista katosta ripusteluja kokeiltu, mutta kuitenkin kaikkea leluista eri paikkoihin ja asentoihin jne. Ja toisaalta kaikki tuollaiset ketjuviritykset ja s/m-jutut, rimjobit ja kuristamiset, ei kyllä kiehdo mua lainkaan. Ei sitten yhtään.
En tiedä monettako kertaa nyt tämän jo sanon, mutta kaikki eivät tietenkään lue koko ketjua joten sanotaan vielä. Mä en mitenkään, millään keinolla, ole saanut edes ohikiitäväksi sekunniksi intohimoa ja vetovoimaa ja kiihkoa mieheeni takaisin, 7-10 vuoteen.
Intohimoa oli alussa, toki (kun joku ihmetteli miksi olemme menneet yhteen jos en koe miestäni kohtaan vetovoimaa) mutta toisaalta mietin näin jälkeenpäin, oliko se vaan uutuudenviehätys, joka karisi sitten alkuvuosien kuluessa.
Yritän joskus sängyssä ollessamme silmät tiukasti kiinni kuvitella, että mieheni on joku aivan muu. Pääsen välillä lähes kiihottuneeseen tilaan, mutta vain lähes, ja palaudun taas siihen että "en tunne mitään" kun väkisin mielessäni muistan ja tiedän että se on se oma mies siinä petikaverina.
Ehkä hänen vetovoimaansa tiputtaa se, että hän on liian tuttu, liian saatavilla, liian... yksinkertainen. Ei haasta minua missään, ei varsinkaan älyllisesti keskustelujen kautta. En näe tämän suhteen eteen yhtään vaivaa, eikä se edes näytä haittaavan miestäni mitenkään. Toki en ole mikään pirttihirmu, olen miestäni kohtaan ystävällinen ja kohtelias (kuten kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan), en nalkuta enkä huuda hänelle, emme siis riitele ikinä... siihenkään ei ole kipinää... Välillä mietin että voi kun edes riitelisimme, niin olisi edes jotain joka herättäisi intohimoisia tunteita, edes johonkin suuntaan.
Ja joo, en yritä etsiä uutta vakavaa suhdetta. Tajuan kyllä, että voi varmaan olla täysin mahdollista että en koskaan löydä miestä johon koen pysyvästi vetovoimaa. Ja voi olla mahdollista ja jopa todennäköistä, että jos eroan, kadun tätä turvallisuudentunteen menettämistä. Sitä, että vierellä on ihminen johon voi luottaa ja jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tiedän, etteivät ne ole itsestäänselviä asioita. Ja tiedän, että niitä tulisi arvostaa enemmän, kuin nyt arvostan.
Järkipuhe on vaan niin tehotonta, kun haluaisin vielä _tunteakin_ jotain, joka herättelee, kutkuttaa ja saa aistit terävöitymään. Edes hetkittäin. Nyt ei tunnu mitään tuollaista, ikinä, ei edes ohikiitävää hetkeä.
Ap
Te vapautitte itse itsenne. Ette tarvinneet siihen vihreitä, ette vassareita, ette feminismiä. Kaikki ne olivat lopulta apuvälineitä. Apuvälineitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalisuuden ylläpito on tärkeää ja se on vähän niin kuin jokaisen omalla vastuulla. Palava intohimo hiipuu nimittäin kaikissa suhteissa. Pitää etsiä niitä juttuja mistä ne kiksit itselle irtoaa ja se vaatii työtä. Ei joku yhdessä keksimällä keksitty roolileikki toimi kuin harvoille ja todella spontaaneille pareille. Katso vaikka aikuisviihdettä ja kokeile eri genrejä. Kyllä sieltä jossain kohtaa tulee vastaan juttuja joiden huomaa toimivan. Mutta jos seksuaalisuus on ollut pitkään telakalla, niin helppo rasti ei ole tuokaan. Alussa voi olla ettei mikään tunnu nappaavan.
Itse olen sieltä löytänyt jalkafetissit, femdomin ja rimjobit. Puoliso löysi kuristamisen ja bondagen. Sitten tietenkin vaihdellaan mitä leikitään. Molemmat HALUAA siis kumppanin nauttivan. Mukana ollaan, vaikkei juttu itselle saa mitään valtavia kiksejä. Toki puolisonkin genrestä alkaa ajan mittaan löytämään asioita mitkä resonoi. Perusseksi palautuu myös paremmalle tasolle, sillä eihän sitä 40-vuotiaana perheellisenä voi joka käänteessä olla ripustamassa toista ketjuista kattoon kellarissa.
