Mummola-elokuva

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalla kehuttiin Kulkuset, kulkuset leffaa, Mummolaan verraten...

Loistavat näyttelijät siinäkin, olin kyllä pettynyt leffan 'keveyteen', Taru Mäkelältä odotin enemmän...

Yritin katsoa tuota Mäkelän leffaa ehkä 10 minuuttia. Surkea.

Sama täällä. Kulkuset piti lopettaa varttitunnin jälkeen kun ei enää pystynyt.

Mummola on aivan eri tason elokuva.

Lassen ja Sepon välit jäivät kyllä vaivaamaan. Sepon aikaanhan Lasse ei tarvinnut rollaattoria tai näyttäytynyt muutenkaan autettavana, passattavana alkoholistireppanana. Millainen yhteinen historia miehillä oli ollut, merillä ilmeisesti?

Seppo, sinkkuihminen, jonka suuntautumisesta Ella vihjailevasti sivulauseessa mainitsi, mutta jätti sitten asian sikseen Lassen kysyessä.

Elämä on vähään tyytymistä ja siitä vähästä onnen etsimistä, ainakin kaikilla elokuvan aikuisilla. Lapsilla sentään oli vielä elämä edessään.

Kiitos kiinnostavasta keskustelusta! Paljon on hyviä ajatuksia esitetty tästä elokuvasta.

Minusta leffa oli käsittämättömän realistinen. Siis miten ovatkaan näyttelijät osanneet tehdä tällaista työtä, erityisesti mummo roolissaan? Kaikki äänenpainot, eleet kohdillaan. Nappisuoritus! Muissakaan keskusteluissa ei ollut käsikirjoituksen kaikua taustalla, vaan todella luontevaa juttelua. Aitoa ja oikeaa. Tunnistettavaa, samaistuttavaa.

Juuri tämä aito tunnelma teki suurimman vaikutuksen. Riston puhelu äidille jäi mieleen. Soitetaan ja toivotetaan hyvää joulua, koska pitää... muttei oikein osata sanoa mitään. Samaten perheen kesken keskustelu on jäykkää ja pinnallista, puhutaan Citymarketista ja töistä jotain... mutta tunne jää ontoksi hahmojen välillä. Välittämistä ja rakkauttakin on, muttei sitä osata tuoda esiin.

Pidin elokuvan loppupuolella myös kohtauksesta mummon ja vaarin välillä autossa. Jäi tunne, että tässä perheessä kukin on yrittänyt selvitä miten on vain parhaiten osannut. On ollut kuitenkin myös hyviä asioita, mutta paljon niitä mitä ei ole koskaan käsitelty kunnolla yhdessä. Oikeista asioista puhuminen on niin vaikeaa, kun voi vaan höpöttää siitä Cittarin rempasta tai tarttua kaljapulloon...

Aika erikoinen ja varsinkin odotuksistani poikkeava katselukokemus, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia. Nauratti, kauhistutti. Sääliksi kävi olemiseensa jumiutuneita aikuisia.

Liian ystävällinen ja leppoisa kuva alkoholistista.

Vierailija kirjoitti:

Lassen ja Sepon välit jäivät kyllä vaivaamaan. Sepon aikaanhan Lasse ei tarvinnut rollaattoria tai näyttäytynyt muutenkaan autettavana, passattavana alkoholistireppanana. Millainen yhteinen historia miehillä oli ollut, merillä ilmeisesti?

Seppo, sinkkuihminen, jonka suuntautumisesta Ella vihjailevasti sivulauseessa mainitsi, mutta jätti sitten asian sikseen Lassen kysyessä.

Elämä on vähään tyytymistä ja siitä vähästä onnen etsimistä, ainakin kaikilla elokuvan aikuisilla. Lapsilla sentään oli vielä elämä edessään.

Minusta Lassen ja Sepon suhde näytti sen, mikä saa ihmisen hehkumaan ja olemaan vapautuneesti kontaktissa muiden kanssa: aito kohtaaminen. Ellan ja muun perheen kanssa näitä kohtaamisen hetkiä ei tullut. Kun ihminen ei tule nähdyksi eikä kuulluksi omana itsenään, se näkyy monesti omaan kuplaan vetäytymisenä ja tahattomana, ehkä alitajuisesti joskus tahallisenakin taantumisena muiden seurassa. Hän ikään kuin antaa periksi ja lakkaa edes yrittämästä.

