Mummola-elokuva

Vierailija kirjoitti:

Tämän elokuvan ydinteema oli mielestäni (ei alkoholismi, ei homous), vaan yksinäisyys.

Yksinäisyys tuntui kuristavalla tavalla yksinäisen nuoren pojan luisuttaessa perää tyhjässä pikkukylän keskustassa.

Mummo oli yksinäinen suhteessa alkoholisoituneen vaarin kanssa, kuitenkin ikäpolvelleen tyypillisesti sinnikkäästi pysyi suhteessa. Ja vaarin kuoltua hän oli taas entistä enemmän yksin mökissä.

Vaari oli yksinäinen mummin kanssa, kun ei päässyt toteuttamaan todellisia taipumuksiaan, mutta avioliitossa piti olla kuten kunnon mies ainakin. Ja juoda.

Vaarin ja mummon esikoistytär oli jäänyt yksin kasvattamaan poikaansa.

Nuorempi tytär oli yksinäinen avioliitossaan miehen kanssa, joka oli turvallinen, mutta etäinen, ja häntä vaivasi ainainen tyytymättömyys. Aviomieskin oli yksin epätasapainoisen vaimon kanssa, joka rajoitti hänen sosiaalista elämäänsä ja moitti häntä kaikesta. Edes oman äidin luo

"tyhjässä pikkukylän keskustassa..." = Lahti

Miksi Susanna ei olisi saanut iloita ja olla ylpeä ylennyksestä? Miksi perheen piti se ohittaa? Ja Miksi täällä ajatellaan häntä pyrkyrinä, traumoistaan huolimatta yritti kovasti ja selvästi kärsi taustansa takia alemmuuskompleksista työelämässä. Olisi ollut rahkeita enempäänkin. 

Hyvin Susanna hoiti lapsetkin. 

Vierailija kirjoitti:

Tämän elokuvan ydinteema oli mielestäni (ei alkoholismi, ei homous), vaan yksinäisyys.

Yksinäisyys tuntui kuristavalla tavalla yksinäisen nuoren pojan luisuttaessa perää tyhjässä pikkukylän keskustassa.

Mummo oli yksinäinen suhteessa alkoholisoituneen vaarin kanssa, kuitenkin ikäpolvelleen tyypillisesti sinnikkäästi pysyi suhteessa. Ja vaarin kuoltua hän oli taas entistä enemmän yksin mökissä.

Vaari oli yksinäinen mummin kanssa, kun ei päässyt toteuttamaan todellisia taipumuksiaan, mutta avioliitossa piti olla kuten kunnon mies ainakin. Ja juoda.

Vaarin ja mummon esikoistytär oli jäänyt yksin kasvattamaan poikaansa.

Nuorempi tytär oli yksinäinen avioliitossaan miehen kanssa, joka oli turvallinen, mutta etäinen, ja häntä vaivasi ainainen tyytymättömyys. Aviomieskin oli yksin epätasapainoisen vaimon kanssa, joka rajoitti hänen sosiaalista elämäänsä ja moitti häntä kaikesta. Edes oman äidin luo

Kyllä. Yksin voi tuntea olevansa myös ihmisten ympäröimänä. Se on melkein ahdistavampaa, kun voi koko ajan tuntea, ettei ole mitään yhteistä kosketuspintaa elämään.

Oli Kouvolta viisas oivallus näyttää, kuinka yksinäisyys muiden ihmisten keskellä sattuu usein vielä enemmän kuin totaalinen yksinolo. Suomalaisia syyllistetään usein siitä, että täällä ei olla läheisiä oman suvun kanssa ja ihmisille tuputetaan sosiaalisia suhteita patenttiratkaisuna elämänlaadun kohentamiseen. Mutta syyllistäjiltä ja tuputtajilta unohtuu se, että sosiaaliset suhteet ja sukukokoontumiset itsessään eivät ratkaise mitään. Jos muista ei olla oikeasti kiinnostuneita, heitä ei kyetä kohtaamaan heikkojen vuorovaikutustaitojen tms. takia eikä heitä pystytä hyväksymään omana itsenään, eivät sosiaaliset suhteet vie yksinäisyyden tunnetta mihinkään. Ne voivat itse asiassa vain vahvistaa sitä ja herättää myös syyllisyyden ja viallisuuden tunteita: mikä minussa on vikana, kun olen yksinäinen muiden seurassakin?

