Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.
Ei pahalla, mutta ymmärrän tavallaan tuona yksinäisen ihmisen ongelman. Ihan varmasti välillä tulee tilanteita, joissa jo ihan käytännön vuoksi tarvitsisi toisen ihmisen apua, edes hetkeksi. Tavaroiden nostaminen esimerkkinä, toinen voisi olla sairastuminen, kolmas esim. hakeminen jostakin jne.
Monet ihmiset eivät tajua, kuinka etuoikeutettuja he ovat sen vuoksi, että ON OLEMASSA joku toinen (aikuinen) ihminen lähellä, joko samassa taloudessa tai muuten läheinen (parisuhde), johon voi turvata erilaisissa tilanteissa. Lisäksi silloin, kun on paha mieli, kaipaa läheisyyttä, kenties turvaa, hoitoa sairaana ym.
Puhettakaan tuosta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulumassa, kuuluko siitä ääni...
Aia outo ajatus, että vain samassa taloudessa oleva kumppani voi olla sellainen läheinen suhde, joka voi näihin tarpeisiin vastata. Monet sinkut ovat hyvin sosiaalisia. Sosiaalisiin turvaverkkoihin, läheisyyteen, emotionaaliseen tukeen ja seksiin ei tarvita tavanomaista parisuhdetta.
Sori nyt vaan, mutta kyllä minä tarvitsen seksiin nimenomaan parisuhteen, kun ei panosuhteet kiihota. Kaikki ei ole samanlaisia eikä myöskään sosiaalisia. Harvalla myöskään on ketään sellaista joka voisi esim tulla kolme kertaa päivässä koiraa lenkittämään ja käydä kaupassa puolestasi jos itse sairastut niin pahasti ettet pysty. Suurin osa kuitenkin käy ihan töissä
Selvä se sitten. Jos olet vakuuttunut, että välttämättä tarvitset parisuhteen elämästä selviytymiseen, sitten teet ratkaisusi sen mukaan ja olet valmis hyväksymään myös ne haittapuolet. Joku toinen ei tätä tarvitse, joten parisuhteelta on myös lupa odottaa enemmän.
En kyllä tarvitse parisuhdetta elämästä selviytymiseen. Mutta jos haluan elämästä mielekästä, niin kyllä, siihen tarvitsen jonkun jonka kanssa voin jakaa arjen. Koiran olen käyttänyt pihalla kipeänäkin. Huonekalujen siirtoon ja lampun asentamiseen olen saanut apua, mutta olen joutunut sitä odottamaan monta kuukautta. Seksiä en kaipaa enkä tarvitse. Mutta olen todella yksinäinen ja kaipaan toista ihmistä ja läheisyyttä. Moni asia olisi helpompaa pariauhteessa. Neuvoni aloittajalle onkin, että kannattaa miettiä kaksi kertaa eroaako, koska se elämä yksin ei välttämättä ole niin kivaa kun voisi ajatella.
Miksi pari pilkun*ussijaa pilaa koko ketjun jankkaamalla jostain aidan seipäästä?
Jep, ja jos ei tarvitse parisuhdetta tehdäkseen elämästä itselleen mielekästä, vaan se on pikemminkin mukavaa ja antoisaa lisäarvoa siihen muun hyvän päälle, tämä antaa varaa vaatia parisuhteelta enemmän. Ei tarvitse tyytyä suhteeseen, josta täytyy noin kovasti pähkäillä, kannattaako se vai ei. Itsenäisyys auttaa myös parisuhteissa, ei vain sinkkuna.
Vaatia mitä enemmän? Vaatijat harvoin pystyvät aitoon vastavuoroisuuteen.
Vaatia enemmän parisuhteen laadulta. Kun elämä on jo hyvää, arki rullaa itsenäisesti ja parisuhde on vain siksi, että siitä saisi nauttia vieläkin enemmän, ei ole kerrassaan mitään syytä huolia suhdetta, joka ei tätä pysty tarjoamaan.