Tällä perheellä vaikutti onneksi olevan myös jotain toivoa asiaan liittyen. Etenkin kohtaus Susannan perheen ruokapöydässä, jossa Hilla harmitteli englannin kokeesta saamiaan miinuspisteitä, jäi mieleen. Risto otti tyttärensä pahan mielen tosissaan ja kuunteli, kun tämä purki harmitustaan. Lopuksi Risto vähän niin kuin loppukevennyksenä googlasi termin "this evening" ja kertoi Hillalle, että osumien perusteella sitä käyttää aika moni englannin kielen puhuja, että ei sitä voi vääräksi vastaukseksi mennä sanomaan. Risto toimi mielestäni juuri niin kuin kuuluikin: osoitti empatiaa ja peilasi Hillan mielipahaa mutta ei jäänyt negatiiviseen tunnetilaan kiinni vaan onnistui tuomaan siihen valoa ja huumoria.

Onneksi seuraavaan jouluun on taas vuosi aikaa. 

Ei minusta erityinen. Ihmettelin myös kuolleiden lehtien hypetystä. Ja kyllä isä osaa ei ollut elokuvana kummoinen.

Elokuva oli toisaalta tragikoominen, mutta puolivälistä lähtien tylsä.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi seuraavaan jouluun on taas vuosi aikaa. 

Jokainen aikuinen voi itse valita millaisen joulun ja missä seurassa sen haluaa viettää. Jos oma joulu muistuttaa tämän elokuvan joulua, niin miksi ihmeessä vietätte sellaista yhä uudelleen ja uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Lassen ja Sepon välit jäivät kyllä vaivaamaan. Sepon aikaanhan Lasse ei tarvinnut rollaattoria tai näyttäytynyt muutenkaan autettavana, passattavana alkoholistireppanana. Millainen yhteinen historia miehillä oli ollut, merillä ilmeisesti?

Seppo, sinkkuihminen, jonka suuntautumisesta Ella vihjailevasti sivulauseessa mainitsi, mutta jätti sitten asian sikseen Lassen kysyessä.

Elämä on vähään tyytymistä ja siitä vähästä onnen etsimistä, ainakin kaikilla elokuvan aikuisilla. Lapsilla sentään oli vielä elämä edessään.

Vähän homostelulle haiskahti munkin nokkaan...

Tämän elokuvan ydinteema oli mielestäni (ei alkoholismi, ei homous), vaan yksinäisyys.

Yksinäisyys tuntui kuristavalla tavalla yksinäisen nuoren pojan luisuttaessa perää tyhjässä pikkukylän keskustassa.

Mummo oli yksinäinen suhteessa alkoholisoituneen vaarin kanssa, kuitenkin ikäpolvelleen tyypillisesti sinnikkäästi pysyi suhteessa. Ja vaarin kuoltua hän oli taas entistä enemmän yksin mökissä.

Vaari oli yksinäinen mummin kanssa, kun ei päässyt toteuttamaan todellisia taipumuksiaan, mutta avioliitossa piti olla kuten kunnon mies ainakin. Ja juoda.

Vaarin ja mummon esikoistytär oli jäänyt yksin kasvattamaan poikaansa.

Nuorempi tytär oli yksinäinen avioliitossaan miehen kanssa, joka oli turvallinen, mutta etäinen, ja häntä vaivasi ainainen tyytymättömyys. Aviomieskin oli yksin epätasapainoisen vaimon kanssa, joka rajoitti hänen sosiaalista elämäänsä ja moitti häntä kaikesta. Edes oman äidin luo ei vuorojouluin päässyt, vaan aina äidinäidin luo.

Pariskunnan lapset vaikuttivat saavan toisistaan seuraa, eivätkä he vaikuttaneet yksinäisiltä, kuten kaikki elokuvan aikuiset.

Onnellisin yksinäinen lieni vaarin nuoruuden ystävä, joka oli valinnut yksinäisyyden ja vapauden.

