Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Elämä tuntuu loppuvan 45-vuotiaana
21.08.2023 |
Vielä pari vuotta sitten olin täynnä elämää, tunsin itseni onnelliseksi, jaksoin suunnitella kaikkea, hankkia uusia harrastuksia ym. Kun täytin 45v kaikki on mennyt jyrkästi alaspäin. Kaikki tuntuu turhalta, mistään ei jaksa kiinnostua, jokin negatiivisuus, kyynisyys on hiipinyt päälle ja tekee mieli vain vetäytyä omiin oloihin. Kaikki elämässä tuntuu kapenevan ja samaa harmaata mössöä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja vanheneminen on konkreettista. Omat vanhemmat jo vanhuksia ja sairastelevat. Heidän asioiden päivittäistä huolehtimista ja huolta. Mielessä käy päivittäin, että edessä on heistä luopuminen hetkellä millä hyvänsä. Ja omakin vanheneminen ja vanhuus kummittelee mielessä. Samalla outo välinpitämättömyys kaikesta, että aivan sama, vaikka omakin elämä loppuisi, kun elämä yleensäkin tuntuu loppuneen. N45
Kommentit (270)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itse jo 51v yksinäinen mies.keväällä otin lopputilin töistä kun ei jaksanut enään. eipä taida elämässä enään muuta olla kuin alkoholisoituminen ja suht nuorena hautaan...
Kyllä sitä viimeistään vanhana on seuraa kun hankkii jostain palvelutalosta asunnon. Sieltä löytyy kavereita ja tekemistä.
55 pääsee senioritaloon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä juttu että elämä tuntuu loppuvan 40- 50 ikävuoden välissä. Olisikohan sillä mitään tekemistä asian kanssa sillä että vaihdevuodet alkavat antaa ensimmäisiä merkkejään tulostaan alentuneen hormonitoiminnan muodossa. Joo, tiedän että vaihtarit alkaa keskimäärin 52- vuotiaana mutta esivaihtarit voi alkaa jo nelikymppisenä.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin itsekin kuin ap 45-vuotiaana. Nyt 50- vuotiaana muistelen kuinka aikaansaapa olin vielä muutama vuosi sitten... se on se aleneva estrogeeni.
Tuo aleneva estrogeenitaso on jotain aivan järkyttävää. Olen tässä nyt vuodenpäivät ihmetellyt mitä kaikkea tässä onkaan kestetty. Kaikkea muuta paitsi kuuluisia kuumia aaltoja. Mikään ei huvita eikä kiinnosta, hiukset lähtevät päästä oikein kunnolla, jalkaterät kipuilevat ja kaikenmaailman vaivoja on ja kun yksi helpottaa niin uutta pukkaa tilalle. Tämä tanttautuminen on kamalaa. Ja elämä on muutenkin niin nähty. Kaikki tapahtui 40-vuotiaana kun opiskelin vielä työn ohessa uuden ammatin. Virtaa oli ja näin uusia ihmisiä. Koulutuksen jälkeen putosin korkealta latvasta tähän harmaaseen todellisuuteen. Itsestään ei oikein voi vääntää että jokin tuottaisi iloa tai olisi kivaa.
N48
Mä olen hirvittävän väsynyt ja kyllästynyt. En pysty edes töissä kohta käymään. Mikään ei kiinnosta. ikää 50v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tilastojen mukaaan suomalaisten seksielämä on nykyisin vilkkaimmillaan ikähaarukassa 45-54. Siis vilkkaampaa kuin nuorilla! En siis pelkää 45:ttä, vaan odottelen innolla tähän onnekkaaseen ikäryhmään astumista. M44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi samoin kokeva 45-vuotias. Hetki sitten ajattelin onko mussa jotain vikaa, kun koen näin ja "kaikki muut" elää elämänsä parasta aikaa. Ilmeisesti asia ei olekaan sitten niin, kun teitä on muitakin. Lohdullista, ettei olla yksin. En tiedä miten tästä suosta noustaan ja minkälaista tulee olemaan elämä sen jälkeen. Tsemppiä kaikille!