Mutta se on tosiaan hirveän sääli, että ihmiset unohtavat seksuaalisuutensa ruuhkavuosien kiireessä. Sen takaisin löytäminen on sitten vaikeaa. Kumppanin vaihto voi toimia hetken aikaa. Se että uusi romeo nyt tulisi panemaan sinua, niin toki siinä on hetken aikaa kipinää. Mutta ei toisen ulkonäöstä tai persoonasta jaksa saada seksuaalisia säväreitä kovin montaa vuotta, jos edes niinkään kauan.
Hienoa jos jotkut saavat kipinän takaisin näillä, tai ylläpidettyä sitä, mutta itseltä se ei ole onnistunut. Yritetty on, eikä seksi meillä koskaan ole täysin loppunut (vaikken saakaan siitä mitään). Pisin kuiva kausi ehkä kuukauden verran... No joo, ei olla mitään kauheen erikoisia ketjuista katosta ripusteluja kokeiltu, mutta kuitenkin kaikkea leluista eri paikkoihin ja asentoihin jne. Ja toisaalta kaikki tuollaiset ketjuviritykset ja s/m-jutut, rimjobit ja kuristamiset, ei kyllä kiehdo mua lainkaan. Ei sitten yhtään.
En tiedä monettako kertaa nyt tämän jo sanon, mutta kaikki eivät tietenkään lue koko ketjua joten sanotaan vielä. Mä en mitenkään, millään keinolla, ole saanut edes ohikiitäväksi sekunniksi intohimoa ja vetovoimaa ja kiihkoa mieheeni takaisin, 7-10 vuoteen.
Intohimoa oli alussa, toki (kun joku ihmetteli miksi olemme menneet yhteen jos en koe miestäni kohtaan vetovoimaa) mutta toisaalta mietin näin jälkeenpäin, oliko se vaan uutuudenviehätys, joka karisi sitten alkuvuosien kuluessa.
Yritän joskus sängyssä ollessamme silmät tiukasti kiinni kuvitella, että mieheni on joku aivan muu. Pääsen välillä lähes kiihottuneeseen tilaan, mutta vain lähes, ja palaudun taas siihen että "en tunne mitään" kun väkisin mielessäni muistan ja tiedän että se on se oma mies siinä petikaverina.
Ehkä hänen vetovoimaansa tiputtaa se, että hän on liian tuttu, liian saatavilla, liian... yksinkertainen. Ei haasta minua missään, ei varsinkaan älyllisesti keskustelujen kautta. En näe tämän suhteen eteen yhtään vaivaa, eikä se edes näytä haittaavan miestäni mitenkään. Toki en ole mikään pirttihirmu, olen miestäni kohtaan ystävällinen ja kohtelias (kuten kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan), en nalkuta enkä huuda hänelle, emme siis riitele ikinä... siihenkään ei ole kipinää... Välillä mietin että voi kun edes riitelisimme, niin olisi edes jotain joka herättäisi intohimoisia tunteita, edes johonkin suuntaan.
Ja joo, en yritä etsiä uutta vakavaa suhdetta. Tajuan kyllä, että voi varmaan olla täysin mahdollista että en koskaan löydä miestä johon koen pysyvästi vetovoimaa. Ja voi olla mahdollista ja jopa todennäköistä, että jos eroan, kadun tätä turvallisuudentunteen menettämistä. Sitä, että vierellä on ihminen johon voi luottaa ja jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tiedän, etteivät ne ole itsestäänselviä asioita. Ja tiedän, että niitä tulisi arvostaa enemmän, kuin nyt arvostan.
Järkipuhe on vaan niin tehotonta, kun haluaisin vielä _tunteakin_ jotain, joka herättelee, kutkuttaa ja saa aistit terävöitymään. Edes hetkittäin. Nyt ei tunnu mitään tuollaista, ikinä, ei edes ohikiitävää hetkeä.
Ap
Kannataisiko mennä yksilöterapiaan? Syy tuohon näyttää olevan sinussa itsessäsi ei miehessäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalisuuden ylläpito on tärkeää ja se on vähän niin kuin jokaisen omalla vastuulla. Palava intohimo hiipuu nimittäin kaikissa suhteissa. Pitää etsiä niitä juttuja mistä ne kiksit itselle irtoaa ja se vaatii työtä. Ei joku yhdessä keksimällä keksitty roolileikki toimi kuin harvoille ja todella spontaaneille pareille. Katso vaikka aikuisviihdettä ja kokeile eri genrejä. Kyllä sieltä jossain kohtaa tulee vastaan juttuja joiden huomaa toimivan. Mutta jos seksuaalisuus on ollut pitkään telakalla, niin helppo rasti ei ole tuokaan. Alussa voi olla ettei mikään tunnu nappaavan.