Vaatia mitä parisuhteen laadulta?
Olen eri mutta miten ihmeessä tuota ei ymmärrä? Parisuhteen laadun määrittelee se että onko se paskaa vai onko se jotain sellaista joka tekee elämän paremmaksi kuin yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.
Ei pahalla, mutta ymmärrän tavallaan tuona yksinäisen ihmisen ongelman. Ihan varmasti välillä tulee tilanteita, joissa jo ihan käytännön vuoksi tarvitsisi toisen ihmisen apua, edes hetkeksi. Tavaroiden nostaminen esimerkkinä, toinen voisi olla sairastuminen, kolmas esim. hakeminen jostakin jne.
Monet ihmiset eivät tajua, kuinka etuoikeutettuja he ovat sen vuoksi, että ON OLEMASSA joku toinen (aikuinen) ihminen lähellä, joko samassa taloudessa tai muuten läheinen (parisuhde), johon voi turvata erilaisissa tilanteissa. Lisäksi silloin, kun on paha mieli, kaipaa läheisyyttä, kenties turvaa, hoitoa sairaana ym.
Puhettakaan tuosta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulumassa, kuuluko siitä ääni...
Aia outo ajatus, että vain samassa taloudessa oleva kumppani voi olla sellainen läheinen suhde, joka voi näihin tarpeisiin vastata. Monet sinkut ovat hyvin sosiaalisia. Sosiaalisiin turvaverkkoihin, läheisyyteen, emotionaaliseen tukeen ja seksiin ei tarvita tavanomaista parisuhdetta.
Sori nyt vaan, mutta kyllä minä tarvitsen seksiin nimenomaan parisuhteen, kun ei panosuhteet kiihota. Kaikki ei ole samanlaisia eikä myöskään sosiaalisia. Harvalla myöskään on ketään sellaista joka voisi esim tulla kolme kertaa päivässä koiraa lenkittämään ja käydä kaupassa puolestasi jos itse sairastut niin pahasti ettet pysty. Suurin osa kuitenkin käy ihan töissä
Selvä se sitten. Jos olet vakuuttunut, että välttämättä tarvitset parisuhteen elämästä selviytymiseen, sitten teet ratkaisusi sen mukaan ja olet valmis hyväksymään myös ne haittapuolet. Joku toinen ei tätä tarvitse, joten parisuhteelta on myös lupa odottaa enemmän.
En kyllä tarvitse parisuhdetta elämästä selviytymiseen. Mutta jos haluan elämästä mielekästä, niin kyllä, siihen tarvitsen jonkun jonka kanssa voin jakaa arjen. Koiran olen käyttänyt pihalla kipeänäkin. Huonekalujen siirtoon ja lampun asentamiseen olen saanut apua, mutta olen joutunut sitä odottamaan monta kuukautta. Seksiä en kaipaa enkä tarvitse. Mutta olen todella yksinäinen ja kaipaan toista ihmistä ja läheisyyttä. Moni asia olisi helpompaa pariauhteessa. Neuvoni aloittajalle onkin, että kannattaa miettiä kaksi kertaa eroaako, koska se elämä yksin ei välttämättä ole niin kivaa kun voisi ajatella.
Miksi pari pilkun*ussijaa pilaa koko ketjun jankkaamalla jostain aidan seipäästä?
Jep, ja jos ei tarvitse parisuhdetta tehdäkseen elämästä itselleen mielekästä, vaan se on pikemminkin mukavaa ja antoisaa lisäarvoa siihen muun hyvän päälle, tämä antaa varaa vaatia parisuhteelta enemmän. Ei tarvitse tyytyä suhteeseen, josta täytyy noin kovasti pähkäillä, kannattaako se vai ei. Itsenäisyys auttaa myös parisuhteissa, ei vain sinkkuna.
Vaatia mitä enemmän? Vaatijat harvoin pystyvät aitoon vastavuoroisuuteen.
