Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Äh, vastuu omista teoistaan on aina muualla näillä ajatujilla. Ei kannata noihin käyttää aikaansa.
Ei se sitä tarkoita. Aika moni toksisesta suhdetta eronnut kokee nimenomaan ajautuneensa sellaiseen. Kuka nyt tietoisesti toksiseen suhteeseen hakeutuisi? Ei se silti tarkoita sitä, ettei niistä kokemuksista voisi mitään oppia tai terapiassa miettiä sitä miten seuraavan kumppanin voisi valita fiksummin. Täällä on jotkut jankuttaneet tasapainoisen lapsuudenperheen vaikutusta. Se on varmasti pitkälti totta. Aika monella ei sitä luksusta ole kuitenkaan ollut, ja silloin elämä ja ihmissuhteet voi opettaa vähän kovemmalla kädellä kuin niitä, joilla on kaikki elämän peruspalikat olleet alusta asti kohdillaan. Ei se tarkoita sitä että toimiva parisuhde olisi mahdottomuus. Mutta tie sinne voi olla kivisempi ja matkan varrella tulee ehkä pussattua muutamaa sammakkoa.
Joo, olet oikeassa noin päin. Olen vaan nähnyt todella toksisten tyyppien välttelevän omaa vastuutaan tuolla ajautumis-argumentilla ja tuolla tien kivisyydellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Onneksi suomalaisilla on keskimäärin loistava itsetuntemus...
Tuossa puhuttiin riittävästä itsetuntemuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Ihan ohiksena että ei ainakaan mulle parisuhteen alussa kukaan ehdoitta riitä. Erityisesti vastuunvälttelijät ovat ö-mapin kautta roskiseen meneviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Ihan ohiksena että ei ainakaan mulle parisuhteen alussa kukaan ehdoitta riitä. Erityisesti vastuunvälttelijät ovat ö-mapin kautta roskiseen meneviä.
Parisuhderakkaus on aina ehdollista rakkautta. Alussa ja lopussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Ihan ohiksena että ei ainakaan mulle parisuhteen alussa kukaan ehdoitta riitä. Erityisesti vastuunvälttelijät ovat ö-mapin kautta roskiseen meneviä.
Parisuhderakkaus on aina ehdollista rakkautta. Alussa ja lopussa.
Noinkin. On turha vaatia toiselta täysin pyytetöntä rakkautta jos siihen ei itse vastavuoroisesti kykene peloistaan johtuen. Parisuhde ei ole suhde jossa asetutaan lapsen asemaan hoivattavaksi ainoastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No teit kummin päin vaan niin todennäköisesti jossain kohtaa kaduttaa.
Erosin pitkästä 20 v. liitosta ja vaikka eron takana oli paljon katkeruutta, niin silti välillä kaduttaa.
Onko sinulla käytössä joku hormonaalinen ehkäisy? Itsellä se ainakin vaikutti negatiivisesti haluihin.Ei ole hormonaalista ehkäisyä. Ja koen siis vetovoimaa muihin (en silti ole pettänyt) eli tuntemuksia on, muttei omaa miestä kohtaan tipan tippaa, ei ole ollut enää vuosikausiin.
Kertoisitko tarkemmin, miten koit eron, mikä on se mitä kadut, mitä kaipaat siitä suhteesta, oletko nykyään sinkku, ja jos olet niin miltä se tuntuu? Kadehdin omia sinkkuystäviäni. Sitä vapautta, oman kodin herrattaruutta, ja sitä, että kaikki on heille mahdollista, voi vapaasti olla, mennä, tulla, ihastuakin..
Ap
Osta mieluummin joku mökki itsellesi, että saat herrattaruutta. Hinta erolle tulee siinä, että ette voi enää koskaan olla perheenä missään, lomilla, muuttamassa esikoista omaan asuntoon, valmistujaisissa, ristiäisissä, häissä, lasten perheiden sukujouluissa, hoitamassa lapsenlapsia. Se on kaikki iäksi mennyttä, ja minkään uuden miehen kanssa se ei tule enää samaksi. Miehet inhoavat toisiaan, tunnelma on kireä, lapset eivät voi teitä kutsua minnekään yhtaikaa. Ei mitään tutustumista lasten puolisoiden perheisiin pariskuntina.