Riston äidin puhelu toi mieleen omat kokemukset.

Meillä on suvussa tuollainen etäinen, itsesääliin taipuva ja jollain oudolla tavalla syyllistävä mummo. Ei halua, että kukaan ikinä tulee ja jos käydään niin on tosi nihkeää olo. Puhelimessa sitten vetää tuollaista "lämmintä, mummoraukka"-roolia, puhelut on tosi kiire lopettaa nekin.

Henkisesti etäinen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin Mummolan Areenasta eilen ja hämmästyin: olipa epäelokuvallinen elokuva. Siitä puuttuivat elokuvalliset elementit lähes täysin kuten visuaaliset kamera-ajot, lähikuvat kasvoista, maisemien kuvaaminen jotenkin orgaanisesti yhteydessä musiikkiin. Elokuva oli näkyvistä paloista tehty, se liikkui töksähdellen, ei liukuen. Tämä olisi voinut olla kuunnelma, eikä mitään olisi menetetty.

Esim. jouluateriaa kamera kuvasti vain yhdestä asemasta, aika etäältä. Miksi katsoja kiinnostuisi näistä ihmisistä? Puhujia ei kertaakaan zoomattu esiin, ainakaan muistaakseni.

Se että hahmoista ei ollut lähikuvia, vaikeutti heihin samaistumista. Jäin välinpitämättömäksi heille. Vanhan avioparin suhteen pitkiä juonteita ei kaivettu esiin ja osoitettu. Tosin naisen puheen hallitseva rooli kyllä tuotiin ilmi. Esim. kun mies oli kahvilla menneisyydestä tutun ja harvinaisen yllätysvieraansa kanssa

---

Eli olisit halunnut keskinkertaisen, kaavan mukaan etenevän "psykologisen draaman" puhkiselitettyine juonineen.

Olisit laittanut edes kysymysmerkin kun teet olettamuksia ajatuksistani.

En puhunut viestissäni mitään juonesta tai "psykologisesta draamasta", vaan visuaalisuudesta. Luit viestini huonosti.

Ajattelen, että elokuva on visuaalinen taidemuoto, jolla on omia keinojaan, erilaisia kuin näytelmässä tai kuunnelmassa.

Puhuin viestissäni muun muassa lähikuvien puuttumisesta, joka totta kai tukee tämän filmin kuvausta vieraantuneista ja etäisistä suhteista ihmisten välillä. Mutta minusta se ei toiminut hahmojen ymmärtämisen kannalta, koska en voinut "lukea" hahmoja. Ilmeiden ja eleiden kautta niitä luetaan, yleensä.

Tuli mieleen, että  nuorelle sukupolvelle ja ohjaajalle tällaiset kasvokkain olemisen ja kasvojen lukemisen taidot eivät enää ole niin tärkeitä. Äidinkielen opettajan työssäni  viime vuosina huomasin, miten tämä ilmiö tuli esiin oppilaissa:  esim. piiriin meneminen oli joillekin vaikeaa, koska piti olla muiden katseille alttiina ja katsella myös itse muita. Se oli haastavaa, koska oli totuttu kännykän kautta kommunikoimiseen.

Koska elokuvan perinteisiä visuaalisia keinoja ei tässä käytetty, yritettiin keksiä jotain uutta, kuten alku, jossa ihmisiä kuvataan vain jaloista. Se oli minusta teennäinen ja hakemalla haettu keino tehdä jotain uutta visuaalisesti.

Tätä keskustelua lukiessani olen kuitenkin havainnut, että tämä elokuva on koskettanut monia ihmisiä, se on hienoa. Ehkä jäin sille välinpitämättömäksi senkin vuoksi, että en ole viettänyt joulua 40 vuoteen, ja siksi nuo joulunvieton sosiaaliset traumat ovat mulle aika kaukaisia. Ihmettelen vain, että miksi pitää yllä tuollaisia sukuperinteitä, jotka eivät tuota iloa kenellekään suvussa?