Itse olen sieltä löytänyt jalkafetissit, femdomin ja rimjobit. Puoliso löysi kuristamisen ja bondagen. Sitten tietenkin vaihdellaan mitä leikitään. Molemmat HALUAA siis kumppanin nauttivan. Mukana ollaan, vaikkei juttu itselle saa mitään valtavia kiksejä. Toki puolisonkin genrestä alkaa ajan mittaan löytämään asioita mitkä resonoi. Perusseksi palautuu myös paremmalle tasolle, sillä eihän sitä 40-vuotiaana perheellisenä voi joka käänteessä olla ripustamassa toista ketjuista kattoon kellarissa.
Mutta se on tosiaan hirveän sääli, että ihmiset unohtavat seksuaalisuutensa ruuhkavuosien kiireessä. Sen takaisin löytäminen on sitten vaikeaa. Kumppanin vaihto voi toimia hetken aikaa. Se että uusi romeo nyt tulisi panemaan sinua, niin toki siinä on hetken aikaa kipinää. Mutta ei toisen ulkonäöstä tai persoonasta jaksa saada seksuaalisia säväreitä kovin montaa vuotta, jos edes niinkään kauan.
Hienoa jos jotkut saavat kipinän takaisin näillä, tai ylläpidettyä sitä, mutta itseltä se ei ole onnistunut. Yritetty on, eikä seksi meillä koskaan ole täysin loppunut (vaikken saakaan siitä mitään). Pisin kuiva kausi ehkä kuukauden verran... No joo, ei olla mitään kauheen erikoisia ketjuista katosta ripusteluja kokeiltu, mutta kuitenkin kaikkea leluista eri paikkoihin ja asentoihin jne. Ja toisaalta kaikki tuollaiset ketjuviritykset ja s/m-jutut, rimjobit ja kuristamiset, ei kyllä kiehdo mua lainkaan. Ei sitten yhtään.
En tiedä monettako kertaa nyt tämän jo sanon, mutta kaikki eivät tietenkään lue koko ketjua joten sanotaan vielä. Mä en mitenkään, millään keinolla, ole saanut edes ohikiitäväksi sekunniksi intohimoa ja vetovoimaa ja kiihkoa mieheeni takaisin, 7-10 vuoteen.
Intohimoa oli alussa, toki (kun joku ihmetteli miksi olemme menneet yhteen jos en koe miestäni kohtaan vetovoimaa) mutta toisaalta mietin näin jälkeenpäin, oliko se vaan uutuudenviehätys, joka karisi sitten alkuvuosien kuluessa.
Yritän joskus sängyssä ollessamme silmät tiukasti kiinni kuvitella, että mieheni on joku aivan muu. Pääsen välillä lähes kiihottuneeseen tilaan, mutta vain lähes, ja palaudun taas siihen että "en tunne mitään" kun väkisin mielessäni muistan ja tiedän että se on se oma mies siinä petikaverina.
Ehkä hänen vetovoimaansa tiputtaa se, että hän on liian tuttu, liian saatavilla, liian... yksinkertainen. Ei haasta minua missään, ei varsinkaan älyllisesti keskustelujen kautta. En näe tämän suhteen eteen yhtään vaivaa, eikä se edes näytä haittaavan miestäni mitenkään. Toki en ole mikään pirttihirmu, olen miestäni kohtaan ystävällinen ja kohtelias (kuten kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan), en nalkuta enkä huuda hänelle, emme siis riitele ikinä... siihenkään ei ole kipinää... Välillä mietin että voi kun edes riitelisimme, niin olisi edes jotain joka herättäisi intohimoisia tunteita, edes johonkin suuntaan.
Ja joo, en yritä etsiä uutta vakavaa suhdetta. Tajuan kyllä, että voi varmaan olla täysin mahdollista että en koskaan löydä miestä johon koen pysyvästi vetovoimaa. Ja voi olla mahdollista ja jopa todennäköistä, että jos eroan, kadun tätä turvallisuudentunteen menettämistä. Sitä, että vierellä on ihminen johon voi luottaa ja jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tiedän, etteivät ne ole itsestäänselviä asioita. Ja tiedän, että niitä tulisi arvostaa enemmän, kuin nyt arvostan.
Järkipuhe on vaan niin tehotonta, kun haluaisin vielä _tunteakin_ jotain, joka herättelee, kutkuttaa ja saa aistit terävöitymään. Edes hetkittäin. Nyt ei tunnu mitään tuollaista, ikinä, ei edes ohikiitävää hetkeä.
Ap
Kannataisiko mennä yksilöterapiaan? Syy tuohon näyttää olevan sinussa itsessäsi ei miehessäsi.
Miten terapia tässä auttaisi? Onko joku saanut terapiassa vetovoiman ja kiihkon takaisin puolisoonsa, joka tuntuu veljeltä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joko tunnustit miehelle, ettet ole vuosiin pitänyt häntä seksuaalisesti haluttavana?
