Olenko julma, kun en halua auttaa appivanhempia tässä tilanteessa?

Myöhäistä on kirjoitti:

Ihan kuin äitini. Nyr on myöhäistä soitella apua ja selitellä, ettei silloin ymmärtänyt avuntarvettamme.

Kannataako laittaa paha kiertämään? Voisiko olla ihmisenä henkisesti hieman isompi, tai muuten on aivan samanlainen.

Omat appivanhempani auttoivat paljon, kun lapsemme olivat pieniä (alle kouluikäisiä). Kun he tarvitsivat, huolehdin heistä paljon, minua luultiin usein heidän tyttärekseen. Mieheni oli ainoa lapsi, kuten minäkin. Kaikki vanhuksemme tarvitsivat apua ja huolenpitoa, mutta asuivat lähellä. Nuorena jaksoi ja jäi hyvä mieli, että oli auttanut, kunnes siirtyivät ajasta ikuisuuteen. Autoin myös siksi, että rakastan miestäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ihan turhaa stressataan ja murehditaan iäkkäiden vanhusten hoidosta, sillä tämä yhteiskunta on rakennettu niin, ettei yksikään vanhus jäädä heitteille ja ilman apua. Eikä se ole myöskään koston väline.

Jokaisen lääkärikäynnin yhteydessä vanhuksen kyky selvitä yksin kotona arvioidaan ja kartoitetaan avun tarve. Tietenkin vanhusten lapset voivat osallistua hoidon kartuttamiseen, jopa hoitamiseen, mutta välttämätöntä se ei ole. Viranomaiset myös huolehtivat, jos vanhus tarvitsee oman edunvalvojan.

Ja kenenkään ei pidä auttaa vastointahtoaan vanhuksia, ei edes miniöiden, sillä se ei ole myöskään vanhuksen etu.

En ole vielä vanhus, vasta 78, mutta vuotuisessa kontrollissa hoitaja haastattelee tarkasti miten pärjään, onko ajokorttia ja paljonko ajan, miten iso asunto, miten käytän päiväni jne.

Samoin olin pikku toimenpiteessä sairaalassa, hyvin tarkka kartoitus myös, oli kai sosiaalityöntekijä. Siitä on kyllä monelle hyötyä, tuttu oli keuhkokuumeen takia sairaalassa, sos.työntekijä hankki hänelle läheisestä kaupasta mahdollisuuden tilata puhelimella ruokaa ( ei käytä nettiä), rollaattorin sydänvian takia ja hälytysrannekkeen . Niin ja päivän viikossa päivätoimintaan.

Juuri näin. Ja arvioiti tapahtuu useamman henkilön toimesta esim. lääkärin ja sosiaalityöntekijän, jopa vaatetus, hygienia, yleisilme arvioidaan ja ne kirjataan ylös ja arvioidaan pitkässä juoksussa, onko muutoksia tapahtunut ja mitkä on mahdolliset avun tarve jne.

Turha täällä on miniöiden ja aikuisten lasten kantaa huolta, murehtia tai tehdä kostosuunnitelmia, sillä yhtälailla kuin muutkin, myös ikäihmisillä on lain antama turva ja oikeudet, eikä niitä kukaan voi ottaa pois.

Ja yhtälailla ikäihmisillä on oikeus ihmisarvoiseen ja hyvään elämään, kuin muillakin, ovathan myös he veronmaksajia, siinä missä nuoremmat.

Turhaa uhittelua nuoremmalta sukupolvilta.

Eipä usko, että päällimmäisenä mielessä olisi varsinainen kostonhimo tai toive, etteivät vanhukset saisi hoitoa. Kyse on siitä, missä ovat omat rajat suhteessa muiden odotuksiin. Tämä on yleistä sukulaisuuteen tai muhun velvollisuuteen sidotuissa suhteissa, joissa läheisyys, huomioiminen ja välittäminen ei oikeasti korreloi käytännön odotusten suhteen. Ei tulla toimeen, on pahaa mieltä puolin ja toisin ehkä, jopa todella huonoa käytöstä jota kukaan muu ei sietäisi ja silti sidottuja jollain moraalikoodilla siihen raskauteen.

