Lue keskustelun säännöt.
Muita joilla ei ole enää aikuisiällä lainkaan ystäviä?
28.07.2023 |
Suren tätä toisinaan, mutten tiedä, miksi näin on. Teinivuosien kavereista kasvettiin erilleen ja oikeiden ystävyyssuhteiden solmiminen aikuisena tuntuu tosi vaikealta. Tulen toimeen ihmisten kanssa töissä ja harrastuksissa, mutta mitään sen kummempaa yhteyttä ei synny oikein kehenkään.
Kommentit (102)
Sama. Ahdistaa tämmöisinä juhlapäivinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama, tosin ei mulla ole koskaan muksunakaan ollut parasta kaveria saati sydänystävää mutta kyllä kouluaikoina ja nuorena aikuisenakin oli ihan kaveripiiri. Tosin vähän (tai aika paljonkin) vääränlainen itselle, mutta naiivina ajattelin että parempi sekin on kuin yksinäisyys ja toisaalta olin myös varsin avarakatseinen enkä varsinkaan pitänyt omia mielipiteitäni ja ajatusmalleja mitenkään oikeina. Ajattelin siis, että kyllä sitä voi sopeutua ja muuttuakin samanlaiseksi.
Samalla sapluunalla tuli suhtauduttua seurustelukumppaneihinkin eli voisi sanoa kenen vaan kelvanneen jos vain itse kelpasin toiselle ja sitten yritin parhaani mukaan mukautua toisen elämäntapoihin ja ajatusmaailmaan. No huonolla menestyksellähän tuo sujui etenkin pidemmän päälle, koska eihän toinen tullut puolitiehen vastaan enkä minäkään lopulta enää pystynyt taipumaan toisen tahtoon ja tapoihin.
Ja koska tosiaan oltiin niin erilaisia niin välit sitten viileni yksi toisensa jälkeen enkä varsinaisesti usko kenenkään heistä kaipaavan minua yhtään sen enempää kuin minäkään heitä. Yksinäisyys on pyllystä mutta niin on tuo itselle vääränlainen seurakin.
Pahinta lieneekin se, että tuo "mukautumisenaika" aikaan sai jonkinasteista katkeruutta ja todella isoa luottamuspulaa toisia ihmisiä kohtaan. Lisäksi se tuntuu pahalta, että vääränlaiseen kumppaniin sitoutumalla saatoin hyvinkin sabotoida mahdollisuuden sen oikea(mma)n kohtaamiselle. Se minulle oikeanlainen mies kun ei katsele toisen omaa enkä itsekään parisuhteessa vilkuile sivuilleni. Samoin sellaiset oikeammanlaiset kaveritkin saattoi kiertää kaukaa koska olettivat minun olevan samanlainen kuin tuo kaveripiiri jonka tekemisiä ja tapoja jouduin itse katselemaan sormien läpi.
Monesti olen miettinyt sitä olisinko nyt aikuisiällä yksinäinen eli kaveriton ja/tai ikisinkku jos olisin ollut yksinäinen nuorena enkä yrittänyt olla sosiaalinen ja sietänyt tietyllä tapaa ihan mitä vain seuraa ettei tarvitsisi olla yksin?
No nyt juhannuksena äiti toivotti hyvää juhannusta. Siinäpä se. Puolisoakaan ei ole (koskaan ollut).
Ihmiset ovat nykyisin todella väsyneitä. Tuöelämä vie voimat. Kaikenmaailman tauteja pyörii kesät-talvet. Koronat, norot, influenssat. Uutiset yhä synkkenee. Itse menen mieluiten seurakuntaan rukoilemaan. Sieltä saa kavereitakin.
