Elämä tuntuu loppuvan 45-vuotiaana

Minusta alkoi tuntua tuolle, kun täytin 75. Viimeisen vanhempani saatoin hautaan silloin 98 vuoden ikäisenä. Tuntuu tyhjälle.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on elämässä ylä- ja alamäkiä. Itselläkin elämän peruspalikat on kohdillaan perhe, työ, raha, mutta tuntuu ettei mitään merkityksellisiä tavoitteita enää ole elämässä. Välillä tuntuu että olisi parempi vain repiä koko elämä palasiksi ja aloittaa uudestaan, mutta en uskalla kun tiedän ettei se ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolella. Oletko ap miettinyt esim. terapiaa ettei tarvitsisi vain omassa päässä pyöritellä näitä asioita.

Joku muukin sanoi tätä, mutta itseäni todella helpotti se, kun aloin ajatella, että mitään ihmeet tavoitteita mulla oikeastaan enää tarvitsee olla? Olen tavoitellut ja saavuttanut tarpeeksi.

Vaihdoin 55 v työtä, pari tonnia pienempi palkka, mutta sen sijaan selkeät työaika 7.5 t ja minuuttiakaan yli ei tarvitse tehdä. Saan itse valita myös työnteon ajan, joten teen etätyötä 7-15. Maksan niin mielelläni tästä pari tonnia kuussa, varsinkin, kun verottaja tasaa asiaa hyväkseni. Jaksan illallakin jotain, jos haluan tehdä, työt ei rassaa, ei harmita.

Tiedostan, miten vaikeita elämänmuutokset ovat, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että kun aloin tekemään elämänmuutoksia miettien sitä, mikä oikeasti tekee mut onnelliseksi sen sijaan, että olisin etsinyt jotain merkityksellisiä tavoitteita, eli miettinyt, mihin mun pitää vielä venyä ja miten sen saavutan, niin helpotti ihan oikeasti.

Voi olla, että tämä konsti on ns. mahdoton, mutta mä kehotan miettimään elämän muutoksia myös down shiftaamisen kannalta siinä kuin muun tavoittelemisen.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos aloituksesta!

40 ja täsmälleen samat fiilikset. Alkoi siinä 38-v., ennen sitä oli vielä sellainen usko ja odotus. Joku positiivisuuden ja torjunnan suojamuuri. Käsittämätöntä, miten sitä voi romahtaa olo kolmessa vuodessa.

Minä vielä luulin, että 40 olisi jotain upeaa henkisen tyyneyden aikaa. 36 oli niin voimissaan ja kehittyi. Kuormaa alkaa vaan olla tässä iässä liikaa. Menetykset, loppumiset... Ja se ajatus omasta hiipumisesta ja rakkaiden jättämisestä ties kenen armoille on vaan sietämätön. (Erityisesti henk. koht. vaivaa ajatus lemmikkieni kohtalosta, kun sairastun/kuolen.)

En halua päästää enää irti yhtään mistään minulle rakkaasta, en jaksa tätä jatkuvaa irti päästämistä siitä ja tästä ja tuosta. Sitä glamorisoidaan, mutta se oppi on ihan huuhaata.

Voi hitto miten vihaan tätä elämänvaihetta. Tämä EI ole henkistä kasvua, vaan elimistön näivettymistä ja kipeää, toivotonta realismia; erotan kyllä puhtaan mudassa ryömimisen ja henkisen kasvun.

Olisi kiva kuulla, miten muut ovat saaneet elämänilonsa takaisin esim. vanhempien menetyksen tai muun ikään tyypillisesti kuuluvan jälkeen...!

Ikävuodet menivät minulla juuri näin. Nyt 40v toisella puolen olen havainnut että uusien asioiden aloittaminen on vaikeutunut, en saa enää hyviä fiiliksiä niitä aiemmin tuottaneista, en ole kokenut iloa enää vuosiin, koen voimakasta merkityksettömyyttä, kiinnostus itseni kehittämiseen on osoittanut hiipumista, ihmiset eivät jaksa enää kiinnostaa, tyttöystävästä en enää haaveile jne. Yhteenvetäen elämästäni tuntuu kadonneen suuri määrä juuri niitä asioita, jotka siitä ovat tehneet mielekästä.

Fyysisesti olen yhtä hyvässä kunnossa kuin parikymppisenä, ei ole sairauksia. Rahaa on, toisin kuin nuorena, silti en saa mielihyvää siitäkään. Kaikki on paljon harmaampaa kuin alta nelikymppisenä.

