Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Miehen pahin virhe on olla hyvä ihminen. Nainen kyllästyy tällöin. Olen itse superkiltti ja vastuuntuntoinen, mutta järjestän välillä tietoisesti vähän jännitystä naiselle elämään. Näin on suhde ja seksi toiminut 30 vuotta.
Aina kun tilaisuus tulee, kannattaa korostaa miten nuoret, kauniit naiset ovat kiinnostuneita. Kerron aina puolisolleni kun minulla synkkaa hyvin jonkun nuoremman naisen kanssa. Puhun hänestä paljon. Ikäänkuin parikymppiset fitness-blondit kaappaisivat minut heti jos hän herpaantuu. Naiset pitävät miehistä, joista pitävät muutkin naiset.
Välillä täytyy antaa vaikutelma, että saattaisi olla jossain tilanteessa vaarallinen, arvaamaton ja ehkä täysin vastuuntunnoton.
Naurettavaa, mutta täysin totta.
Mulla on ollut tällainen mies, joka yritti pitää mua koko ajan varpaillaan kertomalla miten suosittu on kauniiden nuorten naisten keskuudessa jne. Totta, että jonkin aikaa aina yritin tulla vaan paremmaksi, olla kauniimpi, mielenkiintoisempi ja kaikessa miellyttää miestä enemmän. Mutta se oli hirveän raskasta. Sitten kun tapasin miehen joka rakastui minuun ihan sellaisena kuin olin, se oli menoa. Hän aina toimi juuri päinvastoin tässä asiassa. Teki asiat niin että mulla olisi turvallinen olo eikä mistään synny epätietoisuutta. Kun tajusin millainen on turvallinen parisuhde, en ikinä enää voisi vaihtaa aiempaan elämään.
Silloin ajattelin, että ex ei halua minua ja ajattelin eron olevan hänellekin palvelus että pääsee niiden kauniiden nuorten naisten pariin. Myöhemmin tajusin että kyse ei ihan ollut tästä, vaan tarkoitus oli madaltaa itsetuntoani, koska hän pelkäsi että lähden. No se toimi täysin päinvastoin. Hän on yksin edelleen, ei ole paljoa niitä kauniita nuorikoita näkynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku kyseli muutamaan otteeseen, olenko kommentoinut enää mitään.
No en hetkeen, luen kyllä, mutta näissä kommenteissa menty jo niin pitkälle sivuraiteille, ja kommentoijat väittelee keskenään, ettei mulla ole oikein mitään sanottavaa enää.
Joku aiemmin kertoi kauhuskenaarion uusperhe-elämästä, mutta sellaista ei tulisi vaikka eroaisinkin: kun tosiaan nuorin enää kotona ja hänkin jo liki täysikää. Enkä tuskin muuttaisi enää yhteen kenenkään kanssa, tuskin haluaisin edes vakavaa suhdetta.
Mieheni seurassa voin olla oma itseni, sitä kyllä arvostan, ja yleisesti meillä on rauhallista ja mukavaa, tänäänkin tuossa katsottiin uutiset yhdessä ja löhöttiin sohvalla vierekkäin. Mutta ei meillä mitään syvällisiä keskusteluja käydä. Pussattiin ennen nukkumaanmenoa, mutta ei siinä mitään tunnetta ollut, sama kuin olisi pussannut itseään käteen tms.
Ja kyllä, arvostanhan minä tätä helppoutta ja että koti ei ole tyhjä ja mies kyllä tyhjentää esim. ne hajulukot mistä joku jotain kyseli, ja arvostan sitä kyllä. Vaikka 0saisin kyllä itsekin.
Joskus vaan kaipaisin niin kovasti vielä sitä tunnetta, että esim. seks in aikana oikeasti tuntisin himoa ja vetovoimaa, vuosikausiin en ole tuntenut mitään, ja kyllä on aiheesta puhuttu ja kokeiltu uusia juttuja, muttei mieheni vaan sytytä, ei tippaakaan. Miehelle olen sanonut olevani aseksuaali, kun enhän minä nyt voi suoraan sanoa että en vaan syty hänestä enää, kun hän on liian tuttu!
Mutta niin, ehkä on typerää haihattelua moista tunnetta ikävöidä. Tarvinnee keksiä muuta ajateltavaa, ja yrittää reissata yksin enemmän.
Joku sanoi että viikon jälkeen jo ikävöi miestä, että reissut yksin tekee siksikin hyvää, mutta minä en kyllä allekirjoita, olen ollut viikon reissussa enkä miestäni ikävöinyt kertaakaan, vaikka toki omaan kotiin oli kiva reissusta tulla.
