Lue keskustelun säännöt.
Masennus ja uupumus vei kaikki ystäväni
17.08.2023 |
Olen ollut muutaman vuoden ajan uupunut ja masentunut. Ja huomannut, että minulla ei ole enää yhtään ystävää. En ole masennuksesta huolimatta kaatanut heidän niskaan negatiivista, en vain ole jaksanut tavata ja pitää tiivistä yhteyttä, kun en melkein kotitöitäkään jaksa, välillä jaksaisin vain maata sängyssä. Ystäväni tietävät kyllä, että olen uupunut ja masentunut. He eivät enää ole kiinnostuneita seurastani, eivät enää halua tavata, viesteihini vastaavat jotain sellaista kohteliasta ympäripyöreää mitä joillekin puolitutuille on tapana vastata. Vaikka suurimman osan heistä olen tuntenut yli 20 vuotta. Ilmeisesti en ole enää heidän ystävä eikä minulla ole siis enää ystäviä, koska ei minulla ole voimia tässä olotilassa alkaa etsimään jostain uusia ystäviä, se on muutenkin aikuisena todella vaikeaa eikä kaikki löydä millään. Miksi tässä kävi näin?
Kommentit (81)
Mikä w,,ttu siinä on kun masennuksia eivät saa kuriin. Kannattaako pitää suurtakin joukkoa käytännössä petin pohjalla makaamassa. On vai pillerpurkkia tarjolla. Mutta warakkaille kyllä kaikenlaista, se xuaalitefapiasta lähtien. Onko jossain mätää. Ottaa Itsareita nähneenä pattiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Ei toisten tarvitse loputtomiin ymmärtää.
Tämä ja monet muut vastaavat kirjoitukset.
Vaikka kirjoitit, että et kaada muiden niskaan asioitasi, niin mitä ystävyys sitten on sinun kanssasi? Jos sinua ei huvita mikään, kaikki ketuttaa ja masentaa, et jaksa muita, olivat nämä paikalla tai ei ja säälit vain itseäsi, niin ei sinun ystävyytesi ole oikein sellaista, että sitä kannattaisi ylläpitää.
Ystävillesi on oma elämänsä, perheensä, työnsä, huolensa, askareensa ja kaikki asiat eikä siihen välttämättä mahdu enää yhtään ymmärrettävää taakkaa lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Ei toisten tarvitse loputtomiin ymmärtää.
Tämä ja monet muut vastaavat kirjoitukset.
Vaikka kirjoitit, että et kaada muiden niskaan asioitasi, niin mitä ystävyys sitten on sinun kanssasi? Jos sinua ei huvita mikään, kaikki ketuttaa ja masentaa, et jaksa muita, olivat nämä paikalla tai ei ja säälit vain itseäsi, niin ei sinun ystävyytesi ole oikein sellaista, että sitä kannattaisi ylläpitää.
Ystävillesi on oma elämänsä, perheensä, työnsä, huolensa, askareensa ja kaikki asiat eikä siihen välttämättä mahdu enää yhtään ymmärrettävää taakkaa lisää.
Ei minun masennus ollut sellaista, että minua olisi ketuttanut tai olisin säälinyt itseäni tms. Olin vain täysin voimaton tekemään mitään. En niinkään negatiivinen ollenkaan. Totaalisen voimaton vain. En tajunnut olleeni taakka ystäville, kun en minä kuitenkaan heiltä mitään vaatinut enkä kuluttanut heitä millään itsesäälissä vellomisella tai ketutusilmeillä.
Kaverilla on ollut masennus 4 vuotta. Kyllä hän silti jaksaa viestiin vastata noin kerran kuukaudessa. Jopa laittaa sellaisen itse, jollei minusta kuulu mitään. Tosin kasvotusten ei nähdä kuin muutaman kerran vuodessa.
En juuri kerro hänelle henkilökohtaisista ongelmistani, en halua kuormittaa, joten jutellaan niitä näitä.
Ihan itse saa sitten taas lähentyä kun voi paremmin. Mistä minä voin sen tietää mitä hän haluaa. AP on näitä tyyppejä, jotka kuvittelevat maailman pyörivän heidän ympärillään.
