Elämä tuntuu loppuvan 45-vuotiaana

Naama on valahtanut.

Maha roikkuu.

Nätit pojat ei hymyile takaisin.

Olen sukupuoleton seinätapetti

Omanikäiset hyvännäköiset miehet ei hymyile takaisin.

Suklaa, runkkaus, suklaa, barbie, suklaa

Vaihdevuodet= lihotaan ja inhotaan itseä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset sitten oikeasti nykyään kuvittelevat voivansa jaksaa, kun heillä on pieniä lapsia vaihdevuosi-iässä?? Itse olen aina tätä ihmetellyt, ei kai se ole luonnon tarkoitus, että äidit on vaihdevuosissa kun kuusivuotiaalla on uhma.

Kyllä naisilla ennenkin oli pieniä lapsia vaihdevuosi-ikäisenä, pakostakin oli kun ehkäisyä ei oltu keksitty. Ero nykyaikaan on lähinnä se, että nykynainen synnyttää ensimmäiset lapsensa myöhäisellä iällä, siinä missä ennen naisella saattoi olla jo tusina lasta siinä vaiheessa kun nelikymppisenä alkoi synnyttämään viimeisiään.

Kyllä, ja silloin vanhemmat lapset auttoivat paljon nuorimpien lasten hoidossa. Olen nähnyt semmoisen valokuvan jossa kaksivuotiaat lapset leikkivät puolitoistavuotiaan tätinsä kanssa samoilla leluilla. Eli siis äidin nuorimmainen lapsi on puoli vuotta nuorempi kuin äidin vanhimman tyttären ensimmäinen lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Minusta alkoi tuntua tuolle, kun täytin 75. Viimeisen vanhempani saatoin hautaan silloin 98 vuoden ikäisenä. Tuntuu tyhjälle.

Minun isäni a.m.pui itsensä kun olin 14:sta

Äiti hylkäsi sen jälkeen.

Olisi pitänyt k.u.olla silloin.

Olet vanha..kuole pois.

Elämä täytyy kokea ja elää parhaansa mukaan hetkessä, päivä kerrallaan iästä riipumatta.

Huominen on vain ajatus ja eilinen muistoja.

Mieheni on impotentti.

En osaa runkata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin itsekin kuin ap 45-vuotiaana. Nyt 50- vuotiaana muistelen kuinka aikaansaapa olin vielä muutama vuosi sitten... se on se aleneva estrogeeni.

Tuo aleneva estrogeenitaso on jotain aivan järkyttävää. Olen tässä nyt vuodenpäivät ihmetellyt mitä kaikkea tässä onkaan kestetty. Kaikkea muuta paitsi kuuluisia kuumia aaltoja. Mikään ei huvita eikä kiinnosta, hiukset lähtevät päästä oikein kunnolla, jalkaterät kipuilevat ja kaikenmaailman vaivoja on ja kun yksi helpottaa niin uutta pukkaa tilalle. Tämä tanttautuminen on kamalaa. Ja elämä on muutenkin niin nähty. Kaikki tapahtui 40-vuotiaana kun opiskelin vielä työn ohessa uuden ammatin. Virtaa oli ja näin uusia ihmisiä. Koulutuksen jälkeen putosin korkealta latvasta tähän harmaaseen todellisuuteen. Itsestään ei oikein voi vääntää että jokin tuottaisi iloa tai olisi kivaa.

N48

Näin. En tajunnut ollenkaan näiden kaikkien olevan vaihdevuosista johtuvaa. Odotin vaan kuumia aaltoja ja ihmettelin että sekö nyt on niin kauheaa että vähän hiki lentää.

Kyllä se on tämä henkinen puoli ja toivottomuuden tunne joka on karmeaa. Ehkä ihmiset ei kehtaa puhua siitä. Mulla nämä olot iski päälle asteittain jo joskus 43 v ja meni 5 vuotta tajuta mistä on kyse.

Olen rampannut lääkäreillä eikä kukaan sanonut että nämä on vaihdevuosioireita.