Ap
Kylmyys huokuu sinusta. Oikea jääkalikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Kuten aiemmassa kommentissa kirjoitin, seksi ilman rakastumista alkaa jossain vaiheessa tuntumaan tyhjältä. Olen itseasiassa yllättynyt miten hyvältä se nytkin tuntuu. Olen kyllä aina pystynyt tunteettomaan seksiin, mutta aiemmin se on jäänyt aina yhteen tai kahteen kertaan. Sitten alkaa joko kehittyä tunteita tai kiinnostus lopahtaa. Nyt olen ollut vähän kahden vaiheilla kummin tässä käy. En kuitenkaan näe pidemmän päälle todennäköisenä, että tilanne jatkuisi omalta osaltani näin.
Muuhun ottamatta kantaa. Minun tuttavapiirissäni on kyllä eronneissa valtaosa löytänyt uuden puolison, eikä suinkaan niin, että mies löytää aina ensin. Ei se nyt ihan niinkään mene, että 5-kymppinen mies löytää sormia napsauttamalla sen kolmikymppisen naisen ja perustaa perheen. Tasan yhden tällaisen tiedän. Oman ikäistään seuraa ovat löytäneet sekä miehet ett naiset. Onkohan tästä jotain tutkimustietoa, vai miksi oletus monella on, että mies löytää heti uuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Kuten aiemmassa kommentissa kirjoitin, seksi ilman rakastumista alkaa jossain vaiheessa tuntumaan tyhjältä. Olen itseasiassa yllättynyt miten hyvältä se nytkin tuntuu. Olen kyllä aina pystynyt tunteettomaan seksiin, mutta aiemmin se on jäänyt aina yhteen tai kahteen kertaan. Sitten alkaa joko kehittyä tunteita tai kiinnostus lopahtaa. Nyt olen ollut vähän kahden vaiheilla kummin tässä käy. En kuitenkaan näe pidemmän päälle todennäköisenä, että tilanne jatkuisi omalta osaltani näin.
Voi olla, että sinulla on vielä pitkä kakku edessäsi noita tunteettomia seksisuhteita. Mutta selvästi saat niistä iloa, joten sinuna jatkaisin kyllä samalla linjalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muuhun ottamatta kantaa. Minun tuttavapiirissäni on kyllä eronneissa valtaosa löytänyt uuden puolison, eikä suinkaan niin, että mies löytää aina ensin. Ei se nyt ihan niinkään mene, että 5-kymppinen mies löytää sormia napsauttamalla sen kolmikymppisen naisen ja perustaa perheen. Tasan yhden tällaisen tiedän. Oman ikäistään seuraa ovat löytäneet sekä miehet ett naiset. Onkohan tästä jotain tutkimustietoa, vai miksi oletus monella on, että mies löytää heti uuden.
Olen itse 36-vuotias, enkä ole kumppanini jälkeen (ero 2017) löytänyt yhtäkään oman ikäistäni naista. Eli pidän kyllä hyvin epätodennäköisenä, että löytäisi ihan tavallinen viisikymppinenkään minun ikäistäni naista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kyseli muutamaan otteeseen, olenko kommentoinut enää mitään.
No en hetkeen, luen kyllä, mutta näissä kommenteissa menty jo niin pitkälle sivuraiteille, ja kommentoijat väittelee keskenään, ettei mulla ole oikein mitään sanottavaa enää.
Joku aiemmin kertoi kauhuskenaarion uusperhe-elämästä, mutta sellaista ei tulisi vaikka eroaisinkin: kun tosiaan nuorin enää kotona ja hänkin jo liki täysikää. Enkä tuskin muuttaisi enää yhteen kenenkään kanssa, tuskin haluaisin edes vakavaa suhdetta.
Mieheni seurassa voin olla oma itseni, sitä kyllä arvostan, ja yleisesti meillä on rauhallista ja mukavaa, tänäänkin tuossa katsottiin uutiset yhdessä ja löhöttiin sohvalla vierekkäin. Mutta ei meillä mitään syvällisiä keskusteluja käydä. Pussattiin ennen nukkumaanmenoa, mutta ei siinä mitään tunnetta ollut, sama kuin olisi pussannut itseään käteen tms.
Ja kyllä, arvostanhan minä tätä helppoutta ja että koti ei ole tyhjä ja mies kyllä tyhjentää esim. ne hajulukot mistä joku jotain kyseli, ja arvostan sitä kyllä. Vaikka 0saisin kyllä itsekin.