Nää ihmissuhteet vaan on sellaisia, että kyllä niistä kukin haluaa itselleenkin jotain kivaa ja mukavaa. Jos sulla ei ole mitään annettavaa toisille, hyviä keskusteluja ja yhteistä tekemistä, niin sitten koko touhu perustuisi vaan velvollisuudentunnolle tai säälille.
Masentuneen seurassa oleminen vaatii toiselta lujaa mieltä ja itsetuntoa, ettei toinen vaikuta omiin oloihin kielteisesti. Masentuneen seura on usein aika ikävää. Joku pershärö saattaakin saada jotain tyydytystä voidessaan hoivata toista, mutta ei se oikein sellaista perinteistä tasavertaista ystävyyttä voi olla jos tilanteet ovat niin erilaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Ei toisten tarvitse loputtomiin ymmärtää.
Tämä ja monet muut vastaavat kirjoitukset.
Vaikka kirjoitit, että et kaada muiden niskaan asioitasi, niin mitä ystävyys sitten on sinun kanssasi? Jos sinua ei huvita mikään, kaikki ketuttaa ja masentaa, et jaksa muita, olivat nämä paikalla tai ei ja säälit vain itseäsi, niin ei sinun ystävyytesi ole oikein sellaista, että sitä kannattaisi ylläpitää.
Ystävillesi on oma elämänsä, perheensä, työnsä, huolensa, askareensa ja kaikki asiat eikä siihen välttämättä mahdu enää yhtään ymmärrettävää taakkaa lisää.
Ei minun masennus ollut sellaista, että minua olisi ketuttanut tai olisin säälinyt itseäni tms. Olin vain täysin voimaton tekemään mitään. En niinkään negatiivinen ollenkaan. Totaalisen voimaton vain. En tajunnut olleeni taakka ystäville, kun en minä kuitenkaan heiltä mitään vaatinut enkä kuluttanut heitä millään itsesäälissä vellomisella tai ketutusilmeillä.
Itse sama kokemus vielä kun on psykoottinen masennus niin kukaan ei halua nähdä. Parempi kuin en olisi olemassa. Jännä että muiden avioerojen vellomiset ja muut ei nähdä taakkana mutta jos on masentunut niin se on taakka vaikkei mitään purkautuisi edes ystävilleen. Luulen että pohjimmiltaan kyse on häpeästä. Hävetään olla masentuneet tai mt ongelmaisen kaveri. Myös pelätään tartuntaa.
Vierailija kirjoitti:
Kaverilla on ollut masennus 4 vuotta. Kyllä hän silti jaksaa viestiin vastata noin kerran kuukaudessa. Jopa laittaa sellaisen itse, jollei minusta kuulu mitään. Tosin kasvotusten ei nähdä kuin muutaman kerran vuodessa.
En juuri kerro hänelle henkilökohtaisista ongelmistani, en halua kuormittaa, joten jutellaan niitä näitä.
Ihan itse saa sitten taas lähentyä kun voi paremmin. Mistä minä voin sen tietää mitä hän haluaa. AP on näitä tyyppejä, jotka kuvittelevat maailman pyörivän heidän ympärillään.
En kuvittele maailman pyörivän ympärilläni. Päinvastoin halusin useimpina päivinä vain maata yksin rauhassa sängyssä ilman, että mikään pyörisi ympärilläni. Halusin vain saada lepoa ja unta. Kyllä minä viesteihin jaksoin vastata, välillä viikon viiveellä mutta samana päivänä jos niissä oli jotain kiireellistä. Ja välillä laitoin viestejä muille, jos heistä ei kuulunut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Suomalainen yhteiskunta pähkinänkuoressa, mene töihin vaikka sairaana ja jos sairastut ja jäät työttömäksi ym. oma moka ja pärjää itse ilman kenenkään apua.
Missä on parempi yhteiskunta? Nimeä, tai mieluummin muuta sinne. Oikeasti täällä sairastunutkin saa hoitoa ja maksetaan asuminen, lääkkeet, sähkö, ruoka ja kaikki tarpeellinen.
Ap:n kirjoituksesta:
"en vain ole jaksanut tavata ja pitää tiivistä yhteyttä."
"välillä jaksaisin vain maata sängyssä."
