Masennus ja uupumus vei kaikki ystäväni

Itse uuvuin ja ahdistuin masentuneen tilitysten ja olemuksen tähden. Oli pakko ottaa etäisyyttä oman hyvinvoinnin vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverilla on ollut masennus 4 vuotta. Kyllä hän silti jaksaa viestiin vastata noin kerran kuukaudessa. Jopa laittaa sellaisen itse, jollei minusta kuulu mitään. Tosin kasvotusten ei nähdä kuin muutaman kerran vuodessa.

En juuri kerro hänelle henkilökohtaisista ongelmistani, en halua kuormittaa, joten jutellaan niitä näitä.

Ihan itse saa sitten taas lähentyä kun voi paremmin. Mistä minä voin sen tietää mitä hän haluaa. AP on näitä tyyppejä, jotka kuvittelevat maailman pyörivän heidän ympärillään.

En kuvittele maailman pyörivän ympärilläni. Päinvastoin halusin useimpina päivinä vain maata yksin rauhassa sängyssä ilman, että mikään pyörisi ympärilläni. Halusin vain saada lepoa ja unta. Kyllä minä viesteihin jaksoin vastata, välillä viikon viiveellä mutta samana päivänä jos niissä oli jotain kiireellistä. Ja välillä laitoin viestejä muille, jos heistä ei kuulunut mitään.

No hyvänen aika, lepää ja nuku, ei kai sitä ystävät voi estää?

Eivät he estäneetkään, mutta eivät enää halua viettää kanssani aikaa nyt kun voin paremmin ja taas pystyisin muuhunkin kuin lepäämiseen.

Ovatko ystäväsi sanoneet, etteivät halua viettää enää aikaa kanssasi, vai miten tämä on tullut ilmi?

Eivät ole mutta kyllä sen ymmärtää sanomattakin. Jos ehdotan tapaamista niin tulee kohtelias viesti, että on liian kiireistä eikä mitään ehdotusta että ehkä joskus toiste. Jos kysyn kuulumisia niin tulee kohtelias vastaus että hyvää, eikä mitään muuta sanota sen enempää.

Ymmärsin aloituksesta, että sairautesi on ollut huonossa vaiheessa useamman vuoden. Olisiko voinut käydä niin, että ystäväsi olisivat tuona aikana löytäneet uusia ystäviä/harrastuksia ja suunnitelleet näiden parissa asioita niin, että heillä on oikeasti kiire.

En missään nimessä halua pahoittaa toipuvaa mieltäsi tuolla pohdiskelulla, mutta mietin asiaa omalta kannaltani ja voin olla arvailuideni kanssa aivan metsässä.

Minulla on ainakin vielä laaja ystävä/kaveripiiri ja välillä oikeasti ongelmia siinä, että ehtisin viettämään kaikkien kanssa aikaa, kun arjessa niitä tyhjiä tunteja ei liikaa ole.

Tällöin tietysti näen eniten niitä, joiden kanssa esimerkiksi harrastetaan yhdessä tai asutaan lähekkäin, jolloin näkeminen voi olla puolen tunnin lenkki. Joidenkin kanssa sopivaa hetkeä voi olla vaikea löytää. Ehkä tilanne teilläkin korjaantuu, jos pääsette syventämään ystävyytenne uudelleen käsittämään myös muita kuin yleisiä asioita.

Lopuksi olen iloinen, että olosi on kohentunut. Päävaivat ovat kammottavia kantaa mukanaan. Itsellä OCD.

Hanki rahaa, sillä saa ystäviä.

Samaa mieltä.

Itselläni oli erittäinkin läheinen ystävä, aloitti uuden suhteen, otti avioeron ja vain hävisi. Ei ottanut yhteyttä eikä vastannut viesteihin tai puheluihin, epäilin hänen olevan masentunut. Kun uusi suhde päättyi jokusen vuoden jälkeen, hän palasi takaisin ja jatkoi siitä, mihin viimeksi oli jääty. Olin itse kuitenkin käynyt omat vastoinkäymiseni läpi (mm. lievä masennus, kuolemantapaukset perheessä), joista hän ei ollut kiinnostunut ja olin muuttunut ihmisenä. Luottamus oli mennyt enkä edes halunnut palata takaisin entiseen. Nyt olemme hyvänpäivän tuttuja, moikataan jos tavataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kylmältä kuulostaa nää kommentit. Todellako hylkäätte ystävän, kun hän sairastuu ja itse ette saa häneltä riittävästi huomiota?