Joskus vaan kaipaisin niin kovasti vielä sitä tunnetta, että esim. seks in aikana oikeasti tuntisin himoa ja vetovoimaa, vuosikausiin en ole tuntenut mitään, ja kyllä on aiheesta puhuttu ja kokeiltu uusia juttuja, muttei mieheni vaan sytytä, ei tippaakaan. Miehelle olen sanonut olevani aseksuaali, kun enhän minä nyt voi suoraan sanoa että en vaan syty hänestä enää, kun hän on liian tuttu!
Mutta niin, ehkä on typerää haihattelua moista tunnetta ikävöidä. Tarvinnee keksiä muuta ajateltavaa, ja yrittää reissata yksin enemmän.
Joku sanoi että viikon jälkeen jo ikävöi miestä, että reissut yksin tekee siksikin hyvää, mutta minä en kyllä allekirjoita, olen ollut viikon reissussa enkä miestäni ikävöinyt kertaakaan, vaikka toki omaan kotiin oli kiva reissusta tulla.
Ap
Kylmyys huokuu sinusta. Oikea jääkalikka.
No ainakin apn tekstien perusteella miehen kannattaisi ottaa ero. Mutta ai niin eihän sellainen nyt käy vaan palstalla kuorossa haukuttaisiin mies täydeksi siaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Ihminen on psykofyysinen olento. Seksuaalisuus on harvoilla irrallaan tunteista. Monogaamisuus on normaalia, lähtökohta. En vastusta avoimia suhteita vaikka itse en sellaista halua. Ainoa mikä avoimiin suhteisiin liittyvässä keskustelussa häiritsee on niiden kannattajien ylimielisyys ja joskus suoranainen halveksunta normaaleja kohtaan.
Ymmärsin, että tässä sinun kuviossasi ei ole tunteita? Eikä niitä myöskään voi tietenkään tulla.
Tuo ei ollut minun kommenttini, vaan joku sivusta joka unohti ilmeisesti mainita olevansa eri kirjoittaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Kuten aiemmassa kommentissa kirjoitin, seksi ilman rakastumista alkaa jossain vaiheessa tuntumaan tyhjältä. Olen itseasiassa yllättynyt miten hyvältä se nytkin tuntuu. Olen kyllä aina pystynyt tunteettomaan seksiin, mutta aiemmin se on jäänyt aina yhteen tai kahteen kertaan. Sitten alkaa joko kehittyä tunteita tai kiinnostus lopahtaa. Nyt olen ollut vähän kahden vaiheilla kummin tässä käy. En kuitenkaan näe pidemmän päälle todennäköisenä, että tilanne jatkuisi omalta osaltani näin.
Voi olla, että sinulla on vielä pitkä kakku edessäsi noita tunteettomia seksisuhteita. Mutta selvästi saat niistä iloa, joten sinuna jatkaisin kyllä samalla linjalla.
En pidä tätä todennäköisenä, kyllä niitä tuntevia on ainakin tähän mennessä ollut tarjolla ihan riittävästi. En vaan itse ole aiemman sydänsurun jäljiltä valmis ja olen tietoisesti tässä vaiheessa välttänyt antamasta kenellekään vakavaa suhdetta etsivälle vääriä signaaleja. Jos tämä suhde loppuu, niin en näe itseäni etsimässä toista seksisuhdetta tilalle, vaan käsittelen sydänsuruni loppuun yksin ja aloitan seuraavan jutun vasta siinä vaiheessa kun olen valmis antamaan syvemmälle jutulle mahdollisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Kuten aiemmassa kommentissa kirjoitin, seksi ilman rakastumista alkaa jossain vaiheessa tuntumaan tyhjältä. Olen itseasiassa yllättynyt miten hyvältä se nytkin tuntuu. Olen kyllä aina pystynyt tunteettomaan seksiin, mutta aiemmin se on jäänyt aina yhteen tai kahteen kertaan. Sitten alkaa joko kehittyä tunteita tai kiinnostus lopahtaa. Nyt olen ollut vähän kahden vaiheilla kummin tässä käy. En kuitenkaan näe pidemmän päälle todennäköisenä, että tilanne jatkuisi omalta osaltani näin.
Voi olla, että sinulla on vielä pitkä kakku edessäsi noita tunteettomia seksisuhteita. Mutta selvästi saat niistä iloa, joten sinuna jatkaisin kyllä samalla linjalla.
