Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko julma, kun en halua auttaa appivanhempia tässä tilanteessa?
09.08.2023 |
Taustatietona: Appivanhemmat eivät auttaneet meitä, kun elimme pikkulapsiarkea. Vauvalla oli monenlaista sairautta ja olisimme kaivanneet välillä edes hetken lepoa. Pahimmillaan anoppi vain naureskeli vauvan sairauksille, että pärjäilkää. Appivanhemmat olivat tuolloin terveitä, tuoreita eläkeläisiä eli aikaa auttamiselle olisi ollut. Anoppi jopa palasi eläkkeeltä töihin, kun virtaa riitti ja aika kävi eläkkeellä pitkäksi. Lapsen ollessa 1 v sairastuin vakavasti ja meni monta vuotta, kun olin todella huonossa kunnossa. Arki oli todella raskasta ja mies oli lujilla sairaan vaimon, töiden ja lapsen asioiden kanssa. Appivanhemmat tiesivät tämän, mutta eivät tulleet avuksi, vaikka asuivat kohtuullisen matkan päässä. Kylässä kävivät välillä, mutta silloin odottivat passaamista, valmista ruokaa pöydässä ja itse katsoimme lapsen perään silloinkin. Omat vanhempani asuivat toisella puolella Suomea, mutta kävivät pitkästä välimatkasta huolimatta auttamassa muutaman kerran vuodessa useamman päivän ajan. Katsoivat lapsen perään, laittoivat ruokaa ja siivosivat. Olen tästä heille ikuisesti kiitollinen, sillä mitään tukiverkkoja meillä ei asuinpaikkakunnalla ollut.
Nyt alamme olla tilanteessa, että appivanhemmilla on jo ikää ja avun tarvetta alkaisi olla. Anoppi on toisinaan jopa puhunut, että muuttaisivat lähellemme, jotta meillä olisi helpompi olla avuksi. Minua ei kiinnosta tippaakaan olla appivanhemmille avuksi, kun jättivät meidät yksin vaikeina vuosina. Olenko julma, kun en halua auttaa appivanhempia tässä tilanteessa? Miehelle olen sanonut, että itse saat hoitaa sen mitä vanhempiesi asioista hoidat.
Kommentit (1175)
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani "auttoivat" kovin lasten ollessa pieniä ja ei edes haluttu sitä jatkuvaa tunkeilua ja apua. Jatkuvasti oltiin ottamassa hoitoon, säätämässä, kuljettamassa meille ruokaa jne. Jos kielsin, tultiin väkisin avuksi. Sitten hoettiin, kuinka kätevää on, kun he voi tässä auttaa nyt ja sitten me aikanaan takaisin. Olen nyt 51-vuotias, lapset isoja ja vanhemmat odottaa, että töiden jälkeen käyn auttelemassa, kun tässä nyt on tätä apua kumpaankin suuntaan kulkenut. Joo, voin vähän auttaa, mutta voisivatko ostaa palveluita? Eläkkeet on isot ja mä olen väsynyt työstäni. Sitten pihistellään siellä ja ajatellaan, että jää enemmän perintöä, kun ei tarvi maksaa mistään. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että älkää nyt sitten kauan eläkö tässä tähän malliin, että saan sen perintönikin joskus vai onko idea, että 10 vuotta ravaan päivittäin apuna ja palkan saan ehkä sen jälkeen. Arvostaisin omaa aikaa, lepoa töiden jälkeen ja vaikka vähän vähemmän perintöä aikanaan.
Melkoisen itsekästä vaatia, että se oma lapsi tekee käytännössä kahta työtä, toista ilmaiseksi.
Pitkään eläkkeellä olleille varmaan on hämärtynyt muistikuva, että kuinka paljon aikaa työ vie. 8 h + matkat. Nukkuakin pitäisi ja rentoutua, siihen vielä oman kodin askareet. Ei siitäkään ole pidemmän päälle iloa, jos oman jaksamisen äärirajoilla hoitaa kahta huushollia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään niin lasten- kuin vanhustenhoito on ulkoistettu yhteiskunnan tehtäväksi, eikä naisten tarvitse uhrautua suvun puolesta, vaan voi tehdä vapaasti työuraa, eikä raataa ja antaa hoitoa ja hoivaa 5v tyttölapsesta 90v asti. Naisen asema ja oikeudet ovat merkittävästi parantuneen, eikä enää kukaan v. 2023 oleta miniöiden hoitavan iäkkäitä appivanhempiaan tai suvun vanhuksia ja vastaavasti isoäitien lapsenlapsiaan.
Jokaisella lapsella 0-7v asti on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jopa vuorotyössä käyville ja
ja pienille koululaisille iltapäipäkerhot ja lastensuojelu toimenpiteen ja vastaavasti ikäihmiset saavat tarvittaessa kotihoitopalveluita kotiin ja sitten kun vanhus ei pärjää kotona, hän saa hoivapaikan tai pitk.aik. vuodepaikan.