Vierailija kirjoitti:
Joko tunnustit miehelle, ettet ole vuosiin pitänyt häntä seksuaalisesti haluttavana?
En. Olemme olleet niin eri vuoroissa nyt töissä, että olen nähnyt häntä vain noin tunnin verran per päivä, ja silloinkin nuorin lapsemme ollut paikalla, ei oikein hyvä tilaisuus tällaiselle keskustelulle...
Yritän myös tietenkin miettiä, miten asian esitän. Jotenkin vaan sanottava, etten luultavasti olekaan aseksuaali, vaan en vain koe häntä kohtaan vetovoimaa, vaikka hänessä onkin kaikki kohdillaan, on komea ja osaava ja perheenjäsenenä rakas. Jotenkin näin kai asian yritän pehmeästi ja totuudenmukaisesti sanoa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalisuuden ylläpito on tärkeää ja se on vähän niin kuin jokaisen omalla vastuulla. Palava intohimo hiipuu nimittäin kaikissa suhteissa. Pitää etsiä niitä juttuja mistä ne kiksit itselle irtoaa ja se vaatii työtä. Ei joku yhdessä keksimällä keksitty roolileikki toimi kuin harvoille ja todella spontaaneille pareille. Katso vaikka aikuisviihdettä ja kokeile eri genrejä. Kyllä sieltä jossain kohtaa tulee vastaan juttuja joiden huomaa toimivan. Mutta jos seksuaalisuus on ollut pitkään telakalla, niin helppo rasti ei ole tuokaan. Alussa voi olla ettei mikään tunnu nappaavan.
Itse olen sieltä löytänyt jalkafetissit, femdomin ja rimjobit. Puoliso löysi kuristamisen ja bondagen. Sitten tietenkin vaihdellaan mitä leikitään. Molemmat HALUAA siis kumppanin nauttivan. Mukana ollaan, vaikkei juttu itselle saa mitään valtavia kiksejä. Toki puolisonkin genrestä alkaa ajan mittaan löytämään asioita mitkä resonoi. Perusseksi palautuu myös paremmalle tasolle, sillä eihän sitä 40-vuotiaana perheellisenä voi joka käänteessä olla ripustamassa toista ketjuista kattoon kellarissa.
Mutta se on tosiaan hirveän sääli, että ihmiset unohtavat seksuaalisuutensa ruuhkavuosien kiireessä. Sen takaisin löytäminen on sitten vaikeaa. Kumppanin vaihto voi toimia hetken aikaa. Se että uusi romeo nyt tulisi panemaan sinua, niin toki siinä on hetken aikaa kipinää. Mutta ei toisen ulkonäöstä tai persoonasta jaksa saada seksuaalisia säväreitä kovin montaa vuotta, jos edes niinkään kauan.
Hienoa jos jotkut saavat kipinän takaisin näillä, tai ylläpidettyä sitä, mutta itseltä se ei ole onnistunut. Yritetty on, eikä seksi meillä koskaan ole täysin loppunut (vaikken saakaan siitä mitään). Pisin kuiva kausi ehkä kuukauden verran... No joo, ei olla mitään kauheen erikoisia ketjuista katosta ripusteluja kokeiltu, mutta kuitenkin kaikkea leluista eri paikkoihin ja asentoihin jne. Ja toisaalta kaikki tuollaiset ketjuviritykset ja s/m-jutut, rimjobit ja kuristamiset, ei kyllä kiehdo mua lainkaan. Ei sitten yhtään.
En tiedä monettako kertaa nyt tämän jo sanon, mutta kaikki eivät tietenkään lue koko ketjua joten sanotaan vielä. Mä en mitenkään, millään keinolla, ole saanut edes ohikiitäväksi sekunniksi intohimoa ja vetovoimaa ja kiihkoa mieheeni takaisin, 7-10 vuoteen.
Intohimoa oli alussa, toki (kun joku ihmetteli miksi olemme menneet yhteen jos en koe miestäni kohtaan vetovoimaa) mutta toisaalta mietin näin jälkeenpäin, oliko se vaan uutuudenviehätys, joka karisi sitten alkuvuosien kuluessa.
Yritän joskus sängyssä ollessamme silmät tiukasti kiinni kuvitella, että mieheni on joku aivan muu. Pääsen välillä lähes kiihottuneeseen tilaan, mutta vain lähes, ja palaudun taas siihen että "en tunne mitään" kun väkisin mielessäni muistan ja tiedän että se on se oma mies siinä petikaverina.