Kyllä minä karistaisin vanhan ihmissuhteen pölyt kannoiltani jos ihmissuhde olisi vuosikaudet yksipuolinen. Oli syy mikä tahansa.

Juuri tätä en tajua, että pitää tehdä joku radikaali välien katkaisu. Mitä jos antaisi vaan tilaa ja jos toinen haluaa palata elämääsi, niin annat hänen sinne palata? Minä ainakin toimin näin, katkeruus on aivan turhaa ja varsinkin joku "luottamus on mennyt" -höpinä mitä täällä joku aiemmin kommentoi. Pidän tällaisia tapauksia pikkusieluisina ja lapsellisina.

Miehelläni on ollut masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä aikoinaan. Pahimmillaan se oli aina syksyllä loka-marraskuussa ja hän oli saikulla jopa kuukausia.

Koko perheemme elämä oli näiden kausien aikana aika kamalaa. Siis ei vain sillä masentuneella, vaan myös minulla ja lapsilla, jotka olimme etulinjassa ihan koko ajan.

En tiennyt koskaan mitä päivän aikana tapahtuu ja mikä toisen olotila on, esimerkiksi tuleeko hän syömään vai makaako vain pimeässä makuuhuoneessa koko päivän ja yön, jaksaako hän yhtään lasten ääniä vai jopa olla hetken lastensa kanssa, voinko lähteä lasten kanssa kauppaan vai kieltääkö hän sen, koska hänellä oli olo, että meille voisi sattua 5 kilsan matkalla jotain. Emme saaneet hänen mielestään mennä edes läheiseen metsään välillä, koska siellä voisi tapahtua jotain ja välillä hän halusi lähteä koko perheen voimin ihan yhtäkkiä pitkälle metsäkävelylle ja suuttui, kun sanoin, että lapset menevät pian nukkumaan, joten me emme lähde. Olin silloin kuulema kamala akka, joka ei halunnut hänen paranevan.

Kenellekään perheen ulkopuoliselle tilanteesta ei saanut pihahtaakaan ja esimerkiksi appivanhemmat eivät tienneet asiasta mitään, vaan luulivat kaiken olevan ihan normaalisti ja meillä olevan iloista mukavaa arkea.

Miehen ystävät ja kaverit luonnollisesti eivät tienneet asiasta ja koska hekin elivät lapsiperhearkea, niin yhteydet katosivat.

Siinä kuukausia kestävässä epämääräisessä elämässä meinasi minullakin mennä koko elämä sekaisin. Yritin olla lapsille kaikkea ja pitää kodin elämän tasaisena, mutta vaikeaa se oli. Onneksi se on nyt historiaa. Toiste en enää valitettavasti jäisi tuohon tuleen makaamaan, jos eteen tulisi vastaava tilanne. Pelastaisin itseni, lapset ovatkin jo isoja ja he lähtisivät tasan varmasti myös kauemmaksi. Vaikka he olivat pieniä, alle kouluikäisiä silloin, niin heillä on jossain muistissaan ne ajat vieläkin.

kettuilija kirjoitti:

Samaa mieltä.

Itselläni oli erittäinkin läheinen ystävä, aloitti uuden suhteen, otti avioeron ja vain hävisi. Ei ottanut yhteyttä eikä vastannut viesteihin tai puheluihin, epäilin hänen olevan masentunut. Kun uusi suhde päättyi jokusen vuoden jälkeen, hän palasi takaisin ja jatkoi siitä, mihin viimeksi oli jääty. Olin itse kuitenkin käynyt omat vastoinkäymiseni läpi (mm. lievä masennus, kuolemantapaukset perheessä), joista hän ei ollut kiinnostunut ja olin muuttunut ihmisenä. Luottamus oli mennyt enkä edes halunnut palata takaisin entiseen. Nyt olemme hyvänpäivän tuttuja, moikataan jos tavataan.