Vaatia enemmän parisuhteen laadulta. Kun elämä on jo hyvää, arki rullaa itsenäisesti ja parisuhde on vain siksi, että siitä saisi nauttia vieläkin enemmän, ei ole kerrassaan mitään syytä huolia suhdetta, joka ei tätä pysty tarjoamaan.
Vaatia mitä parisuhteen laadulta?
Siis on varaa vaatia, että parisuhteen laatu on hyvä eikä esimerkiksi huono tai välttävä. Vai oliko jokin asia erityisesti epäselvä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.
Ei pahalla, mutta ymmärrän tavallaan tuona yksinäisen ihmisen ongelman. Ihan varmasti välillä tulee tilanteita, joissa jo ihan käytännön vuoksi tarvitsisi toisen ihmisen apua, edes hetkeksi. Tavaroiden nostaminen esimerkkinä, toinen voisi olla sairastuminen, kolmas esim. hakeminen jostakin jne.
Monet ihmiset eivät tajua, kuinka etuoikeutettuja he ovat sen vuoksi, että ON OLEMASSA joku toinen (aikuinen) ihminen lähellä, joko samassa taloudessa tai muuten läheinen (parisuhde), johon voi turvata erilaisissa tilanteissa. Lisäksi silloin, kun on paha mieli, kaipaa läheisyyttä, kenties turvaa, hoitoa sairaana ym.
Puhettakaan tuosta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulumassa, kuuluko siitä ääni...
Aia outo ajatus, että vain samassa taloudessa oleva kumppani voi olla sellainen läheinen suhde, joka voi näihin tarpeisiin vastata. Monet sinkut ovat hyvin sosiaalisia. Sosiaalisiin turvaverkkoihin, läheisyyteen, emotionaaliseen tukeen ja seksiin ei tarvita tavanomaista parisuhdetta.
Sori nyt vaan, mutta kyllä minä tarvitsen seksiin nimenomaan parisuhteen, kun ei panosuhteet kiihota. Kaikki ei ole samanlaisia eikä myöskään sosiaalisia. Harvalla myöskään on ketään sellaista joka voisi esim tulla kolme kertaa päivässä koiraa lenkittämään ja käydä kaupassa puolestasi jos itse sairastut niin pahasti ettet pysty. Suurin osa kuitenkin käy ihan töissä
Selvä se sitten. Jos olet vakuuttunut, että välttämättä tarvitset parisuhteen elämästä selviytymiseen, sitten teet ratkaisusi sen mukaan ja olet valmis hyväksymään myös ne haittapuolet. Joku toinen ei tätä tarvitse, joten parisuhteelta on myös lupa odottaa enemmän.
En kyllä tarvitse parisuhdetta elämästä selviytymiseen. Mutta jos haluan elämästä mielekästä, niin kyllä, siihen tarvitsen jonkun jonka kanssa voin jakaa arjen. Koiran olen käyttänyt pihalla kipeänäkin. Huonekalujen siirtoon ja lampun asentamiseen olen saanut apua, mutta olen joutunut sitä odottamaan monta kuukautta. Seksiä en kaipaa enkä tarvitse. Mutta olen todella yksinäinen ja kaipaan toista ihmistä ja läheisyyttä. Moni asia olisi helpompaa pariauhteessa. Neuvoni aloittajalle onkin, että kannattaa miettiä kaksi kertaa eroaako, koska se elämä yksin ei välttämättä ole niin kivaa kun voisi ajatella.
Miksi pari pilkun*ussijaa pilaa koko ketjun jankkaamalla jostain aidan seipäästä?
Jep, ja jos ei tarvitse parisuhdetta tehdäkseen elämästä itselleen mielekästä, vaan se on pikemminkin mukavaa ja antoisaa lisäarvoa siihen muun hyvän päälle, tämä antaa varaa vaatia parisuhteelta enemmän. Ei tarvitse tyytyä suhteeseen, josta täytyy noin kovasti pähkäillä, kannattaako se vai ei. Itsenäisyys auttaa myös parisuhteissa, ei vain sinkkuna.