En pidä tätä todennäköisenä, kyllä niitä tuntevia on ainakin tähän mennessä ollut tarjolla ihan riittävästi. En vaan itse ole aiemman sydänsurun jäljiltä valmis ja olen tietoisesti tässä vaiheessa välttänyt antamasta kenellekään vakavaa suhdetta etsivälle vääriä signaaleja. Jos tämä suhde loppuu, niin en näe itseäni etsimässä toista seksisuhdetta tilalle, vaan käsittelen sydänsuruni loppuun yksin ja aloitan seuraavan jutun vasta siinä vaiheessa kun olen valmis antamaan syvemmälle jutulle mahdollisuuden.
No on se sitten helppoa. Olisinpa sinä.
Siinä mielessä on kokemusta, että ollut aikalisä. Silloin nukuttiin eri huoneissa ja tehtiin asioita erillään. Ei siinä sen suurempaa draamaa ollut minun mielestäni. Liitto haalea ja kaveripohjainen. Sanoin, että olen harkinnut eroa. Me käytiin jopa katsomassa yhtä taloa, jossa oli kaksi päätyä. En tarkoita paritaloa, vaan sellaista, jonka oli rakennuttanut lapsiperhe ja isovanhemmat asui toisessa päädyssä, keittiöön oli pääsy molemmista asunnoista. Muutoin oli omat tilat, siis omat ulko-ovet ja omat takapihat ja omat kylpyhuoneet ja vessat. Oletan, että ne isovanhemmat on olleet tosi vanhoja ihmisiä, jos on ollut yhteinen ruokatalous. Se kiinnosti, jos ero tulisi, kun lapset voisivat koko ajan asua omassa kodissa eikä olisi siirtymistä eri kotien välillä.
Lopulta ei sitten erottu. Meillä oli nuorimmainen lapsi alle kouluikäinen ja kaksi koululaista. Minä ajattelin niin, että jos erotaan, niin viivästytetään niin pitkään, että kaikki lapset jo isompia. Perusturvallisuus on tärkeää lapselle, ja nuorimmainen on aina ollut herkkä luonteeltaan. Mietin sitäkin, että jos mies löytää uuden naisen, miten se mahtuisi siihen kuvioon, että asuttaisiin samassa talossa. Sitten jos se nainen olisi mustasukkaista tyyppiä, tuskin sitä asumiskuviota pitkään katselisi.
Meillä on ihan hyvä elämä yhdessäkin, perheenä toimitaan hyvin yhteen. Liitto ei edelleenkään ole roihuavan kuuma, mutta ei meillä ole keskinäistä vihaakaan. Tässä on vielä monta vuotta ennenkuin nuorinkin lapsi muuttaa pois kotoa. En osaa vielä arvioida, jatketaanko pariskuntana, jos lapset itsenäistyvät. Vasta esikoinen siinä vaiheessa tänä syksynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Kuten aiemmassa kommentissa kirjoitin, seksi ilman rakastumista alkaa jossain vaiheessa tuntumaan tyhjältä. Olen itseasiassa yllättynyt miten hyvältä se nytkin tuntuu. Olen kyllä aina pystynyt tunteettomaan seksiin, mutta aiemmin se on jäänyt aina yhteen tai kahteen kertaan. Sitten alkaa joko kehittyä tunteita tai kiinnostus lopahtaa. Nyt olen ollut vähän kahden vaiheilla kummin tässä käy. En kuitenkaan näe pidemmän päälle todennäköisenä, että tilanne jatkuisi omalta osaltani näin.
Voi olla, että sinulla on vielä pitkä kakku edessäsi noita tunteettomia seksisuhteita. Mutta selvästi saat niistä iloa, joten sinuna jatkaisin kyllä samalla linjalla.
En pidä tätä todennäköisenä, kyllä niitä tuntevia on ainakin tähän mennessä ollut tarjolla ihan riittävästi. En vaan itse ole aiemman sydänsurun jäljiltä valmis ja olen tietoisesti tässä vaiheessa välttänyt antamasta kenellekään vakavaa suhdetta etsivälle vääriä signaaleja. Jos tämä suhde loppuu, niin en näe itseäni etsimässä toista seksisuhdetta tilalle, vaan käsittelen sydänsuruni loppuun yksin ja aloitan seuraavan jutun vasta siinä vaiheessa kun olen valmis antamaan syvemmälle jutulle mahdollisuuden.
No on se sitten helppoa. Olisinpa sinä.