Ap:kin pohti ihan asiallisesti, miten toimia kun tunteet ovat ristiriitaiset, kantoi jopa syyllisyyttä aikeestaan "tylysti" toimia vastoin toisten odotuksia, omat tunteet huomioiden. Kyse ei ole kenenkään rankaisusta, vaan siitä epämiellyttävästä tunteesta, että täytyisi pitää lähellä ihmisiä joihin ei luota, jotka ovat loukanneet käytöksellään. Ovat henkisesti etäisiä, mutta vaativat läheisen suhteen käytäntöjä ja sitoutumista. Se ei ole lainkaan neutraali tilanne. Mutta se että sitä pohtii, kertoo ettei se ole myöskään samantekevä. Ja on hyvä pohtia, jotta ne tunteet tulee kohdattua ja ratkaisu löytyy kyllä sitä kautta. Ei vaadi edes hirveää sotaa tai vihanpitoa, vain rajat jos niitä tarvitaan. Rajat, joissa on huomioitu kokonaisuus, eikä vain poltella siltoja ja kostatella sinne tänne.

Lisään vielä että mitään erityistä velvollisuutta ei ole laittaa omia tunteitaan tai tarpeitaan alisteiseksi muiden vastaaville, ellei kyse ole alaikäisistä lapsista. Päätöksen voi todellakin tehdä oman tuntemuksen mukaan, sanoa että haluamme säilyttää oman arkemme omassa rauhassamme (ei tarvetta muuttaa naapuriin). Tämän pitäisi olla olla appivanhemmille täysin ok, jos kunnioittavat toisen erillisyyttä ja rajoja kuten omiaan. Omat toiveet eivät ole muiden velvollisuus. Voi pohtia, mitä voi tehdä edesauttaakseen luottavaisia välejä, mutta tässä on itse tehtävä osansa, eikä odotettava että muut ovat valmiita kun toiveensa esittää ja viis menneistä. Usein ihmisissä yhdistyy samassa kyvyttömyys huomioida muita luontevasti (välttää konflikteja, luoda välittävä ilmapiiri) ja kuitenkin he odottavat, että muut ovat erityisen solidaarisia juuri heille. Sekoittavat itsensä maailman keskipisteeseen tai jotain. Lämmin vastavuoroisuus tapahtuu oikeasti toteutuessaan automaattisesti, eikä siihen liity negatiivisia tunteita, vaan hyvä lisää hyvää. Sen edellytys on, että kuuntelee ja näkee muut. Ihan ilman eri kehotusta, vaatimuksia tai ukaaseja. Jos tätä ei itse itseltään edellytä, ei sitä kyllä saakaan muilta. Näin se menee.

Vierailija kirjoitti:

Myöhäistä on kirjoitti:

Ihan kuin äitini. Nyr on myöhäistä soitella apua ja selitellä, ettei silloin ymmärtänyt avuntarvettamme.

Kannataako laittaa paha kiertämään? Voisiko olla ihmisenä henkisesti hieman isompi, tai muuten on aivan samanlainen.

Aikaa on rajallisesti. Ei sitä kannata tuhlata kakkakikkareisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ihan turhaa stressataan ja murehditaan iäkkäiden vanhusten hoidosta, sillä tämä yhteiskunta on rakennettu niin, ettei yksikään vanhus jäädä heitteille ja ilman apua. Eikä se ole myöskään koston väline.

Jokaisen lääkärikäynnin yhteydessä vanhuksen kyky selvitä yksin kotona arvioidaan ja kartoitetaan avun tarve. Tietenkin vanhusten lapset voivat osallistua hoidon kartuttamiseen, jopa hoitamiseen, mutta välttämätöntä se ei ole. Viranomaiset myös huolehtivat, jos vanhus tarvitsee oman edunvalvojan.

Ja kenenkään ei pidä auttaa vastointahtoaan vanhuksia, ei edes miniöiden, sillä se ei ole myöskään vanhuksen etu.

En ole vielä vanhus, vasta 78, mutta vuotuisessa kontrollissa hoitaja haastattelee tarkasti miten pärjään, onko ajokorttia ja paljonko ajan, miten iso asunto, miten käytän päiväni jne.