Ja turha vatvoa etukäteen ja miettiä, sillä Suomessa ketään lasta tai vanhusta ei jätetä heitteille, vaan saa yhteiskunnan apua.
Ja et ole ap. julma, sillä ajattelemasi elämä kuuluu 60-70-luvulle, naisten ei tarvitse enää uhrautua suvun vanhusten puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani "auttoivat" kovin lasten ollessa pieniä ja ei edes haluttu sitä jatkuvaa tunkeilua ja apua. Jatkuvasti oltiin ottamassa hoitoon, säätämässä, kuljettamassa meille ruokaa jne. Jos kielsin, tultiin väkisin avuksi. Sitten hoettiin, kuinka kätevää on, kun he voi tässä auttaa nyt ja sitten me aikanaan takaisin. Olen nyt 51-vuotias, lapset isoja ja vanhemmat odottaa, että töiden jälkeen käyn auttelemassa, kun tässä nyt on tätä apua kumpaankin suuntaan kulkenut. Joo, voin vähän auttaa, mutta voisivatko ostaa palveluita? Eläkkeet on isot ja mä olen väsynyt työstäni. Sitten pihistellään siellä ja ajatellaan, että jää enemmän perintöä, kun ei tarvi maksaa mistään. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että älkää nyt sitten kauan eläkö tässä tähän malliin, että saan sen perintönikin joskus vai onko idea, että 10 vuotta ravaan päivittäin apuna ja palkan saan ehkä sen jälkeen. Arvostaisin omaa aikaa, lepoa töiden jälkeen ja vaikka vähän vähemmän perintöä aikanaan.
Melkoisen itsekästä vaatia, että se oma lapsi tekee käytännössä kahta työtä, toista ilmaiseksi.
Pitkään eläkkeellä olleille varmaan on hämärtynyt muistikuva, että kuinka paljon aikaa työ vie. 8 h + matkat. Nukkuakin pitäisi ja rentoutua, siihen vielä oman kodin askareet. Ei siitäkään ole pidemmän päälle iloa, jos oman jaksamisen äärirajoilla hoitaa kahta huushollia.
Mun appivanhemmat muutti monen tunnin matkan päähän ja kuvittelevat, että me täältä työelämän ja perheen keskeltä säntäillään sinne milloin mihinkin hätään.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään niin lasten- kuin vanhustenhoito on ulkoistettu yhteiskunnan tehtäväksi, eikä naisten tarvitse uhrautua suvun puolesta, vaan voi tehdä vapaasti työuraa, eikä raataa ja antaa hoitoa ja hoivaa 5v tyttölapsesta 90v asti. Naisen asema ja oikeudet ovat merkittävästi parantuneen, eikä enää kukaan v. 2023 oleta miniöiden hoitavan iäkkäitä appivanhempiaan tai suvun vanhuksia ja vastaavasti isoäitien lapsenlapsiaan.
Jokaisella lapsella 0-7v asti on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jopa vuorotyössä käyville ja
ja pienille koululaisille iltapäipäkerhot ja lastensuojelu toimenpiteen ja vastaavasti ikäihmiset saavat tarvittaessa kotihoitopalveluita kotiin ja sitten kun vanhus ei pärjää kotona, hän saa hoivapaikan tai pitk.aik. vuodepaikan.Ja turha vatvoa etukäteen ja miettiä, sillä Suomessa ketään lasta tai vanhusta ei jätetä heitteille, vaan saa yhteiskunnan apua.
Ja et ole ap. julma, sillä ajattelemasi elämä kuuluu 60-70-luvulle, naisten ei tarvitse enää uhrautua suvun vanhusten puolesta.
Teoriassa näin. Käytäntö on karumpi.
anna niiden kuolla pois, ei niiden tuotto-odottama ole enä kovin kummoinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät ansaitse mitään apua! Sen voi sanoa jopa ihan suoraan heille et olisitte ajatelleet aiemmin
Vierailija kirjoitti:
Nykyään niin lasten- kuin vanhustenhoito on ulkoistettu yhteiskunnan tehtäväksi, eikä naisten tarvitse uhrautua suvun puolesta, vaan voi tehdä vapaasti työuraa, eikä raataa ja antaa hoitoa ja hoivaa 5v tyttölapsesta 90v asti. Naisen asema ja oikeudet ovat merkittävästi parantuneen, eikä enää kukaan v. 2023 oleta miniöiden hoitavan iäkkäitä appivanhempiaan tai suvun vanhuksia ja vastaavasti isoäitien lapsenlapsiaan.
Jokaisella lapsella 0-7v asti on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jopa vuorotyössä käyville ja
ja pienille koululaisille iltapäipäkerhot ja lastensuojelu toimenpiteen ja vastaavasti ikäihmiset saavat tarvittaessa kotihoitopalveluita kotiin ja sitten kun vanhus ei pärjää kotona, hän saa hoivapaikan tai pitk.aik. vuodepaikan.Ja turha vatvoa etukäteen ja miettiä, sillä Suomessa ketään lasta tai vanhusta ei jätetä heitteille, vaan saa yhteiskunnan apua.