En koe että tässä on kyseessä joku ikäkriisi. Minulle kyseessä on syvä eksistentiaalinen kriisi, tilanne jossa elämä sellaisena jona sen olen tuntenut, alkaa kadota. En usko että jaksan tällaista turhanpäiväisyyttä loputtomiin.

Aiemmissa kriiseissä olen aina keksinyt ulospääsyn. Nyt kuitenkin tunnen olevani voimaton, jo vuosia, vaikka olen miettinyt asioita moneen kertaan läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos aloituksesta!

40 ja täsmälleen samat fiilikset. Alkoi siinä 38-v., ennen sitä oli vielä sellainen usko ja odotus. Joku positiivisuuden ja torjunnan suojamuuri. Käsittämätöntä, miten sitä voi romahtaa olo kolmessa vuodessa.

Minä vielä luulin, että 40 olisi jotain upeaa henkisen tyyneyden aikaa. 36 oli niin voimissaan ja kehittyi. Kuormaa alkaa vaan olla tässä iässä liikaa. Menetykset, loppumiset... Ja se ajatus omasta hiipumisesta ja rakkaiden jättämisestä ties kenen armoille on vaan sietämätön. (Erityisesti henk. koht. vaivaa ajatus lemmikkieni kohtalosta, kun sairastun/kuolen.)

En halua päästää enää irti yhtään mistään minulle rakkaasta, en jaksa tätä jatkuvaa irti päästämistä siitä ja tästä ja tuosta. Sitä glamorisoidaan, mutta se oppi on ihan huuhaata.

Voi hitto miten vihaan tätä elämänvaihetta. Tämä EI ole henkistä kasvua, vaan elimistön näivettymistä ja kipeää, toivotonta realismia; erotan kyllä puhtaan mudassa ryömimisen ja henkisen kasvun.

Olisi kiva kuulla, miten muut ovat saaneet elämänilonsa takaisin esim. vanhempien menetyksen tai muun ikään tyypillisesti kuuluvan jälkeen...!

Ikävuodet menivät minulla juuri näin. Nyt 40v toisella puolen olen havainnut että uusien asioiden aloittaminen on vaikeutunut, en saa enää hyviä fiiliksiä niitä aiemmin tuottaneista, en ole kokenut iloa enää vuosiin, koen voimakasta merkityksettömyyttä, kiinnostus itseni kehittämiseen on osoittanut hiipumista, ihmiset eivät jaksa enää kiinnostaa, tyttöystävästä en enää haaveile jne. Yhteenvetäen elämästäni tuntuu kadonneen suuri määrä juuri niitä asioita, jotka siitä ovat tehneet mielekästä.

Fyysisesti olen yhtä hyvässä kunnossa kuin parikymppisenä, ei ole sairauksia. Rahaa on, toisin kuin nuorena, silti en saa mielihyvää siitäkään. Kaikki on paljon harmaampaa kuin alta nelikymppisenä.

En koe että tässä on kyseessä joku ikäkriisi. Minulle kyseessä on syvä eksistentiaalinen kriisi, tilanne jossa elämä sellaisena jona sen olen tuntenut, alkaa kadota. En usko että jaksan tällaista turhanpäiväisyyttä loputtomiin.

Aiemmissa kriiseissä olen aina keksinyt ulospääsyn. Nyt kuitenkin tunnen olevani voimaton, jo vuosia, vaikka olen miettinyt asioita moneen kertaan läpi.

* Minulle kyseessä on syvä eksistentiaalinen kriisi, tilanne jossa elämä sellaisena jona sen olen tuntenut, alkaa kadota. *

Tämä! Loistavasti ilmaistu. Itselläni vielä lisäyksenä se, ettei minulta löydy voimia/kiinnostusta rakentaa uutta. En edes usko että sellaista olisi.

Henkilökohtaiset lopunajat.

Täällä myös yksi samoin kokeva 45-vuotias. Hetki sitten ajattelin onko mussa jotain vikaa, kun koen näin ja "kaikki muut" elää elämänsä parasta aikaa. Ilmeisesti asia ei olekaan sitten niin, kun teitä on muitakin. Lohdullista, ettei olla yksin. En tiedä miten tästä suosta noustaan ja minkälaista tulee olemaan elämä sen jälkeen. Tsemppiä kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi samoin kokeva 45-vuotias. Hetki sitten ajattelin onko mussa jotain vikaa, kun koen näin ja "kaikki muut" elää elämänsä parasta aikaa. Ilmeisesti asia ei olekaan sitten niin, kun teitä on muitakin. Lohdullista, ettei olla yksin. En tiedä miten tästä suosta noustaan ja minkälaista tulee olemaan elämä sen jälkeen. Tsemppiä kaikille!