Minäkin olen käynyt monta vuotta valittamassa kunnes tajusin että on vaihdevuosi oireita. Lääkärit ei sanallakaan ole vihjanneet siihen suuntaan. Terve on ja vikaa korkeintaan korvien välissä. Sitten ruksaa vaihdevuosien oirelistasta toiskymmentä kiusaa, kipua, mielen murhetta ja vaivaa tajuten, että vaihdevuodethan nämä. En olekaan kuolemassa tai dementoitumassa vaikka sille tuntuukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tutkimusten mukaan ihmisen onnettomin ikäkausi on 40-50, sen jälkeen onnellisuus alkaa taas lisääntyä. Eli sinnitellään vaan läpi tämä hankala vaihe, jossa siirrytään hyväksymään konkreettinen vanheneminen oireineen ja kuoleman lähestyminen, koska sitten kun hyväksyntä on tehty, onnellisuus lisääntyy. 

Itselläni vähän alkaa olla jo ohi. Mun paskat olot alkoi jo jossain 42-vuotiaana, jolloin ekat esivaihdevuosioireet tuli kierron lyhenemisenä yms. Silloin myös energisyys väheni ja alkoi tulla kaikenlaisia ärsyttäviä pieniä fyysisiä vaivoja koko ajan. Työelämässä vaikea pärjätä, koska kognitiiviset kyvyt tuntui menevän pois hormonien myötä. Mutta en halunnut esim. hormonihoitoja, koska niillä vain lykätään vaiheen kohtaamista, ja toisaalta tiedetään että yleensä oireet helpottuu sitten, kun ne hormonit tasaantuu uudelle tasolleen ja nainen tottuu siihen uuteen tasoon.

Ulkoisesti oli kaikki hyvin mitä nyt se työ oli vaikeampaa kuin nuorena, lapset jo isoja, vanhemmat ei vielä "hoidettavia", mutta tuntui tympeältä, tyhjältä ja merkityksettömältä. Ensimmäistä kertaa en tiennyt mitä haluaisin. Mies? En halua. Uusi asunto tai auto? Ei kiinnosta. Ehkä vaihtaa työtehtäviä tai jopa alaa? Minne muka, ei kiinnosta, samaa pjaskaa ne kaikki on. Harrastus? Ne on jo niin nähty, ei kiinnosta. Muutto ulkomaille? Ei enää jaksanut eikä kiinnostanut. En tehnyt lopulta mitään, kitkuttelin vaan läpi kaikkien olojeni kun en muutakaan voinut. Nyt täytin juuri 49, ja elämä tuntuu jo ihan mukavalta. En enää ole levoton ja halua koko ajan jotain tai tunne että olisi ongelma etten halua.

Joku on mustamaalannut hormoneja sinulle. Kannattaa kokeilla. Olen itse käyttänyt jo 10 vuotta ja aion käyttää koko loppuelämäni.

Miksi ihmeessä kärsiä, kun on toimiva hoito olemassa?

N50+

Eikö rintasyöpä yhtään pelota? Mulla on sukulaisia kuollut syöpiin. Ei huvita turhan päiten lisätä omaa riskiä yhtään.

Rintasyöpäriski kohoaa vain hieman.

Vastaavasti riski moniin muihin sairauksiin kuten dementiaan ja sydän- ja verisuonitauteihin vastaavasti laskee. Ne ovat minulle paljon isompi riskitekijä. Eikö sinua huoleta saada sydänkohtausta?

N50+

Vierailija kirjoitti:

Elämä täytyy kokea ja elää parhaansa mukaan hetkessä, päivä kerrallaan iästä riipumatta.

Huominen on vain ajatus ja eilinen muistoja.

Minä olen menneisyyden ja läskieni vanki.

Kukaan ei rakasta lihavaa ja vanhaa naista.

On vain muistot ja suklaa

Vierailija kirjoitti:

Vaihdevuodet= lihotaan ja inhotaan itseä?