Tämä elokuvan oli vain pohjattoman surullinen, joissakin kohdissa kyllä traagisuudessaan koominen, kuten vaarin ripuloidessa kesken tytön lauluesityksen. Kirkkaita hetkiäkin oli, mm.kun tyttö tarkkasilmäisesti nosti esiin vaarin alkoholismin ongelmallisuuden, kun aikuiset vaan hyssyttelivät asiaa.  Tai kun tyttö meni puhumaan vaarille vajaan.

Tämä elokuva oli traaginen kuvaus siitä, miten alkoholismi pilaa, ei vaan yhden perheen, vaan kokonaisen perhekunnan elämän. Vielä lapsenlapset joutuivat altistumaan sille.

Mikä merkitys oli kohtauksella, jossa Susanna palasi töihin ja esihenkilö (?) kertoi adoptiolapsensa saapumisesta? Toiko se esille sitä, ettei työelämäkään ollut Susannalle kovin palkitsevaa?

Vierailija kirjoitti:

Mikä merkitys oli kohtauksella, jossa Susanna palasi töihin ja esihenkilö (?) kertoi adoptiolapsensa saapumisesta? Toiko se esille sitä, ettei työelämäkään ollut Susannalle kovin palkitsevaa?

En oikein osaa sanoa. Itse mietin, että joulupöydässä hän oli kertonut tämän ylennysasian ja sitten työyhteisössä nostettiin tämä toisen adoptio homma esiin ja vähän sivulauseessa mainittiin vain tämä Susannan asia... 

Susannasta tuli pyrkyrimäinen ja omahyväinen vaikutelma, jotenkin aistin että hän halusi jollain tavalla näpäytellä siskoaan ja äitiään ja suhtautui heihin jotenkin huonompana, piti itseään parempana varsinkin kun sai ylennyksenkin, jolloin sisko ikään kuin palautti maan pinnalle kyselemällä tuleeko Susannalle nyt sitten useampi Sokos hoidettavakseen. Susannasta tuli mieleen, että hän yritti kovasti tavoitella parempaa ja esiintyä hieman snobina, mutta muu perhe ei lähtenyt niin vahvasti leikkiin mukaan. Susanna oli kuitenkin onneton suhteessa ja kenties hänellä oli jonkinlainen pätemisen tarve ja jotenkin tuntui, että lapset olivat hänelle vain näyttelyesineitä. 

Tulkitsin työasian myös niin, että Susannan uusi hieno työtehtävä kutistui ikään kuin sivulauseeksi vähän "ai niin tällainenkin on" -tyyppisesti. Lisäksi huomion vei yksityiselämään, ei siis uralla etenemiseen, liittyvä herkkä ja tunteikas tapahtuma, mikä lisäsi vastakkainasettelua Susannan prioriteettien kanssa. Kirsikkana kakun päällä paikalla oli myös toinen tehtävää vaihtava henkilö, Laura.

Sitä paitsi Susannalla oli sellaista mikä toiselle oli ollut surun ja pitkän odotuksen aihe, hänellä oli kaksi lasta siinä missä (oletettu) esihenkilö oli joutunut kärsimään lapsettomuudesta.

En allekirjoita sitä, etteikö hahmoja kohtaan osoitettaisi välittämistä. Susannakin rasittavuudessaan herättää myötätuntoa ainakin minussa. Hän tuntuu kaipaavan yhteyttä ja huomiota, mutta asettaa samalla liikaa reunaehtoja ja on oman kireytensä ja oikeassa olemisen tarpeen vanki. Jo äidin takkikehu on hänestä hölmö ja siitä pitää näpäyttää ("ihan tavallinen takki"), sen sijaan että vain kiittäisi. Ja tuskin äiti tarvitsee sitä tietoa mihinkään, että Riesling on rypälelajike eikä alue, viinin tunnettuuden kommentointihan oli ikäihmisen bondausyritys hänen fiksuina pitämiensä tyttärien ja vävyn seurassa.

Elokuvaan oli todella helppo eläytyä. Esimerkiksi voi-/margariinikohtauksessa teki mieli huutaa, että antakaa nyt olla, tässähän voisi todeta että okei, meillä on siis voi-öljyseosta, mietitään sopiiko se voin tilalle aiottuun käyttötarkoitukseen. :D

Ja yksinäisyys ja yhteyden puute ovat samaistuttavia tällaisellekin, joka ei ole joutunut kärsimään omaisen päihderiippuvuudesta.

