Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Elämä tuntuu loppuvan 45-vuotiaana
21.08.2023 |
Vielä pari vuotta sitten olin täynnä elämää, tunsin itseni onnelliseksi, jaksoin suunnitella kaikkea, hankkia uusia harrastuksia ym. Kun täytin 45v kaikki on mennyt jyrkästi alaspäin. Kaikki tuntuu turhalta, mistään ei jaksa kiinnostua, jokin negatiivisuus, kyynisyys on hiipinyt päälle ja tekee mieli vain vetäytyä omiin oloihin. Kaikki elämässä tuntuu kapenevan ja samaa harmaata mössöä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja vanheneminen on konkreettista. Omat vanhemmat jo vanhuksia ja sairastelevat. Heidän asioiden päivittäistä huolehtimista ja huolta. Mielessä käy päivittäin, että edessä on heistä luopuminen hetkellä millä hyvänsä. Ja omakin vanheneminen ja vanhuus kummittelee mielessä. Samalla outo välinpitämättömyys kaikesta, että aivan sama, vaikka omakin elämä loppuisi, kun elämä yleensäkin tuntuu loppuneen. N45
Kommentit (270)
totta. ja tässä vaiheessa jos olet sinkku, on aika ostaa koira, ja kuolla yksin. koira hoitaa puolison virkaa, markkina-arvon romahtaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse virkistyin huomattavasti, kun löysin 20v nuoremman naisen elämääni. :)
En tiedä mistä tämä tulee. Samaan aikaan tullut viidenkympin kriisi, vaihdevuodet, lapset muuttaa omilleen. Paniikki siitä että mihin lähes 50 vuotta vilahti, onko tässä nyt jo loppusuora. Kierto lyhyt, päätä kivistää, tunteet aaltoilevat, univaikeuksia, ahdistuksen tunteita joita ei ole koskaan aiemmin ollut.
Elämässä on kuitenkin kaikki oikein hyvin. Yhdistän tämän voimakkaasti esivaihtareihin, mutta en voi olla varma. Hyvä kuulla etten ole ainut.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mistä tämä tulee. Samaan aikaan tullut viidenkympin kriisi, vaihdevuodet, lapset muuttaa omilleen. Paniikki siitä että mihin lähes 50 vuotta vilahti, onko tässä nyt jo loppusuora. Kierto lyhyt, päätä kivistää, tunteet aaltoilevat, univaikeuksia, ahdistuksen tunteita joita ei ole koskaan aiemmin ollut.
Elämässä on kuitenkin kaikki oikein hyvin. Yhdistän tämän voimakkaasti esivaihtareihin, mutta en voi olla varma. Hyvä kuulla etten ole ainut.
Mä aloin neuloa pipoja. Olen aina vihannut käsitöitä. Se auttaa vähän.
se tota ku munasarjoista on loppumassa veto. onneks ei maailma
siihen kaadu sentäs
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 vuoden päästä sinulla menee vielä huonommin.
Nauti nyt vielä, kun polviin ei kolota ja paikat ei ole kuivanut ruvelle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, mutta en yhdistä tätä ikään vaan olosuhteisiin liittyväksi. On oikeasti kohtuutonta, että kun olet saanut omat lapset isommiksi, alkaa uusi hoivarumba vanhusten kanssa. Olen muille vain resurssi, siltä se tuntuu. Tekisi mieli huutaa, että ottakaa, ottakaa, nyt viimeiset rippeet, ennenkuin lopun täysin. Sitten joku tulee neuvomaan, että no laitapa rajat. Olen laittanut. Viimeksi se johti äitini osastojaksoon. Olen todennut, että näitä rajoja hokee ne, joilta kukaan ei olekaan mitään vailla. Miksi se kasautuu yksille, ikuinen mysteeri.