Ja et ole ap. julma, sillä ajattelemasi elämä kuuluu 60-70-luvulle, naisten ei tarvitse enää uhrautua suvun vanhusten puolesta.
Teoria siellä huhuilee, vailla mitään kosketusta reaalimaailmaan.
Jo pelkästään päiväkoti-ikäisten lasten kanssa on ongelmia, vaikka olisivat päiväkodissa, koska siellä on koulutusta, suunnittelua, sairastelua, jolloin lasta ei sinne saa.
Alakoululaisten kesäloma on 2,5 kuukautta eli sen hoitaminen ilman apua on työlästä.
Lasten sairastellessa on pulassa.
Samaan aikaan viranomaisohjeet on nykyään sitä tasoa, että alle 12-vuotias ei saa olla yksin ilman aikuista.
Ja vanhukset asuvat ja kuolemat koteihinsa ihan siinä yhteiskunnan katseen alla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppi on väläytellyt vaihtoehtoa, että hän muuttaisi meille kun ei enää pärjää kotonaan.
Ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.
On siinä työmaa!
Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.
Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.
Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.
Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.
Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.
Sota loppui 1944.
Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodassa traumatisoituneet vanhemmat tuottivat traumatisoituneita lapsia vielä kuusikymmentä luvulla, ja ne lapset ovat hyvinkin hengissä 2023. Ei siis mikään tekosyy vaan ihan oikea.
Syy on kyllä oikea, mutta onko oikein siirtää sitä traumaa sukupolvelta toiselle aina vaan, ja edellyttää, että seuraavakin sukupolvi tekee samoin, sietää höykytyksen?
Jos on arjessa normaalisti pärjäävä ihminen, niin pystynee itse tekemään paljon omalle käytökselleen ja mielenterveydelleen.
Vakavat mielen sairaudet on erikseen, siis psykoosit ja muut todellisuudentajuun vaikuttavat asiat. Mutta noin muuten esim. tunnelukkoja pystyy mainiosti työstämään itsekseenkin.
Se on paljon parempi vaihtoehto kuin laittaa läheisensä aina kärsimään ja vetoaa menneisyyteen. Olemme ihmisiä. Pystymme toimimaan ja muuttumaan.
Miksi sitten tämänpäivän nuoret vanhemmat eivät sitä itse tee lapsilleen, vaikka tietoa ja apua on enemmän saatavilla, vaan yhtälailla pienten mielenterv.ongelmat yleisiä, päiväkoti-ja koulukiusaaminen, väkivaltarikokset, päihteiden käyttö, koulusta pinnataan ja häiritään ja lastensuojelutarve räjähtänyt käsiin jne. Moni tämän päivän lapsi voi todella huonosti.
Ja siksi en ymmärrä iäkkäiden syyllistämistä ja haukkumista, sillä jokainen elää elämänsä, niillä eväillä ja siinä ympäristössä mitä on saanut.
Ja erilaiset pelikortit jaetaan jo syntymähetkellä.
Luulen, että edellisellä sukupolvella on ihan samat heikkoudet ja vahvuudet vanhempana, kuin tämän päivän vanhemmilla ja ihan samalla tämän päivän lapset tulevat arvostelemaan vanhempiaan ja appivanhempiaan, niin kuin meidän sukupolvi tekee. Sen tietää jokainen jolla on yli 10v lapsen tai teini-ikäisen vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.
On siinä työmaa!
Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.
Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.
Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.
Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.
Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.
Sota loppui 1944.
Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodassa traumatisoituneet vanhemmat tuottivat traumatisoituneita lapsia vielä kuusikymmentä luvulla, ja ne lapset ovat hyvinkin hengissä 2023. Ei siis mikään tekosyy vaan ihan oikea.
Syy on kyllä oikea, mutta onko oikein siirtää sitä traumaa sukupolvelta toiselle aina vaan, ja edellyttää, että seuraavakin sukupolvi tekee samoin, sietää höykytyksen?
Jos on arjessa normaalisti pärjäävä ihminen, niin pystynee itse tekemään paljon omalle käytökselleen ja mielenterveydelleen.
Vakavat mielen sairaudet on erikseen, siis psykoosit ja muut todellisuudentajuun vaikuttavat asiat. Mutta noin muuten esim. tunnelukkoja pystyy mainiosti työstämään itsekseenkin.
Se on paljon parempi vaihtoehto kuin laittaa läheisensä aina kärsimään ja vetoaa menneisyyteen. Olemme ihmisiä. Pystymme toimimaan ja muuttumaan.