Luulen tämän olevan hyvin yleistä, mutta siitä ei puhuta. Tässä ajassa elämän pitää näyttää hyvältä ulospäin. Larpataan että menee hyvin, kuten joku edellä sanoi.

Noin minustakin tuntui vajaa 10v sitten, kun tajusin, etten koskaan tule saamaan ihmissuhdetta, ja sitten ymmärsin, ettei tarvitse yrittääkään. Kiinnostus loppui ja tuli yksi huoli vähemmän. Keskityin omiin harrastuksiini ja melkeinpä erakoiduin omiin oloihini. Keksin muuta, järkevää (tai järjetöntä) tekemistä ja suuria päämääriä. Nyt olen ehtinyt kirjoittaa kirjan ja ostaa kesämökin ja rempata sitä pitkän suunnitelman mukaan. Harrastaa itselleni tärkeää harrastusta intensiivisemmin kuin koskaan. Joutumatta jakamaan aikaani kenenkään kanssa.

Ei tämä niin pahaa ole. M50.

Mä olin niin fiksu, että tein lapset jo parikymppisenä. Muistan, kun yövalvomisten keskellä mietittiin miehen kanssa, että sitten on meillä nelikymppisinä uusi nuoruus. Ja paskan marjat. Nyt hyysätään vanhuksia. Ja varmasti tämä olisi raskaampaa, jos olisi pienet lapset lisäksi. Mutta kun on hyysännyt lapsia ensin sen parikymmentä vuotta ja nyt hyysätään miehen vanhempia ja mun nuoremmat vanhemmat siihen perään, niin alkaa nämä vuosikymmenet jo tuntua. 

itse jo 51v yksinäinen mies.keväällä otin lopputilin töistä kun ei jaksanut enään. eipä taida elämässä enään muuta olla kuin alkoholisoituminen ja suht nuorena hautaan...

Vierailija kirjoitti:

itse jo 51v yksinäinen mies.keväällä otin lopputilin töistä kun ei jaksanut enään. eipä taida elämässä enään muuta olla kuin alkoholisoituminen ja suht nuorena hautaan...

Kyllä sitä viimeistään vanhana on seuraa kun hankkii jostain palvelutalosta asunnon. Sieltä löytyy kavereita ja tekemistä.

Samanlaista syvää alakuloa ja tarkoituksettomuutta ollut täälläkin koko vuosikymmenen ajan (nyt 44), johon korona tai muut itsestä riippumattomat seikat eivät ole pahemmin vaikuttaneet. Harvinaisemman autismikirjon diagnoosi ja koko elämän mukana kulkenut ulkopuolisuuden tunne lienevät ne syylliset, koska niiden kanssa ei oikein ole vain pystynyt sopeutumaan tähän maailmaan, ja ympärillä olevat ihmiset tekivät sen hyvin selväksi etenkin kouluaikana. Nykyään menee kyllä hyvin ulkopuolisen silmin katsottuna, mutta kukaan ei pystykään näkemään sisälleni taitavasti luodun, paksun sumuverhon lävitse.

Lukuisat terapiat ja muut ammattilaiset eivät ole apua pystyneet tarjoamaan. Siksi olenkin vähitellen alkanut pohtimaan töpselin vetämistä irti ja uskomaan, että seuraava isompi askel voi tarjota vain jotakin parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Odota kun olet 50. Alkaa tämä show olla niin kuin nähty.

M52

Olen yli 70 v. eikä olle koskaan tuntunut tuollaiselta. Olen edelleen utelias kaikelle uudelle ja oppimaan lisää kuten olin jo nuorenakin eli koko elämäni ollut sellainen. Tosin muodit, sisustukset ja muut massatrendit eivät ole koskaan kiinnostaneet suuremmin, vilkaisu ja hymähdys on riittänyt niihin. On se vaan kumma, että jo 45-50 vuotiaana on kyllästynyt elämään. Jotain mennyt pieleen oravanpyörässä pyöriessä? 