Näin se on, ihmiset ajautuvat erilleen joskus eri syistä ja siitä ei voi syyttää ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kylmältä kuulostaa nää kommentit. Todellako hylkäätte ystävän, kun hän sairastuu ja itse ette saa häneltä riittävästi huomiota?

Kyllä minä karistaisin vanhan ihmissuhteen pölyt kannoiltani jos ihmissuhde olisi vuosikaudet yksipuolinen. Oli syy mikä tahansa.

Juuri tätä en tajua, että pitää tehdä joku radikaali välien katkaisu. Mitä jos antaisi vaan tilaa ja jos toinen haluaa palata elämääsi, niin annat hänen sinne palata? Minä ainakin toimin näin, katkeruus on aivan turhaa ja varsinkin joku "luottamus on mennyt" -höpinä mitä täällä joku aiemmin kommentoi. Pidän tällaisia tapauksia pikkusieluisina ja lapsellisina.

Ei minulla luottamus mennyt ystävään hänen masennuksensa vuoksi, vaan siksi että hän hylkäsi ystävänsä, perheensä miehen vuoksi. Edes kaupungilla ei tervetinyt äitiään. Itse kävin noina vuosina paljon läpi vastoinkäymisiä yksin jolloin olisin tarvinnut ystävää. Sitten kun mies hänet hylkäsi, palasi takaisin ja yritti elvyttää suhteitaan. Perhe otti hänet takaisin mutta minä en voinut, luottamus oli mennyt. 

Minä olen itsekin joutunut sairauksien, myös uupumus,masennus, vuoksi ottamaan omaa lepoa. Minulla on kaikki ystävät ymmärtäneet ihan hyvin. Olen viestitellyt ja jutellut asioita vaikka itsellä ollutkin väsymystä ja kiinnostus mennyt arkeen.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on ollut masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä aikoinaan. Pahimmillaan se oli aina syksyllä loka-marraskuussa ja hän oli saikulla jopa kuukausia.

Koko perheemme elämä oli näiden kausien aikana aika kamalaa. Siis ei vain sillä masentuneella, vaan myös minulla ja lapsilla, jotka olimme etulinjassa ihan koko ajan.

En tiennyt koskaan mitä päivän aikana tapahtuu ja mikä toisen olotila on, esimerkiksi tuleeko hän syömään vai makaako vain pimeässä makuuhuoneessa koko päivän ja yön, jaksaako hän yhtään lasten ääniä vai jopa olla hetken lastensa kanssa, voinko lähteä lasten kanssa kauppaan vai kieltääkö hän sen, koska hänellä oli olo, että meille voisi sattua 5 kilsan matkalla jotain. Emme saaneet hänen mielestään mennä edes läheiseen metsään välillä, koska siellä voisi tapahtua jotain ja välillä hän halusi lähteä koko perheen voimin ihan yhtäkkiä pitkälle metsäkävelylle ja suuttui, kun sanoin, että lapset menevät pian nukkumaan, joten me emme lähde. Olin silloin kuulema kamala akka, joka ei halunnut hänen paranevan.

Kenellekään perheen ulkopuoliselle tilanteesta ei saanut pihahtaakaan ja esimerkiksi appivanhemmat eivät tienneet asiasta mitään, vaan luulivat kaiken olevan ihan normaalisti ja meillä olevan iloista mukavaa arkea.

Miehen ystävät ja kaverit luonnollisesti eivät tienneet asiasta ja koska hekin elivät lapsiperhearkea, niin yhteydet katosivat.

Siinä kuukausia kestävässä epämääräisessä elämässä meinasi minullakin mennä koko elämä sekaisin. Yritin olla lapsille kaikkea ja pitää kodin elämän tasaisena, mutta vaikeaa se oli. Onneksi se on nyt historiaa. Toiste en enää valitettavasti jäisi tuohon tuleen makaamaan, jos eteen tulisi vastaava tilanne. Pelastaisin itseni, lapset ovatkin jo isoja ja he lähtisivät tasan varmasti myös kauemmaksi. Vaikka he olivat pieniä, alle kouluikäisiä silloin, niin heillä on jossain muistissaan ne ajat vieläkin.

Ei kaikki masentuneet ole tällaisia. Miehille tämä on usein mahdollista kun voivat vaan jättää kaiken naisen harteille. Naiset joutuvat hoitamaan velvollisuudet sairauksista huolimatta.