Ei, sisältää paljon muutakin. Suhtaudutaan negatiivisesti myös ympäristöön yleensä, sekä erityisesti läheisiin ihmisiin. Aviomies on ihan sitä varten että hänelle voi kaataa kaiken paskan niskaan ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ne kuumat aallot kun ovat miehen syytä. Sitten se s- tanan sika vielä haluaisi seksiäkin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tutkimusten mukaan ihmisen onnettomin ikäkausi on 40-50, sen jälkeen onnellisuus alkaa taas lisääntyä. Eli sinnitellään vaan läpi tämä hankala vaihe, jossa siirrytään hyväksymään konkreettinen vanheneminen oireineen ja kuoleman lähestyminen, koska sitten kun hyväksyntä on tehty, onnellisuus lisääntyy. 

Itselläni vähän alkaa olla jo ohi. Mun paskat olot alkoi jo jossain 42-vuotiaana, jolloin ekat esivaihdevuosioireet tuli kierron lyhenemisenä yms. Silloin myös energisyys väheni ja alkoi tulla kaikenlaisia ärsyttäviä pieniä fyysisiä vaivoja koko ajan. Työelämässä vaikea pärjätä, koska kognitiiviset kyvyt tuntui menevän pois hormonien myötä. Mutta en halunnut esim. hormonihoitoja, koska niillä vain lykätään vaiheen kohtaamista, ja toisaalta tiedetään että yleensä oireet helpottuu sitten, kun ne hormonit tasaantuu uudelle tasolleen ja nainen tottuu siihen uuteen tasoon.

Ulkoisesti oli kaikki hyvin mitä nyt se työ oli vaikeampaa kuin nuorena, lapset jo isoja, vanhemmat ei vielä "hoidettavia", mutta tuntui tympeältä, tyhjältä ja merkityksettömältä. Ensimmäistä kertaa en tiennyt mitä haluaisin. Mies? En halua. Uusi asunto tai auto? Ei kiinnosta. Ehkä vaihtaa työtehtäviä tai jopa alaa? Minne muka, ei kiinnosta, samaa pjaskaa ne kaikki on. Harrastus? Ne on jo niin nähty, ei kiinnosta. Muutto ulkomaille? Ei enää jaksanut eikä kiinnostanut. En tehnyt lopulta mitään, kitkuttelin vaan läpi kaikkien olojeni kun en muutakaan voinut. Nyt täytin juuri 49, ja elämä tuntuu jo ihan mukavalta. En enää ole levoton ja halua koko ajan jotain tai tunne että olisi ongelma etten halua.

Joku on mustamaalannut hormoneja sinulle. Kannattaa kokeilla. Olen itse käyttänyt jo 10 vuotta ja aion käyttää koko loppuelämäni.

Miksi ihmeessä kärsiä, kun on toimiva hoito olemassa?

N50+

Eikö rintasyöpä yhtään pelota? Mulla on sukulaisia kuollut syöpiin. Ei huvita turhan päiten lisätä omaa riskiä yhtään.

Rintasyöpäriski kohoaa vain hieman.

Vastaavasti riski moniin muihin sairauksiin kuten dementiaan ja sydän- ja verisuonitauteihin vastaavasti laskee. Ne ovat minulle paljon isompi riskitekijä. Eikö sinua huoleta saada sydänkohtausta?

N50+

Eikö sinua huoleta kokosi XXL ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihdevuodet= lihotaan ja inhotaan itseä?

Ei, sisältää paljon muutakin. Suhtaudutaan negatiivisesti myös ympäristöön yleensä, sekä erityisesti läheisiin ihmisiin. Aviomies on ihan sitä varten että hänelle voi kaataa kaiken paskan niskaan ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ne kuumat aallot kun ovat miehen syytä. Sitten se s- tanan sika vielä haluaisi seksiäkin!

Minun mieheni on impotentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin itsekin kuin ap 45-vuotiaana. Nyt 50- vuotiaana muistelen kuinka aikaansaapa olin vielä muutama vuosi sitten... se on se aleneva estrogeeni.