"He eivät enää ole kiinnostuneita seurastani, eivät enää halua tavata, viesteihini vastaavat jotain sellaista kohteliasta ympäripyöreää mitä joillekin puolitutuille on tapana vastata. "
Miksi ihmeessä ystävien pitäisi jaksaa vastata viesteihisi ja ylläpitää ystävyyttä, kun sinä vain makaat sängyssä ja et ole kiinnostunut yhtään mistään? Ja kun tuota on jatkunut kauan, niin ei kenenkään tarvitse elää sinun masennuksesi kautta, vaan he elävät omaa elämäänsä, josta sinä et ole ollut edes kiinnostunut. Jos joskus laitat heille jotain itsesääliä tihkuvia viestejä, niin mielestäni on jo paljon,että he vastaavat viesteihisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nää ihmissuhteet vaan on sellaisia, että kyllä niistä kukin haluaa itselleenkin jotain kivaa ja mukavaa. Jos sulla ei ole mitään annettavaa toisille, hyviä keskusteluja ja yhteistä tekemistä, niin sitten koko touhu perustuisi vaan velvollisuudentunnolle tai säälille.
Masentuneen seurassa oleminen vaatii toiselta lujaa mieltä ja itsetuntoa, ettei toinen vaikuta omiin oloihin kielteisesti. Masentuneen seura on usein aika ikävää. Joku pershärö saattaakin saada jotain tyydytystä voidessaan hoivata toista, mutta ei se oikein sellaista perinteistä tasavertaista ystävyyttä voi olla jos tilanteet ovat niin erilaiset.
No viekää meidät masentuneet sitten kaasukammioon jos meistä näin paljon haittaa on teille normaaleille ja yhteiskunnalle!
Jos itse ei ole ollut masentunut tai uupunut, ei voi käsittää millaista se on. Siksi monet kaikkoavat kun luulet, ettet vain viitsi tai halua.
Olen ollut samassa jamassa kuin sinä ja useimmat kaverit kaikkosivat. Mutta ajattelen sitä niin, että parempi näin sillä hyvät ystävät ei katoa vaikeina aikoina. Se että on tuntenut jonkun 20 vuotta ei ole tae hyvästä ystävyydestä joka kestää liki kaiken.
Tulee vielä päivä kun jaksat olla yhteydessä ja saat uusia ystäviä.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kirjoituksesta:
"en vain ole jaksanut tavata ja pitää tiivistä yhteyttä.""välillä jaksaisin vain maata sängyssä."
"He eivät enää ole kiinnostuneita seurastani, eivät enää halua tavata, viesteihini vastaavat jotain sellaista kohteliasta ympäripyöreää mitä joillekin puolitutuille on tapana vastata. "
Miksi ihmeessä ystävien pitäisi jaksaa vastata viesteihisi ja ylläpitää ystävyyttä, kun sinä vain makaat sängyssä ja et ole kiinnostunut yhtään mistään? Ja kun tuota on jatkunut kauan, niin ei kenenkään tarvitse elää sinun masennuksesi kautta, vaan he elävät omaa elämäänsä, josta sinä et ole ollut edes kiinnostunut. Jos joskus laitat heille jotain itsesääliä tihkuvia viestejä, niin mielestäni on jo paljon,että he vastaavat viesteihisi.
Niin siis olen nyt paranemassa masennuksestani. Ja nyt jaksaisin jo paremmin. Olen minä kuitenkin ollut koko ajan kiinnostunut ystävistäni ja heidän elämästä. Voimattomuuteni takia en vain ole pystynyt vaikkapa lähtemään tapaamisiin. Nyt pystyisin, mutta ei ole enää ketään ketä mennä tapaamaan.
Ootas ku saat tk eläkepaperin. Mua inhoaa entiset ystävät ja sukulaiset on aina naama norsun vitulla ku tää oravanpyörästä tipahtanut saapuu paikalle.
Korvaa paskat ihmiset koiralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos itse ei ole ollut masentunut tai uupunut, ei voi käsittää millaista se on. Siksi monet kaikkoavat kun luulet, ettet vain viitsi tai halua.