Luulen tämän olevan hyvin yleistä, mutta siitä ei puhuta. Tässä ajassa elämän pitää näyttää hyvältä ulospäin. Larpataan että menee hyvin, kuten joku edellä sanoi.
Tämä on niin totta!
Vierailija kirjoitti:
Tilastojen mukaaan suomalaisten seksielämä on nykyisin vilkkaimmillaan ikähaarukassa 45-54. Siis vilkkaampaa kuin nuorilla! En siis pelkää 45:ttä, vaan odottelen innolla tähän onnekkaaseen ikäryhmään astumista. M44
Pistäpä semmoinen tilasto esille. Epäilen mahtaako löytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin itsekin kuin ap 45-vuotiaana. Nyt 50- vuotiaana muistelen kuinka aikaansaapa olin vielä muutama vuosi sitten... se on se aleneva estrogeeni.
Tuo aleneva estrogeenitaso on jotain aivan järkyttävää. Olen tässä nyt vuodenpäivät ihmetellyt mitä kaikkea tässä onkaan kestetty. Kaikkea muuta paitsi kuuluisia kuumia aaltoja. Mikään ei huvita eikä kiinnosta, hiukset lähtevät päästä oikein kunnolla, jalkaterät kipuilevat ja kaikenmaailman vaivoja on ja kun yksi helpottaa niin uutta pukkaa tilalle. Tämä tanttautuminen on kamalaa. Ja elämä on muutenkin niin nähty. Kaikki tapahtui 40-vuotiaana kun opiskelin vielä työn ohessa uuden ammatin. Virtaa oli ja näin uusia ihmisiä. Koulutuksen jälkeen putosin korkealta latvasta tähän harmaaseen todellisuuteen. Itsestään ei oikein voi vääntää että jokin tuottaisi iloa tai olisi kivaa.
N48
Näin. En tajunnut ollenkaan näiden kaikkien olevan vaihdevuosista johtuvaa. Odotin vaan kuumia aaltoja ja ihmettelin että sekö nyt on niin kauheaa että vähän hiki lentää.
Kyllä se on tämä henkinen puoli ja toivottomuuden tunne joka on karmeaa. Ehkä ihmiset ei kehtaa puhua siitä. Mulla nämä olot iski päälle asteittain jo joskus 43 v ja meni 5 vuotta tajuta mistä on kyse.
Olen rampannut lääkäreillä eikä kukaan sanonut että nämä on vaihdevuosioireita.
Olen aina ollut ns. pätkätöissä. Alle 46-vuotiaana löysin aina uuden työn viimeistään vuoden kuluttua edellisen päätyttyä. Nyt olen kuusikymppinen enkä pääse edes haastatteluihin. Aloin miettiä, koska tilanne muuttui tähän suuntaan. Vastaus on, että sinä kesänä kun täytin 46. Sen jälkeen työnhaku on vaikeutunut vuosi vuodelta. Tuntuu, että ainakin työelämä on osaltani ohi. Ja alkoi olla ohi jo 13 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistuksen puuskat seuraavat mulla hormonikiertoa. Tahti on tiheä, alle 3 viikkoa, mutta jotenkin helpottaa tietää kun suunnilleen haukkoo henkeä siinä henkisessä tuskassa, että tämä menee 2 päivässä ohi.
Olen 47,
Opiskelen yliopistossa, pidän työstäni ja suunnittelen koko ajan jotain uutta.
Tuntuu etten ehdi kaikkea mitä haluan tämän elämän aikana.
Rakastan rauhaa ja mökkeilyä mutta myös ystäviä.
Lapset ovat aikuisia ja talous on ok, voi tehdä melkein mitä haluaa.