Ehkä hänen vetovoimaansa tiputtaa se, että hän on liian tuttu, liian saatavilla, liian... yksinkertainen. Ei haasta minua missään, ei varsinkaan älyllisesti keskustelujen kautta. En näe tämän suhteen eteen yhtään vaivaa, eikä se edes näytä haittaavan miestäni mitenkään. Toki en ole mikään pirttihirmu, olen miestäni kohtaan ystävällinen ja kohtelias (kuten kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan), en nalkuta enkä huuda hänelle, emme siis riitele ikinä... siihenkään ei ole kipinää... Välillä mietin että voi kun edes riitelisimme, niin olisi edes jotain joka herättäisi intohimoisia tunteita, edes johonkin suuntaan.
Ja joo, en yritä etsiä uutta vakavaa suhdetta. Tajuan kyllä, että voi varmaan olla täysin mahdollista että en koskaan löydä miestä johon koen pysyvästi vetovoimaa. Ja voi olla mahdollista ja jopa todennäköistä, että jos eroan, kadun tätä turvallisuudentunteen menettämistä. Sitä, että vierellä on ihminen johon voi luottaa ja jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tiedän, etteivät ne ole itsestäänselviä asioita. Ja tiedän, että niitä tulisi arvostaa enemmän, kuin nyt arvostan.
Järkipuhe on vaan niin tehotonta, kun haluaisin vielä _tunteakin_ jotain, joka herättelee, kutkuttaa ja saa aistit terävöitymään. Edes hetkittäin. Nyt ei tunnu mitään tuollaista, ikinä, ei edes ohikiitävää hetkeä.
Ap
Kannataisiko mennä yksilöterapiaan? Syy tuohon näyttää olevan sinussa itsessäsi ei miehessäsi.
Miten terapia tässä auttaisi? Onko joku saanut terapiassa vetovoiman ja kiihkon takaisin puolisoonsa, joka tuntuu veljeltä?
Ap
Tuollaiset käytösmallit toistuvat joillain suhteesta toiseen jollei ymmärrä syytä niihin itsessään. Aina voi syyttää muita vaikka syy on todella usein peilin edessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joko tunnustit miehelle, ettet ole vuosiin pitänyt häntä seksuaalisesti haluttavana?
En. Olemme olleet niin eri vuoroissa nyt töissä, että olen nähnyt häntä vain noin tunnin verran per päivä, ja silloinkin nuorin lapsemme ollut paikalla, ei oikein hyvä tilaisuus tällaiselle keskustelulle...
Yritän myös tietenkin miettiä, miten asian esitän. Jotenkin vaan sanottava, etten luultavasti olekaan aseksuaali, vaan en vain koe häntä kohtaan vetovoimaa, vaikka hänessä onkin kaikki kohdillaan, on komea ja osaava ja perheenjäsenenä rakas. Jotenkin näin kai asian yritän pehmeästi ja totuudenmukaisesti sanoa.
Ap
Olet valehdellut siis pitkään puolisollesi asiasta. Pitäisikö kenenkään arvostaa sinua ihmisenä? Ihmistä joka on noin epärehellinen noin henkisesti herkällä alueella toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joko tunnustit miehelle, ettet ole vuosiin pitänyt häntä seksuaalisesti haluttavana?
En. Olemme olleet niin eri vuoroissa nyt töissä, että olen nähnyt häntä vain noin tunnin verran per päivä, ja silloinkin nuorin lapsemme ollut paikalla, ei oikein hyvä tilaisuus tällaiselle keskustelulle...
Yritän myös tietenkin miettiä, miten asian esitän. Jotenkin vaan sanottava, etten luultavasti olekaan aseksuaali, vaan en vain koe häntä kohtaan vetovoimaa, vaikka hänessä onkin kaikki kohdillaan, on komea ja osaava ja perheenjäsenenä rakas. Jotenkin näin kai asian yritän pehmeästi ja totuudenmukaisesti sanoa.
Ap
Olet valehdellut siis pitkään puolisollesi asiasta. Pitäisikö kenenkään arvostaa sinua ihmisenä? Ihmistä joka on noin epärehellinen noin henkisesti herkällä alueella toiselle.
Hohhoijaa. Etkö sinä jo potkinut minua tarpeeksi muutama sivu takaperin.
En minä hae muiden ihmisten arvostusta tässä. Ihan sama mitä muut ajattelevat. Epärehellinen olen joo puolisolleni ollut asiasta, mutta syynä on ollut oma pelko, ja pelko toisen loukkaamisesta, ja myös toivo siitä, että joskus vetovoima palaisikin. Nyt alan vaan vihdoin tajuta, ettei niin käy.
Tiedän että epärehellisyys tässä on minulta ollut virhe, mutta onko meistä kukaan täydellinen? Muuten en ole epärehellinen ollut, en ole pettänyt tms. vaikka sekin ajatus joskus heikkona hetkenä mielessä on käynyt.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joko tunnustit miehelle, ettet ole vuosiin pitänyt häntä seksuaalisesti haluttavana?