Teidän yhteiset ystävät saattavat valita sinun miehen. Hänet ja hänen uusi puoliso kutsutaan heidän pikkujouluun, mökille, veneelle. Siellä ovat teidän entiset ystäväperheet, nekin jotka alun perin olivat sinun ystäviä.
Sinun lapset lomailee miehesi ja hänen uuden vaimon kanssa, sinulle sanovat ettei ehdi kahta reissua lomalla. Miehelläsi on ehkä varaa maksaa heidänkin matka, tai heillä on yhteinen veneily- tai lasketteluharrastus, jota sinä et ole ikinä harrastanut.
Erossa joudutte myymään teidän talon ja mökin. Tai miehesi lunastaa ne sinulta, ja sinne muuttaa hänen uusi vaimonsa. Teidän lapset viettävät perheineen jouluja heillä ja mökkeilevät heillä.
Jos kestät tämän kaiken sillä voimalla, että löydät uuden rakastajan, johon olet yhtä pettynyt kahden vuoden päästä, siitä sitten vaan. Noin muuten en suosittele. Itse erosin miehen alkoholismin takia, ja silti tuo kaikki ottaa koville, ja tulee ottamaan kunnes kuolema meidät erottaa. Yhteiset lapset sen tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Rehellistä puhetta. Harvinaista nykyään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Ihan ohiksena että ei ainakaan mulle parisuhteen alussa kukaan ehdoitta riitä. Erityisesti vastuunvälttelijät ovat ö-mapin kautta roskiseen meneviä.
Parisuhderakkaus on aina ehdollista rakkautta. Alussa ja lopussa.
Kai rakkaudessa aina jotkut ehdot on. Paitsi jos rakastaa ihan kaikkia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Ihan ohiksena että ei ainakaan mulle parisuhteen alussa kukaan ehdoitta riitä. Erityisesti vastuunvälttelijät ovat ö-mapin kautta roskiseen meneviä.
Parisuhderakkaus on aina ehdollista rakkautta. Alussa ja lopussa.
Kai rakkaudessa aina jotkut ehdot on. Paitsi jos rakastaa ihan kaikkia.
Rajaton ihminen vaatii mutta ei itse elä toiselta vaatimansa mukaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita pieni sutina jonkun kanssa, kerro siitä miehellesi, riitele ja kriiseile ja kohta rakastat enemmän kuin olet koskaan ennen rakastanut. Näin kävi mulle ja se helpotti hetken, toi muutamaksi vuodeksi boostia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Onhan noita jyrkkiä ja armottomia tyyppejä jotka suuntaavat verbaaliset tykkinsä päivästä toiseen pakonomaisesti normaalien parisuhteiden suuntaan joissa on myös arki. Millaisella ihmisellä on tarve lytätä normaaleja parisuhteita maanrakoon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Ihan ohiksena että ei ainakaan mulle parisuhteen alussa kukaan ehdoitta riitä. Erityisesti vastuunvälttelijät ovat ö-mapin kautta roskiseen meneviä.
Parisuhderakkaus on aina ehdollista rakkautta. Alussa ja lopussa.
Kai rakkaudessa aina jotkut ehdot on. Paitsi jos rakastaa ihan kaikkia.
Rajaton ihminen vaatii mutta ei itse elä toiselta vaatimansa mukaisesti.
Kyllä. Hyvä pylly hyvästä pyllystä, tuuheat hiukset tuuheista hiuksista, isot rinnat isoista rintalihaksista, pieni rasvaprosentti pienestä rasvaprosentista jne...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Ihminen on psykofyysinen olento. Seksuaalisuus on harvoilla irrallaan tunteista. Monogaamisuus on normaalia, lähtökohta. En vastusta avoimia suhteita vaikka itse en sellaista halua. Ainoa mikä avoimiin suhteisiin liittyvässä keskustelussa häiritsee on niiden kannattajien ylimielisyys ja joskus suoranainen halveksunta normaaleja kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No teit kummin päin vaan niin todennäköisesti jossain kohtaa kaduttaa.
Erosin pitkästä 20 v. liitosta ja vaikka eron takana oli paljon katkeruutta, niin silti välillä kaduttaa.