Suurimmalle osalle se elämä oikeasti on tuollaista, jos siis on valinnut perhe-elämän osakseen. Niin minäkin sain viimeisen uunista ulos yliopistoon, ja kas, äidillä aggressiivisesti etenevä muistisairaus. Omien vaihdevuosioireitteni kanssa kuolen aivan varmasti ennen äitiäni sydänoireisiin; hän jää sitten tänne sekoilemaan yhteiskunnan taakaksi.
Olipa hieno elämä - not. Parempaa tuuria seuraavassa inakarnaatiossa, tähän ei tule ikävä. Järkyttävää paskaa.
Tämä on minun pahin pelkoni, ja melko varmasti myös kohtaloni. Kiinnostaa kuin kilo paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos aloituksesta!
40 ja täsmälleen samat fiilikset. Alkoi siinä 38-v., ennen sitä oli vielä sellainen usko ja odotus. Joku positiivisuuden ja torjunnan suojamuuri. Käsittämätöntä, miten sitä voi romahtaa olo kolmessa vuodessa.
Minä vielä luulin, että 40 olisi jotain upeaa henkisen tyyneyden aikaa. 36 oli niin voimissaan ja kehittyi. Kuormaa alkaa vaan olla tässä iässä liikaa. Menetykset, loppumiset... Ja se ajatus omasta hiipumisesta ja rakkaiden jättämisestä ties kenen armoille on vaan sietämätön. (Erityisesti henk. koht. vaivaa ajatus lemmikkieni kohtalosta, kun sairastun/kuolen.)
En halua päästää enää irti yhtään mistään minulle rakkaasta, en jaksa tätä jatkuvaa irti päästämistä siitä ja tästä ja tuosta. Sitä glamorisoidaan, mutta se oppi on ihan huuhaata.
Voi hitto miten vihaan tätä elämänvaihetta. Tämä EI ole henkistä kasvua, vaan elimistön näivettymistä ja kipeää, toivotonta realismia; erotan kyllä puhtaan mudassa ryömimisen ja henkisen kasvun.
Olisi kiva kuulla, miten muut ovat saaneet elämänilonsa takaisin esim. vanhempien menetyksen tai muun ikään tyypillisesti kuuluvan jälkeen...!
Saman oloisia fiiliksiä kuin ap:llä, ikävä kyllä. 45 olen. Kaiken Rajallisuus on tullut nyt entistä näkyvämmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, ihan perus ikäkriisiltä vaikuttaa. Itelläkin oli tuo just tuossa 45 vuoden iässä. Tuli työuupumus ja muuta, mutta siitä kun selvisi niin olen taas entiselläni.
Itselleni ikäkriisi taisi olla vain merkki siitä, että oli aika luopua jostain vanhasta ja hankkia jotain uutta elämään. Vaihdoin työpaikkaa, vaihdoin hieman harrastuksia ja jopa ihmissuhteita. Eli aloin pyörimään hieman eri porukoissa kuin ennen. Voin sanoa että kannatti.
Sanoisin siis että tässä iässä melkein se tärkein asia on se, että pysyy tuoreena, eli yrittää edelleen oppia uusia asioita.
Pakko sanoa, että tätähän se maailman meno on, havahduin siihen aivan liian myöhään. Itsekin matkustelin, harrastin, tein uraa jne liian pitkälle, eli pariutuminen ja lasten teko ajoittui lähes 40 v. Nyt sitten on pienet lapset vielä (olen 45 minäkin), töissä pitäisi jaksaa samalla tavalla kuin aikaisemmin, kun olen esimiestyön vastaanottanut, vanhemmat alkaa sairastella...
Eli omasta kokemuksesta ainakin sanon, että olisi pitänyt ymmärtää, että lapset tehdään nuorena ja vanhempia autetaan keski-ikäisenä, mutta totta kai ne nyt ihan ajoitussyistä osuu samaan. Minkäs enää teet.
Onneksi vanhempani ovat ymmärtäneet, että ostoapua on pakko olla, välimatkaakin sen verran.
Kyllä muakin ahdistaa, mutta yritän ajatella, että on tässä kyse myös valinnoista, joita olen tehnyt ja että tämä on nyt vain yksi elämänvaihe, johon kasaantuu kaikkea.