Miksi sitten tämänpäivän nuoret vanhemmat eivät sitä itse tee lapsilleen, vaikka tietoa ja apua on enemmän saatavilla, vaan yhtälailla pienten mielenterv.ongelmat yleisiä, päiväkoti-ja koulukiusaaminen, väkivaltarikokset, päihteiden käyttö, koulusta pinnataan ja häiritään ja lastensuojelutarve räjähtänyt käsiin jne. Moni tämän päivän lapsi voi todella huonosti.
Ja siksi en ymmärrä iäkkäiden syyllistämistä ja haukkumista, sillä jokainen elää elämänsä, niillä eväillä ja siinä ympäristössä mitä on saanut.
Ja erilaiset pelikortit jaetaan jo syntymähetkellä.Luulen, että edellisellä sukupolvella on ihan samat heikkoudet ja vahvuudet vanhempana, kuin tämän päivän vanhemmilla ja ihan samalla tämän päivän lapset tulevat arvostelemaan vanhempiaan ja appivanhempiaan, niin kuin meidän sukupolvi tekee. Sen tietää jokainen jolla on yli 10v lapsen tai teini-ikäisen vanhempi.
Ei lastensuojelun tarve ole lisääntynyt mihinkään. Se vain puuttuu nykyään pienimpäänkin turhuuteen.
Oma vastaava tarinani:
Miehen vanhemmat molemmat terveitä, nuoria ja jääneet juuri eläkkeelle. Asuvat meistä 5min ajomatkan päässä.
Meillä on pari vuotias lapsi, jota eivät halua hoitaa juuri lainkaan. Tai eivät koskaan itse ehdota hoitoa, ja yökylässä lapsi ei esim. ole ollut koskaan elämänsä aikana vaikkapa kokonaista viikonloppua.
Anopin käsitys lapsen hoidosta on juuri sitä että kysymättä ostelee kirpputorilta mm. samoja leluja kasapäin, kuluneita vaatteita ja soittelee miehelle lapsensa kuulumisia. Ei edes siis vaivaudu paikan päällä käymään, vaan soittelee.
Minä sairastuin keväällä myös vakavasti ja olen ollut paljon sairaalassa. Mies on uupunut kun käynyt töissä, hoitanut äidin poissaolosta johtuen oireilevaa huonosti nukkuvaa lasta, kotia ja lemmikkejä. Välillä myös minua passannut kun en ole itse saanut kun ollut mm. lääkärin määräämä vuodelepo. Mies sitten soitti äidilleen ja kertoi että nyt pieni apu kelpaisi, että hän alkaa olla uupunut kun ei saa tästä touhusta yhtään vapaata tai kokonaisia yöunia. Myös stressi minun terveydestä painoi.
Mitä teki miehen äiti? Naurahti että: Voi kuule on sitä ennenkin mekin pärjätty!! Yritä nyt vain jaksaa!
Mies on niin kiltti että ei saanut sanottua äidilleen mitään, minä sen sijaan tulistuin.
Laitoin anopille heti perään viestiä, jossa selitin ettei todellakaan ole mikään normi tilanne tämä ja että mies ansaitsisi vähättelyn sijaan vähän kiitosta kun on yksin niin pitkään pitänyt pakan koossa vaikka on myös ollut minun voinnista huolissaan. Anoppi ei ikinä edes vastannut viestiini. Se onkin sitten viimeinen viesti mitä olen hänelle laittanut.
Edelleen olen järkyttynyt miten itsekäs ihminen voi olla. Hän asuu lähellä, on aikaa, mutta ei ole tullut edes mieleen että voisi edes lapsenlapsensa tähden tehdä meille joskus jonkun ruuan tai käydä vaikka ylikasvaneen nurmen ajamassa kun mies ei ehdi. Ei mitään. Talon kattokin vuotaa mutta appiukko ei ehdi auttaa miestä korjauksessa kun käy korjaamassa mummojen kattoja. (Rahaa vastaan tietysti).
En ole ensimmäisenä auttamassa kun heidän kuntonsa romahtaa. Menkööt palvelutaloon. Meillä on muutenkin vielä tätä pikkulapsiarkea kymmenisen vuotta jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.
On siinä työmaa!
Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.
Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.
Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.
Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.
Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.
Sota loppui 1944.
Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodassa traumatisoituneet vanhemmat tuottivat traumatisoituneita lapsia vielä kuusikymmentä luvulla, ja ne lapset ovat hyvinkin hengissä 2023. Ei siis mikään tekosyy vaan ihan oikea.
Syy on kyllä oikea, mutta onko oikein siirtää sitä traumaa sukupolvelta toiselle aina vaan, ja edellyttää, että seuraavakin sukupolvi tekee samoin, sietää höykytyksen?
Jos on arjessa normaalisti pärjäävä ihminen, niin pystynee itse tekemään paljon omalle käytökselleen ja mielenterveydelleen.
Vakavat mielen sairaudet on erikseen, siis psykoosit ja muut todellisuudentajuun vaikuttavat asiat. Mutta noin muuten esim. tunnelukkoja pystyy mainiosti työstämään itsekseenkin.