Toki olen myös huomannut, että on ihmisiä ja perheitä, jotka oikeasti nauttivat yhteisestä joulusta perheen ja suvun kanssa, ja se on hyvä. Tarvitsemme yhteisyyttä.

Verrattuna Kulkusiin, jota yritin katsoa, tämä on kyllä laadukkaampi elokuva.

Minua ei haitannut lähikuvien puuttuminen henkilöhahmojen lukemisen kannalta, koska tässä elokuvassa heidän tunteensa ja ajatuksensa välittyivät niin hyvin puheen kautta. Dialogi, artikulointi ja tulkinta toimivat kaikki loistavasti ja herättivät henkilöt eloon. Hyvänä esimerkkinä Ellan raivokas ripitys, kun Lasse ulosti kesken Hillan lauluesityksen. Vaikka lähikuvaa Leena Uotilan kasvoista ei kohtauksessa näytetty, ei ainakaan minulle katsojana jäänyt epäselväksi, että Ella oli aivan käärmeissään. Tavasta, jolla hän Lassea läksytti kuului läpi se, että Ellaa tilanne suuttumuksen lisäksi myös hävetti. Tunnelataus oli voimakas ja Leena Uotila onnistui välittämään sen täydellisesti.

Tuli niin surullinen olo elokuvan hahmoista ja heidän puolestaan. Siksi, että he olivat niin raadollisen aitoja ja inhimillisiä. Yleensä elokuvalle tyypillistä karikatyyrimäisyyttä ei hahmoissa ollut, vaan kaikki hahmot olivat niin tavallisia ja samaistuttavia kuin kuka tahansa meistä katsojista. Siitä tulee surullinen olo, miten niin moni on oikeasti tosi yksinäinen, eikä tule kohdatuksi edes rakkaimpiensa taholta. 

Mielenkiintoisen suomalainen kuvaus oli elokuvan vahvat naishahmot ja heikot miehet. Naisten jyrääminen tekee miehistä heikkoja ja samalla miesten vastuuttomuus ja vetäytyminen ajavat naisia ottamaan isomman vastuun.

Kaikki meistä tunnistavat mummin ja vaarin dynamiikan, jossa toinen hössöttää ja toinen vetäytyy. Myös erittäin tuttu dynamiikka Susannan ja puolisonsa tilanteessa, jossa Susannan mielen mukaan pitää aina tehdä, ja hän on niin tyytymätön ja epäkunnioittava, vaikka hänellä on ihan hyvä ja turvallinen mies.

Äidin ja pojan perheessä vahvan naisen ja heikon miehen dynamiikka näkyi isän puuttumisena kokonaan. Kuitenkin poika yllätti. Vahva äiti koetti määritellä nuoren miehen suhteita ja asunnon sisustusta, mutta tämä poika osasi laittaa rajoja äidilleen humoristisesti, mutta napakasti.

Nuorimman sisaruskaksikon suhteessa poika jäi täysin statistiksi siskonsa varjoon. Tyttö oli ehkä elokuvan rohkein hahmo, kun otti vaikeita asioita lapsen mielen kirkkaudella esiin vaarillekin. Oli rohkea kyseenalaistamaan opettajankin arviointia. Poika taas ei sanonut sanaakaan koko elokuvan aikana.

Pidin elokuvaa loistavana, ja myös omaa päätöstämme olla enää viettämättä pakkojouluja yhdessä. 😊 Elokuva oli kuin omasta elämästäni, sillon kun vielä kokoonnuimme joka joulu jo valmiiksi stressaantuneina vanhempieni luokse. Se ero tosin omiin vanhempiin, että Lasse oli ihan leppoisa tyyppi. Oma isäni on vielä ilkeä alkoholisti ja jouluun kuului myös ainainen riitely. Huh, onneksi ei enää! Oman perheen kanssa vietetään rakkaudellinen ja lämmin joulu. Mutta elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Tuli niin surullinen olo elokuvan hahmoista ja heidän puolestaan. Siksi, että he olivat niin raadollisen aitoja ja inhimillisiä. Yleensä elokuvalle tyypillistä karikatyyrimäisyyttä ei hahmoissa ollut, vaan kaikki hahmot olivat niin tavallisia ja samaistuttavia kuin kuka tahansa meistä katsojista. Siitä tulee surullinen olo, miten niin moni on oikeasti tosi yksinäinen, eikä tule kohdatuksi edes rakkaimpiensa taholta. 