Lapsetkin kasvaa joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, mutta en yhdistä tätä ikään vaan olosuhteisiin liittyväksi. On oikeasti kohtuutonta, että kun olet saanut omat lapset isommiksi, alkaa uusi hoivarumba vanhusten kanssa. Olen muille vain resurssi, siltä se tuntuu. Tekisi mieli huutaa, että ottakaa, ottakaa, nyt viimeiset rippeet, ennenkuin lopun täysin. Sitten joku tulee neuvomaan, että no laitapa rajat. Olen laittanut. Viimeksi se johti äitini osastojaksoon. Olen todennut, että näitä rajoja hokee ne, joilta kukaan ei olekaan mitään vailla. Miksi se kasautuu yksille, ikuinen mysteeri.
Suurimmalle osalle se elämä oikeasti on tuollaista, jos siis on valinnut perhe-elämän osakseen. Niin minäkin sain viimeisen uunista ulos yliopistoon, ja kas, äidillä aggressiivisesti etenevä muistisairaus. Omien vaihdevuosioireitteni kanssa kuolen aivan varmasti ennen äitiäni sydänoireisiin; hän jää sitten tänne sekoilemaan yhteiskunnan taakaksi.
Olipa hieno elämä - not. Parempaa tuuria seuraavassa inakarnaatiossa, tähän ei tule ikävä. Järkyttävää paskaa.
Alkekirjoitan tämän täysin!
Komppaan yllä olevia. Varsinkin tuo kun kaikki haluaa osansa. Ne katsoo miten sekoilen uupuneena, mutta tarjoaako kukaan apuaan ja saako sitä? Ei saa.
Viimeisin sekoiluni oli se kun avasin Wilman kirjautuakseni sinne ja alkoi mennä maailma alta, verenpaine nousi sekunneissa huippuunsa. Olin yksin kotona ja on ennenkin ollut näitä kohtauksia mutta niistä on seurannut osittainen kasvohalvaus ja puhekyvyn menetys, joten soitin ambulanssin jos vaikka olisi vakavampaa tulossa. Minä sitten siellä eteisen lattialla makoilin ovi auki ja odottelin. Mietin että voi helvetti kun olen uupunut. Olin muuten ihan ok siinä vaiheessa kun lanssi saapui ja minut saatiin piuhojen päähän. En tiedä mikä oli, ehkä paniikkikohtaus.
Nukkumaan mennessä lempi ajatukseni on se kun kuvittelen miten saan levätä kun olen kuollut. Välillä tekisi mieli heitellä kaikkia kivillä ja kirkua "painukaa helvettiin loiset".
Miten ihmiset sitten oikeasti nykyään kuvittelevat voivansa jaksaa, kun heillä on pieniä lapsia vaihdevuosi-iässä?? Itse olen aina tätä ihmetellyt, ei kai se ole luonnon tarkoitus, että äidit on vaihdevuosissa kun kuusivuotiaalla on uhma.
Kaikilla on elämässä ylä- ja alamäkiä. Itselläkin elämän peruspalikat on kohdillaan perhe, työ, raha, mutta tuntuu ettei mitään merkityksellisiä tavoitteita enää ole elämässä. Välillä tuntuu että olisi parempi vain repiä koko elämä palasiksi ja aloittaa uudestaan, mutta en uskalla kun tiedän ettei se ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolella. Oletko ap miettinyt esim. terapiaa ettei tarvitsisi vain omassa päässä pyöritellä näitä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos aloituksesta!
40 ja täsmälleen samat fiilikset. Alkoi siinä 38-v., ennen sitä oli vielä sellainen usko ja odotus. Joku positiivisuuden ja torjunnan suojamuuri. Käsittämätöntä, miten sitä voi romahtaa olo kolmessa vuodessa.