Onko sinulla käytössä joku hormonaalinen ehkäisy? Itsellä se ainakin vaikutti negatiivisesti haluihin.Ei ole hormonaalista ehkäisyä. Ja koen siis vetovoimaa muihin (en silti ole pettänyt) eli tuntemuksia on, muttei omaa miestä kohtaan tipan tippaa, ei ole ollut enää vuosikausiin.
Kertoisitko tarkemmin, miten koit eron, mikä on se mitä kadut, mitä kaipaat siitä suhteesta, oletko nykyään sinkku, ja jos olet niin miltä se tuntuu? Kadehdin omia sinkkuystäviäni. Sitä vapautta, oman kodin herrattaruutta, ja sitä, että kaikki on heille mahdollista, voi vapaasti olla, mennä, tulla, ihastuakin..
Ap
Osta mieluummin joku mökki itsellesi, että saat herrattaruutta. Hinta erolle tulee siinä, että ette voi enää koskaan olla perheenä missään, lomilla, muuttamassa esikoista omaan asuntoon, valmistujaisissa, ristiäisissä, häissä, lasten perheiden sukujouluissa, hoitamassa lapsenlapsia. Se on kaikki iäksi mennyttä, ja minkään uuden miehen kanssa se ei tule enää samaksi. Miehet inhoavat toisiaan, tunnelma on kireä, lapset eivät voi teitä kutsua minnekään yhtaikaa. Ei mitään tutustumista lasten puolisoiden perheisiin pariskuntina.
Teidän yhteiset ystävät saattavat valita sinun miehen. Hänet ja hänen uusi puoliso kutsutaan heidän pikkujouluun, mökille, veneelle. Siellä ovat teidän entiset ystäväperheet, nekin jotka alun perin olivat sinun ystäviä.
Sinun lapset lomailee miehesi ja hänen uuden vaimon kanssa, sinulle sanovat ettei ehdi kahta reissua lomalla. Miehelläsi on ehkä varaa maksaa heidänkin matka, tai heillä on yhteinen veneily- tai lasketteluharrastus, jota sinä et ole ikinä harrastanut.Erossa joudutte myymään teidän talon ja mökin. Tai miehesi lunastaa ne sinulta, ja sinne muuttaa hänen uusi vaimonsa. Teidän lapset viettävät perheineen jouluja heillä ja mökkeilevät heillä.
Jos kestät tämän kaiken sillä voimalla, että löydät uuden rakastajan, johon olet yhtä pettynyt kahden vuoden päästä, siitä sitten vaan. Noin muuten en suosittele. Itse erosin miehen alkoholismin takia, ja silti tuo kaikki ottaa koville, ja tulee ottamaan kunnes kuolema meidät erottaa. Yhteiset lapset sen tekee.
Ihmisten tilanteet on niin erilaisia. Itse erosin varattomasta puolisosta, lunastin talon ja kaikki muu mikä oli minun jäi avioehdon ansiosta itselle. Pieni elari vuoroviikkosysteemissä, muuten taloudellinen tilanne ei oleellisesti muuttunut kun ei toinen juuri osallistunut ennen eroakaan. Välit on hyvät, tehdään edelleen eron jälkeenkin yhdessä lasten kanssa juttuja. Yhteiset kaverit edelleen yhteisiä ja meidät kutsutaan samoihin juttuihin kuin ennenkin. Ei tämä oman tuttavapiirin perusteella ole edes mikään harvinaisuus, vaikka toki niitä riitaisampiakin eroja on. Mutta ei sitä voi toisen tilannetta tuntematta mennä etukäteen julistamaan miten rumaksi se ero menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Itse haluan nuo molemmat puolet suhteeseen. Ja vielä niin, että se toinen on kanssani ihan samoista syistä.
Hullu.
Mut kuka tyytyy vain toiseen puoleen, toisaalta?
Minäkin haluan nuo molemmat puolet, siis pidemmän päälle. Mutta tähän väliin tämä oli juuri sopiva suhde. Jos vielä joskus lähden vakavaan suhteeseen, niin siinä pitää olla sekä henkinen yhteys, romanttinen rakkaus että fyysinen kiinnostus kohdillaan. Ja ehdottomasti molemminpuolisena.
Tähän väliin sopiva suhde? Aika kylmää ajattelua. Ihmiset siis ovat käyttöesineitä sinulle?