Itse olen ollut nuoresta masentunut mutta diagnoosin sain vasta 35 v. Olin sitä ennen ollut exäni kanssa 15 vuotta eikä hän huomannut masennustani minusta mitenkään, eikä edes lääkärit! Vasta kun kirjoitin paperille ymmärsivät ja olivat heti laittamassa osastolle.

Kerronpa tähän oikeasti käyneen esimerkin.   Ja en nyt tarkoita tässä ap:ta, mutta lähinnä sitä, miten sen masennuksen taakse on myös helppo piiloutua. 

Minulla oli erittäin hyvä ystävä.   Tiesin kyllä, että hän kärsii  pahasta masennuksesta aika ajoin ja kun niitä kausia tuli,  kuuntelin, tuin ja annoin myös tilaa hänelle toipua,  siten kuten ystävänä voi. Tein kyllä myös  selväksi, etten voi tai aio silti hänen terapeutikseen muuttua ja hän ymmärsi asian, eli homma toimi molempiin suuntiin.

Mutta, sitten tuli käänne.   Hänelle tuli taas tämmöinen kausi, ja alkuun teimme juuri tuota em.  Mutta sitten hän päätti alkaa kirjoittelemaan eri alustoilla erittäin syyttävään sävyyn kaikista heistä, jotka olivat yrittäneet häntä auttaa.  Ei ollut pariin vuoteen yhtäkään päivää, etteikö ystävät, kaverit ja läheiset olisi saaneet jonkinlaista p**kaa niskaan siitä kun kukaan ei ymmärrä / välitä / tee sitä / tee tätä etc.    Hänelle oli annettu paljon tietoa ja vaihtoehtoja siitä, kuinka voisi masennustaan hoitaa ja käsitellä.    Yhtäkkiä hän sitten tämän parin vuoden vuodatuksen jälkeen päätti yllättäen poisti lähes kaikki kaverit elämästään.    Sain itse tämän tietää vasta siinä vaiheessa, kun häneltä alkoikin tulla kiukkuista viestiä watsappissa, että olen äärettömän itsekäs ja ilkeä ja paha ihminen, kun en ollut edes reagoinut siihen että itse työnsi mut ulos elämästään.  Oma oli valintansa, eikä silloin voi edes olettaa, että ne haukutut läheiset välttämättä enää haluaa olla tekemisissä.   Emme ole sen jälkeen enää puhuneet sanaakaan.

Ja ennekuin tuomitsette mut  mitään mistään tietämättömäksi, niin itsellä on ollut traumaattisten elämäntapahtumien vuoksi ollut jo vuosia kestänyt vaikea masennus.   Tiedän sen uupumuksen, epätoivon ja tyhjyyden tunteen. Ei jaksa, ei huvita, mikään ei tunnu miltään.   Siksi  hain ammattiapua, etten toisi sitä  masennusta liiaksi muihin ihmissuhteisiini .    Opettelin tasapainottamaan.  On ok, sanoa " ei" jos ei jaksa osallistua, mutta ystävyys on kuitenkin vuorovaikutusta.  Jos sinne sänkyyn jää, niin paljon jää myös kokematta sellaista, mikä oikeasti pakottaa myös ajattelemaan muutakin kuin vain sitä pahaaoloa.  Masennus aiheuttaa paljon pahaa, mutta sen taakse ei pidä myöskään piiloutua. On hyvin paljon itsestä kiinni, aikooko tehdä töitä sen eteen, ettei oma elämä ja suhteet muihin kärsisi niin paljoa.   Työtä ja tahtoa se vaatii pirusti, mutta vain sillä voi päästä eteenpäin.

Itse olin masentuneen ystäväni tukena pitkän aikaa, hän ei halunnut tavata ja vastaili viesteihin viiveellä, joskus ei ollenkaan. Silti aina välillä laitoin viestiä ja kyselin kuulumisia. Lopulta tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä. Miksi tuputan itseäni, kun häntä ei selkeästi yhteydenpito kiinnosta? Olen nyt jättänyt hänet rauhaan eikä hänkään ole ottanut mitään yhteyttä, taisi se ystävyyssuhde sitten päättyä siihen. Harmi, mutta sellaista sattuu. Toivon silti, että hän saisi elämänsä takaisin raiteilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa kerrot tarkkaan, miten tässä kävi näin, joten mikä tässä nyt on epäselvää?