Vaatia mitä enemmän? Vaatijat harvoin pystyvät aitoon vastavuoroisuuteen.
Vaatia enemmän parisuhteen laadulta. Kun elämä on jo hyvää, arki rullaa itsenäisesti ja parisuhde on vain siksi, että siitä saisi nauttia vieläkin enemmän, ei ole kerrassaan mitään syytä huolia suhdetta, joka ei tätä pysty tarjoamaan.
Vaatia mitä parisuhteen laadulta?
Olen eri mutta miten ihmeessä tuota ei ymmärrä? Parisuhteen laadun määrittelee se että onko se paskaa vai onko se jotain sellaista joka tekee elämän paremmaksi kuin yksin.
Karkkikauppa siis. Jepjep. Ei ihme että lasten ja nuorten pahoinvointi lisääntyy. Syynä epävakaat haihattelijat.
Siis todellakin parisuhteen täytyy tehdä elämästäni parempaa kuin mitä se muuten olisi.
Tämähän on aivan MINIMIvaatimus parisuhteelle.
Miksi ihmeessä kukaan tyytyisi vähempään?!
Vierailija kirjoitti:
Siis todellakin parisuhteen täytyy tehdä elämästäni parempaa kuin mitä se muuten olisi.
Tämähän on aivan MINIMIvaatimus parisuhteelle.
Miksi ihmeessä kukaan tyytyisi vähempään?!
Tietenkin. Mutta mitä se on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Kun hyvä mies ajetaan ulos perheestä hänestä tulee sekopää tai häntäheikki. Te luotte heidät.
Voi olla niinkin mutta yleensä ne on kyllä olleet sellaisia sitoutumiseen kykenemättömiä peter pan tyyppisiä ikisinkkuja tai väkivaltaisia tai muuten vaan niin vaikeita ettei kukaan naisen kauaa katso
Kaikki tuntuvat kuvittelevan, että se 40+ mies saa heti uuden jonkun nuoren kauniin 30v naisen. Miksi joku nuori kaunis 30v nainen haluaisi väkisin jonkun 10v vanhemman, lapset tehneen miehen ja ryhtyisi johonkin uusioperhepainajaiseen kun lapsettomia ikätoverimiehiä on pilvin pimein? Mahtaa olla varsinaisia alfauroksia nää teidän miehet
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdota miehellesi avointa suhdetta. Ainakin kokeiluksi vähän aikaa. Sillähän se selviää miltä tuntuu olla vieraiden kanssa. Tietysti riskinä se että mies innostuu liikaa ja sinä muutat mieltä kun huomaat että miehellä on ottajia. Mutta sitten on mahdollista vielä innostua omasta miehestä uudelleen. Ja huomaa siinä jos käy toisinkinpäin eli ei halua enää parisuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntuvat kuvittelevan, että se 40+ mies saa heti uuden jonkun nuoren kauniin 30v naisen. Miksi joku nuori kaunis 30v nainen haluaisi väkisin jonkun 10v vanhemman, lapset tehneen miehen ja ryhtyisi johonkin uusioperhepainajaiseen kun lapsettomia ikätoverimiehiä on pilvin pimein? Mahtaa olla varsinaisia alfauroksia nää teidän miehet
Naiset ajattelevat omasta miehestään paljon positiivisemmin, kuin kukaan muu nainen. Jos 40-vuotias mies jäisi sinkuksi, niin tilanne olisi hyvin toivoton naisten suhteen ilman poikkeuksellisen hyvää ulkonäköä tai varallisuutta. Tosin sama se on minkä ikäisissä miehissä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehdota miehellesi avointa suhdetta. Ainakin kokeiluksi vähän aikaa. Sillähän se selviää miltä tuntuu olla vieraiden kanssa. Tietysti riskinä se että mies innostuu liikaa ja sinä muutat mieltä kun huomaat että miehellä on ottajia. Mutta sitten on mahdollista vielä innostua omasta miehestä uudelleen. Ja huomaa siinä jos käy toisinkinpäin eli ei halua enää parisuhdetta.