Onko sinulla vaihdevuodet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmiset sitten oikeasti nykyään kuvittelevat voivansa jaksaa, kun heillä on pieniä lapsia vaihdevuosi-iässä?? Itse olen aina tätä ihmetellyt, ei kai se ole luonnon tarkoitus, että äidit on vaihdevuosissa kun kuusivuotiaalla on uhma.
Kyllä naisilla ennenkin oli pieniä lapsia vaihdevuosi-ikäisenä, pakostakin oli kun ehkäisyä ei oltu keksitty. Ero nykyaikaan on lähinnä se, että nykynainen synnyttää ensimmäiset lapsensa myöhäisellä iällä, siinä missä ennen naisella saattoi olla jo tusina lasta siinä vaiheessa kun nelikymppisenä alkoi synnyttämään viimeisiään.
Estrogeenikorvaushoito auttaa vaihdevuosien väsymykseen ja apaattisuuteen. Kannattaa kokeilla!
Vierailija kirjoitti:
Ihan tutkimusten mukaan ihmisen onnettomin ikäkausi on 40-50, sen jälkeen onnellisuus alkaa taas lisääntyä. Eli sinnitellään vaan läpi tämä hankala vaihe, jossa siirrytään hyväksymään konkreettinen vanheneminen oireineen ja kuoleman lähestyminen, koska sitten kun hyväksyntä on tehty, onnellisuus lisääntyy.
Itselläni vähän alkaa olla jo ohi. Mun paskat olot alkoi jo jossain 42-vuotiaana, jolloin ekat esivaihdevuosioireet tuli kierron lyhenemisenä yms. Silloin myös energisyys väheni ja alkoi tulla kaikenlaisia ärsyttäviä pieniä fyysisiä vaivoja koko ajan. Työelämässä vaikea pärjätä, koska kognitiiviset kyvyt tuntui menevän pois hormonien myötä. Mutta en halunnut esim. hormonihoitoja, koska niillä vain lykätään vaiheen kohtaamista, ja toisaalta tiedetään että yleensä oireet helpottuu sitten, kun ne hormonit tasaantuu uudelle tasolleen ja nainen tottuu siihen uuteen tasoon.
Ulkoisesti oli kaikki hyvin mitä nyt se työ oli vaikeampaa kuin nuorena, lapset jo isoja, vanhemmat ei vielä "hoidettavia", mutta tuntui tympeältä, tyhjältä ja merkityksettömältä. Ensimmäistä kertaa en tiennyt mitä haluaisin. Mies? En halua. Uusi asunto tai auto? Ei kiinnosta. Ehkä vaihtaa työtehtäviä tai jopa alaa? Minne muka, ei kiinnosta, samaa pjaskaa ne kaikki on. Harrastus? Ne on jo niin nähty, ei kiinnosta. Muutto ulkomaille? Ei enää jaksanut eikä kiinnostanut. En tehnyt lopulta mitään, kitkuttelin vaan läpi kaikkien olojeni kun en muutakaan voinut. Nyt täytin juuri 49, ja elämä tuntuu jo ihan mukavalta. En enää ole levoton ja halua koko ajan jotain tai tunne että olisi ongelma etten halua.
Joku on mustamaalannut hormoneja sinulle. Kannattaa kokeilla. Olen itse käyttänyt jo 10 vuotta ja aion käyttää koko loppuelämäni.
Miksi ihmeessä kärsiä, kun on toimiva hoito olemassa?
N50+
Mulla on loppumisen fiiliksiä nyt 10 votta myöhemmin. 45v oli vielä ihan kivaa.
Vierailija kirjoitti:
Itse elän just nyt, 47-vuotiaana, elämäni onnellisinta aikaa.