Olen itse tukenut ystäviä läpi heidän kriisien. Lapsettumuuksien, keskenmenojen, parisuhdeongelmien, avioerojen. Olen aina ollut se, joka jaksaa kuunnella eikä hylkää ystävää kun hänellä on vaikeaa. Olen toivottanut ystävän iloisena tervetulleeksi takaisin hänen muutettua miehen perässä ulkomaille ja jätettyä yhteydenpidon Suomessa asuviin ystäviin ja sitten palattua maitojunalla takaisin. Itse en edes kaatanut ongelmiani ystävieni niskaan tai vellonut negatiivisia asioita heille, käperryin vain itseeni. Mikä siinä oli niin pahaa, että seurani ei sen jälkeen enää kiinnosta ja kelpaa?

Ehkä masennuksesi ja uupumuksesi johtuu juuri siitä että muut ovat saaneet pitää sinua likasankonaan. Sitten kun eivät enää voikaan niin tehdä niin kiinnostuksensa sinua kohtaan muuttuu.

Ehkä sinun kannattaa etsiä uusia ystäviä, sellaisia jotka eivät ime sinua tyhjiin. Itse olen käynyt läpi paljon sairauksia, masennus ja uupumus ja unettomuus mukaan lukien. Terapian myötä olen katkaissut välit sellaisiin ystäviin joilta en saa mitään itse. En myöskään anna itseäni kohdella miten vaan vaan laitan stopin jos rajojani ylitetään. Esimerkiksi minun ystäväni hylkäsi myös ystävänsä ja perheensä uuden miehen myötä ja hävisi 7 vuodeksi. Sitten hänkin tuli maitojunalla takaisin, itse en enää pystynyt tai halunnut muodostaa ystävyyttä hänen kanssaan, luottamus oli mennyttä. Ei rakkaita kohdella noin että ollaan yhdessä vain silloin kun itse tarvitsee.

Koronavuosina eristäydyin eikä kukaan minua hylännyt sen vuoksi.

Se on jännä kuinka jotkut osaavat vierittää aina kaikki asiat ja vaikeudet muiden syyksi. Itsessä ei ole mitään vikaa, mutta kun se toinen. Ap on samanlainen, muiden pitäisi olla ajatuksenlukijoita jaikuisesti ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta ap saa olla heitä kohtaan ikävä.

Se on jännä miten kiusaajat osaa aina vierittää kaikki asiat ja vaikeudet kiusatun niskoille. Saadaan nautintoa kun saa toiselle pahan mielen.

Itselläni elämän laatu parani huomattavasti kun poistin elämästäni myrkyllisen ihmisen. Ja kyllä, vika oli tällä kertaa hänessä ja itsessäni oli vain se vika että annoin hänen kiusata ja hyväksikäyttää itseäni. Myös hän tiesi että osaa olla ilkeä luonne ja hän pyysi anteeksi mutta en vain halunnut jatkaa yhteydenpitoa. Myös muut hänen ystävänsä ovat tehneet saman ratkaisun.

Sellaista se on masennuksessa ja sairauksissa, että rivit harvenevat, moni ihmissuhde hiipuu ja vain ehkä muutama ystävä jää, jos sitäkään. Tämä rivien harveneminen on mielestäni kaikkein surullisinta. Toisaalta olen saanut uusia parempia ja syvempiä ystävyyksiä ja olen muuttunut itsekin. Olen oikeastaan oppinut hyväksymään tämän prosessin läpikäytyäni elämässäni useamman sairastumisjakson. Sairastuminen on vetänyt myös mielen matalaksi ja käpertymään omiin oloihinsa, vaikka minulla ei olekaan virasllisesti diagnosoitu masennusta.

Vaikean elämänvaiheen ja vetäytymisen aikana jotakin vanhaa kuolee pois ja jossakin vaiheessa syntyy uutta tilalle. Ihminen itse muuttuu ja ystävät muuttunat. On turha pitää kiinni kuolleista asioista ja suhteista. Vanhat ystävät eivät ole aina kuin apteekin hyllyltä takaisin otettavissa. On hyvä päästää heidät menemään..