Avoin suhde hyödyttää aina vain naista. Mies ei välttämättä saa edes yhdeksi yöksi sänkyyn ketään sinä aikana, kun naisella on 15 uutta kumppania.
Pari kommenttia on antanut taas uutta näkökulmaa ja mietittävää, kiitos. Ensinnäkin se, että olenko mielummin tässä suhteessa kuin yksin. Nyt sanoisin, että olisin mielummin jopa yksin, mutta toisaalta ei kai tätä varmaksi voi sanoa, ennenkuin olisin yksin sen pidemmän ajan? Mutta äkkiseltään minua ei pelota yksinasumisessa mikään, ei yksin tehtävät kotityöt, eikä taloudellinen puoli. Mulla on töitä, ystäviä, harrastuksia iltaisin ja lapset (joista kaksi jo aikuisia mutta silti), joten en tiedä kärsisinkö yksinäisyydestäkään hiljaisessa kodissa... Vaikea sanoa etukäteen.
Arvostan kyllä sitä tiettyä turvallisuudentunnetta, että joku/mies on kotona, vaikkemme tekisi yhdessä mitään vaan kumpikin puuhailee omiaan... Että sitä ehkä ikävöisin. Toisaalta, eri aikaan jo muutenkin olemme esim. tottuneet menemään nukkumaan ja heräämään, koska vuorotyöt... Useina päivinä en välttämättä näekään miestäni, kun toinen on jo lähtenyt töihin kun toinen tulee, ja päinvastoin. Myöskään siis yksin nukkuminen ei ole ongelma, itseasiassa sekin päin vastoin, heräilen miehen kuorsaamiseen ja öisiin vessakäynteihin jne joten olen miettinyt tämänkin takia esim. erillään nukkumista.
Ja toinen kysymys, mikä pisti miettimään, että mitä kaipaan parisuhteelta. Tämä on vaikea kysymys. Osaan tehdä itse pikkuremontteja, viedä autoni huoltoon, katsastukseen ja renkaanvaihtoon. Jos olen kipeä, ei mies minua hoivaa enkä hoivaa kaipaakaan, osaan itse raahautua särkylääkettä hakemaan. Ja jos olisin niin huonossa kunnossa etten pystyisi, olisin varmaan sairaalassa? Kaipaan ehkä apua arjen askareihin, esim. juurikin huonekalujen siirtoon... Mutta harvoinhan niitä tulee siirreltyä ja onko se syy parisuhteessa pysymiseen...
Ajattelin nyt, että ehkä läväytän miehelleni rehellisesti suoraan tämän, etten koe seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan, ja että tuskin se siitä koskaan kohenee, eli tavallaan pallo on hänellä, kestääkö hän parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei tunne seksuaalista vetoa häneen vai ei. En vaan tiedä miten tämän kauniisti sanoisi, koska en todella halua loukata miestäni, ja rakastan miestäni oikeasti, vaikkakin sisaruksellisesti. Muttei se ole vähää sekään rakkaus, sisaruksieni puolesta antaisin vaikka henkeni.
Voi kun saisin pitää mieheni ystävänä, ihan oikeana sellaisena. Tulisi välillä luokseni katsomaan sohvalle leffaa kanssani. Tai kahville höpisemään kuulumisensa. Epäilen kyllä, ettei ainakaan heti kovin pian mahdollisen eron jälkeen olisi mahdollista, tuskin kestäisi nähdä minua.. Mutta ehkä jonkun ajan päästä, kun haavat olisi parantuneet...?