Elämäsi muuttuu vielä paljon onnellisemmaksi, kun pääset eläkkeelle. Sinne kun jaksaa rimpuilla, niin alkaa mukava elämä, saa nukkua, kun nukuttaa. Telkkaria saa katsoa tai lukea kirjaa vaikka aamukolmeen saakka. Eläke lipsahtaa satavarmasti tilille ja vaikka ei olisikaan suuri, niin pärjää, kun sovittaa menonsa sen mukaan. Kerrankin olen saanut elämäni siihen pisteeseen, että teen vain niitä asioita, joista nautin. Jos en jaksa kokata tai siivota, niin en kokkaa enkä siivoa, toisena päivänä sitten. Voin tulla ja mennä, miten lystää. Ihana asua yksin ja elää itselleen pitkän ja raskaan perhe- ja työelämän jälkeen. Kiva, kun nuoriso käy kylässä ja sitten lähtee omaan kotiinsa, he ovat rakkaita ja autamme toisiamme tarpeen vaatiessa. Parasta aikaa elämässäni on olla eläkkeellä, jääkää hyvät ihmiset heti eläkkeelle, kun se on mahdollista. Tämä on ihanaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tutkimusten mukaan ihmisen onnettomin ikäkausi on 40-50, sen jälkeen onnellisuus alkaa taas lisääntyä. Eli sinnitellään vaan läpi tämä hankala vaihe, jossa siirrytään hyväksymään konkreettinen vanheneminen oireineen ja kuoleman lähestyminen, koska sitten kun hyväksyntä on tehty, onnellisuus lisääntyy.
Itselläni vähän alkaa olla jo ohi. Mun paskat olot alkoi jo jossain 42-vuotiaana, jolloin ekat esivaihdevuosioireet tuli kierron lyhenemisenä yms. Silloin myös energisyys väheni ja alkoi tulla kaikenlaisia ärsyttäviä pieniä fyysisiä vaivoja koko ajan. Työelämässä vaikea pärjätä, koska kognitiiviset kyvyt tuntui menevän pois hormonien myötä. Mutta en halunnut esim. hormonihoitoja, koska niillä vain lykätään vaiheen kohtaamista, ja toisaalta tiedetään että yleensä oireet helpottuu sitten, kun ne hormonit tasaantuu uudelle tasolleen ja nainen tottuu siihen uuteen tasoon.
Ulkoisesti oli kaikki hyvin mitä nyt se työ oli vaikeampaa kuin nuorena, lapset jo isoja, vanhemmat ei vielä "hoidettavia", mutta tuntui tympeältä, tyhjältä ja merkityksettömältä. Ensimmäistä kertaa en tiennyt mitä haluaisin. Mies? En halua. Uusi asunto tai auto? Ei kiinnosta. Ehkä vaihtaa työtehtäviä tai jopa alaa? Minne muka, ei kiinnosta, samaa pjaskaa ne kaikki on. Harrastus? Ne on jo niin nähty, ei kiinnosta. Muutto ulkomaille? Ei enää jaksanut eikä kiinnostanut. En tehnyt lopulta mitään, kitkuttelin vaan läpi kaikkien olojeni kun en muutakaan voinut. Nyt täytin juuri 49, ja elämä tuntuu jo ihan mukavalta. En enää ole levoton ja halua koko ajan jotain tai tunne että olisi ongelma etten halua.
Joku on mustamaalannut hormoneja sinulle. Kannattaa kokeilla. Olen itse käyttänyt jo 10 vuotta ja aion käyttää koko loppuelämäni.
Miksi ihmeessä kärsiä, kun on toimiva hoito olemassa?
N50+
Eikö rintasyöpä yhtään pelota? Mulla on sukulaisia kuollut syöpiin. Ei huvita turhan päiten lisätä omaa riskiä yhtään.
Alue: Aihe vapaa
Sain lohtua Eeva Kilven muistikirjoista. Sininen, Valkoinen ja Punainen muistikirja. Ei niissä ratkaisuja ollut, mutta tunnetta, että en ole ainut. Toki hän kirjoitti ne vanhempana kuin itse olen.