Samoin olin pikku toimenpiteessä sairaalassa, hyvin tarkka kartoitus myös, oli kai sosiaalityöntekijä. Siitä on kyllä monelle hyötyä, tuttu oli keuhkokuumeen takia sairaalassa, sos.työntekijä hankki hänelle läheisestä kaupasta mahdollisuuden tilata puhelimella ruokaa ( ei käytä nettiä), rollaattorin sydänvian takia ja hälytysrannekkeen . Niin ja päivän viikossa päivätoimintaan.

Juuri näin. Ja arvioiti tapahtuu useamman henkilön toimesta esim. lääkärin ja sosiaalityöntekijän, jopa vaatetus, hygienia, yleisilme arvioidaan ja ne kirjataan ylös ja arvioidaan pitkässä juoksussa, onko muutoksia tapahtunut ja mitkä on mahdolliset avun tarve jne.

Turha täällä on miniöiden ja aikuisten lasten kantaa huolta, murehtia tai tehdä kostosuunnitelmia, sillä yhtälailla kuin muutkin, myös ikäihmisillä on lain antama turva ja oikeudet, eikä niitä kukaan voi ottaa pois.

Ja yhtälailla ikäihmisillä on oikeus ihmisarvoiseen ja hyvään elämään, kuin muillakin, ovathan myös he veronmaksajia, siinä missä nuoremmat.

Turhaa uhittelua nuoremmalta sukupolvilta.

Eipä usko, että päällimmäisenä mielessä olisi varsinainen kostonhimo tai toive, etteivät vanhukset saisi hoitoa. Kyse on siitä, missä ovat omat rajat suhteessa muiden odotuksiin. Tämä on yleistä sukulaisuuteen tai muhun velvollisuuteen sidotuissa suhteissa, joissa läheisyys, huomioiminen ja välittäminen ei oikeasti korreloi käytännön odotusten suhteen. Ei tulla toimeen, on pahaa mieltä puolin ja toisin ehkä, jopa todella huonoa käytöstä jota kukaan muu ei sietäisi ja silti sidottuja jollain moraalikoodilla siihen raskauteen.

Ap:kin pohti ihan asiallisesti, miten toimia kun tunteet ovat ristiriitaiset, kantoi jopa syyllisyyttä aikeestaan "tylysti" toimia vastoin toisten odotuksia, omat tunteet huomioiden. Kyse ei ole kenenkään rankaisusta, vaan siitä epämiellyttävästä tunteesta, että täytyisi pitää lähellä ihmisiä joihin ei luota, jotka ovat loukanneet käytöksellään. Ovat henkisesti etäisiä, mutta vaativat läheisen suhteen käytäntöjä ja sitoutumista. Se ei ole lainkaan neutraali tilanne. Mutta se että sitä pohtii, kertoo ettei se ole myöskään samantekevä. Ja on hyvä pohtia, jotta ne tunteet tulee kohdattua ja ratkaisu löytyy kyllä sitä kautta. Ei vaadi edes hirveää sotaa tai vihanpitoa, vain rajat jos niitä tarvitaan. Rajat, joissa on huomioitu kokonaisuus, eikä vain poltella siltoja ja kostatella sinne tänne.

Ap:n tapauksessa ne sillat kyllä paloi jo tuohon appivanhempien käytökseen.

Olen samaa mieltä. Hain takaa siis tunteiden käsittelyllä, että itselle päätös on selkeämpi. Ei perustu kostoon vaan omien tunteiden kuunteluun ja omiin rajoihin. Kyse ei ole mistään impulsiivisesta lapsellisuudesta, toisin kuin täällä ehkä yritetään maalailla. Vaan harkittu päätös, joka ei perustu katkeruuteen, vaan itsearvostukseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei isovanhempien tehtävä ole huolehtia lapsenlapsestaan. Tuommoinen vuosikausia kestävä kiukuttelu ja pitkävihaisuus kertoo luonteestasi paljon. En minäkään olisi tuollaista ihmistä auttanut.

Aloituksen mukaan kyse ei ollut mistään jatkuvasti avusta, vaan siitä, että edes silloin tällöin voitaisiin olla avuksi. Aloituksessa verrattiin omia vanhempia appivanhempiin. Toisen auttoivat, minkä voivat, vaikka asuivat kaukana. Toiset kieltäytyivät auttamasta edes satunnaisesti. Aloituksen mukaan kyse oli tuoreista eläkeläisistä, joten ikä ja terveys ei vielä estä auttamista.