Ei ole, eikä sureta. Ihan hyviä kavereita on. Onneksi kukaan heistä ei yritä ystävyyttä. Joskus harvoin tavataan, viestitellään ja se on just riittävästi. En jaksaisi aikuisena mitään "paita ja peppu" -meininkejä enää kenenkään kanssa. Että pitäisi olla jollekin perheen ulkopuoliselle saatavilla, antaa itsestä ja ylläpitää ystävyyttä. En ole sitä ihmistyyppiä muutenkaan, jonka pitää saada jakaa asiansa, käsittelen niitä omalla tavallani. Joitakin vuosia sitten oli vielä välillä haikea olo, kun ei ole ketään "tyttökavereita" joiden kanssa mennä ja tehdä, mutta se on mennyt ohi. Nyt on vain helpottunut olo, ettei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En välitä kenestäkään, eikä kukaan minusta.
Minulla ei ole, koska en jaksa nähdä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole, koska en jaksa nähdä ihmisiä.
Olen työkkärin listoilla ja välillä töissä ja välillä työttömänä. Aina uudessa työpaikassa. Hyvä kun jaksan kotityöt tehdä.
Ystäviä en tule jaksamaan ennenkuin eläkkeellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole, koska en jaksa nähdä ihmisiä.
Olen työkkärin listoilla ja välillä töissä ja välillä työttömänä. Aina uudessa työpaikassa. Hyvä kun jaksan kotityöt tehdä.
Ystäviä en tule jaksamaan ennenkuin eläkkeellä.
En jaksa vapaa-ajalla muuta kuin käydä kauan ja kotityöt.
En jaksa harrastaa enkä tavata ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole, koska en jaksa nähdä ihmisiä.
Olen työkkärin listoilla ja välillä töissä ja välillä työttömänä. Aina uudessa työpaikassa. Hyvä kun jaksan kotityöt tehdä.
Ystäviä en tule jaksamaan ennenkuin eläkkeellä.
En jaksa vapaa-ajalla muuta kuin käydä kauan ja kotityöt.
En jaksa harrastaa enkä tavata ihmisiä.
Siis käydä vain kaupassa.
Itsellä hiukan samaa ongelmaa. Puolisosta erosin, hän oli aikoinaan paras ystäväni. Hyvä ystävä asuu toisella paikkakunnalla yli 100km päässä joten nähdään pari kolme kertaa vuodessa. Sitten on ystäviä joihin pidän yhteyttä silloin tällöin ja saatan muutaman kuukauden välein tavata. Ja harrastusporukassa on joku josta on tullut läheinen. Mutta ei mulla arjessa ole ketään. Onneksi nykyään on helppo pitää yhteyttä, muuten en näkisi työkavereiden lisäksi ketään moniin viikkoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus kakskymppisenä oli viimeksi kavereita.
Olen ns tavallinen perheenisä, vakitöissä ollut samassa paikassa 10v, työkaverit silleen tuttuja mut ei kukaan pidä yhteyttä työajan ulkopuolella. Puhun paljon ja olen mielestäni sosiaalinen, mutta koskaan asiat ei etene siihen pisteeseen että kukaan alkaisi pitämään yhteyttä. Kai minun ulosannissa on jotain, mikä saa ihmiset pitämään etäisyyttä?
Osaltaan tämä yksinäisyys johtuu siitä etten lähtenyt somehommiin. Huomasin silloin kun Facebook tuli Suomeen, kaikki meni sinne ja loppui ihmisten yhteydenpito puhelimella. Sen jälkeen ollut hiljaista.
M42
Kaikista mieluiten olen mieheni kanssa, aina. Mulla on kuitenkin kolmen naisen porukka, ollaan tunnettu 25 vuotta, tavataan muutaman kerran vuodessa yhden, kahden yön reissussa. Lähden mukaan osin halusta,osin siitä syystä, että olen seurannut kuinka leskeksi jäänyt äitini olikin yhtäkkiä täysin ilman ystäviä oltuaan aina vain isäni kanssa. Totta puhuen iän myötä lähteminen on joka kerta työläämpää. En jaksa valvoa, nukun huonosti muuten kuin puolison kanssa. Tuntuu, että yhteistä on vuosi vuodelta vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole 20 vuoteen ollut yhtään ystävää, vielä opiskeluaikoina oli muutama, mutta nekin ystävyysuhteet hiipui vuosien saatossa. Paras ja ainoa ystäväni on aviomieheni. En sentään täysin yksin ole, onneksi. Ja 6v lapsi vielä lisäksi. Kaipaisin kyllä ystäviä, mutta hankala saada enää...