No joo, annoin ehkä liian optimistisen kuvan. Se on totta, että kiinnostuneita olisi tarjolla, mutta kiinnostuneita joista minä olisin yhtä innostunut kuin edellisestä sydänsurustani, puolisostani kymmenen vuotta takaperin tai ensirakkaudestani parikymmentä vuotta sitten ei tule vastaan kuin hyvin harvoin. Kerran vuosikymmenessä, sanoisin. Ja vähempään en vakavassa suhteessa tyydy. Joten eiköhän sitä seuraavaa kunnon suhdetta joudu hetken odottelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Joku kyseli muutamaan otteeseen, olenko kommentoinut enää mitään.
No en hetkeen, luen kyllä, mutta näissä kommenteissa menty jo niin pitkälle sivuraiteille, ja kommentoijat väittelee keskenään, ettei mulla ole oikein mitään sanottavaa enää.
Joku aiemmin kertoi kauhuskenaarion uusperhe-elämästä, mutta sellaista ei tulisi vaikka eroaisinkin: kun tosiaan nuorin enää kotona ja hänkin jo liki täysikää. Enkä tuskin muuttaisi enää yhteen kenenkään kanssa, tuskin haluaisin edes vakavaa suhdetta.
Mieheni seurassa voin olla oma itseni, sitä kyllä arvostan, ja yleisesti meillä on rauhallista ja mukavaa, tänäänkin tuossa katsottiin uutiset yhdessä ja löhöttiin sohvalla vierekkäin. Mutta ei meillä mitään syvällisiä keskusteluja käydä. Pussattiin ennen nukkumaanmenoa, mutta ei siinä mitään tunnetta ollut, sama kuin olisi pussannut itseään käteen tms.
Ja kyllä, arvostanhan minä tätä helppoutta ja että koti ei ole tyhjä ja mies kyllä tyhjentää esim. ne hajulukot mistä joku jotain kyseli, ja arvostan sitä kyllä. Vaikka 0saisin kyllä itsekin.
Joskus vaan kaipaisin niin kovasti vielä sitä tunnetta, että esim. seks in aikana oikeasti tuntisin himoa ja vetovoimaa, vuosikausiin en ole tuntenut mitään, ja kyllä on aiheesta puhuttu ja kokeiltu uusia juttuja, muttei mieheni vaan sytytä, ei tippaakaan. Miehelle olen sanonut olevani aseksuaali, kun enhän minä nyt voi suoraan sanoa että en vaan syty hänestä enää, kun hän on liian tuttu!
Mutta niin, ehkä on typerää haihattelua moista tunnetta ikävöidä. Tarvinnee keksiä muuta ajateltavaa, ja yrittää reissata yksin enemmän.
Joku sanoi että viikon jälkeen jo ikävöi miestä, että reissut yksin tekee siksikin hyvää, mutta minä en kyllä allekirjoita, olen ollut viikon reissussa enkä miestäni ikävöinyt kertaakaan, vaikka toki omaan kotiin oli kiva reissusta tulla.
Ap
Järkyttävää, että valehtelet miehelle. Etpä taida hänestä tippaakaan välittää, jos hän ei mielestäsi ansaitsevat totuutta ja mahdollisuuttaan tehdä päätöksiä oikean tiedon pohjalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Onhan noita jyrkkiä ja armottomia tyyppejä jotka suuntaavat verbaaliset tykkinsä päivästä toiseen pakonomaisesti normaalien parisuhteiden suuntaan joissa on myös arki. Millaisella ihmisellä on tarve lytätä normaaleja parisuhteita maanrakoon?
Mun veikkaus on että ihmisellä jolla on joku pysyvä haava sielussaan. Se ei vain tuolla keinoin parane että lyttää sellaisia jotka uskovat normaaliin parisuhteeseen.
Outo oletus, että suhteet olisivat jotenkin tunteettomia, jos ne sattuvat perustumaan ennemmin yhteiseen laatuaikaan ja hyvään seksiin kuin arjen jakamiseen ja lasten kasvattamiseen. Minulla on ollut useampikin romanssi, joissa oli valtavasti tunnetta mukana vaikka loppuelämä yhdessä ei ollut koskaan tavoitteena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kyseli muutamaan otteeseen, olenko kommentoinut enää mitään.
No en hetkeen, luen kyllä, mutta näissä kommenteissa menty jo niin pitkälle sivuraiteille, ja kommentoijat väittelee keskenään, ettei mulla ole oikein mitään sanottavaa enää.