Jos omat aikuiset lapseni pyytäisivät apua, aivan varmasti apua myös annettaisiin, jos suinkin voitaisiin. Se, että en ole vielä pitkään aikaan eläkkeellä rajoittaa aika paljon auttamismahdollisuuksia, mutta vähintään yksittäisinä viikonloppuina apua voitaisiin tarjota ja jos hätä on isompi, voisimme käyttää lomapäiviä tai ottaa palkatonta vapaata.

Jos olisimme eläkkeellä, ottaisimme lapsenlapset hoitoon tai menisimme hoitamaan heitä, jotta lapsen vanhemmat (joista toinen on oma lapsemme) saisivat vähän vapaata.

Aina välillä kerrotaan isovanhemmista, jotka valittavat, että lapsenlapset eivät pidä yhteyttä tai ovat etäisiä. Silloin kannattaa miettiä, onko itse pitänyt yhteyttä lapsenlapsen perheeseen. Joskus etäisyys tai elämäntilanne ei salli yhteydenpitoa ja se on ihan ok. Mutta on sellaisiakin isovanhempia, jotka jo ennen lapsenlapsen syntymää ilmoittavat, että he eivät sitten ole mitään lapsenvahteja. Ei pitäisi ihmetellä, jos ei sitten edes pyydetä. 

Tuollaiset isovanhemmat valittavat usein myös vierailujen kestosta. Lapsenlapsen luona käydään ehkä lyhyellä vierailulla tai heitä tavataan vain perhejuhlissa. Jos heidän luonaan käy, 2-3 tuntia menettelee, mutta pitempään ei saisi olla. Jos tuollaiset isovanhemmat asuvat kaukana, ei pitäisi ihmetellä, jos ei sitten käydä vierailuilla, jos parin tunnin takia pitäisi istua autossa 5-6 tuntia suuntaansa.

Onneksi meidän lastenmme isovanhemmat eivät ole tuollaisia, mutta kavereilta on tuollaisesta kuultu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ihan turhaa stressataan ja murehditaan iäkkäiden vanhusten hoidosta, sillä tämä yhteiskunta on rakennettu niin, ettei yksikään vanhus jäädä heitteille ja ilman apua. Eikä se ole myöskään koston väline.

Jokaisen lääkärikäynnin yhteydessä vanhuksen kyky selvitä yksin kotona arvioidaan ja kartoitetaan avun tarve. Tietenkin vanhusten lapset voivat osallistua hoidon kartuttamiseen, jopa hoitamiseen, mutta välttämätöntä se ei ole. Viranomaiset myös huolehtivat, jos vanhus tarvitsee oman edunvalvojan.

Ja kenenkään ei pidä auttaa vastointahtoaan vanhuksia, ei edes miniöiden, sillä se ei ole myöskään vanhuksen etu.

En ole vielä vanhus, vasta 78, mutta vuotuisessa kontrollissa hoitaja haastattelee tarkasti miten pärjään, onko ajokorttia ja paljonko ajan, miten iso asunto, miten käytän päiväni jne.

Samoin olin pikku toimenpiteessä sairaalassa, hyvin tarkka kartoitus myös, oli kai sosiaalityöntekijä. Siitä on kyllä monelle hyötyä, tuttu oli keuhkokuumeen takia sairaalassa, sos.työntekijä hankki hänelle läheisestä kaupasta mahdollisuuden tilata puhelimella ruokaa ( ei käytä nettiä), rollaattorin sydänvian takia ja hälytysrannekkeen . Niin ja päivän viikossa päivätoimintaan.

Juuri näin. Ja arvioiti tapahtuu useamman henkilön toimesta esim. lääkärin ja sosiaalityöntekijän, jopa vaatetus, hygienia, yleisilme arvioidaan ja ne kirjataan ylös ja arvioidaan pitkässä juoksussa, onko muutoksia tapahtunut ja mitkä on mahdolliset avun tarve jne.

Turha täällä on miniöiden ja aikuisten lasten kantaa huolta, murehtia tai tehdä kostosuunnitelmia, sillä yhtälailla kuin muutkin, myös ikäihmisillä on lain antama turva ja oikeudet, eikä niitä kukaan voi ottaa pois.

Ja yhtälailla ikäihmisillä on oikeus ihmisarvoiseen ja hyvään elämään, kuin muillakin, ovathan myös he veronmaksajia, siinä missä nuoremmat.