Yritin katsoa tätä, mutta nukahdin kesken - elokuva oli kaikessa tavallisuudesta kuvauksessaan liian tylsä. Ymmärrän hehkutuksen siitä, että miten on osattukaan käsikirjoittaa ja näytellä näin, että kaikki suomalaiset varmasti ihan hätkähtäen tunnistaa ne tilanteet ja tunnelmat. Näyttelijäkaartihan tässä on upea. Mutta silti, liian tasaista minulle.

Erinomaista analyysia taas tässä keskustelussa. Susanna ja Helena vaikuttivat peilaavan vanhempiensa persoonallisuutta: Susanna Lassea ja Helena Ellaa. Kiinnitin myös huomiota siihen, että Susanna ei vaikuttanut oikein tyytyväiseltä elämässään ja kaipasi tulla nähdyksi omana itsenään, kuten isänsä. Helena taas oli Ellan tavoin puhelias ja huolehtiva, Simon kohdalla jopa vähän liiallisuuksiin asti. Eräässä haastattelussa Helenaa näytellyt Elina Knihtilä totesi, että hänen mielestään Helena vaikuttaa tästä perheestä kaikkein tyytyväisimmältä elämäänsä. Minullekin jäi vaikutelma, että Helena oli kyennyt rakentamaan mukavan, itsensä tyylisen elämän. Susanna taas vaikutti kunnianhimoisemmalta ja sellaiselta, joka ei päässyt täysin toteuttamaan itseään perusperhe-elämän puitteissa. Ehkä hän oli nuorena kuvitellut saavuttavansa onnen perheellistymisen ja "tarpeeksi hyvän" vakityön kautta mutta ajan myötä havahtunut siihen, että hän ei tule aidosti kohdatuksi eivätkä hänen tarpeensa tule täytetyksi.

Oli kyllä loistava elokuva,  harvoja kotimaisia joista oon tykännyt. Tuntui kuin olisi oikeaa elämää katsonut.

Koko elokuvan ajan oli realistisen tympeää vuorovaikutusta melkein kaikkien henkilöiden välillä,  sellaista että lämpö ja syvällisyys puuttuu. Sellaistahan elämä oikeasti on,  yhtä tönkköä keskustelu omankin äidin kanssa on vaikka toki toivoisi että se olisi lämpimämpää. Huomasitteko myös että elokuvassa lasten kanssa kommunikointi aikuisilla on hyvin vähäistä,  taisi vain lasten isä olla ainoa joka otti kontaktia,  toki mummo myös ja äiti siinä laulukohtauksessa halusi säestää tyttöään. Myös vaari vetäytyi lapsenlapsista siinäkin kohtaa kun tyttö oikeasti yritti yhteyttä rakentaa.

Oma suosikkihahmo on ehdottomasti Simo,  oli ihana ja elokuvan järkyttävässäkin kohtauksessa osasi parhaiten ottaa lapset huomioon. Ei hätkähtänyt ikäviä asioita vaan tuntui vaarinkin hyväksyvän omana itsenään,  elokuvan alussahan hän on ainoa joka ottaa vaariin kontaktia, pienen kättelyeleen tekee. Muut lapsenlapset eivät kontaktia hae muuten kuin siinä kohtaa kun tyttö vaaria puhuttelee ongelmista.

Kaikenkaikkiaan voisi miettiä haluaako tuollaista joulua edes viettää. Ei kai oikeassa elämässäkään ole järkeä tuollaista väkinäistä joulua viettää. Itselläkin on sellaiset välit lapsuudenperheenjäseniin että ei se kovin syvää ja lämmintä ole kun ollaan samassa tilassa ja pitäisi jotain juhlaa viettää.

Olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Oli saatu niin aidoksi esim tämä joulun vietto ja kaikki. Nämä perhesuhteet myös hyvin esillä. Itse mietin, että tämä on monelle todellisuutta, enkä tarkota alkoholismia vaan näitä välejä suvun kanssa. Heräsin itsekin, että osin viettää juuri tuollaista väkinäistä joulua