Hyvä pointti tuo, että henkilöhahmoista puuttui karikatyyrimaisuus. Joku kehittymättömämpi ja yksiulotteisemman ihmiskuvan omaava ohjaaja olisi saattanut tehdä näistä henkilöistä liki sketsihahmoja. Housuun kakkiva ja lapsellisia blondivitsejä jankkaava alkkis-Lasse, kanaemomaisesti hössöttävä ja räpättävä isoäidin stereotyyppi Ella, tossun alle vihtoriksi tallottu organisaatio-Risto jne. Perhe aiheena on muutenkin sellainen, että sitä kuvatessa on helppo sortua kliseisiin ja stereotyypittelyihin sitä itse edes huomaamatta. Vaatii kypsyyttä ja psykologista silmää osata luoda jokaisesta perheen jäsenestä oma kokonainen persoonansa eikä pelkkä "mummo", "vaari", "vävy" tai muu.

Onko jotain muuta tätä tyyppiä olevaa elokuvaa tai sarjaa katsottavaksi suoratoistopalveluissa?  Kaurismäkeen tuotannoissa tämä menee jo yli ja muutenkin lähinnä vain jotain ihmisiä ja maailmaa vihaavien monotonisesti puhuvien autistien ihmisten ankeaa kuvausta niin sellaista en jaksa, enkä ole koskaan pitänyt tai ymmärtänyt Kaurismäkeä, joka saa vain syvään ahdistukseen ja on yksinkertaisesti liikaa. Olen siis itsekin autismikirjolla ja kärsin muutenkin kroonisesta ja jatkuvasta ahdistuksesta. 

Kärkkäisen parkkipaikalla Lahdessa kaasutteli, ei ole mikään syrjäkylä. Ei tarvi olla masentunut jos haluaa ajella.

Mutta alkoholismistahan tuo kertoi. Se vaikuttaa kaikkiin monella tasolla. Loppukuvassa taisi pojallakin olla oluttölkki kädessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli niin surullinen olo elokuvan hahmoista ja heidän puolestaan. Siksi, että he olivat niin raadollisen aitoja ja inhimillisiä. Yleensä elokuvalle tyypillistä karikatyyrimäisyyttä ei hahmoissa ollut, vaan kaikki hahmot olivat niin tavallisia ja samaistuttavia kuin kuka tahansa meistä katsojista. Siitä tulee surullinen olo, miten niin moni on oikeasti tosi yksinäinen, eikä tule kohdatuksi edes rakkaimpiensa taholta. 

Hyvä pointti tuo, että henkilöhahmoista puuttui karikatyyrimaisuus. Joku kehittymättömämpi ja yksiulotteisemman ihmiskuvan omaava ohjaaja olisi saattanut tehdä näistä henkilöistä liki sketsihahmoja. Housuun kakkiva ja lapsellisia blondivitsejä jankkaava alkkis-Lasse, kanaemomaisesti hössöttävä ja räpättävä isoäidin stereotyyppi Ella, tossun alle vihtoriksi tallottu organisaatio-Risto jne. Perhe aiheena on muutenkin sellainen, että sitä kuvatessa on helppo

Samaa mieltä, kuitenkin nuo hahmot ovat juuri sellaisia kuvauksia tosielämän ihmisistä, joita tälläkin palstalla jatkuvasti esiintyy erilaisissa eri yhteyksissä kirjoitetuista viesteissä. Risto nyt ensimmäisenä on juurikin se stereotyyppinen insinöörivässykkä, jota stereotyyppinen ronski ja räväkkä av-mamma vetää perässään ja haukkuu juurikin vätykseksi ja jollaisessa todellisessa tai keksityssä hahmossa jotkut kilttimiehet ovat palstalle kirjoittaneet ja valittaneet tilanteestaan.