Ei sille välttämättä ole mitään yksittäistä syytä, että miksi kävi niin. Mutta esimerkiksi ystävyydet, jotka perustuvat yhdessä tekemiseen tuppaavat yleensä katoamaan, jos se yhdessä tekeminen loppuu tai masentunut alkaa kovasti perua-luvata-perua. Se on sinänsä ihan ymmärrettävää, että masentunut näin tekee, mutta toisaalta myös, että muut siihen tuskastuvat. Sitten on esimerkiksi ystävyyksiä, jotka perustuvat jakamiseen. Masentunut ei välttämättä halua jakaa juuri mitään raskasta ja masentuneelle ei välttämättä halua jakaa mitään erityisen painavaa, niin ne ystävyydet sitten keventyvät olemattomiin siinä, kun se jakaminen loppuu. Myös sekä masentunut että hänen ystävänsä muuttuvat ihmisinä ja elämäntilanteetkin ehtivät monesti muuttua masennusjakson aikana. Muillekin voi tulla masennusta tai muuta jaksuja syövää elämäänsä, eikä käytännön syistä sitten jaksa enää lämmitellä katkennutta ystävyyttä. Joillakin voi laueta vaikka hylkäämistraumoja tai muuta monimutkaisempaa omassa päässä, jos joku heittää ystävyyden tauolle, vaikka sinänsä ymmärtäisi, että se johtuu masennuksesta, ei hylkäämistä kokevasta ihmisestä.

Ei ehkä kannata ripustaa kaikkea toivoa niihin vanhoihin ystävyyksiin vaan pyrkiä hankkimaan myös uusia tuttavuuksia. Ja sitkeästi palaa aiempien ystävien sellaiseen yhteydenottotiheyteen, joka oli ennen masennusta, ja katsoo voiko siitä tulla joidenkin kanssa taas vastavuoroista ystävyyttä. Sen toisen näkökulmastahan henkilö joka on hävinnyt kartalta tulee taas yllättäen elämään. 

Ei AP ole varmaan sinänsä tehnyt mitään väärää. Mielestäni hänestä kuitenkin välittyy kirjoittamiensa viestien kautta tyytymätön asenne ja hän ikäänkuin velkoo vanhoilta ystäviltä taas ystävyyttä. Mielestäni ihmiset aistivat tosi herkästi tällaisen vaativan ja tyytymättömäm.asenteen ja väistyvät. Ystävyyttä ei voi pakottaa, varsinkaan kun AP:n masennusjakson aikana hän ja ystävät ovat muuttuneet, tilanne ei ole enää sama kuin joskus aikoinaan.

Vaikuttaa siltä, ettei AP:lla ole nyt avoimia välejä ystävien kanssa, koska he vastaavat vältellen. Kannattaa miettiä ottaako suoraan puheeksi sen mitä on oikeasti sydämellä vai antaako olla. Täällä joku sanoi hyvin siihen tyyliin, että ei niillä brunsseilla ole mitään merkitystä, jos ei ihmisten välinen avoin vuorovaikutus toimi.

Olin jo ala-asteella kahden tytön ystävä ja yläasteella kolmikkoomme liittyi neljäs tyttö. Olimme tosi hyviä ystäviä lukiossakin ja vaikka tiemme sen jälkeen erkanikin eri suuntiin, niin ystävyys jatkui ihan hyvänä ja viestittelimme, soittelimme ja näimmekin aika usein, vaikka osalla oli perheet, oli ulkomailla asumista, eroaminen ja vaikka mitä

Noin kolme vuotta sitten porukkamme kaksi naista sairastui masennukseen lähes peräjälkeen. Kumpikaan ei halunnut pitää meihin tai edes toisiinsa mitään yhteyttä, mutta me kaksi päätimme, että yritämme pitää heihin yhteyttä tuli mitä tuli ja laittaisimme heille aina silloin viestiä, kun me kaksi päätimme nähdä ja kysyä pääsisivätkö hekin tulemaan. Olin myös toisen lapsen kummitäti, joten senkin takia halusin pitää perheeseen yhteyttä säännöllisesti.