Tuo aleneva estrogeenitaso on jotain aivan järkyttävää. Olen tässä nyt vuodenpäivät ihmetellyt mitä kaikkea tässä onkaan kestetty. Kaikkea muuta paitsi kuuluisia kuumia aaltoja. Mikään ei huvita eikä kiinnosta, hiukset lähtevät päästä oikein kunnolla, jalkaterät kipuilevat ja kaikenmaailman vaivoja on ja kun yksi helpottaa niin uutta pukkaa tilalle. Tämä tanttautuminen on kamalaa. Ja elämä on muutenkin niin nähty. Kaikki tapahtui 40-vuotiaana kun opiskelin vielä työn ohessa uuden ammatin. Virtaa oli ja näin uusia ihmisiä. Koulutuksen jälkeen putosin korkealta latvasta tähän harmaaseen todellisuuteen. Itsestään ei oikein voi vääntää että jokin tuottaisi iloa tai olisi kivaa.

N48

Näin. En tajunnut ollenkaan näiden kaikkien olevan vaihdevuosista johtuvaa. Odotin vaan kuumia aaltoja ja ihmettelin että sekö nyt on niin kauheaa että vähän hiki lentää.

Kyllä se on tämä henkinen puoli ja toivottomuuden tunne joka on karmeaa. Ehkä ihmiset ei kehtaa puhua siitä. Mulla nämä olot iski päälle asteittain jo joskus 43 v ja meni 5 vuotta tajuta mistä on kyse.

Olen rampannut lääkäreillä eikä kukaan sanonut että nämä on vaihdevuosioireita.

Minäkin olen käynyt monta vuotta valittamassa kunnes tajusin että on vaihdevuosi oireita. Lääkärit ei sanallakaan ole vihjanneet siihen suuntaan. Terve on ja vikaa korkeintaan korvien välissä. Sitten ruksaa vaihdevuosien oirelistasta toiskymmentä kiusaa, kipua, mielen murhetta ja vaivaa tajuten, että vaihdevuodethan nämä. En olekaan kuolemassa tai dementoitumassa vaikka sille tuntuukin.

Minä en edes tajua, miten saatanassa tämä voi olla lääreille niin vaikea asia 😳

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta alkoi tuntua tuolle, kun täytin 75. Viimeisen vanhempani saatoin hautaan silloin 98 vuoden ikäisenä. Tuntuu tyhjälle.

Minun isäni a.m.pui itsensä kun olin 14:sta

Äiti hylkäsi sen jälkeen.

Olisi pitänyt k.u.olla silloin.

Olet vanha..kuole pois.

Miksi alapeukut?

Miksi elää jos oma vanhempi on kuollut?

Niin ennen naiset synnytti pitkästi yli 40 vuotiaaksi kun ehkäisyä ei ollut. Näin tekivät myös molemmat mummoni. Mutta kyllä heillä isommat lapset on varmasti paljon auttaneet pikkusisarusten kanssa, osa hoidattanut lähestulkoon kokonaan pienimmät lapset niillä. Ei ole äidin tarvinnut yksin selviytyä pikkulasten kanssa vaihdevuosioireissa.

Moni luettelee olevansa onneton, kun on ensin hyysännyt lapset ja sitten omat vanhempansa ja samalla odottanut jotain nuoruuden vapautta sitten 40 - 50 vuotiaana. Joku kysyi että onko teillä onnettomilla lapsia, vihjaisi kai että elämä olisi niiden puutteen takia tyhjää ja onnetonta... hmm? Vähän ristiriidassa nämä edellä mainitut mielestäni.