Se on paljon parempi vaihtoehto kuin laittaa läheisensä aina kärsimään ja vetoaa menneisyyteen. Olemme ihmisiä. Pystymme toimimaan ja muuttumaan.
Miksi sitten tämänpäivän nuoret vanhemmat eivät sitä itse tee lapsilleen, vaikka tietoa ja apua on enemmän saatavilla, vaan yhtälailla pienten mielenterv.ongelmat yleisiä, päiväkoti-ja koulukiusaaminen, väkivaltarikokset, päihteiden käyttö, koulusta pinnataan ja häiritään ja lastensuojelutarve räjähtänyt käsiin jne. Moni tämän päivän lapsi voi todella huonosti.
Ja siksi en ymmärrä iäkkäiden syyllistämistä ja haukkumista, sillä jokainen elää elämänsä, niillä eväillä ja siinä ympäristössä mitä on saanut.
Ja erilaiset pelikortit jaetaan jo syntymähetkellä.Luulen, että edellisellä sukupolvella on ihan samat heikkoudet ja vahvuudet vanhempana, kuin tämän päivän vanhemmilla ja ihan samalla tämän päivän lapset tulevat arvostelemaan vanhempiaan ja appivanhempiaan, niin kuin meidän sukupolvi tekee. Sen tietää jokainen jolla on yli 10v lapsen tai teini-ikäisen vanhempi.
Ap:n vanhemmat auttoivat. Appivanhemmat eivät. Ei siis ole sukupolvikysymys. Ihan vain paskamaisuudesta kysymys. Toki se suuri ikäluokka loistaa tuossa itsekkyydessä ihan omassa sarjassaan.
Anopin vihaama kirjoitti:
Oma vastaava tarinani:
Miehen vanhemmat molemmat terveitä, nuoria ja jääneet juuri eläkkeelle. Asuvat meistä 5min ajomatkan päässä.
Meillä on pari vuotias lapsi, jota eivät halua hoitaa juuri lainkaan. Tai eivät koskaan itse ehdota hoitoa, ja yökylässä lapsi ei esim. ole ollut koskaan elämänsä aikana vaikkapa kokonaista viikonloppua.Anopin käsitys lapsen hoidosta on juuri sitä että kysymättä ostelee kirpputorilta mm. samoja leluja kasapäin, kuluneita vaatteita ja soittelee miehelle lapsensa kuulumisia. Ei edes siis vaivaudu paikan päällä käymään, vaan soittelee.
Minä sairastuin keväällä myös vakavasti ja olen ollut paljon sairaalassa. Mies on uupunut kun käynyt töissä, hoitanut äidin poissaolosta johtuen oireilevaa huonosti nukkuvaa lasta, kotia ja lemmikkejä. Välillä myös minua passannut kun en ole itse saanut kun ollut mm. lääkärin määräämä vuodelepo. Mies sitten soitti äidilleen ja kertoi että nyt pieni apu kelpaisi, että hän alkaa olla uupunut kun ei saa tästä touhusta yhtään vapaata tai kokonaisia yöunia. Myös stressi minun terveydestä painoi.
Mitä teki miehen äiti? Naurahti että: Voi kuule on sitä ennenkin mekin pärjätty!! Yritä nyt vain jaksaa!
Mies on niin kiltti että ei saanut sanottua äidilleen mitään, minä sen sijaan tulistuin.Laitoin anopille heti perään viestiä, jossa selitin ettei todellakaan ole mikään normi tilanne tämä ja että mies ansaitsisi vähättelyn sijaan vähän kiitosta kun on yksin niin pitkään pitänyt pakan koossa vaikka on myös ollut minun voinnista huolissaan. Anoppi ei ikinä edes vastannut viestiini. Se onkin sitten viimeinen viesti mitä olen hänelle laittanut.
Edelleen olen järkyttynyt miten itsekäs ihminen voi olla. Hän asuu lähellä, on aikaa, mutta ei ole tullut edes mieleen että voisi edes lapsenlapsensa tähden tehdä meille joskus jonkun ruuan tai käydä vaikka ylikasvaneen nurmen ajamassa kun mies ei ehdi. Ei mitään. Talon kattokin vuotaa mutta appiukko ei ehdi auttaa miestä korjauksessa kun käy korjaamassa mummojen kattoja. (Rahaa vastaan tietysti).
En ole ensimmäisenä auttamassa kun heidän kuntonsa romahtaa. Menkööt palvelutaloon. Meillä on muutenkin vielä tätä pikkulapsiarkea kymmenisen vuotta jäljellä.
Ja pitää vielä lisätä että heidän kesän kiireensä ovat koostuneet shoppailusta, mökillä olosta ja tästä meidänkin ohi ajavat jopa monta kertaa päivässä mutta eivät jouda käymään.
Itse ovat eläkkeensä ansainneet joo mutta luulisi oman poikansa auttaminen mahtuvan edes joskus päivään. Vaikkapa sadekelillä kun ei voi mökkeillä. Apua eivät ole kyllä koskaan tarjonneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hämmentävä keskustelu, kun tänne on kokoomtunut kaikki miniät ja tyttäret, joiden appi- ja omat vanhemmat vaativat lapsiltaan hoitoa ja apua.