Olen ollut samassa jamassa kuin sinä ja useimmat kaverit kaikkosivat. Mutta ajattelen sitä niin, että parempi näin sillä hyvät ystävät ei katoa vaikeina aikoina. Se että on tuntenut jonkun 20 vuotta ei ole tae hyvästä ystävyydestä joka kestää liki kaiken.
Tulee vielä päivä kun jaksat olla yhteydessä ja saat uusia ystäviä.
Voimia!
Jatkan vielä... älä usko näitä negatiivisia kommentteja mitä aiemmin on kirjoitettu. Ne on täysin empatiakyvyttömiltä tyypeiltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Ei toisten tarvitse loputtomiin ymmärtää.
Tämä ja monet muut vastaavat kirjoitukset.
Vaikka kirjoitit, että et kaada muiden niskaan asioitasi, niin mitä ystävyys sitten on sinun kanssasi? Jos sinua ei huvita mikään, kaikki ketuttaa ja masentaa, et jaksa muita, olivat nämä paikalla tai ei ja säälit vain itseäsi, niin ei sinun ystävyytesi ole oikein sellaista, että sitä kannattaisi ylläpitää.
Ystävillesi on oma elämänsä, perheensä, työnsä, huolensa, askareensa ja kaikki asiat eikä siihen välttämättä mahdu enää yhtään ymmärrettävää taakkaa lisää.
Ei minun masennus ollut sellaista, että minua olisi ketuttanut tai olisin säälinyt itseäni tms. Olin vain täysin voimaton tekemään mitään. En niinkään negatiivinen ollenkaan. Totaalisen voimaton vain. En tajunnut olleeni taakka ystäville, kun en minä kuitenkaan heiltä mitään vaatinut enkä kuluttanut heitä millään itsesäälissä vellomisella tai ketutusilmeillä.
Itse sama kokemus vielä kun on psykoottinen masennus niin kukaan ei halua nähdä. Parempi kuin en olisi olemassa. Jännä että muiden avioerojen vellomiset ja muut ei nähdä taakkana mutta jos on masentunut niin se on taakka vaikkei mitään purkautuisi edes ystävilleen. Luulen että pohjimmiltaan kyse on häpeästä. Hävetään olla masentuneet tai mt ongelmaisen kaveri. Myös pelätään tartuntaa.
Vali vali vali taas, minä parka raukka viaton, ystävä on paha paha ikävä ihminen, kaikki muut ihmiset ovat pahoja, kamalia, ikäviä, munun masennukseni on maailman isoin asia, muiden masennukset, surut ja kaikki asiat ovat ihan vähäpätöisiä MINUN MASENNUKSENI rinnalla!!!
Joo, ei tuota kenenkään tarvitse kuunnella ja kestää yhtään. Et kuuntelisi edes itseäsi. Et voisi olla edes itsesi ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Ei toisten tarvitse loputtomiin ymmärtää.
Tämä ja monet muut vastaavat kirjoitukset.
Vaikka kirjoitit, että et kaada muiden niskaan asioitasi, niin mitä ystävyys sitten on sinun kanssasi? Jos sinua ei huvita mikään, kaikki ketuttaa ja masentaa, et jaksa muita, olivat nämä paikalla tai ei ja säälit vain itseäsi, niin ei sinun ystävyytesi ole oikein sellaista, että sitä kannattaisi ylläpitää.
Ystävillesi on oma elämänsä, perheensä, työnsä, huolensa, askareensa ja kaikki asiat eikä siihen välttämättä mahdu enää yhtään ymmärrettävää taakkaa lisää.
Ei minun masennus ollut sellaista, että minua olisi ketuttanut tai olisin säälinyt itseäni tms. Olin vain täysin voimaton tekemään mitään. En niinkään negatiivinen ollenkaan. Totaalisen voimaton vain. En tajunnut olleeni taakka ystäville, kun en minä kuitenkaan heiltä mitään vaatinut enkä kuluttanut heitä millään itsesäälissä vellomisella tai ketutusilmeillä.
Itse sama kokemus vielä kun on psykoottinen masennus niin kukaan ei halua nähdä. Parempi kuin en olisi olemassa. Jännä että muiden avioerojen vellomiset ja muut ei nähdä taakkana mutta jos on masentunut niin se on taakka vaikkei mitään purkautuisi edes ystävilleen. Luulen että pohjimmiltaan kyse on häpeästä. Hävetään olla masentuneet tai mt ongelmaisen kaveri. Myös pelätään tartuntaa.
