Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Elämä tuntuu loppuvan 45-vuotiaana
21.08.2023 |
Vielä pari vuotta sitten olin täynnä elämää, tunsin itseni onnelliseksi, jaksoin suunnitella kaikkea, hankkia uusia harrastuksia ym. Kun täytin 45v kaikki on mennyt jyrkästi alaspäin. Kaikki tuntuu turhalta, mistään ei jaksa kiinnostua, jokin negatiivisuus, kyynisyys on hiipinyt päälle ja tekee mieli vain vetäytyä omiin oloihin. Kaikki elämässä tuntuu kapenevan ja samaa harmaata mössöä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja vanheneminen on konkreettista. Omat vanhemmat jo vanhuksia ja sairastelevat. Heidän asioiden päivittäistä huolehtimista ja huolta. Mielessä käy päivittäin, että edessä on heistä luopuminen hetkellä millä hyvänsä. Ja omakin vanheneminen ja vanhuus kummittelee mielessä. Samalla outo välinpitämättömyys kaikesta, että aivan sama, vaikka omakin elämä loppuisi, kun elämä yleensäkin tuntuu loppuneen. N45
Kommentit (270)
Muistelin itse juuri, miten mielekkäältä ja energiseltä kaikki tuntui vielä viisi vuotta sitten, 42 vuoden kynnyksellä. Nyt on harmaantunut ja väsynyt plösönaama eikä mitään tuosta ole jäljellä.
M46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
heh... sä luulet että alamäki on jo jyrkkä?
Laita tyttö turvavyö, kyyti lähti vasta liikkeelle.
Oot ap sairastunut masennukseen. Tuollain minäkin masentuneena ajattelin, että elämä on ohi ja millään ei ole mitään merkitystä. Olin vasta kolmekymppinen. Nyt oon 40+ ja vaikka mitä odotuksia tulevaisuudelta.
Vierailija kirjoitti:
Oot ap sairastunut masennukseen. Tuollain minäkin masentuneena ajattelin, että elämä on ohi ja millään ei ole mitään merkitystä. Olin vasta kolmekymppinen. Nyt oon 40+ ja vaikka mitä odotuksia tulevaisuudelta.
Tällä masennuksella on vaan oma nimi: vaihdevuodet.
Minä olen pari vuotta nuorempi ja jo haudannut vanhempani. Lapseni on alaikäinen vielä jonkun aikaa, mutta elämässä näyttäytyy jo vapaampi vaihe. Terveydestä yritän pitää hyvää huolta, koska odotan aikaa kun olen n.50-60v. Vihdoinkin on aikaa elää itselle ja parisuhteelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko tuo ihan väsymistä tai lievää masennusta raskaassa elämäntilanteessa? Vanhempien nopea vanheneminen ja sairastelu sekä hoiva voi olla kaiken nielevää. Sitä stressaa, vaikka ei olisi akuuttia tehtävää.
Nuo voi olla myös anemian oireita. Käy ensimmäisenä labrassa tutkituttamassa veriarvot!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on lohdullinen ketju. Olen 45-vuotias, korkeasti koulutettu, hyvässä työssä ja pitkässä , onnellisessa parisuhteessa elävä kahden koululaisen äiti. Ei suurempia terveysongelmia, ei rahahuolia. Elämässäni ei siis ole yhtään mitään vikaa! Vaihdoin työpaikkaakin uusien haasteiden toivossa jokin aika sitten vain huomatakseni, että tämä sama ontto, kyllästymisen tunne ei helpota. En koe olevani masentunut, toimin arjessa normaalisti ja koen iloa ja onneakin esimerkiksi lasten kautta. Muistan vähintään viikoittain olla kiitollinen siitä, mitä minulla on.
En ole erityisen kateellinen ihminen ollut muutenkaan koskaan (pahimpien teiniangstien jälkeen). Mutta tämä merkityksettömyys Tyhjyys. Jatkuva ajatus siitä, että pitäisi innostua ja keksiä jotain innostavaa, mutta ei vaan mikään nappaa. Tosi outoa, mutta siis lohdullista kuulla, että tätä on muillakin ja ilmeisesti liittyy monella ikään ja/tai vaihdevuosiin.
Budia ja 20v timmejä maksullisia escortteja. Nuortuu siinä ikämieskin! 😀
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei te, jotka olette päässeet nelikymppiskriisin tuolle puolelle! Kertokaa, onko siellä kuitenkin odotettavissa jotain hyvää?
Esivaihtarit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oot ap sairastunut masennukseen. Tuollain minäkin masentuneena ajattelin, että elämä on ohi ja millään ei ole mitään merkitystä. Olin vasta kolmekymppinen. Nyt oon 40+ ja vaikka mitä odotuksia tulevaisuudelta.