Se osoittautui vaikeaksi ja syitä oli lukemattomia. Nämä masentuneet naiset alkoivat esimerkiksi kilpailemaan siitä kumpi on pahemmin masentunut. Meille he kuitenkin yksissä tuumin huusivat viesteissään, että me emme voi ymmärtää heitä, koska me emme ole masennusta kokeneet. Sitten kun näimme kahdestaan (heidät oli myös pyydetty vaikka kahville), niin tuli viestiä, että olemme omahyväisiä ja karsastamme heitä. Toinen kaiveli myös vanhoja valokuvia ja keksi niistä mitä ihmeellisempiä asioita, joita me muut olimme hänelle aikoinaan tehneet tai sanoneet. Välillä oli taas kuukausia väliä, että he eivät vastanneet viesteihin tai soittoihin.

Nyt en ole laittanut kummallekaan viestiä kevään jälkeen. En jaksa ja minulla on muitakin juttua, enkä viitsi pahoittaa mieltäni joka kerran. Toinen ystävä on päätynyt samaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei AP ole varmaan sinänsä tehnyt mitään väärää. Mielestäni hänestä kuitenkin välittyy kirjoittamiensa viestien kautta tyytymätön asenne ja hän ikäänkuin velkoo vanhoilta ystäviltä taas ystävyyttä. Mielestäni ihmiset aistivat tosi herkästi tällaisen vaativan ja tyytymättömäm.asenteen ja väistyvät. Ystävyyttä ei voi pakottaa, varsinkaan kun AP:n masennusjakson aikana hän ja ystävät ovat muuttuneet, tilanne ei ole enää sama kuin joskus aikoinaan.

Vaikuttaa siltä, ettei AP:lla ole nyt avoimia välejä ystävien kanssa, koska he vastaavat vältellen. Kannattaa miettiä ottaako suoraan puheeksi sen mitä on oikeasti sydämellä vai antaako olla. Täällä joku sanoi hyvin siihen tyyliin, että ei niillä brunsseilla ole mitään merkitystä, jos ei ihmisten välinen avoin vuorovaikutus toimi.

Herranjumala. Velkoo? Olette kauheita.

Vierailija kirjoitti:

Olin jo ala-asteella kahden tytön ystävä ja yläasteella kolmikkoomme liittyi neljäs tyttö. Olimme tosi hyviä ystäviä lukiossakin ja vaikka tiemme sen jälkeen erkanikin eri suuntiin, niin ystävyys jatkui ihan hyvänä ja viestittelimme, soittelimme ja näimmekin aika usein, vaikka osalla oli perheet, oli ulkomailla asumista, eroaminen ja vaikka mitä

Noin kolme vuotta sitten porukkamme kaksi naista sairastui masennukseen lähes peräjälkeen. Kumpikaan ei halunnut pitää meihin tai edes toisiinsa mitään yhteyttä, mutta me kaksi päätimme, että yritämme pitää heihin yhteyttä tuli mitä tuli ja laittaisimme heille aina silloin viestiä, kun me kaksi päätimme nähdä ja kysyä pääsisivätkö hekin tulemaan. Olin myös toisen lapsen kummitäti, joten senkin takia halusin pitää perheeseen yhteyttä säännöllisesti.

Se osoittautui vaikeaksi ja syitä oli lukemattomia. Nämä masentuneet naiset alkoivat esimerkiksi kilpailemaan siitä kumpi on pahemmin masentunut. Meille he kuitenkin yksissä tuumin huusivat viesteissään, että me emme voi ymmärtää heitä, koska me emme ole masennusta kokeneet. Sitten kun näimme kahdestaan (heidät oli myös pyydetty vaikka kahville), niin tuli viestiä, että olemme omahyväisiä ja karsastamme heitä. Toinen kaiveli myös vanhoja valokuvia ja keksi niistä mitä ihmeellisempiä asioita, joita me muut olimme hänelle aikoinaan tehneet tai sanoneet. Välillä oli taas kuukausia väliä, että he eivät vastanneet viesteihin tai soittoihin.

Nyt en ole laittanut kummallekaan viestiä kevään jälkeen. En jaksa ja minulla on muitakin juttua, enkä viitsi pahoittaa mieltäni joka kerran. Toinen ystävä on päätynyt samaan.

Tämä ei kuulosta masennukselta vaan joltain muulta mielenterveysongelmalta. Ei masentunut jaksa järjestää tällaista draamaa.