Vali vali vali taas, minä parka raukka viaton, ystävä on paha paha ikävä ihminen, kaikki muut ihmiset ovat pahoja, kamalia, ikäviä, munun masennukseni on maailman isoin asia, muiden masennukset, surut ja kaikki asiat ovat ihan vähäpätöisiä MINUN MASENNUKSENI rinnalla!!!
Joo, ei tuota kenenkään tarvitse kuunnella ja kestää yhtään. Et kuuntelisi edes itseäsi. Et voisi olla edes itsesi ystävä.
Ohhoh osupa sulla pahasti hermoon! Voimia sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaverilla on ollut masennus 4 vuotta. Kyllä hän silti jaksaa viestiin vastata noin kerran kuukaudessa. Jopa laittaa sellaisen itse, jollei minusta kuulu mitään. Tosin kasvotusten ei nähdä kuin muutaman kerran vuodessa.
En juuri kerro hänelle henkilökohtaisista ongelmistani, en halua kuormittaa, joten jutellaan niitä näitä.
Ihan itse saa sitten taas lähentyä kun voi paremmin. Mistä minä voin sen tietää mitä hän haluaa. AP on näitä tyyppejä, jotka kuvittelevat maailman pyörivän heidän ympärillään.
En kuvittele maailman pyörivän ympärilläni. Päinvastoin halusin useimpina päivinä vain maata yksin rauhassa sängyssä ilman, että mikään pyörisi ympärilläni. Halusin vain saada lepoa ja unta. Kyllä minä viesteihin jaksoin vastata, välillä viikon viiveellä mutta samana päivänä jos niissä oli jotain kiireellistä. Ja välillä laitoin viestejä muille, jos heistä ei kuulunut mitään.
No hyvänen aika, lepää ja nuku, ei kai sitä ystävät voi estää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Ei toisten tarvitse loputtomiin ymmärtää.
Tämä ja monet muut vastaavat kirjoitukset.
Vaikka kirjoitit, että et kaada muiden niskaan asioitasi, niin mitä ystävyys sitten on sinun kanssasi? Jos sinua ei huvita mikään, kaikki ketuttaa ja masentaa, et jaksa muita, olivat nämä paikalla tai ei ja säälit vain itseäsi, niin ei sinun ystävyytesi ole oikein sellaista, että sitä kannattaisi ylläpitää.
Ystävillesi on oma elämänsä, perheensä, työnsä, huolensa, askareensa ja kaikki asiat eikä siihen välttämättä mahdu enää yhtään ymmärrettävää taakkaa lisää.
Ei minun masennus ollut sellaista, että minua olisi ketuttanut tai olisin säälinyt itseäni tms. Olin vain täysin voimaton tekemään mitään. En niinkään negatiivinen ollenkaan. Totaalisen voimaton vain. En tajunnut olleeni taakka ystäville, kun en minä kuitenkaan heiltä mitään vaatinut enkä kuluttanut heitä millään itsesäälissä vellomisella tai ketutusilmeillä.
Itse sama kokemus vielä kun on psykoottinen masennus niin kukaan ei halua nähdä. Parempi kuin en olisi olemassa. Jännä että muiden avioerojen vellomiset ja muut ei nähdä taakkana mutta jos on masentunut niin se on taakka vaikkei mitään purkautuisi edes ystävilleen. Luulen että pohjimmiltaan kyse on häpeästä. Hävetään olla masentuneet tai mt ongelmaisen kaveri. Myös pelätään tartuntaa.
Vali vali vali taas, minä parka raukka viaton, ystävä on paha paha ikävä ihminen, kaikki muut ihmiset ovat pahoja, kamalia, ikäviä, munun masennukseni on maailman isoin asia, muiden masennukset, surut ja kaikki asiat ovat ihan vähäpätöisiä MINUN MASENNUKSENI rinnalla!!!
Joo, ei tuota kenenkään tarvitse kuunnella ja kestää yhtään. Et kuuntelisi edes itseäsi. Et voisi olla edes itsesi ystävä.