Turhaa uhittelua nuoremmalta sukupolvilta.

Eipä usko, että päällimmäisenä mielessä olisi varsinainen kostonhimo tai toive, etteivät vanhukset saisi hoitoa. Kyse on siitä, missä ovat omat rajat suhteessa muiden odotuksiin. Tämä on yleistä sukulaisuuteen tai muhun velvollisuuteen sidotuissa suhteissa, joissa läheisyys, huomioiminen ja välittäminen ei oikeasti korreloi käytännön odotusten suhteen. Ei tulla toimeen, on pahaa mieltä puolin ja toisin ehkä, jopa todella huonoa käytöstä jota kukaan muu ei sietäisi ja silti sidottuja jollain moraalikoodilla siihen raskauteen.

Ap:kin pohti ihan asiallisesti, miten toimia kun tunteet ovat ristiriitaiset, kantoi jopa syyllisyyttä aikeestaan "tylysti" toimia vastoin toisten odotuksia, omat tunteet huomioiden. Kyse ei ole kenenkään rankaisusta, vaan siitä epämiellyttävästä tunteesta, että täytyisi pitää lähellä ihmisiä joihin ei luota, jotka ovat loukanneet käytöksellään. Ovat henkisesti etäisiä, mutta vaativat läheisen suhteen käytäntöjä ja sitoutumista. Se ei ole lainkaan neutraali tilanne. Mutta se että sitä pohtii, kertoo ettei se ole myöskään samantekevä. Ja on hyvä pohtia, jotta ne tunteet tulee kohdattua ja ratkaisu löytyy kyllä sitä kautta. Ei vaadi edes hirveää sotaa tai vihanpitoa, vain rajat jos niitä tarvitaan. Rajat, joissa on huomioitu kokonaisuus, eikä vain poltella siltoja ja kostatella sinne tänne.

Lisään vielä että mitään erityistä velvollisuutta ei ole laittaa omia tunteitaan tai tarpeitaan alisteiseksi muiden vastaaville, ellei kyse ole alaikäisistä lapsista. Päätöksen voi todellakin tehdä oman tuntemuksen mukaan, sanoa että haluamme säilyttää oman arkemme omassa rauhassamme (ei tarvetta muuttaa naapuriin). Tämän pitäisi olla olla appivanhemmille täysin ok, jos kunnioittavat toisen erillisyyttä ja rajoja kuten omiaan. Omat toiveet eivät ole muiden velvollisuus. Voi pohtia, mitä voi tehdä edesauttaakseen luottavaisia välejä, mutta tässä on itse tehtävä osansa, eikä odotettava että muut ovat valmiita kun toiveensa esittää ja viis menneistä. Usein ihmisissä yhdistyy samassa kyvyttömyys huomioida muita luontevasti (välttää konflikteja, luoda välittävä ilmapiiri) ja kuitenkin he odottavat, että muut ovat erityisen solidaarisia juuri heille. Sekoittavat itsensä maailman keskipisteeseen tai jotain. Lämmin vastavuoroisuus tapahtuu oikeasti toteutuessaan automaattisesti, eikä siihen liity negatiivisia tunteita, vaan hyvä lisää hyvää. Sen edellytys on, että kuuntelee ja näkee muut. Ihan ilman eri kehotusta, vaatimuksia tai ukaaseja. Jos tätä ei itse itseltään edellytä, ei sitä kyllä saakaan muilta. Näin se menee.

Jokin kuitenkin vaivaa mieltä..

Menimme 100 kmn päästä lapsenlapsen synttäreille. Juotiin kahvit, sankari avasi lahjansa. Talonväki toisen mummon kanssa hävisi yläkertaan, katsoimme että nyt on aika lähteä. Huutelimme heipat.

Olemme käyneet kaikilla kutsutuilla lasten juhlilla silti mutta muistamme, toinen mummo on "talon väkeä" , me emme. Olemme kyllä paljon pitäneet lapsia omsssa kodissamme kun olivat perään katsomisen tarpeessa vielä.

Olen enemmän arka kuin mihinkään puuttuja tai arvostelija.

Vierailija kirjoitti:

Myöhäistä on kirjoitti:

Ihan kuin äitini. Nyr on myöhäistä soitella apua ja selitellä, ettei silloin ymmärtänyt avuntarvettamme.