Oman havaintoni mukaan pitkän työuran tehneenä sosiaalityöntekijänä vanhusten parissa, tilanne on juuri päinvastoin. Yhä useampi vanhus kieltäyy lastensa tai miniöiden avusta, vaan vaativat sitä yhteiskunnalta ja tietenkin haluavat maksaa siitä, ettei miniöitä ja lapsia vaivata.
Joskus tuntuu, kun miniät ja lapset tulevat vierailulle tai lomalle, aikuiset lapset ovat itse vaatimassa erikoispalveluita, joita vanhusten pitäisi tarjota aikuisille lapsilleen esim. kaupasta erikoisruokavaliot, herkut ja tietenkin vanhuksen piikkiin. Ompa ehdotettu, jos vanhuksella on ateriapalvelu, se pitäisi tuoda myös vieraille.
Tai jos hoitaja käy kylvettämässä, lapset ja miniät pyytävät rasvoja yms. heidän omaan käyttöönsä.
Ja ennen miniöiden ja lasten vierailuja vanhuksen kotia putsataan ja siivotaan viikkotolkulla, jotta vieraita odottaisi siisti koti.
Jopa lääkkeitä on käytetty. Ja tietenkin, sille käteiselle rahalle on suuri tarve.
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävä keskustelu, kun tänne on kokoomtunut kaikki miniät ja tyttäret, joiden appi- ja omat vanhemmat vaativat lapsiltaan hoitoa ja apua.
Oman havaintoni mukaan pitkän työuran tehneenä sosiaalityöntekijänä vanhusten parissa, tilanne on juuri päinvastoin. Yhä useampi vanhus kieltäyy lastensa tai miniöiden avusta, vaan vaativat sitä yhteiskunnalta ja tietenkin haluavat maksaa siitä, ettei miniöitä ja lapsia vaivata.
Joskus tuntuu, kun miniät ja lapset tulevat vierailulle tai lomalle, aikuiset lapset ovat itse vaatimassa erikoispalveluita, joita vanhusten pitäisi tarjota aikuisille lapsilleen esim. kaupasta erikoisruokavaliot, herkut ja tietenkin vanhuksen piikkiin. Ompa ehdotettu, jos vanhuksella on ateriapalvelu, se pitäisi tuoda myös vieraille.
Tai jos hoitaja käy kylvettämässä, lapset ja miniät pyytävät rasvoja yms. heidän omaan käyttöönsä.
Ja ennen miniöiden ja lasten vierailuja vanhuksen kotia putsataan ja siivotaan viikkotolkulla, jotta vieraita odottaisi siisti koti.
Jopa lääkkeitä on käytetty. Ja tietenkin, sille käteiselle rahalle on suuri tarve.
Ja sun tietolähteesi tästä kieltäytymisestä ja muusta on mikä? Ne vanhukset?
Ei sitten tule mieleen, että saattavat valehdella. Kuten ketjussakin on kerrottu, moni isovanhempi kerskuu vaikka mitä, ihan puuta maata heinää.
Anopin vihaama kirjoitti:
Oma vastaava tarinani:
Miehen vanhemmat molemmat terveitä, nuoria ja jääneet juuri eläkkeelle. Asuvat meistä 5min ajomatkan päässä.
Meillä on pari vuotias lapsi, jota eivät halua hoitaa juuri lainkaan. Tai eivät koskaan itse ehdota hoitoa, ja yökylässä lapsi ei esim. ole ollut koskaan elämänsä aikana vaikkapa kokonaista viikonloppua.Anopin käsitys lapsen hoidosta on juuri sitä että kysymättä ostelee kirpputorilta mm. samoja leluja kasapäin, kuluneita vaatteita ja soittelee miehelle lapsensa kuulumisia. Ei edes siis vaivaudu paikan päällä käymään, vaan soittelee.
Minä sairastuin keväällä myös vakavasti ja olen ollut paljon sairaalassa. Mies on uupunut kun käynyt töissä, hoitanut äidin poissaolosta johtuen oireilevaa huonosti nukkuvaa lasta, kotia ja lemmikkejä. Välillä myös minua passannut kun en ole itse saanut kun ollut mm. lääkärin määräämä vuodelepo. Mies sitten soitti äidilleen ja kertoi että nyt pieni apu kelpaisi, että hän alkaa olla uupunut kun ei saa tästä touhusta yhtään vapaata tai kokonaisia yöunia. Myös stressi minun terveydestä painoi.
Mitä teki miehen äiti? Naurahti että: Voi kuule on sitä ennenkin mekin pärjätty!! Yritä nyt vain jaksaa!