Olen vasta 40, mutta tuntuu että elämä vasta kunnolla alkoi pari vuotta sitten! Koko tähän astinen aikuisuus on ollut pelkkää työtä ja puurtamista haaveiden saavuttamiseksi. Nyt pikkuhiljaa työ on alkanut tuottaa tulosta ja olen päässyt tilanteeseen, jossa voin nauttia edes vähän toteuttamistani unelmista. Elän päivän kerrallaan, otan vastaan mitä annetaan, enkä tavoittele enää mitään suurempaa. Kunhan nautin siitä mitä minulla jo nyt on :)

Lapsia ei ole, jossain vaiheessa mietin että niitä pitäisi tehdä, mutta pelkkä ajatus sai ahdistumaan niin että sain fyysisiä oireita. Onneksi Suomessa nainen saa itse päättää mitä elämällään tekee. Jätin siis tekemättä, koska kaikki rakastamani asiat olisi vaikeutuneet tai käytännössä osa loppunut kokonaan mahdollisten lasten vuoksi.

Tulevaisuudessa aion vähentää koko ajan työnteon määrää ja lisätä niiden asioiden tekemistä, joista oikeasti nautin. Minulla ei ole juuri mitään, mitä ikäiselläni kuuluisi olla. Ei perhettä, ei omistusasuntoa, ei kesämökkiä. Monen silmissä elämäni näyttää suurelta epäonnistumiselta, mutta en välitä muiden mielipiteistä. Olen onnellinen, kun on terveyttä ja työ, joka mahdollistaa elämäntapani. Muutama hyvä ystävä löytyy ja heitä rakastan, sukulaisille en ole mitään velkaa, en aio hoitaa vanhempiani muuta kuin aivan pakolliset. Lapsuuteni oli elämäni kamalinta aikaa. Oikeastaan kaikki on koko ajan muuttunut paremmaksi, mitä kauemmaksi lapsuus on jäänyt.

Olen 47-vuotias ja mulla on myös takana elämäni paskimmat vuodet. Oli niissäkin silti paljon hyvääkin, mutta yhden lapsen vaikeudet meinasivat viedä kaikki voimat.

Nyt ko. lapsi on muuttanut kotoa ja toivon mukaan saa asiansa kuntoon. Minä opettelen luopumista ja/tai luovuttamista - lapsen valinnat eivät ole minun vastuullani enkä voi niihin vaikuttaa. 

Minulle tämä uusi vapaus avaa mahdollisuuden huolehtia itsestäni. Tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä niin henkisesti kuin fyysisesti. Olen odottanut tätä kovasti ja nyt uskon, että edessä on hyviä vuosia.

Onnellinen sinä, minulla elämä loppui jo lapsuuden traumoihin.

Olet vielä aika nuori, jos miettii että eläisit vaikka naisten elin-iän odotteeseen 85 vuotta. 20 vuoden päästä meitit todennäköisesti että olinpa silloin 45 vuotiaana nuori...

Muutaman vuoden päästä on varmaan vielä ikävämpi olo. Pitää nauttia nyt (45v), kun on vielä perusterve.

Opettajan työssä ei kyllä enää jaksaisi 10-15v kuluttua, mutta pakko kai vain jaksaa. Lapset seurana kyllä nuorentaa.

Täyttä paskaahan tämä on, suurimmilta osin. Paskaan työhön joka aamu. Kello soittaa 05. Teet robottimaisesti päivän. Kotiin. Päikkärit. Siivousta. Hiukan täytyy pitää kuntoakin yllä. Kaupassa käynti ja taas suihkuun ja nukkumaan että jaksaa seuraavan päivän töissä. Lapset isoja. Kuopuskin pärjää pian omillaan. Viikonloput menee viikosta palautuessa. Nukkuessa lähinnä. Joka paikkaa kolottaa ja naama roikkuu kuin vaivaiseukolla. Ja kun tietää että joka päivä vanhenee ja kurtistuu enemmän ja enemmän. Joutaisi jo kasvamaan timoteitä. Mieluiten suorin jaloin. Olen tosin semmoinen Aku Ankka ja paskalla karmalla siunattu että salee vietän viimeiset aikani jossain petipotilaana pissaliisalähihoitajien "hoidettavana" yksin.