Muita joilla ei ole enää aikuisiällä lainkaan ystäviä?

Siis voi jumalauta, täällä oikeasti perheelliset puhuu yksinäisyydestä. Se on jo paljon jos joku on halunnut teidän kanssa perheen perustaa.

Muutin ulkomaille ja kavereita ei tietenkään ollut yhtään. Enkä hengaillut expat-ryhmissä, joten ystävät ovat tulleet joku töistä, joku naapurustosta, joku harrastuksista ja joku lapsen kaverin vanhempi. Ja niistä pari on erittäin hyviä ystäviä. Mene mukaan yhteisiin juttuihin ja jos on joku hyvä tyyppi esim. harrastuksissa, niin pyydä ulos, ostoksille, messuille tms mukaan. Siitä se lähtee jos on lähteäkseen. Pitää kalastella ja joskus nappaa. Älä luovuta!

Vierailija kirjoitti:

Siis voi jumalauta, täällä oikeasti perheelliset puhuu yksinäisyydestä. Se on jo paljon jos joku on halunnut teidän kanssa perheen perustaa.

Itse olin avioliitossa ollessani paljon yksinäisempi kuin nyt. Se varsinkin satutti, kun oli muka se puoliso, mutta ei hänellä kiinnostanut minun asiat eikä puhunut omistaan. Ei viihtynyt edes samassa huoneessa. Viimeisinä avioliittovuosina ei vietetty aikaa yhdessä ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Siis voi jumalauta, täällä oikeasti perheelliset puhuu yksinäisyydestä. Se on jo paljon jos joku on halunnut teidän kanssa perheen perustaa.

Jos vähättelet toisten ongelmia sillä että itselläsi on muka kurjempaa niin et saa tippaakaan empatiaa ja luultavasti saat samalla mitalla takaisin. Varsinkaan naiselle ei ole mikään saavutus tehdä lapsia jonkun lurjuksen kanssa ja jäädä lopulta lasten kansa yksin.

Lapset (teinit) ovat oikeastaan parhaita kavereitani nykyään, heidän kanssaan on hauska käydä tapahtumissa, lähteä retkelle jne. Uudelta paikkakunnalta on ollut vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä. Pari naapuria on, joiden kanssa joskus kyläillään.

Lasten myötä olen myös tutustunut toisiin vanhempiin, mutta läheisiä ystävyyssuhteita siitä ei ole seurannut.

Ei ole ystäviä ei, oma lapsuusperhe ja miehen perhe, mutta ei yhtään joulukorttitason yhteyttä kummempaa perheidemme ulkopuolisiin ihmisiin. Ei edes kahvikaveria.

Olin lapsena ja nuorena todella sosiaalinen, aina menossa ja ystäviäkin oli (ne joulukortit ovat heiltä =). Parikymppisenä muutin yksin toiseen kaupunkiin töihin ja siitä alkoivat ongelmat. Tutustuin kyllä ihmisiin pintapuolisesti tai deittailumielessä, mutta jonkun ajan kuluttua ihmiset vaan aina tippuvat pois kuviosta. Tunnuin olevan kaikille vain sijainen parempien kavereiden puutteessa. Sen aikaiset päiväkirjani ovat täynnä yksin olemisen tuskaa ja ihan oikeasti harkitsin jo itsemurhaa sen vuoksi. En vaan kertakaikkiaan tavannut ihmisiä, joille olisi voinut alkaa kunnolla avautumaan ja ennen kaikkea jotka olisivat olleet luottamuksen arvoisia. Olin siis yksin. Ja sinkkunakin 7 vuotta putkeen. 