Minusta tuntui juuri tuolle kun oli ferritiinit sika matalalla, alle kympin. Alkoi taas elämä kiinnostaa jo parin viikon rautakuurin jälkeen. Totta se on että ei tässä iässä enää kaipaa rimpuilla uusia elämyksiä saadakseen, mutta nyt pystyn taas kiinnostumaan ja nauttimaan ihan arkisista asioista sen sijaan että olo olisi elämään kyllästynyt.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaista syvää alakuloa ja tarkoituksettomuutta ollut täälläkin koko vuosikymmenen ajan (nyt 44), johon korona tai muut itsestä riippumattomat seikat eivät ole pahemmin vaikuttaneet. Harvinaisemman autismikirjon diagnoosi ja koko elämän mukana kulkenut ulkopuolisuuden tunne lienevät ne syylliset, koska niiden kanssa ei oikein ole vain pystynyt sopeutumaan tähän maailmaan, ja ympärillä olevat ihmiset tekivät sen hyvin selväksi etenkin kouluaikana. Nykyään menee kyllä hyvin ulkopuolisen silmin katsottuna, mutta kukaan ei pystykään näkemään sisälleni taitavasti luodun, paksun sumuverhon lävitse.

Lukuisat terapiat ja muut ammattilaiset eivät ole apua pystyneet tarjoamaan. Siksi olenkin vähitellen alkanut pohtimaan töpselin vetämistä irti ja uskomaan, että seuraava isompi askel voi tarjota vain jotakin parempaa.

Mun mielestä ihminen itse pystyy vetämään itsensä ylös elämän pohjamudista. Olen itse siihen pystynyt ainakin, ihan terveellä järjellä mennyt joku kurjempi kausi ohi. Noihin terapeutteihin ja heidän lässytyksiinsä en luota tippaakaan. Eikä tarvi tulla sanomaan, että mulla olisi elämä helppoa ollut. Päinvastoin. 

En tunnista itsessäni ap:n mainitsemia tuntoja. Tai ehkä kävin ne läpi jo aiemmin.

40-vuotiaana vaihdoin työurani uuteen. Se oli kuin uusi alku koko elämälle. 45-vuotiaana lapsi alkoi olla jo yli pahimmasta teinikriisistään, elämä rauhoittui. Uudet harrastukset toivat väriä ja uusia tuttavuuksia elämääni. Parisuhde voi hyvin, aikaa toisillemme oli enemmän kuin vuosiin.

Ei se elämä silti mitään ruusuilla tanssimista ole ollut. 50-vuotiaana sairastuin vakavasti. Elämä meni täysin tauolle. Mutta vain tauolle, en edelleenkään suostu siihen, että se loppuisi. Nyt vuotta myöhemmin olen toipumassa. Se ottaa aikansa. Olen päässyt palaamaan työhöni. Työ antaa voimaa, mieli virkistyy, kun saan ajatuksiini muutakin kuin oman napani. Harrastuksiin palailen vähitellen voimieni mukaan. Niistäkin saan iloa elämääni ja ilo lisää jaksamista. Puoliso osoittautui tositilanteessa aivan mahtavaksi turvaksi. Rakkauteni häntä kohtaan vain kasvoi. Olemme läheisempiä kuin koskaan. Moni asia on vielä kiellettyjen listalla mm. ulkomaan matkat, puutarhatyöt, ne ovat vielä sit kun -asteella. Edesmenneen mummini oppien mukaan olen etsinyt pieniä asioita, joista voi nauttia juuri nyt.

Onko teillä elämän tyhjyyttä kokevilla lapsia?

Ilman lapsia minusta tuntuisi samalta, mutta lapset tuovat elämän jatkumisen konkreettiseksi ja vanheneminen on kiinnostavaa ja ihan mukavaa.

Itselläni oli ensimmäinen eksistentiaalinen kriisi 27 vuotiaana, kun ymmärsin, että tämä on hetki, jolloin minun on tarkkaan mietittävä, mitä elämältä haluan. Oli iso mahdollisuus ajatutua elämään enemmän muiden määrittelemää elämää kuin sellaista, minkä itse valitsee. Lasten teko ylipäätään, parisuhde, työt, kaikki oli puntarissa ja puntaroinnissa.

Sen jälkeen itseäni on helpottanut, kun olen ajatellut, että ihan oikeasti ei olemassa mitään, mitä minun pitää tavoitella. Ja jos haluan tavoitella, voin luopua tavoitteesta milloin tahansa, jos ei se tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta.