Mitä mieltä näistä suunnitelmista?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset eroaa tilastojen mukaan eniten n. nelikymppisinä. Pelkästään avioeroja tuhansia vuodessa ja päälle avoerot. Kyllä niitä vapaita miehiä on kokoajan ja sekä tulee että lähtee "markkinoilta". Ei ole niin, että "kaikki hyvät on jo varattu". Kuka vaan voi olla huomenna vapaa. Eli typerää ajattelau, ettei ketään voisi enää löytää 40+ iässä.
Toki jos ei ole pitänyt itsestään huolta ja ylipainoa löytyy +20kg, niin sitten ymmärrän huolen ja ihan voi syyttää itseään. Muussa tapauksessa ei mitään huolta.
Kiinnostava ketju ainakin alussa ennen jankkaajia.
On ihan mahdollista, että naiset tylsistyvät hormonalisesti pitkissä suhteissa. Mikä avuksi?
Miten saada elämään intoa ja kipinää? Jos suhteeseen jää, koska se on ihan hyvä, mutta mistä kipinän ja intohimon sitten saa?
Ihmettelen myös, miksi miehet jäävät näihin suhteisiin. Miten heille riittää intohimoton elämä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pari kommenttia on antanut taas uutta näkökulmaa ja mietittävää, kiitos. Ensinnäkin se, että olenko mielummin tässä suhteessa kuin yksin. Nyt sanoisin, että olisin mielummin jopa yksin, mutta toisaalta ei kai tätä varmaksi voi sanoa, ennenkuin olisin yksin sen pidemmän ajan? Mutta äkkiseltään minua ei pelota yksinasumisessa mikään, ei yksin tehtävät kotityöt, eikä taloudellinen puoli. Mulla on töitä, ystäviä, harrastuksia iltaisin ja lapset (joista kaksi jo aikuisia mutta silti), joten en tiedä kärsisinkö yksinäisyydestäkään hiljaisessa kodissa... Vaikea sanoa etukäteen.
Arvostan kyllä sitä tiettyä turvallisuudentunnetta, että joku/mies on kotona, vaikkemme tekisi yhdessä mitään vaan kumpikin puuhailee omiaan... Että sitä ehkä ikävöisin. Toisaalta, eri aikaan jo muutenkin olemme esim. tottuneet menemään nukkumaan ja heräämään, koska vuorotyöt... Useina päivinä en välttämättä näekään miestäni, kun toinen on jo lähtenyt töihin kun toinen tulee, ja päinvastoin. Myöskään siis yksin nukkuminen ei ole ongelma, itseasiassa sekin päin vastoin, heräilen miehen kuorsaamiseen ja öisiin vessakäynteihin jne joten olen miettinyt tämänkin takia esim. erillään nukkumista.
Ja toinen kysymys, mikä pisti miettimään, että mitä kaipaan parisuhteelta. Tämä on vaikea kysymys. Osaan tehdä itse pikkuremontteja, viedä autoni huoltoon, katsastukseen ja renkaanvaihtoon. Jos olen kipeä, ei mies minua hoivaa enkä hoivaa kaipaakaan, osaan itse raahautua särkylääkettä hakemaan. Ja jos olisin niin huonossa kunnossa etten pystyisi, olisin varmaan sairaalassa? Kaipaan ehkä apua arjen askareihin, esim. juurikin huonekalujen siirtoon... Mutta harvoinhan niitä tulee siirreltyä ja onko se syy parisuhteessa pysymiseen...
Ajattelin nyt, että ehkä läväytän miehelleni rehellisesti suoraan tämän, etten koe seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan, ja että tuskin se siitä koskaan kohenee, eli tavallaan pallo on hänellä, kestääkö hän parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei tunne seksuaalista vetoa häneen vai ei. En vaan tiedä miten tämän kauniisti sanoisi, koska en todella halua loukata miestäni, ja rakastan miestäni oikeasti, vaikkakin sisaruksellisesti. Muttei se ole vähää sekään rakkaus, sisaruksieni puolesta antaisin vaikka henkeni.