Miten joku voi olla näin kauhea ihminen kuin tämän kommentin kirjoittaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on vastavuoroista. Jos ystäväsi eivät saa sulta mitään, niin ei ihme, että häipyvät.
Eli kukaan ei saisi sairastua masennukseen? Sairauteen, jonka oire on se, ettei pysty antamaan sillä hetkellä itsestään mitään muille.
Ei toisten tarvitse loputtomiin ymmärtää.
Tämä ja monet muut vastaavat kirjoitukset.
Vaikka kirjoitit, että et kaada muiden niskaan asioitasi, niin mitä ystävyys sitten on sinun kanssasi? Jos sinua ei huvita mikään, kaikki ketuttaa ja masentaa, et jaksa muita, olivat nämä paikalla tai ei ja säälit vain itseäsi, niin ei sinun ystävyytesi ole oikein sellaista, että sitä kannattaisi ylläpitää.
Ystävillesi on oma elämänsä, perheensä, työnsä, huolensa, askareensa ja kaikki asiat eikä siihen välttämättä mahdu enää yhtään ymmärrettävää taakkaa lisää.
Ei minun masennus ollut sellaista, että minua olisi ketuttanut tai olisin säälinyt itseäni tms. Olin vain täysin voimaton tekemään mitään. En niinkään negatiivinen ollenkaan. Totaalisen voimaton vain. En tajunnut olleeni taakka ystäville, kun en minä kuitenkaan heiltä mitään vaatinut enkä kuluttanut heitä millään itsesäälissä vellomisella tai ketutusilmeillä.
Itse sama kokemus vielä kun on psykoottinen masennus niin kukaan ei halua nähdä. Parempi kuin en olisi olemassa. Jännä että muiden avioerojen vellomiset ja muut ei nähdä taakkana mutta jos on masentunut niin se on taakka vaikkei mitään purkautuisi edes ystävilleen. Luulen että pohjimmiltaan kyse on häpeästä. Hävetään olla masentuneet tai mt ongelmaisen kaveri. Myös pelätään tartuntaa.
Vali vali vali taas, minä parka raukka viaton, ystävä on paha paha ikävä ihminen, kaikki muut ihmiset ovat pahoja, kamalia, ikäviä, munun masennukseni on maailman isoin asia, muiden masennukset, surut ja kaikki asiat ovat ihan vähäpätöisiä MINUN MASENNUKSENI rinnalla!!!
Joo, ei tuota kenenkään tarvitse kuunnella ja kestää yhtään. Et kuuntelisi edes itseäsi. Et voisi olla edes itsesi ystävä.
Ohhoh osupa sulla pahasti hermoon! Voimia sinulle.
Hohhoijaa... jaxuhalit. :)
Elämä välillä kuljettaa eri suuntiin. Ystäviä löytyy sitten joskus.
Monilla perheellistyminen tuo elämään niin paljon sosiaalisuutta, että vanhat ystävät eivät ylsinkertaisesti mahdu enää arkeen, eikä sitten lopulta enää juhlaankaan.
Masennus tai muu sairastuminen, jopa työttömyys tai opintovapaa ns. työssäkäynti-iässä saattaa kiepsauttaa ystävyyssuhteet. Erilainen elämäntilanne vieraannuttaa, ja jos vielä päivärytmi on erilainen, yhtäkkiä ei olekaan enää niitä yhdistäviä juttuja.
Kuuluin aikoinaan yystäväporukkaan, ja tosiaan elämämme irtosivat eri poluille. Jo ennen lopullista irtoamista tunsin itseni vähitellen ulkopuoliseksi ja sitten elämässäni tapahtui asioita, jotka tekivät minusta mustan lampaan.
Ei niillä brunsseilla ole mitään merkitystä, jos ei ole mitään aitoa kohtaamista ihmisten välillä.
Hetken olin katkera - sekin kuuluu prosessiin. Nyt ajattelen, että entisillä ystävillä on omat syynsä tiivistyä saman henkisten ja samaa elämäntilannetta elävien ihmisten kanssa. Meillä oli kuitenkin menneisyydessä niitä kivoja yhteisiä reissuja ja ajanviettoja, kiitos niistä hetkistä!