Vierailija kirjoitti:

Aika kylmältä kuulostaa nää kommentit. Todellako hylkäätte ystävän, kun hän sairastuu ja itse ette saa häneltä riittävästi huomiota?

Ap puhuu vuosista. Itse en ole ketään ystävää hylkäämässä sairastumisen tai tilapäisen kriisin vuoksi, mutta useampi vuosi on jo niin pitkä aika että kyllä siinä voi mennä ihmissuhteet poikki ihan vaan käyttämättömyyttään. Ystävyys vaatii molemminpuolista ylläpitoa, jos toinen ei jaksa tai pysty siihen mistä tahansa syystä niin suhde lakkaa vähitellen olemasta, kun ihmiset etääntyvät toisistaan. Hylkääminen sitten taas on tietoinen valinta ja saattaa vaatia vähän aktiivista toimintaa, se on ihan oma juttunsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin jo ala-asteella kahden tytön ystävä ja yläasteella kolmikkoomme liittyi neljäs tyttö. Olimme tosi hyviä ystäviä lukiossakin ja vaikka tiemme sen jälkeen erkanikin eri suuntiin, niin ystävyys jatkui ihan hyvänä ja viestittelimme, soittelimme ja näimmekin aika usein, vaikka osalla oli perheet, oli ulkomailla asumista, eroaminen ja vaikka mitä

Noin kolme vuotta sitten porukkamme kaksi naista sairastui masennukseen lähes peräjälkeen. Kumpikaan ei halunnut pitää meihin tai edes toisiinsa mitään yhteyttä, mutta me kaksi päätimme, että yritämme pitää heihin yhteyttä tuli mitä tuli ja laittaisimme heille aina silloin viestiä, kun me kaksi päätimme nähdä ja kysyä pääsisivätkö hekin tulemaan. Olin myös toisen lapsen kummitäti, joten senkin takia halusin pitää perheeseen yhteyttä säännöllisesti.

Se osoittautui vaikeaksi ja syitä oli lukemattomia. Nämä masentuneet naiset alkoivat esimerkiksi kilpailemaan siitä kumpi on pahemmin masentunut. Meille he kuitenkin yksissä tuumin huusivat viesteissään, että me emme voi ymmärtää heitä, koska me emme ole masennusta kokeneet. Sitten kun näimme kahdestaan (heidät oli myös pyydetty vaikka kahville), niin tuli viestiä, että olemme omahyväisiä ja karsastamme heitä. Toinen kaiveli myös vanhoja valokuvia ja keksi niistä mitä ihmeellisempiä asioita, joita me muut olimme hänelle aikoinaan tehneet tai sanoneet. Välillä oli taas kuukausia väliä, että he eivät vastanneet viesteihin tai soittoihin.

Nyt en ole laittanut kummallekaan viestiä kevään jälkeen. En jaksa ja minulla on muitakin juttua, enkä viitsi pahoittaa mieltäni joka kerran. Toinen ystävä on päätynyt samaan.

Tämä ei kuulosta masennukselta vaan joltain muulta mielenterveysongelmalta. Ei masentunut jaksa järjestää tällaista draamaa.

Masennus dg heille oli sanottu ja voi kyllä he tosiaan välillä jaksoivat draamaa järjestää. Ja niinhän se ap näyttää myös jaksavan oikein hyvin järjestää samanlaista draamaa.

Näin tänään muuten kaupassa toisen masentuneen siskon, siis sen jonka lapsen kummitäti en ollut. Kysäisin häneltä tietenkin tämän siskon vointia ja sain ensin vastaani hiljaisuuden. Sitten sisko sanoi, että hän ei tiedä, koska siskosta ei ollut kuulunut mitään toukokuun jälkeen ja tämä oli silloin myös estänyt siskonsa ja vanhempiensa numerot ja viestit. He olivat käyneet useita kertoja oven takanakin, mutta sisältä oli vain käsketty pois ja nopeasti.

Sisko kertoi olevansa vanhempien kanssa erittäin huolissaan, mutta toisaalta samalla heille on tullut myös hieman "hällä väliä" -olotila, sillä he olivat yrittäneet kaikkensa. Sen uskon hyvin ja samat fiiliksethän ne minullakin olivat.