Voi kun saisin pitää mieheni ystävänä, ihan oikeana sellaisena. Tulisi välillä luokseni katsomaan sohvalle leffaa kanssani. Tai kahville höpisemään kuulumisensa. Epäilen kyllä, ettei ainakaan heti kovin pian mahdollisen eron jälkeen olisi mahdollista, tuskin kestäisi nähdä minua.. Mutta ehkä jonkun ajan päästä, kun haavat olisi parantuneet...?
Mitä mieltä näistä suunnitelmista?
Ap
Ystävyys ei välttämättä tule onnistumaan. Tuo leffajutuista unelmointi on sinänsä mielenkiintoinen logiikka, eli haluat kontrolloida että hän ei vaan pääse elämään omaa elämäänsä täysin ilman sinua. Hyväksy se. Kaikkea ei voi aina saada. Varaudu myös että lapsesi saattavat reagoida eikä positiivisesti sinua kohtaan.
Täällä yksi intohimoja (vaimossa) herättämätön mies lisää. Tässä sitä vaan odotellaan, koska vaimo tekee ratkaisunsa ja häipyy kutkuttavamman miehen mukaan tai tekee syrjähypyn, jolloin lähtijä olen minä. Ei mikään hirmu mukava olotila tämäkään, mutta otetaan mitä eteen tulee.
"Ajattelin nyt, että ehkä läväytän miehelleni rehellisesti suoraan tämän, etten koe seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan, ja että tuskin se siitä koskaan kohenee, eli tavallaan pallo on hänellä, kestääkö hän parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei tunne seksuaalista vetoa häneen vai ei."
Onpa reilua. Jätä miehen päätettäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostava ketju ainakin alussa ennen jankkaajia.
On ihan mahdollista, että naiset tylsistyvät hormonalisesti pitkissä suhteissa. Mikä avuksi?
Miten saada elämään intoa ja kipinää? Jos suhteeseen jää, koska se on ihan hyvä, mutta mistä kipinän ja intohimon sitten saa?
Ihmettelen myös, miksi miehet jäävät näihin suhteisiin. Miten heille riittää intohimoton elämä?
Kipinän ja intohimon löydät Tinderistä, kuten muutkin ikäisesi naiset. Sieltä löytyy nuoria alle 30-vuotiaita miehiä. joiden kanssa pääset harrastamaan seksiä lähes loppuelämäsi ajan. Ilman parisuhdetta, joka tuo tylsyyden.
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi intohimoja (vaimossa) herättämätön mies lisää. Tässä sitä vaan odotellaan, koska vaimo tekee ratkaisunsa ja häipyy kutkuttavamman miehen mukaan tai tekee syrjähypyn, jolloin lähtijä olen minä. Ei mikään hirmu mukava olotila tämäkään, mutta otetaan mitä eteen tulee.
Miksi olet passiivinen odottaja etkä tee mitään?
Ap toivoisi puolisoltaa ilmeisesti seksuaalista jännitettä, kjeskusteluita, kiinnostumista hänestä, vetovoimaa. Pystyisitkö itse lisäämään näistä mitään, parantamaan itseäsi ja käyttäytymistäsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari kommenttia on antanut taas uutta näkökulmaa ja mietittävää, kiitos. Ensinnäkin se, että olenko mielummin tässä suhteessa kuin yksin. Nyt sanoisin, että olisin mielummin jopa yksin, mutta toisaalta ei kai tätä varmaksi voi sanoa, ennenkuin olisin yksin sen pidemmän ajan? Mutta äkkiseltään minua ei pelota yksinasumisessa mikään, ei yksin tehtävät kotityöt, eikä taloudellinen puoli. Mulla on töitä, ystäviä, harrastuksia iltaisin ja lapset (joista kaksi jo aikuisia mutta silti), joten en tiedä kärsisinkö yksinäisyydestäkään hiljaisessa kodissa... Vaikea sanoa etukäteen.