Kannataako laittaa paha kiertämään? Voisiko olla ihmisenä henkisesti hieman isompi, tai muuten on aivan samanlainen.

Muissa suhteissa voi toimia sitten eri tavoin, mutta valitettavasti luottamus ei ilman aktiivisia toimia itsestään palaudu kun se on rikottu. On ihmisen itsesuojeluvaistoa vastaan "unohtaa menneet" jos on kokenut tulleensa haavoitetuksi, satutetuksi tai väheksytyksi. Ne voi itse hoitaa, mutta ilman toisen aitoa halua kohdata, ei juuri se suhde enää palaudu. Ihmiset suojautuvat ja tähän kuuluu välinpitämättömyys ja etäisyys lopulta.

Siksi suhteissa kannattaisi myös itse kantaa vastuuta ajankohtaisesti, ei läheisyys ja luottamus ole mikään annettu itsestäänselvyys, vaan sitä täytyy vaalia. Ei ole järkeä laittaa itseään likoon suhteeseen, jossa jää aina yksin ja vaille nähdyksi tulemista. Koskee erityisesti herkkiä, yksityisillä alueilla sijaitsevia perhesuhteita, jossa ollaan alunperin haavoittuvina ja raakoina. Kun siinä jää yksin, se nimittäin satuttaa enemmän kuin mikään. Ja sitä ei haluta kokea enää, saa pysyä etäisyyden päässä.

Eikä aloittajan tarvitse miehensä kanssa tehdä yhtään mitään. Vaikka yhteiskunta ei täydellisesti toimi kuitenkin kun avuntarvetta tulee, terveydenhoitohan sen toteaa, välttämättömän avun saa. Etenkin jos pää toimii vanhukset pärjäävät hyvin. Ja usein parislunta yhtä aikaa menettää toimintakykynsä ja saa muistisairauden.

Pärjäähän sinkkuvanhuksetkin, miksei sitten miniöitten anopit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet lapsellinen ja pikkumainen. On ihan eri asia hoitaa sairasta lastenlasta kuin auttaa vanhoja appivanhempia. Perintö varmaan sitten kuitenkin neidille kelpaa?

Muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta ei miniä saa appivanhemmilta perintöä, paitsi jos appivanhemmat testamenttaavat hänelle jotain.

...ja anoppi takuuvarmasti rajaa testamentilla lasten puolisot avio-oikeuden ulkopuolelle...😆

Hoitakoot Miehesi vanhempansa !

Kyllä! jos ovat noin huonosti Teitä kohdellut eli et ole julma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu omalle anopilleni aion sanoa samat sanat

(kun hän vanhana pyytää apua meiltä)

mitä hän sanoi meille, kun valitettiin unettomuutta ja vauvan allergioita jne:

SEMMOSTA SE ON!

Ja tekoempaattinen hymy päälle, ja eikun vaan nauttimaan sitten omista terveistä jaloista ja matkustelusta!

Pyörikööt vaipoissaan ja muistelkoot itsekkyyttään.

Millainen vanhempi edes antaa puolustuskyvyttömän alle leikki-ikäisen lapsen isovanhempien hoidettavaksi ja vastuulle, kun lääketiett. fakta, heidän reagointikyky alentunut, samoin näkö ja kuulo, voimat heikentuneet, sairaskohtauksen riski kasvanut, jne. Ja he ovat tilastollisesti suurin riski liikenteesä, kun puhutaan onnettomuuksista ja kuolemaan johtavista tapaturmista.

Ja heidän auton ajo-oikeus voi lääkäri tai muu viranomainen ottaa millä hetkellä pois, sen kummempia perusteluja. Eivätkä he enää voi edes toimia työelämässä yli 70v, kun työkyky pysyvästi alentunut esim. hoitajana tai työssä päiväkodissa.

Ja tälläisten hoidettavaksi annetaan puolustuskyvytön lapsi ja lapsi tietoisesti altistetaan tapaturmille ja onnettomuuksille.

Jos he kieltäytyvät hoitamasta lapsia, suututaan ja aloitetaan kostonkierre.

Läheskään kaikilla ei isovanhemmat ole noin vanhoja ja sairaalloisia siihen aikaan, kun lapsenlapset ovat pieniä.