Sitten tapasin mieheni ja en ole enää niin yksinäinen. Tosin viihdyn ehdottomasti parhaiten yksin, koen sosiaaliset tilanteet ihan mukavina mutta hurjasti energiaa vievinä. Vuosikausien totaalinen yksinolo teki minusta tälläisen, oikean itseni täyden vastakohdan, erakon. Mutta näinkin voi elää, lohduksi muille =)

Minulla ei ole ollut ikinä ystäviä. Koulu-/opiskelukavereita kyllä, muttei siinä joukossa ollut kuin pari tyyppiä, joita kiinnosti viettää kanssani aikaa opinahjon ulkopuolella ja kun tiet erkanivat valmistumisen jälkeen, some jäi ainoaksi linkiksi välillemme.

Muutettiin muutama vuosi sitten uudelle paikkakunnalle, enkä ole täällä edes yrittänyt löytää ystäviä. Ei jaksa enää, kun lopputulos on kuitenkin se, että seurani kelpaa vain paremman puutteessa tai silloin, kun minusta on jotain muuta hyötyä toiselle.

En onneksi ole täysin yksin. Mulla on puoliso, hyvät välit sisaruksiini ja ihanat lemmikit pitämässä seuraa. Olen myös hyvin introvertti, joten ystävättömyys ei niin hirveästi haittaa. Enää. Nuorempana kyllä kärsin siitä ja joskus vieläkin surettaa, kun ei ole ketään perheen ulkopuolista, jonka kanssa viettää aikaa.

Tässä iässä (4kymppisenä) ystäviä tai edes kavereita on todella vaikea saada, varsinkin, jos omat elämänvalinnat poikkeavat radikaalisti ikäluokan normista. Harrastuksista ei ystäviä löydy. Ei ketään kiinnosta nähdä harrastuksen ulkopuolella. Jollei ole isoa työyhteisöä, ei sitäkään kautta ole mahdollista saada kavereita.

Ei sillä, että olisi varaakaan ystävyyteen. Nykyään se tuntuu olevan sitä, että käydään yhdessä matkoilla, rafloissa ym. mihin menee rahaa. Jos tahtoisi ystävän, jonka kanssa lenkkeiltäisiin, vierailtaisiin puolin ja toisin ja joskus käytäisiin jossain tapahtumissa, niin turha toivo. Ei ketään sellainen enää kiinnosta, kaiken pitää olla niin "spessua" ja kaikesta pitää saada kivaa sisältöä someen.

Minä. Mies 38.

Ei ole oikeastaan ikinä ollut yhtään ystävää. Toki kouluaikoina oli ne samalla olevat oppilaat koulukavereita, mutta kun koulut päättyi,  päättyi myös kaveruus.

Joskus 20- vuotiaana yritin epätoivoisesti hankkia omaa ystäväpiiriä. Saatoin tavata ihmisiä, joiden kanssa olin tutustunut netissä. Lopputulos oli kuitenkin aina se, että jäin yksin.

Olen myös liittynyt someen. Esim facebookin, mutta sielläkin oli aika raaka meininki. Muutaman kuukauden kuluessa hyvin moni poisti minut ystävälistaltaan. Siis ns. "siivosivat" turhat  ne ja tylsät ihmiset pois.

Lopulta poistin koko facebookin.

Lopulta ajattelin, että en tarvitse yhtään ystävää. Matkustelen yksin, harrastan liikuntaa, teen ruokaa yms. aina yksin. Ja nautin siitä. 

Oikeastaan olisi ihan hirveätä, jos pitäis aina olla joku 10 hengen kaveriporukka, kun tekee jotain. Olen onnellinen juuri näin. Nykyään en edes haluaisi olla kenenkään ystävä, vaikka siihen tulisi tilaisuus.  

Kuka hitto näitä nykyisiä kateellisia mielensäpahoittajaihmisiä edes lähellensä haluaa?

Yksin paras, saa tehdä just mitä haluaa ilman että pitää kuunnella vajaaälyisten ulinaa.

Ei ole yhtään ystävää, eikä miestäkään ollut aikuisena. Eikä lapsia. No, saanpahan olla rauhassa. Tällä tavalla sarkastisen positiivisesti olen oppinut ajattelemaan, että eipähän mulla ole sitä kaikkea huolta ja stressiä mitä muilla on, mun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni.