En. Olemme olleet niin eri vuoroissa nyt töissä, että olen nähnyt häntä vain noin tunnin verran per päivä, ja silloinkin nuorin lapsemme ollut paikalla, ei oikein hyvä tilaisuus tällaiselle keskustelulle...
Yritän myös tietenkin miettiä, miten asian esitän. Jotenkin vaan sanottava, etten luultavasti olekaan aseksuaali, vaan en vain koe häntä kohtaan vetovoimaa, vaikka hänessä onkin kaikki kohdillaan, on komea ja osaava ja perheenjäsenenä rakas. Jotenkin näin kai asian yritän pehmeästi ja totuudenmukaisesti sanoa.
Ap
Olet valehdellut siis pitkään puolisollesi asiasta. Pitäisikö kenenkään arvostaa sinua ihmisenä? Ihmistä joka on noin epärehellinen noin henkisesti herkällä alueella toiselle.
Hohhoijaa. Etkö sinä jo potkinut minua tarpeeksi muutama sivu takaperin.
En minä hae muiden ihmisten arvostusta tässä. Ihan sama mitä muut ajattelevat. Epärehellinen olen joo puolisolleni ollut asiasta, mutta syynä on ollut oma pelko, ja pelko toisen loukkaamisesta, ja myös toivo siitä, että joskus vetovoima palaisikin. Nyt alan vaan vihdoin tajuta, ettei niin käy.
Tiedän että epärehellisyys tässä on minulta ollut virhe, mutta onko meistä kukaan täydellinen? Muuten en ole epärehellinen ollut, en ole pettänyt tms. vaikka sekin ajatus joskus heikkona hetkenä mielessä on käynyt.
Ap
Ei tuollaisen asian osalta valehtelematta jättäminen vaadi mitää täydellisyyttä. Siihen vetoaminen on lähinnä huvittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalisuuden ylläpito on tärkeää ja se on vähän niin kuin jokaisen omalla vastuulla. Palava intohimo hiipuu nimittäin kaikissa suhteissa. Pitää etsiä niitä juttuja mistä ne kiksit itselle irtoaa ja se vaatii työtä. Ei joku yhdessä keksimällä keksitty roolileikki toimi kuin harvoille ja todella spontaaneille pareille. Katso vaikka aikuisviihdettä ja kokeile eri genrejä. Kyllä sieltä jossain kohtaa tulee vastaan juttuja joiden huomaa toimivan. Mutta jos seksuaalisuus on ollut pitkään telakalla, niin helppo rasti ei ole tuokaan. Alussa voi olla ettei mikään tunnu nappaavan.
Itse olen sieltä löytänyt jalkafetissit, femdomin ja rimjobit. Puoliso löysi kuristamisen ja bondagen. Sitten tietenkin vaihdellaan mitä leikitään. Molemmat HALUAA siis kumppanin nauttivan. Mukana ollaan, vaikkei juttu itselle saa mitään valtavia kiksejä. Toki puolisonkin genrestä alkaa ajan mittaan löytämään asioita mitkä resonoi. Perusseksi palautuu myös paremmalle tasolle, sillä eihän sitä 40-vuotiaana perheellisenä voi joka käänteessä olla ripustamassa toista ketjuista kattoon kellarissa.
Mutta se on tosiaan hirveän sääli, että ihmiset unohtavat seksuaalisuutensa ruuhkavuosien kiireessä. Sen takaisin löytäminen on sitten vaikeaa. Kumppanin vaihto voi toimia hetken aikaa. Se että uusi romeo nyt tulisi panemaan sinua, niin toki siinä on hetken aikaa kipinää. Mutta ei toisen ulkonäöstä tai persoonasta jaksa saada seksuaalisia säväreitä kovin montaa vuotta, jos edes niinkään kauan.
Hienoa jos jotkut saavat kipinän takaisin näillä, tai ylläpidettyä sitä, mutta itseltä se ei ole onnistunut. Yritetty on, eikä seksi meillä koskaan ole täysin loppunut (vaikken saakaan siitä mitään). Pisin kuiva kausi ehkä kuukauden verran... No joo, ei olla mitään kauheen erikoisia ketjuista katosta ripusteluja kokeiltu, mutta kuitenkin kaikkea leluista eri paikkoihin ja asentoihin jne. Ja toisaalta kaikki tuollaiset ketjuviritykset ja s/m-jutut, rimjobit ja kuristamiset, ei kyllä kiehdo mua lainkaan. Ei sitten yhtään.
En tiedä monettako kertaa nyt tämän jo sanon, mutta kaikki eivät tietenkään lue koko ketjua joten sanotaan vielä. Mä en mitenkään, millään keinolla, ole saanut edes ohikiitäväksi sekunniksi intohimoa ja vetovoimaa ja kiihkoa mieheeni takaisin, 7-10 vuoteen.