Joku aiemmin kertoi kauhuskenaarion uusperhe-elämästä, mutta sellaista ei tulisi vaikka eroaisinkin: kun tosiaan nuorin enää kotona ja hänkin jo liki täysikää. Enkä tuskin muuttaisi enää yhteen kenenkään kanssa, tuskin haluaisin edes vakavaa suhdetta.
Mieheni seurassa voin olla oma itseni, sitä kyllä arvostan, ja yleisesti meillä on rauhallista ja mukavaa, tänäänkin tuossa katsottiin uutiset yhdessä ja löhöttiin sohvalla vierekkäin. Mutta ei meillä mitään syvällisiä keskusteluja käydä. Pussattiin ennen nukkumaanmenoa, mutta ei siinä mitään tunnetta ollut, sama kuin olisi pussannut itseään käteen tms.
Ja kyllä, arvostanhan minä tätä helppoutta ja että koti ei ole tyhjä ja mies kyllä tyhjentää esim. ne hajulukot mistä joku jotain kyseli, ja arvostan sitä kyllä. Vaikka 0saisin kyllä itsekin.
Joskus vaan kaipaisin niin kovasti vielä sitä tunnetta, että esim. seks in aikana oikeasti tuntisin himoa ja vetovoimaa, vuosikausiin en ole tuntenut mitään, ja kyllä on aiheesta puhuttu ja kokeiltu uusia juttuja, muttei mieheni vaan sytytä, ei tippaakaan. Miehelle olen sanonut olevani aseksuaali, kun enhän minä nyt voi suoraan sanoa että en vaan syty hänestä enää, kun hän on liian tuttu!
Mutta niin, ehkä on typerää haihattelua moista tunnetta ikävöidä. Tarvinnee keksiä muuta ajateltavaa, ja yrittää reissata yksin enemmän.
Joku sanoi että viikon jälkeen jo ikävöi miestä, että reissut yksin tekee siksikin hyvää, mutta minä en kyllä allekirjoita, olen ollut viikon reissussa enkä miestäni ikävöinyt kertaakaan, vaikka toki omaan kotiin oli kiva reissusta tulla.
Ap
Järkyttävää, että valehtelet miehelle. Etpä taida hänestä tippaakaan välittää, jos hän ei mielestäsi ansaitsevat totuutta ja mahdollisuuttaan tehdä päätöksiä oikean tiedon pohjalta.
Joillain tapaa ylimielisyys paistaa läpi. Yllätysero miehen tekemänä ehkä kuitenkin iskisi lujaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Onhan noita jyrkkiä ja armottomia tyyppejä jotka suuntaavat verbaaliset tykkinsä päivästä toiseen pakonomaisesti normaalien parisuhteiden suuntaan joissa on myös arki. Millaisella ihmisellä on tarve lytätä normaaleja parisuhteita maanrakoon?
Mun veikkaus on että ihmisellä jolla on joku pysyvä haava sielussaan. Se ei vain tuolla keinoin parane että lyttää sellaisia jotka uskovat normaaliin parisuhteeseen.
Minä luulen, että sama pätee kaikkiin joilla on tarve lytätä muita. Oli se sitten vaihtuvissa tai avoimissa suhteissa elävät lyttäämässä monogamisteja tai sitten toisinpäin. Kummassakin tapauksessa omissa silmissään oikeamieliset lyttäämässä kieroutuneita väärineläjiä. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat aidosti kasvaneet ja löytäneet sen mitä elämässä on tärkeää hyväksyvät muiden erilaisuuden ja sen, että jonkun muun löytämä polku voi näyttää ihan toiselta ja olla silti ihan yhtä oikea.
Vierailija kirjoitti:
Outo oletus, että suhteet olisivat jotenkin tunteettomia, jos ne sattuvat perustumaan ennemmin yhteiseen laatuaikaan ja hyvään seksiin kuin arjen jakamiseen ja lasten kasvattamiseen. Minulla on ollut useampikin romanssi, joissa oli valtavasti tunnetta mukana vaikka loppuelämä yhdessä ei ollut koskaan tavoitteena.
Dopamiinilla tuo selittyy. Jotkut jäävät koukkuun siihen. Ja siksi haukkuvat normaaleja suhteita joissa arki. Taitaa tässä ketjussa yksi äärimmäisen agressiivinen erojen puolustelija olla tuollainen dopamiiniaddikti loppu viimein.
Ei se tuosta parane tai muutu kiihkeämmäksi. Eroa ja mene Tinderiin, kuten muutkin ikäisesi naiset. Kaikille naisille löytyy sieltä tyydyttäjiä.