Ihmisten terveys on parantunut ja moni 80-vuotias on vielä oikein hyväkuntoinen ja aktiivinen.

Mutta toisaalta ihmiset hankkivat lapsensa nykyään paljon myöhemmin kuin ennen. Jos ennen vanhaan ensimmäiset lapset hankittiin 20-vuotiaina, niin isovanhemmiksi tultiin 40-vuotiaina. 15 vuotta myöhemmin lapsenlapsi on iässä, jossa hän voi auttaa serkkujen lapsenvahtina. Viimeiset lapsenlapset syntyivät, kun oltiin ehkä 70-80 -vuotiaita. Siinä vaiheessa lasten perheet saivat apua sisaruksiltaan ja jopa sisarusten lapsilta.

Nykyään lapsia on ehkä 1 tai 2 ja heidätkin saadaan, kun ikää on ehkä 35-40 vuotta. Isovanhemmaksi saatetaan tulla ensimmäisen kerran 70-80 vuoden iässä. Voi siis olla, että vähälapsisissa suvuissa, joissa lapset on hankittu myöhään, isovanhemmat ovat oikeasti niin heikossa kunnossa, että heistä ei ole apua, vaikka auttamishalua olisi.

Minä olen siinä onnellisessa tilanteessa, että olen vasta vähän yli 50 ja olen jo isovanhempi. Myöhään tietysti verrattuna vanhaan maailmaan, mutta aika nuorena verrattuna moneen samanikäiseen työkaveriin, joiden vanhimmatkin lapset ovat vasta menossa yläkouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu omalle anopilleni aion sanoa samat sanat

(kun hän vanhana pyytää apua meiltä)

mitä hän sanoi meille, kun valitettiin unettomuutta ja vauvan allergioita jne:

SEMMOSTA SE ON!

Ja tekoempaattinen hymy päälle, ja eikun vaan nauttimaan sitten omista terveistä jaloista ja matkustelusta!

Pyörikööt vaipoissaan ja muistelkoot itsekkyyttään.

Millainen vanhempi edes antaa puolustuskyvyttömän alle leikki-ikäisen lapsen isovanhempien hoidettavaksi ja vastuulle, kun lääketiett. fakta, heidän reagointikyky alentunut, samoin näkö ja kuulo, voimat heikentuneet, sairaskohtauksen riski kasvanut, jne. Ja he ovat tilastollisesti suurin riski liikenteesä, kun puhutaan onnettomuuksista ja kuolemaan johtavista tapaturmista.

Ja heidän auton ajo-oikeus voi lääkäri tai muu viranomainen ottaa millä hetkellä pois, sen kummempia perusteluja. Eivätkä he enää voi edes toimia työelämässä yli 70v, kun työkyky pysyvästi alentunut esim. hoitajana tai työssä päiväkodissa.

Ja tälläisten hoidettavaksi annetaan puolustuskyvytön lapsi ja lapsi tietoisesti altistetaan tapaturmille ja onnettomuuksille.

Jos he kieltäytyvät hoitamasta lapsia, suututaan ja aloitetaan kostonkierre.

Läheskään kaikilla ei isovanhemmat ole noin vanhoja ja sairaalloisia siihen aikaan, kun lapsenlapset ovat pieniä.

Suurin osa isovanhemmista on eläkeikäisiä eli periaatteessa työkyvyttömiä ja siksi he eivät enää ole työelämässä, kun lapset hankitaan yhä myöhemmällä iällä 30-40v. ja trendi on ollut kymmeniä vuosia.

Ei enää 70-luvun jälkeen juuri ole 40-60v isovanhempia

Vaikka väite pitää yleisesti ottaen paikkansa, minä ja vaimoni olemme isovanhempia, vaikka meillä on ikää vain hieman yli 50 v. Sekä meillä että lapsenlasten vanhemmilla on korkeakoulututkinto, mutta emme siirtäneet lasten hankintaa hamaan tulevaisuuteen odottamaan sitä, että meillä on ura, asunto, mökki, vene, auto ja koira. Ura ja asunto ehdittiin hankkia, vaikka oli lapsia.

Oli asiallinen! Mies hoitakoot vanhempansa!