Intohimoa oli alussa, toki (kun joku ihmetteli miksi olemme menneet yhteen jos en koe miestäni kohtaan vetovoimaa) mutta toisaalta mietin näin jälkeenpäin, oliko se vaan uutuudenviehätys, joka karisi sitten alkuvuosien kuluessa.
Yritän joskus sängyssä ollessamme silmät tiukasti kiinni kuvitella, että mieheni on joku aivan muu. Pääsen välillä lähes kiihottuneeseen tilaan, mutta vain lähes, ja palaudun taas siihen että "en tunne mitään" kun väkisin mielessäni muistan ja tiedän että se on se oma mies siinä petikaverina.
Ehkä hänen vetovoimaansa tiputtaa se, että hän on liian tuttu, liian saatavilla, liian... yksinkertainen. Ei haasta minua missään, ei varsinkaan älyllisesti keskustelujen kautta. En näe tämän suhteen eteen yhtään vaivaa, eikä se edes näytä haittaavan miestäni mitenkään. Toki en ole mikään pirttihirmu, olen miestäni kohtaan ystävällinen ja kohtelias (kuten kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan), en nalkuta enkä huuda hänelle, emme siis riitele ikinä... siihenkään ei ole kipinää... Välillä mietin että voi kun edes riitelisimme, niin olisi edes jotain joka herättäisi intohimoisia tunteita, edes johonkin suuntaan.
Ja joo, en yritä etsiä uutta vakavaa suhdetta. Tajuan kyllä, että voi varmaan olla täysin mahdollista että en koskaan löydä miestä johon koen pysyvästi vetovoimaa. Ja voi olla mahdollista ja jopa todennäköistä, että jos eroan, kadun tätä turvallisuudentunteen menettämistä. Sitä, että vierellä on ihminen johon voi luottaa ja jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tiedän, etteivät ne ole itsestäänselviä asioita. Ja tiedän, että niitä tulisi arvostaa enemmän, kuin nyt arvostan.
Järkipuhe on vaan niin tehotonta, kun haluaisin vielä _tunteakin_ jotain, joka herättelee, kutkuttaa ja saa aistit terävöitymään. Edes hetkittäin. Nyt ei tunnu mitään tuollaista, ikinä, ei edes ohikiitävää hetkeä.
Ap
Kannataisiko mennä yksilöterapiaan? Syy tuohon näyttää olevan sinussa itsessäsi ei miehessäsi.
Miten terapia tässä auttaisi? Onko joku saanut terapiassa vetovoiman ja kiihkon takaisin puolisoonsa, joka tuntuu veljeltä?
Ap
Ainakin se terapia voisi estää sinua joutumasta ojasta allikkoon. Eli toistamasta kaavaa eron jälkeen. Tai sekaantumasta vääriin tyyppeihin. Oletko pohtinut kotoa saamaasi parisuhdemallia? Kuinka paljon se selittää nykyiseen tilanteeseen joutumista?
Se muuten on todettu useissa tutkimuksissa, että se, ettei ikinä riidellä ei todellakaan ole hyvän parisuhteen merkki. Pikemminkin se on merkki siitä, ettei asioista puhuta oikeasti. Kuten olet huomannutkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalisuuden ylläpito on tärkeää ja se on vähän niin kuin jokaisen omalla vastuulla. Palava intohimo hiipuu nimittäin kaikissa suhteissa. Pitää etsiä niitä juttuja mistä ne kiksit itselle irtoaa ja se vaatii työtä. Ei joku yhdessä keksimällä keksitty roolileikki toimi kuin harvoille ja todella spontaaneille pareille. Katso vaikka aikuisviihdettä ja kokeile eri genrejä. Kyllä sieltä jossain kohtaa tulee vastaan juttuja joiden huomaa toimivan. Mutta jos seksuaalisuus on ollut pitkään telakalla, niin helppo rasti ei ole tuokaan. Alussa voi olla ettei mikään tunnu nappaavan.
Itse olen sieltä löytänyt jalkafetissit, femdomin ja rimjobit. Puoliso löysi kuristamisen ja bondagen. Sitten tietenkin vaihdellaan mitä leikitään. Molemmat HALUAA siis kumppanin nauttivan. Mukana ollaan, vaikkei juttu itselle saa mitään valtavia kiksejä. Toki puolisonkin genrestä alkaa ajan mittaan löytämään asioita mitkä resonoi. Perusseksi palautuu myös paremmalle tasolle, sillä eihän sitä 40-vuotiaana perheellisenä voi joka käänteessä olla ripustamassa toista ketjuista kattoon kellarissa.