Vanhempani olivat mulle aikuisiän ystäviä, mutta hekin kuolivat ihan perätysten pari vuotta sitten.

Eli nyt olen täysin yksin.

Mulla on oikein mukavia työkavereita, mutta ei heidänkään kanssa ole onnistunut sellainen, että vapaallakin vietettäisi aikaa yhdessä. He ovat perhe-elämästään kuormittuneita, minkä ymmärrän täysin.

Yks työkaveri oli sinkku, mutta hän oli täysin erilainen luonne kuin minä. Kova bilettämään, irtosuhteita jne. En mä sellaista pintaliitoelämää kaipaa vaan ihan rauhallista läsnäoloa ja jutteluseuraa. Mutta ei niin ei.

Olen pian jo 50v, että mahtaako tilanne tästä koskaan muuttua? Parempi vain etsiä niitä positiivisia puolia yksinäisyydestä, sen sijaan että odottaisi loputtomiin kaiken muuttuvan jostain taikaiskusta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ikää nyt 34 ja kavereita ollut viimeksi 18-vuotiaana. Synkältä näyttää loppuelämä kun en ole tähänkään mennessä onnistunut saamaan uusia kavereita, miksi saisin tulevaisuudessakaan? Toisaalta olen jo niin tottunut olemaan yksin etten osaa enää kaivatakkaan seuraa ja yksin on helppo olla. Miestä ei myöskään ole ollut koskaan. Lapsia en onneksi halua. N34

Tota minäkin olen miettinyt, että yksin olemalla kyllä pääsee helpommalla. Oikeastaan kaikki huolet mitä ihmisillä on, liittyvät joko rahaan tai ihmisiin. Mulla on rahaa kun ei ole ihmisiä joihin rahojani käyttäisin ja ilman ihmisiä, ei ole juuri mitään huoliakaan.

Muuta kuin se yksinäisyys. Kun ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan täysin yksin, vaikka se helpompaa elämää onkin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole yhtään ystävää, eikä miestäkään ollut aikuisena. Eikä lapsia. No, saanpahan olla rauhassa. Tällä tavalla sarkastisen positiivisesti olen oppinut ajattelemaan, että eipähän mulla ole sitä kaikkea huolta ja stressiä mitä muilla on, mun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni.

Vanhempani olivat mulle aikuisiän ystäviä, mutta hekin kuolivat ihan perätysten pari vuotta sitten.

Eli nyt olen täysin yksin.

Mulla on oikein mukavia työkavereita, mutta ei heidänkään kanssa ole onnistunut sellainen, että vapaallakin vietettäisi aikaa yhdessä. He ovat perhe-elämästään kuormittuneita, minkä ymmärrän täysin.

Yks työkaveri oli sinkku, mutta hän oli täysin erilainen luonne kuin minä. Kova bilettämään, irtosuhteita jne. En mä sellaista pintaliitoelämää kaipaa vaan ihan rauhallista läsnäoloa ja jutteluseuraa. Mutta ei niin ei.

Olen pian jo 50v, että mahtaako tilanne tästä koskaan muuttua? Parempi vain etsiä niitä positiivisia puolia yksinäisyydestä, sen sijaan että odottaisi loputtomiin kaiken muuttuvan jostain taikaiskusta.

Tiedän tunteen, olen samassa tilanteessa

Täällä kohtalotoveri N42. Lapsena, teininä ja opiskeluaikana oli tosi läheisiä ystäviä (eri ystävät näinä eri ikäkausina), mutta jotenkin sitten yhteydenpito jäi, kun kaikki muuttivat erilleen, minä pariuduin tosi nuorena ja sain opiskeluaikana lapsen. Yhteyttä pidettiin tosi läheisten opiskelukavereiden kanssa pitkään harvakseltaan, mutta vähitellen sekin hiipui. Olin vuosia vain mieheni kanssa ja sitten tiiviisti lasten kanssa, sitten erosimme.