Minä vielä luulin, että 40 olisi jotain upeaa henkisen tyyneyden aikaa. 36 oli niin voimissaan ja kehittyi. Kuormaa alkaa vaan olla tässä iässä liikaa. Menetykset, loppumiset... Ja se ajatus omasta hiipumisesta ja rakkaiden jättämisestä ties kenen armoille on vaan sietämätön. (Erityisesti henk. koht. vaivaa ajatus lemmikkieni kohtalosta, kun sairastun/kuolen.)
En halua päästää enää irti yhtään mistään minulle rakkaasta, en jaksa tätä jatkuvaa irti päästämistä siitä ja tästä ja tuosta. Sitä glamorisoidaan, mutta se oppi on ihan huuhaata.
Voi hitto miten vihaan tätä elämänvaihetta. Tämä EI ole henkistä kasvua, vaan elimistön näivettymistä ja kipeää, toivotonta realismia; erotan kyllä puhtaan mudassa ryömimisen ja henkisen kasvun.
Olisi kiva kuulla, miten muut ovat saaneet elämänilonsa takaisin esim. vanhempien menetyksen tai muun ikään tyypillisesti kuuluvan jälkeen...!
Osaan samaistua vaikka olen jo lähempänä 50. Samat tuntemukset on tässä vaiheessa, ja epäilen menevätkö ne ohi. Nelikymppisenä olin vielä positiivinen elämän suhteen.
Lemmikkeistä olen tullut siihen tulokseen että seniorilemmikkini mentyä en ota enää uusia. Niin paljon kuin he tuovatkin hyvää ja iloa. Tavaraa hävitän kovalla kyydillä jo tässä iässä muutaman asunnon tyhjentäneenä.
Hyvää olen saanut harrastuksista. Niiden parissa unohdan synkkyyden ja kaikesta luopumisen hetkeksi. Niiden parissa näen iloisia, hyväntuulisia rouvia jotka ovat reilusti itseäni vanhempia ja nauttivat elämästä. Se on saanut miettimään, onko tämä kuoppa vaihdevuosista johtuvaa. Esivaihtareista ja niiden vaikutuksesta jo nelikymppisiin puhutaan aivan liian vähän. Esillä on vain viisikymppiset hikoilevat vaihtareissa kärsivät, mutta kun se alkaa jo 10 vuotta ennen tätä. Ja miten pahasti se vaikuttaakaan mieleen jo pitkään, eikä ole pelkkää hikinoroa.
Pitäisi kai kokoilla hormoneja. Tuntuu toivottomalta miten tässä nauttisi mistään.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmiset sitten oikeasti nykyään kuvittelevat voivansa jaksaa, kun heillä on pieniä lapsia vaihdevuosi-iässä?? Itse olen aina tätä ihmetellyt, ei kai se ole luonnon tarkoitus, että äidit on vaihdevuosissa kun kuusivuotiaalla on uhma.
Tuo oli aika ilkeästi sanottu, mutta on siinä pointtia. Tuntuu, että tästä pitäisi puhua enemmän. Eli kuten tuossa itsekin sanoin, tiedostan sen kyllä, että olen tietyllä tapaa rakentanut tämän pommin itselleni.
En sitten tiedä, uskon, että nuoremmilla äideillä on kyllä erilaiset ongelmat, ei kai kukaan ongelmitta pääse elämän läpi. Voisihan olla, että tuskailisin nyt enemmän työtilannetta tms. ei sitä tosiaan tiedä.
Mutta vaihdevuosiin ylipäätään saa aika huonosti apua, niistä edelleen vaietaan ihan naisporukoissakin ja aina löytyy heitä, jotka joko korskeasti sanovat "hoidattaneensa oireet pois" tai sanovat, että meidän suvussa ei ole oireita ollenkaan. Kai semmoisiakin on, mutta eivät tuo kyllä keskusteluun mitään apua.
Konsteja, siis muitakin kuin estrogeenihoidot, sillä ei nekään kaikkia auta, olisi enemmänkin kiva kuulla.
Alue: Aihe vapaa
Alkekirjoitan tämän täysin!