Mutta se on tosiaan hirveän sääli, että ihmiset unohtavat seksuaalisuutensa ruuhkavuosien kiireessä. Sen takaisin löytäminen on sitten vaikeaa. Kumppanin vaihto voi toimia hetken aikaa. Se että uusi romeo nyt tulisi panemaan sinua, niin toki siinä on hetken aikaa kipinää. Mutta ei toisen ulkonäöstä tai persoonasta jaksa saada seksuaalisia säväreitä kovin montaa vuotta, jos edes niinkään kauan.
Hienoa jos jotkut saavat kipinän takaisin näillä, tai ylläpidettyä sitä, mutta itseltä se ei ole onnistunut. Yritetty on, eikä seksi meillä koskaan ole täysin loppunut (vaikken saakaan siitä mitään). Pisin kuiva kausi ehkä kuukauden verran... No joo, ei olla mitään kauheen erikoisia ketjuista katosta ripusteluja kokeiltu, mutta kuitenkin kaikkea leluista eri paikkoihin ja asentoihin jne. Ja toisaalta kaikki tuollaiset ketjuviritykset ja s/m-jutut, rimjobit ja kuristamiset, ei kyllä kiehdo mua lainkaan. Ei sitten yhtään.
En tiedä monettako kertaa nyt tämän jo sanon, mutta kaikki eivät tietenkään lue koko ketjua joten sanotaan vielä. Mä en mitenkään, millään keinolla, ole saanut edes ohikiitäväksi sekunniksi intohimoa ja vetovoimaa ja kiihkoa mieheeni takaisin, 7-10 vuoteen.
Intohimoa oli alussa, toki (kun joku ihmetteli miksi olemme menneet yhteen jos en koe miestäni kohtaan vetovoimaa) mutta toisaalta mietin näin jälkeenpäin, oliko se vaan uutuudenviehätys, joka karisi sitten alkuvuosien kuluessa.
Yritän joskus sängyssä ollessamme silmät tiukasti kiinni kuvitella, että mieheni on joku aivan muu. Pääsen välillä lähes kiihottuneeseen tilaan, mutta vain lähes, ja palaudun taas siihen että "en tunne mitään" kun väkisin mielessäni muistan ja tiedän että se on se oma mies siinä petikaverina.
Ehkä hänen vetovoimaansa tiputtaa se, että hän on liian tuttu, liian saatavilla, liian... yksinkertainen. Ei haasta minua missään, ei varsinkaan älyllisesti keskustelujen kautta. En näe tämän suhteen eteen yhtään vaivaa, eikä se edes näytä haittaavan miestäni mitenkään. Toki en ole mikään pirttihirmu, olen miestäni kohtaan ystävällinen ja kohtelias (kuten kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan), en nalkuta enkä huuda hänelle, emme siis riitele ikinä... siihenkään ei ole kipinää... Välillä mietin että voi kun edes riitelisimme, niin olisi edes jotain joka herättäisi intohimoisia tunteita, edes johonkin suuntaan.
Ja joo, en yritä etsiä uutta vakavaa suhdetta. Tajuan kyllä, että voi varmaan olla täysin mahdollista että en koskaan löydä miestä johon koen pysyvästi vetovoimaa. Ja voi olla mahdollista ja jopa todennäköistä, että jos eroan, kadun tätä turvallisuudentunteen menettämistä. Sitä, että vierellä on ihminen johon voi luottaa ja jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tiedän, etteivät ne ole itsestäänselviä asioita. Ja tiedän, että niitä tulisi arvostaa enemmän, kuin nyt arvostan.
Järkipuhe on vaan niin tehotonta, kun haluaisin vielä _tunteakin_ jotain, joka herättelee, kutkuttaa ja saa aistit terävöitymään. Edes hetkittäin. Nyt ei tunnu mitään tuollaista, ikinä, ei edes ohikiitävää hetkeä.
Ap
Kannataisiko mennä yksilöterapiaan? Syy tuohon näyttää olevan sinussa itsessäsi ei miehessäsi.
Miten terapia tässä auttaisi? Onko joku saanut terapiassa vetovoiman ja kiihkon takaisin puolisoonsa, joka tuntuu veljeltä?
Ap
Ainakin se terapia voisi estää sinua joutumasta ojasta allikkoon. Eli toistamasta kaavaa eron jälkeen. Tai sekaantumasta vääriin tyyppeihin. Oletko pohtinut kotoa saamaasi parisuhdemallia? Kuinka paljon se selittää nykyiseen tilanteeseen joutumista?
Se muuten on todettu useissa tutkimuksissa, että se, ettei ikinä riidellä ei todellakaan ole hyvän parisuhteen merkki. Pikemminkin se on merkki siitä, ettei asioista puhuta oikeasti. Kuten olet huomannutkin.
Kova on hinta apn puolisolle, noin vuosikymmenen yhdessä epärehellisen valehtelijan kanssa.
Nostot