Mies on niin kiltti että ei saanut sanottua äidilleen mitään, minä sen sijaan tulistuin.Laitoin anopille heti perään viestiä, jossa selitin ettei todellakaan ole mikään normi tilanne tämä ja että mies ansaitsisi vähättelyn sijaan vähän kiitosta kun on yksin niin pitkään pitänyt pakan koossa vaikka on myös ollut minun voinnista huolissaan. Anoppi ei ikinä edes vastannut viestiini. Se onkin sitten viimeinen viesti mitä olen hänelle laittanut.
Edelleen olen järkyttynyt miten itsekäs ihminen voi olla. Hän asuu lähellä, on aikaa, mutta ei ole tullut edes mieleen että voisi edes lapsenlapsensa tähden tehdä meille joskus jonkun ruuan tai käydä vaikka ylikasvaneen nurmen ajamassa kun mies ei ehdi. Ei mitään. Talon kattokin vuotaa mutta appiukko ei ehdi auttaa miestä korjauksessa kun käy korjaamassa mummojen kattoja. (Rahaa vastaan tietysti).
En ole ensimmäisenä auttamassa kun heidän kuntonsa romahtaa. Menkööt palvelutaloon. Meillä on muutenkin vielä tätä pikkulapsiarkea kymmenisen vuotta jäljellä.
Tuollaisessa tilanteessa apua varmaan tarvitsisi eli teidän tapauksessanne avun tarve olisi ollut ilmeinen. Ikävää, että ette ole mistään apuja saaneet.
Noin yleisenä kommenttina kuitenkin, mielestäni parivuotiaan eikä hieman isommankaan lapsen tarvitse olla yökylässä edes yhtä yötä, viikonlopusta nyt puhumattakaan. Meillä oma lapsi, nyt alakoululainen, oli ensimmäistä kertaa yökylässä (isovanhemman omasta aloitteesta) noin viisivuotiaana. Parivuotiaan vahtiminen kenelle hyvänsä, etenkin ikäihmisille, on rasittavaa.
Et todellakaan auta appivanhempiasi paitsi niin, että huolehditte siitä, että pääsevät (joutuvat) palvelutaloon tai vanhainkotiin.
Kyllä näiden juttujen on mentävä niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
Minulla oli suuria ongelmia esim äitini kanssa, kun olimme niin erilaiset, eikä hän osannut arvostaa minun tapaani elää. Mutta hän auttoi lasteni hoidossa ja tuli aina kun vain pyysi, jos vain mitenkään onnistui ja sai onnistumaan, vaikka olisi ollut hankalaa. Kun hän sitten vanhana heikentyi ja sairastui ja halusi jäädä kotiin, niin oli itsestään selvää, että pidin huolta hänestä.
Ja samoin kun lapsemme ja näiden perheet tarvitsivat ja tarvitsevat apua, niin ihan varmaan sitä saavat meiltä, vaikka emme asukaan aivan vieressä.
Lapsillemme olen sanonut suoraan, että ne, jotka pitävät meistä huolta kun sitä tarvitsemme, tulevat sen näkemään perinnön jaossa....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään niin lasten- kuin vanhustenhoito on ulkoistettu yhteiskunnan tehtäväksi, eikä naisten tarvitse uhrautua suvun puolesta, vaan voi tehdä vapaasti työuraa, eikä raataa ja antaa hoitoa ja hoivaa 5v tyttölapsesta 90v asti. Naisen asema ja oikeudet ovat merkittävästi parantuneen, eikä enää kukaan v. 2023 oleta miniöiden hoitavan iäkkäitä appivanhempiaan tai suvun vanhuksia ja vastaavasti isoäitien lapsenlapsiaan.
Jokaisella lapsella 0-7v asti on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jopa vuorotyössä käyville ja
ja pienille koululaisille iltapäipäkerhot ja lastensuojelu toimenpiteen ja vastaavasti ikäihmiset saavat tarvittaessa kotihoitopalveluita kotiin ja sitten kun vanhus ei pärjää kotona, hän saa hoivapaikan tai pitk.aik. vuodepaikan.Ja turha vatvoa etukäteen ja miettiä, sillä Suomessa ketään lasta tai vanhusta ei jätetä heitteille, vaan saa yhteiskunnan apua.
Ja et ole ap. julma, sillä ajattelemasi elämä kuuluu 60-70-luvulle, naisten ei tarvitse enää uhrautua suvun vanhusten puolesta.
Teoria siellä huhuilee, vailla mitään kosketusta reaalimaailmaan.
Jo pelkästään päiväkoti-ikäisten lasten kanssa on ongelmia, vaikka olisivat päiväkodissa, koska siellä on koulutusta, suunnittelua, sairastelua, jolloin lasta ei sinne saa.
Alakoululaisten kesäloma on 2,5 kuukautta eli sen hoitaminen ilman apua on työlästä.
Lasten sairastellessa on pulassa.
Samaan aikaan viranomaisohjeet on nykyään sitä tasoa, että alle 12-vuotias ei saa olla yksin ilman aikuista.