Hyvä pointti tuo, että henkilöhahmoista puuttui karikatyyrimaisuus. Joku kehittymättömämpi ja yksiulotteisemman ihmiskuvan omaava ohjaaja olisi saattanut tehdä näistä henkilöistä liki sketsihahmoja.

Ei nyt ihan karikatyyreja mutta eivät kovin moniulotteisia hahmoja kumminkaan. Esim. mummon henkilökuva oli rakennettu vain hänen hössöttämisensä ja puhumisensa varaan. Emme tiedä muuta mummosta. Olisin halunnut tietää. Kukaan ihminen ei ole tiivistettävissä pariin ominaisuuteen.

Mutta jos puhutaan karikatyyreista niin Kulkuset-elokuvan hahmot oli sellaisia. Täytyykö komedian hahmojen olla karikatyyreja. En jaksanut katsoa Kulkusia loppuun, tämän kumminkin jaksoin.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei haitannut lähikuvien puuttuminen henkilöhahmojen lukemisen kannalta, koska tässä elokuvassa heidän tunteensa ja ajatuksensa välittyivät niin hyvin puheen kautta. Dialogi, artikulointi ja tulkinta toimivat kaikki loistavasti ja herättivät henkilöt eloon. Hyvänä esimerkkinä Ellan raivokas ripitys, kun Lasse ulosti kesken Hillan lauluesityksen. Vaikka lähikuvaa Leena Uotilan kasvoista ei kohtauksessa näytetty, ei ainakaan minulle katsojana jäänyt epäselväksi, että Ella oli aivan käärmeissään. Tavasta, jolla hän Lassea läksytti kuului läpi se, että Ellaa tilanne suuttumuksen lisäksi myös hävetti. Tunnelataus oli voimakas ja Leena Uotila onnistui välittämään sen täydellisesti.

Olen tuo jota kommentoit, ja sanon, että ymmärrän pointtisi, se on hyvä. Mulla vaan tunki mummon eli Leena Uotilan äänessä Vilijonkka päälle... :)

Kerrankin on tällä palstalla mielenkiintoinen ja älyllinen pitkä keskustelu, kiitos siitä! On nähty näkökulmia, jotka eivät itselle tulleet mieleen. Yleisesti ottaen pidin kaikkia aikuisia henkilöhahmoja epämiellyttävinä, teennäinen ja välttelevä kommunikaatio oli heillä etusijalla. Asimovia lukeva aviomies, piilohumoristinen poika ja kirjeen kirjoittanut tyttö olivat positiivisimpia henkilöhahmoja kuitenkin. Puhuttiin, muttei yleensä sanottu mitään, piikiteltiin korkeintaan. Hupaisa oli kohtaus, jossa kissan häntä vispasi kuvan vasemmassa laidassa. Kiipesihän kissa lopulta pöydällekin. Pihalla kuljettaessa piti aina kumartua yhden oksan kohdalla. Miehensä kuoltua isoäiti suri sitä, ettei ole kahvittelukaveria. Elokuva kestää ja ansaitsee monta katselukertaa.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei haitannut lähikuvien puuttuminen henkilöhahmojen lukemisen kannalta, koska tässä elokuvassa heidän tunteensa ja ajatuksensa välittyivät niin hyvin puheen kautta. Dialogi, artikulointi ja tulkinta toimivat kaikki loistavasti ja herättivät henkilöt eloon. Hyvänä esimerkkinä Ellan raivokas ripitys, kun Lasse ulosti kesken Hillan lauluesityksen. Vaikka lähikuvaa Leena Uotilan kasvoista ei kohtauksessa näytetty, ei ainakaan minulle katsojana jäänyt epäselväksi, että Ella oli aivan käärmeissään. Tavasta, jolla hän Lassea läksytti kuului läpi se, että Ellaa tilanne suuttumuksen lisäksi myös hävetti. Tunnelataus oli voimakas ja Leena Uotila onnistui välittämään sen täydellisesti.