Minun on vaikea ymmärtää näitä ihmisiä, jotka toisaalta valittavat ystävien puutetta ja suurin piirtein samassa lauseessa kertovat etteivät jaksa toisia ihmisiä. Kyllä ystävyys vaatii molemminpuolista luottamusta ja sitä itsestään "antamista" myös, en itse ainakaan jaksa sellaisia ns.simpukkaihmisiä , joihin silloin tällöin törmää niin työelämässä kuin harrastuksissa. Jotka suorastaan ylpeilevät sillä, ettei muitten ihmisten asiat kiinnosta, ei myöskään maailman tilanne tai melkein mikä muu tahansa aihe josta yrittää virittää keskustella. Kun ei jaksa eikä kiinnosta.
Sitten ihmetellään miksi ei ole ystäviä. Itselläni on ja on ollut aina muutamia luottoystävä ja paljon muitakin hyviä ihmisiä elämässäni. Tähän on edes vaikuttanut varmaan eniten se että osallistun mielelläni kaikenlaiseen yhteiseen tekemiseen, harrastuksissa , yhdistyksissä jne. Ja se ,että aina ei voi olla vain vastaanottavana osapuoleni ja kun elämäntilanteet vaihtelevat, on eroja, kuolemia, lasten syntymisiä, muuttoja yms. niin silloin pitää jaksaa tukea sitä osapuolta jolla juuri silloin menee heikommin. Olla ystävä muulloinkin kuin elämän tähtihetkinä. Ja muistaa että elämässä on aina olla hyvä niitä muitakin kuin ehkä se mahdollinen oma perhe ja oma pieni kuplansa.
Minulla on aina ollut ystäviä, mutta lasten myötä ystävyydet jäi. Tämä johtui siitä, etten jaksanut lapsiarjen keskellä pitää yhteyttä. Ensin oli raskas pikkulapsiarki, sitten lapsilla harrastuksia, kotitöitä ja työ. Luulen, että myöhemmin taas saan ystäviä, kun on aikaa enemmän ja lapset kasvaneet. Minulla on kuitenkin mies, lapsia ja myös sukulaisia, joiden kanssa olen hieman tekemisissä. Miehen ja lasten kanssa matkailen ja mökkeilen. Ovat hyvää seuraa aidosti. Muutenkin tutustun helposti ihmisiin esimerkiksi matkoilla. Nämä kontaktit ovat toki pinnallisia eikä ystävyydestä voi puhua. Tutustun helposti ihmisiin, mutta parhaiten viihdyn yksin.
Kissani on paras ystäväni. Se riittää.
Vierailija kirjoitti:
Sinkkuna jäin pariskuntien ja perheiden ulkopuolelle - tai minut jätettiin. En enää kelvannut porukoihin mukaan.
Meillä kävi päinvastoin, menimme yhteen nuorina. Suurin osa molempien kaveripiiristä kaikkosi.
Olen nyt 36-v nainen ja kavereita ollut viimeksi 18-vuotiaana eli puolet elämästä mennyt nyt täysin yksin. Myöskään miestä minulla ei ole ollut koskaan. Olen jo täysin erakoitunut enkä voisi kuvitellakaan enää että mulla olisi elämässä muita kuin isä+äiti+veli. En edes osaa enää keskustella vieraiden ihmisten kanssa.
No eipä, mutta mies on kuitenkin. Lapsuudenaikaisen parhaan kaverin kanssa pidetään satunnaisesti yhteyttä ja varmasti oltaisiin enemmän tekemisissä ellei olisi satojen kilometrien välimatka. Hän välillä toivoo että muuttaisin takaisin sille seudulle. Ei hänkään enää kotikylässä asu, mutta naapurikaupungissa.