Ja vanhukset asuvat ja kuolemat koteihinsa ihan siinä yhteiskunnan katseen alla.
Laki mahdollistaa sairaanlapsenhoidon kotona molemmilta työssäkäyvillä vanhemmille, lapsen 10-12 ikävuoteen asti. Täydellä palkalla.
Ja jos lapsiperhe tarvitsee lapsen hoitoapua, siivousta jne. niin perhe voi palkata kotiin esim. yksityisistä yrityksestä, 4H, MLl, siivousyrityksiltä jne. apua mielensä mukaan ja yhteiskunta maksaa 60% palkkakustannuksista kotitalousvähennyksenä eli vastaavan summan maksat vähemmän veroa.
Ja kahden vanhemman perheessä se on 7000€ vuosi. Ja kuukaudessa lähes 600€.
Ilmaista työvoimaa, yhteiskunnan piikkiin.
Vierailija kirjoitti:
Anopin vihaama kirjoitti:
Oma vastaava tarinani:
Miehen vanhemmat molemmat terveitä, nuoria ja jääneet juuri eläkkeelle. Asuvat meistä 5min ajomatkan päässä.
Meillä on pari vuotias lapsi, jota eivät halua hoitaa juuri lainkaan. Tai eivät koskaan itse ehdota hoitoa, ja yökylässä lapsi ei esim. ole ollut koskaan elämänsä aikana vaikkapa kokonaista viikonloppua.Anopin käsitys lapsen hoidosta on juuri sitä että kysymättä ostelee kirpputorilta mm. samoja leluja kasapäin, kuluneita vaatteita ja soittelee miehelle lapsensa kuulumisia. Ei edes siis vaivaudu paikan päällä käymään, vaan soittelee.
Minä sairastuin keväällä myös vakavasti ja olen ollut paljon sairaalassa. Mies on uupunut kun käynyt töissä, hoitanut äidin poissaolosta johtuen oireilevaa huonosti nukkuvaa lasta, kotia ja lemmikkejä. Välillä myös minua passannut kun en ole itse saanut kun ollut mm. lääkärin määräämä vuodelepo. Mies sitten soitti äidilleen ja kertoi että nyt pieni apu kelpaisi, että hän alkaa olla uupunut kun ei saa tästä touhusta yhtään vapaata tai kokonaisia yöunia. Myös stressi minun terveydestä painoi.
Mitä teki miehen äiti? Naurahti että: Voi kuule on sitä ennenkin mekin pärjätty!! Yritä nyt vain jaksaa!
Mies on niin kiltti että ei saanut sanottua äidilleen mitään, minä sen sijaan tulistuin.Laitoin anopille heti perään viestiä, jossa selitin ettei todellakaan ole mikään normi tilanne tämä ja että mies ansaitsisi vähättelyn sijaan vähän kiitosta kun on yksin niin pitkään pitänyt pakan koossa vaikka on myös ollut minun voinnista huolissaan. Anoppi ei ikinä edes vastannut viestiini. Se onkin sitten viimeinen viesti mitä olen hänelle laittanut.
Edelleen olen järkyttynyt miten itsekäs ihminen voi olla. Hän asuu lähellä, on aikaa, mutta ei ole tullut edes mieleen että voisi edes lapsenlapsensa tähden tehdä meille joskus jonkun ruuan tai käydä vaikka ylikasvaneen nurmen ajamassa kun mies ei ehdi. Ei mitään. Talon kattokin vuotaa mutta appiukko ei ehdi auttaa miestä korjauksessa kun käy korjaamassa mummojen kattoja. (Rahaa vastaan tietysti).
En ole ensimmäisenä auttamassa kun heidän kuntonsa romahtaa. Menkööt palvelutaloon. Meillä on muutenkin vielä tätä pikkulapsiarkea kymmenisen vuotta jäljellä.
Tuollaisessa tilanteessa apua varmaan tarvitsisi eli teidän tapauksessanne avun tarve olisi ollut ilmeinen. Ikävää, että ette ole mistään apuja saaneet.
Noin yleisenä kommenttina kuitenkin, mielestäni parivuotiaan eikä hieman isommankaan lapsen tarvitse olla yökylässä edes yhtä yötä, viikonlopusta nyt puhumattakaan. Meillä oma lapsi, nyt alakoululainen, oli ensimmäistä kertaa yökylässä (isovanhemman omasta aloitteesta) noin viisivuotiaana. Parivuotiaan vahtiminen kenelle hyvänsä, etenkin ikäihmisille, on rasittavaa.
No luuletko että anoppisi uskaltaisi tuoda sinulle ruokaa? Varmaan heittäisit sen pois ja sanoisit ettet tuollaista oksettavaa mössöä suostu syömään.
Alue: Aihe vapaa
Olen sotaorvon äidin ja kahden sodan käyneen isän lapsi. Minulla ei ole mitään vaikeutta auttaa lapsiani. Tai muitakaan jotka apua tarvitsee.