Vierailija kirjoitti:

Eikä aloittajan tarvitse miehensä kanssa tehdä yhtään mitään. Vaikka yhteiskunta ei täydellisesti toimi kuitenkin kun avuntarvetta tulee, terveydenhoitohan sen toteaa, välttämättömän avun saa. Etenkin jos pää toimii vanhukset pärjäävät hyvin. Ja usein parislunta yhtä aikaa menettää toimintakykynsä ja saa muistisairauden.

Pärjäähän sinkkuvanhuksetkin, miksei sitten miniöitten anopit.

Näistä vastauksista tulee käsitys, että ei ole kohdattu monien vanhusten harrastamaa syyllistämistä, uhriutumista ja manipulointia. Kontrollointia. Olisikin niin helppoa, että "ei käy" on "ei käy". Ei haluta sitä ulkopuolista apua. Kyllä lasten pitää hoitaa, mokomat itsekkäät epatot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen

https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…

Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.

Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…

Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.

Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.

Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.

On siinä työmaa!

Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.

Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.

Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.

Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.

Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.

Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.

Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.

Sota loppui 1944.

Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.

Sodassa traumatisoituneet vanhemmat tuottivat traumatisoituneita lapsia vielä kuusikymmentä luvulla, ja ne lapset ovat hyvinkin hengissä 2023. Ei siis mikään tekosyy vaan ihan oikea.

Omat vanhempani "auttoivat" kovin lasten ollessa pieniä ja ei edes haluttu sitä jatkuvaa tunkeilua ja apua. Jatkuvasti oltiin ottamassa hoitoon, säätämässä, kuljettamassa meille ruokaa jne. Jos kielsin, tultiin väkisin avuksi. Sitten hoettiin, kuinka kätevää on, kun he voi tässä auttaa nyt ja sitten me aikanaan takaisin. Olen nyt 51-vuotias, lapset isoja ja vanhemmat odottaa, että töiden jälkeen käyn auttelemassa, kun tässä nyt on tätä apua kumpaankin suuntaan kulkenut. Joo, voin vähän auttaa, mutta voisivatko ostaa palveluita? Eläkkeet on isot ja mä olen väsynyt työstäni.  Sitten pihistellään siellä ja ajatellaan, että jää enemmän perintöä, kun ei tarvi maksaa mistään. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että älkää nyt sitten kauan eläkö tässä tähän malliin, että saan sen perintönikin joskus vai onko idea, että 10 vuotta ravaan päivittäin apuna ja palkan saan ehkä sen jälkeen. Arvostaisin omaa aikaa, lepoa töiden jälkeen ja vaikka vähän vähemmän perintöä aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen

https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…

Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.

Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…

Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.

Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.

Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.

On siinä työmaa!

Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.

Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.

Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.

Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.

Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.

Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.

Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.

Sota loppui 1944.

Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.

Sodassa traumatisoituneet vanhemmat tuottivat traumatisoituneita lapsia vielä kuusikymmentä luvulla, ja ne lapset ovat hyvinkin hengissä 2023. Ei siis mikään tekosyy vaan ihan oikea.

Syy on kyllä oikea, mutta onko oikein siirtää sitä traumaa sukupolvelta toiselle aina vaan, ja edellyttää, että seuraavakin sukupolvi tekee samoin, sietää höykytyksen?

Jos on arjessa normaalisti pärjäävä ihminen, niin pystynee itse tekemään paljon omalle käytökselleen ja mielenterveydelleen.

Vakavat mielen sairaudet on erikseen, siis psykoosit ja muut todellisuudentajuun vaikuttavat asiat. Mutta noin muuten esim. tunnelukkoja pystyy mainiosti työstämään itsekseenkin.

Se on paljon parempi vaihtoehto kuin laittaa läheisensä aina kärsimään ja vetoaa menneisyyteen. Olemme ihmisiä. Pystymme toimimaan ja muuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen

https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…

Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.

Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…

Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.

Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.

Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.

On siinä työmaa!

Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.

Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.

Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.

Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.

Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.

Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.

Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.

Sota loppui 1944.

Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.

Sodassa traumatisoituneet vanhemmat tuottivat traumatisoituneita lapsia vielä kuusikymmentä luvulla, ja ne lapset ovat hyvinkin hengissä 2023. Ei siis mikään tekosyy vaan ihan oikea.

Sodan trauma ei ilmene täydellisenä kusipäisyytenä. Voisitko lopettaa tämän jauhamisen?