Olen tajunnut olevani sellainen, että jo lapsesta saakka ystävilläni on ollut aina joku minua parempi, läheisempi ystävä, minä olen ollut kakkosvaihtoehto tai sellainen, joka on voinut olla vain isommassa porukassa mukana mutta ei kenenkään porukan jäsenen kanssa kahdestaan. En tiedä miksi, ehkä en vaan osaa. Enkä ole ollut sellainen paras ystävä kenenkään kanssa.

Nykyään minulla on muutama tosi hyvä entinen työkaveri, joiden kanssa nähdään joskus ja pidetään yhteyttä. Mutta heillä on muitakin ystäviä ja kavereita. Minulla vain tuttuja.

Olen tosi introvertti ja sen takia ystävystyminen ja varsinkin ystävyyden syventäminen ja yhteydenpito on niin vaikeaa. Haluaisin kyllä, mutta toisaalta tarviin kyllä paljon omaa aikaakin.

Välillä on tosi noloa ja surullista, ettei mulla ole ketään, jota voisi vaikka pyytää mukaan festareille tai jonnekin. Yksin on kurja mennä paikkoihin, joissa kaikki muut ovat jonkun kanssa. En kehtaa edes sanoa kenellekään, että mulla ei ole yhtään ystävää, vaan annan kaikkien olettaa että niitä on.

Täällä. En ole yksinäinen, koska mulla on perhe ja se tällä hetkellä viekin suurimman osan ajastani. Olisi silti kiva jos olisi jotain ns. tyttökavereita eikä ainoat aikuiset juttukaverit olisi mies ja silloin tällöin jotkut sukulaiset.

Kavereiden hankkiminen vain tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Hankala löytää ketään, joka olisi oikeasti samalla aaltopituudella ja joka edes haluaa kavereita.

Minulla on kyllä aviomies mutta ei yhtäkään ystävää. Pieni suku, ja alkavat olla vanhoja. Aika yksin sitä on tässä maailmassa lopulta. Töissä ja harrastuksissa voi olla mukavia kontakteja. 

Täällä. Jotenkin kasvettiin erilleen ja minulla ei eräässä elämäntilanteessa ollut jaksamista pitää aktiivisesti yhteyttä. Välit vaan hiipui kun tapaamiset harvenivat. Edelleen vuosien jälkeen tykkäillään välillä toistemme facebook päivityksistä mutta ei olla nähty vuosikausiin. Muutaman ystävän kanssa kävi näin. 

Olen miettinyt, että kehtaisinko ottaa yhteyttä ja kokeilla saisiko ystävyyden vielä heräämään henkiin. 

Ei myöskään ystäviä ja en oikein pidä realistisena että uusia saisi, vaikka harrastuksissa yms. käynkin. Monesti kokenut sen, ettei kukaan halua sen syvemmin tutustuakaan.

En käytä somea, missä kaikki tuntuu nykyään olevan, enkä ole koskaan tykännyt puhua puhelimessa. Viihdyn myös hyvin itsekseni, joten kaverit on jääneet vuosien myötä. Teen etätöitä, joten ruokakuskin lisäksi en yleensä viikolla livenä muita näekään. En ole kokenut tätä ongelmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisi esim. muutettava, kavereista olisi paljon apua. Yksineläjän on joko tilattava kaatopaikkakyyti isommille huonekaluille tai muuttofirma kantamaan ne mitä ei itse yksin pysty.

Minä käytin aina muuttofirmaa. Rahalla selviää, eikä muuttofirma kysele heidän muuttoihin avuksi.

Vierailija kirjoitti:

Siis voi jumalauta, täällä oikeasti perheelliset puhuu yksinäisyydestä. Se on jo paljon jos joku on halunnut teidän kanssa perheen perustaa.

Olen kokenut yksinäisyyttä vain parisuhteessa, en koskaan sinkkuna.