Kyllä on minullakin tahti hidastunut 50+ jälkeen ja hyvä niin. Tiedostan, että elän luopumisen aikaa. Joudun punnitsemaan, lähdenkö harrastamaan vai lepäänkö tulevaa tiukkaa työpäivää varten. Joudun sanomaan ei kivoillekin asioille, koska en jaksa. Tai valitsen lähteä, mutta olen väsynyt sitten.

Isompia luopumisia tulee, on aika, kun omakotitalossa ei voi enää asua, koska ei jaksa ylläpitoa. Tiedän, että tulen suremaan sitä aivan stanan paljon, mutta samalla tiedostan, että se on pakko.

Mutta minä enemmän koen, että MINÄ ohjaan elämääni, sen helpompi on vaikeuksia ottaa vastaan. Kehotan minäkin miettimään rajoja, vaikka se vaikeaa onkin.

Vanhempienkin kanssa oikeasti voi keskustella, että mitkä on oikeasti ne omat jaksamisen rajat. Jos vanhemmat on "huonot", niin keskustelu ei onnistu, mutta silloin pitää miettiä, onko todella ok, että oman katkeamisenkin uhalla vain auttaa, venyy ja paukkuu.

Ihan tutkimusten mukaan ihmisen onnettomin ikäkausi on 40-50, sen jälkeen onnellisuus alkaa taas lisääntyä. Eli sinnitellään vaan läpi tämä hankala vaihe, jossa siirrytään hyväksymään konkreettinen vanheneminen oireineen ja kuoleman lähestyminen, koska sitten kun hyväksyntä on tehty, onnellisuus lisääntyy. 

Itselläni vähän alkaa olla jo ohi. Mun paskat olot alkoi jo jossain 42-vuotiaana, jolloin ekat esivaihdevuosioireet tuli kierron lyhenemisenä yms. Silloin myös energisyys väheni ja alkoi tulla kaikenlaisia ärsyttäviä pieniä fyysisiä vaivoja koko ajan. Työelämässä vaikea pärjätä, koska kognitiiviset kyvyt tuntui menevän pois hormonien myötä. Mutta en halunnut esim. hormonihoitoja, koska niillä vain lykätään vaiheen kohtaamista, ja toisaalta tiedetään että yleensä oireet helpottuu sitten, kun ne hormonit tasaantuu uudelle tasolleen ja nainen tottuu siihen uuteen tasoon.

Ulkoisesti oli kaikki hyvin mitä nyt se työ oli vaikeampaa kuin nuorena, lapset jo isoja, vanhemmat ei vielä "hoidettavia", mutta tuntui tympeältä, tyhjältä ja merkityksettömältä. Ensimmäistä kertaa en tiennyt mitä haluaisin. Mies? En halua. Uusi asunto tai auto? Ei kiinnosta. Ehkä vaihtaa työtehtäviä tai jopa alaa? Minne muka, ei kiinnosta, samaa pjaskaa ne kaikki on. Harrastus? Ne on jo niin nähty, ei kiinnosta. Muutto ulkomaille? Ei enää jaksanut eikä kiinnostanut. En tehnyt lopulta mitään, kitkuttelin vaan läpi kaikkien olojeni kun en muutakaan voinut. Nyt täytin juuri 49, ja elämä tuntuu jo ihan mukavalta. En enää ole levoton ja halua koko ajan jotain tai tunne että olisi ongelma etten halua.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä elämän tyhjyyttä kokevilla lapsia?

Ilman lapsia minusta tuntuisi samalta, mutta lapset tuovat elämän jatkumisen konkreettiseksi ja vanheneminen on kiinnostavaa ja ihan mukavaa.

On lapsia, jo kotoa pois muuttaneita.

Heillä on omat juttunsa.

Asun yksin.

En pidä työstäni.

Ystäviä näkee harvoin, kun heilläkin työt + omat lapset ja lapsenlapset.

Miesystävä on, mutta hänkin asuu toisella puolella Suomea. 🙄

Vierailija kirjoitti:

Muutos elämässä on varmaa ja lopulta myös kuolema. Se on ainoa varma asia elämässä.

Kuolema voi olla myös kiva ja positiivinen asia. Esim. muutama vuosi sitten kuollut mummoni on edelleen onnellisen tietämätön esim. Sanna Marinista ja Käärijästä.