Arvostan kyllä sitä tiettyä turvallisuudentunnetta, että joku/mies on kotona, vaikkemme tekisi yhdessä mitään vaan kumpikin puuhailee omiaan... Että sitä ehkä ikävöisin. Toisaalta, eri aikaan jo muutenkin olemme esim. tottuneet menemään nukkumaan ja heräämään, koska vuorotyöt... Useina päivinä en välttämättä näekään miestäni, kun toinen on jo lähtenyt töihin kun toinen tulee, ja päinvastoin. Myöskään siis yksin nukkuminen ei ole ongelma, itseasiassa sekin päin vastoin, heräilen miehen kuorsaamiseen ja öisiin vessakäynteihin jne joten olen miettinyt tämänkin takia esim. erillään nukkumista.
Ja toinen kysymys, mikä pisti miettimään, että mitä kaipaan parisuhteelta. Tämä on vaikea kysymys. Osaan tehdä itse pikkuremontteja, viedä autoni huoltoon, katsastukseen ja renkaanvaihtoon. Jos olen kipeä, ei mies minua hoivaa enkä hoivaa kaipaakaan, osaan itse raahautua särkylääkettä hakemaan. Ja jos olisin niin huonossa kunnossa etten pystyisi, olisin varmaan sairaalassa? Kaipaan ehkä apua arjen askareihin, esim. juurikin huonekalujen siirtoon... Mutta harvoinhan niitä tulee siirreltyä ja onko se syy parisuhteessa pysymiseen...
Ajattelin nyt, että ehkä läväytän miehelleni rehellisesti suoraan tämän, etten koe seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan, ja että tuskin se siitä koskaan kohenee, eli tavallaan pallo on hänellä, kestääkö hän parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei tunne seksuaalista vetoa häneen vai ei. En vaan tiedä miten tämän kauniisti sanoisi, koska en todella halua loukata miestäni, ja rakastan miestäni oikeasti, vaikkakin sisaruksellisesti. Muttei se ole vähää sekään rakkaus, sisaruksieni puolesta antaisin vaikka henkeni.
Voi kun saisin pitää mieheni ystävänä, ihan oikeana sellaisena. Tulisi välillä luokseni katsomaan sohvalle leffaa kanssani. Tai kahville höpisemään kuulumisensa. Epäilen kyllä, ettei ainakaan heti kovin pian mahdollisen eron jälkeen olisi mahdollista, tuskin kestäisi nähdä minua.. Mutta ehkä jonkun ajan päästä, kun haavat olisi parantuneet...?
Mitä mieltä näistä suunnitelmista?
Ap
Ystävyys ei välttämättä tule onnistumaan. Tuo leffajutuista unelmointi on sinänsä mielenkiintoinen logiikka, eli haluat kontrolloida että hän ei vaan pääse elämään omaa elämäänsä täysin ilman sinua. Hyväksy se. Kaikkea ei voi aina saada. Varaudu myös että lapsesi saattavat reagoida eikä positiivisesti sinua kohtaan.
En minä halua kontrolloida miestäni. Itseasiassa ajattelen, että olisi ihanaa jos hän esim. löytäisi fiksun ja kivan naisen, joka haluaisi häntä ja olisivat onnellisia. Rakastan miestäni kuten veljeä, joten toki oikeasti haluan hänelle hyvää ja hyvän kumppanin ja onnellisuutta.
On vain tietenkin raastava ajatus, että ei enää olisi mitään itselle (veljellisesti) rakkaan ihmisen elämässä, tai ettei enää ikinä kuulisi hänestä mitään. Raastaa samalla lailla kun ajatus siitä, etten enää koskaan näkisi tai kuulisi omista oikeista sisaruksistani mitään, jotka ovat minulle rakkaita. Enkä minä silti heitäkään yritä kontrolloida.
Ap
Vaatia mitä parisuhteen laadulta?