Tällä masennuksella on vaan oma nimi: vaihdevuodet.
Olo kohenee kun ne on ohi. Se on kuin myrskyn keskeltä kävelisi ulos kauniiseen kesä aamuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ollut mitään ulkoisia syitä alakuloon ja niinpä päädyin arvelemaan oireiden johtuvan lähenevistä vaihdevuosista. Pienellä estrogeenilisällä tilanne alkoi helpottaa, jaksoin taas liikkua, nukuin paremmin ja aloittaa uuden harrastuksenkin. Tuossa kohtaa kierto oli 21 päivää eli esivaihdevuosissa.
Viidenkympin jälkeen ei oikeasti ole enää mitään - paitsi teeskentelyä. Aluksi luulin itsekin, että olen ainoa jolta sitten käytännössä moppui energia/elämänhalu/voimat/kiinnostus. Tarkemmalla tarkastelulla kuitenkin huomasin, ettei niitä enää muillakaan aidosti ollut. Oli vain jumalaton pelko kaiken menettämisestä/muutoksesta/vanhuudesta/kuolemasta, ja sen vuoksi järjetön muka-elämän larppaaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama, mutta en yhdistä tätä ikään vaan olosuhteisiin liittyväksi. On oikeasti kohtuutonta, että kun olet saanut omat lapset isommiksi, alkaa uusi hoivarumba vanhusten kanssa. Olen muille vain resurssi, siltä se tuntuu. Tekisi mieli huutaa, että ottakaa, ottakaa, nyt viimeiset rippeet, ennenkuin lopun täysin. Sitten joku tulee neuvomaan, että no laitapa rajat. Olen laittanut. Viimeksi se johti äitini osastojaksoon. Olen todennut, että näitä rajoja hokee ne, joilta kukaan ei olekaan mitään vailla. Miksi se kasautuu yksille, ikuinen mysteeri.
Esivaihtarit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oot ap sairastunut masennukseen. Tuollain minäkin masentuneena ajattelin, että elämä on ohi ja millään ei ole mitään merkitystä. Olin vasta kolmekymppinen. Nyt oon 40+ ja vaikka mitä odotuksia tulevaisuudelta.
Tällä masennuksella on vaan oma nimi: vaihdevuodet.
Näin on. Mulla alkoi vv-oireilu heti 40 jälkeen. Alkoi just masentuneisuutena, ärtyneisyytynä, kyynisyytenä. Ite joudun hkh:n lisäksi syömään mielialalääkkeitä. Ei vaan jaksa ilman tätä arjen pyöritystä.
Oletko sinkku? Perheellisenä reinin ja esiteinin äitinä ei ole aikaa tuollaisen miettimiseen. Mutta murheiden määrä on vakio luulen. Murheet vaan erilaiset. Mutta älä nyt vielä ikääntymistäsi mieti..
Vierailija kirjoitti:
Sama, mutta en yhdistä tätä ikään vaan olosuhteisiin liittyväksi. On oikeasti kohtuutonta, että kun olet saanut omat lapset isommiksi, alkaa uusi hoivarumba vanhusten kanssa. Olen muille vain resurssi, siltä se tuntuu. Tekisi mieli huutaa, että ottakaa, ottakaa, nyt viimeiset rippeet, ennenkuin lopun täysin. Sitten joku tulee neuvomaan, että no laitapa rajat. Olen laittanut. Viimeksi se johti äitini osastojaksoon. Olen todennut, että näitä rajoja hokee ne, joilta kukaan ei olekaan mitään vailla. Miksi se kasautuu yksille, ikuinen mysteeri.
Suurimmalle osalle se elämä oikeasti on tuollaista, jos siis on valinnut perhe-elämän osakseen. Niin minäkin sain viimeisen uunista ulos yliopistoon, ja kas, äidillä aggressiivisesti etenevä muistisairaus. Omien vaihdevuosioireitteni kanssa kuolen aivan varmasti ennen äitiäni sydänoireisiin; hän jää sitten tänne sekoilemaan yhteiskunnan taakaksi.
Olipa hieno elämä - not. Parempaa tuuria seuraavassa inakarnaatiossa, tähän ei tule ikävä. Järkyttävää paskaa.
Rakastuin ensimmäistä kertaa 48-vuotiaana. Se oli kuin olisin saanut toisen elämän.
Alue: Aihe vapaa
Sama! 47. Väsyttää, päätä särkee, mikään ei kiinnosta. Nettikin täynnä osta! osta! osta! huutoa.
Tuntuu niin turhauttavalle katsoa Instagramissa viinilasia kädessä ketkuilevia naisia, elämän tarkoitus?
Ja hormonikorvaushoito löytyy. Tuntuu vain pahentavan oireita eli nähtävästi blokkaa testosteronin.