Ei ole. Ihminen on mukava, viihdytään yhdessä, seksi on loistavaa ja kainalossa on kiva olla. Mutta en ole rakastunut enkä usko rakastuvanikaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että fiilikset on molemminpuoliset. Ikäero on suuri, elämäntilanteet hyvin erilaiset eikä toinen osapuoli ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta suhteen syventämiseen. Kummallakin on samaan aikaan tilanne, jossa ei olla etsimässä vakavaa suhdetta ja loppuelämän kumppania. Silti voi olla mukava päästä välillä toisen ihmisen lähelle ja iholle. Enkä missään tapauksessa olisi tällaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän. En minä halua ketään satuttaa, hyväksikäyttää tai johdattaa harhaan. Mutta kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu ikuiseksi ja se on ihan okei, kunhan molemmat on samoilla linjoilla.
Ja miksi ihmeessä tarvitsisit mihinkään vakavaa parisuhdetta, jos sinulla on itseäsi varmaan puolta nuorempi mies, jonka kainalossa voit olla ilman tunteita ja seksi on loistavaa? Miksi tähän pitäisi saada väkisin se monogaminen parisuhdeaspekti?
Ihminen on psykofyysinen olento. Seksuaalisuus on harvoilla irrallaan tunteista. Monogaamisuus on normaalia, lähtökohta. En vastusta avoimia suhteita vaikka itse en sellaista halua. Ainoa mikä avoimiin suhteisiin liittyvässä keskustelussa häiritsee on niiden kannattajien ylimielisyys ja joskus suoranainen halveksunta normaaleja kohtaan.
Ymmärsin, että tässä sinun kuviossasi ei ole tunteita? Eikä niitä myöskään voi tietenkään tulla.
Joku kyseli muutamaan otteeseen, olenko kommentoinut enää mitään.
No en hetkeen, luen kyllä, mutta näissä kommenteissa menty jo niin pitkälle sivuraiteille, ja kommentoijat väittelee keskenään, ettei mulla ole oikein mitään sanottavaa enää.
Joku aiemmin kertoi kauhuskenaarion uusperhe-elämästä, mutta sellaista ei tulisi vaikka eroaisinkin: kun tosiaan nuorin enää kotona ja hänkin jo liki täysikää. Enkä tuskin muuttaisi enää yhteen kenenkään kanssa, tuskin haluaisin edes vakavaa suhdetta.
Mieheni seurassa voin olla oma itseni, sitä kyllä arvostan, ja yleisesti meillä on rauhallista ja mukavaa, tänäänkin tuossa katsottiin uutiset yhdessä ja löhöttiin sohvalla vierekkäin. Mutta ei meillä mitään syvällisiä keskusteluja käydä. Pussattiin ennen nukkumaanmenoa, mutta ei siinä mitään tunnetta ollut, sama kuin olisi pussannut itseään käteen tms.
Ja kyllä, arvostanhan minä tätä helppoutta ja että koti ei ole tyhjä ja mies kyllä tyhjentää esim. ne hajulukot mistä joku jotain kyseli, ja arvostan sitä kyllä. Vaikka 0saisin kyllä itsekin.
Joskus vaan kaipaisin niin kovasti vielä sitä tunnetta, että esim. seks in aikana oikeasti tuntisin himoa ja vetovoimaa, vuosikausiin en ole tuntenut mitään, ja kyllä on aiheesta puhuttu ja kokeiltu uusia juttuja, muttei mieheni vaan sytytä, ei tippaakaan. Miehelle olen sanonut olevani aseksuaali, kun enhän minä nyt voi suoraan sanoa että en vaan syty hänestä enää, kun hän on liian tuttu!
Mutta niin, ehkä on typerää haihattelua moista tunnetta ikävöidä. Tarvinnee keksiä muuta ajateltavaa, ja yrittää reissata yksin enemmän.
Joku sanoi että viikon jälkeen jo ikävöi miestä, että reissut yksin tekee siksikin hyvää, mutta minä en kyllä allekirjoita, olen ollut viikon reissussa enkä miestäni ikävöinyt kertaakaan, vaikka toki omaan kotiin oli kiva reissusta tulla.
Ap
Onneksi suomalaisilla on keskimäärin loistava itsetuntemus...