Tottakai hävetti, ulostaminen joko julkisesti tai vahingossa (niin, ettei ulostaja itse kykene hallitsemaan suolensa toimintaa) ovat molemmat kenties häpeällisimpiä asioita nykyisessä aikuisten ihmisten elämässä, ja tässä yhdistyivät molemmat. Tilannetta pahensi vielä moninkertaisesti se, että tämä tuplahäpeä tapahtui lapsen lauluesityksen aikana aivan vieressä.

Kun tekijä eli ulostaja itse oli humalatilansa vuoksi tiedoton asiasta, häpeä siirtyi muille läsnäoleville. Ja kun kyseessä on elokuva, häpeä siirtyi myös katsojille.

Olisi kiinnostavaa tietää, mistä käsikirjoittaja-ohjaajan päähän tulikin yhdistää nämä häpeää tuottavat asiat tuollaiseksi komboksi.

Onpa vilkas keskustelu, aloittaja kiittää

Puutarhuri

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoisen suomalainen kuvaus oli elokuvan vahvat naishahmot ja heikot miehet. Naisten jyrääminen tekee miehistä heikkoja ja samalla miesten vastuuttomuus ja vetäytyminen ajavat naisia ottamaan isomman vastuun.

Kaikki meistä tunnistavat mummin ja vaarin dynamiikan, jossa toinen hössöttää ja toinen vetäytyy. Myös erittäin tuttu dynamiikka Susannan ja puolisonsa tilanteessa, jossa Susannan mielen mukaan pitää aina tehdä, ja hän on niin tyytymätön ja epäkunnioittava, vaikka hänellä on ihan hyvä ja turvallinen mies.

Äidin ja pojan perheessä vahvan naisen ja heikon miehen dynamiikka näkyi isän puuttumisena kokonaan. Kuitenkin poika yllätti. Vahva äiti koetti määritellä nuoren miehen suhteita ja asunnon sisustusta, mutta tämä poika osasi laittaa rajoja äidilleen humoristisesti, mutta napakasti.

Nuorimman sisaruskaksikon suhteessa poika jäi täysin statistiksi siskonsa varjoon. Tyttö oli ehkä elokuvan rohkein hahmo, k

Elokuvan sanoman voi tulkita niinkin, että koko tuota sukupolvesta toiseen jatkuvaa kohtaamattomuutta, yksinäisyyttä ja dysfunktionaalisuutta ei olisi koskaan tapahtunut, jos Lasse olisi aikoinaan osannut olla miesten mies sanan jokaisessa merkityksessä. Toki sen ajan yhteiskunta on vaikuttanut asiaan vahvasti, kuten ketjussa on aiemmin jo tuotu esille ja pohdittu. Lasse ei uskaltanut olla mies, sen seurauksena (sen verukkeella?) antoi itsensä alkoholisoitua, millä puolestaan oli katastrofaaliset seuraukset koko perheelle eli vaimolle, tyttärille ja tytärten lapsille. Vaikka lapsenlapset olisivat kuinka fiksuja ja päättäisivät katkaista sukupolvien ketjun, heillä silti on itsellään koko loppuelämänsä ajan, myös tulevien omien lastenlasten kanssa vietettävien joulujen ajan lapsuusmuistona omasta mummolasta mm. se, kun vaari humalassa kakkaa lattialle tyttärentyttären kauniin lauluesityksen aikana. Vaikka ei olisikaan suoranainen trauma, kyllä tuollaisesta muistijälki jää.

Kaikelta tuolta (+ Lassen tytärten häpeän täyttämiltä lapsuus- ja nuoruusmuistoilta) olisi vältytty, jos Lasse olisi uskaltanut olla mies, tai ainakin kantanut itse vastuunsa siitä pettymyksestä, ettei uskaltanut olla mies, ilman että olisi hukuttautunut pulloon ja laskenut oman taakkansa ("ristinsä") perheenjäsentensä kannettavaksi.