Muita joilla ei ole enää aikuisiällä lainkaan ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin te tarvitte ystäviä? Ihmisen on paras olla yksin.

 

Minä kaipaisin esimerkiksi matkusteluun ystäviä. Tulee todella kalliiksi matkustaa yksin kun joutuu maksamaan hotelleissa tyhjän vuoteen lisää. Esim nyt olen lähdössä Las Vegasiin ja huone maksaa yhdelle saman verran kuin se maksaisi kahdelle eli pääsisin puolet halvemmalla reissuun jos olisi seuraa.

 

Myös ravintolassa olisi kiva joskus käydä syömässä, mutta ei sinne yksin viitsi mennä istumaan.

Minä tykkään syödä ravintolassa yksin, hitaasti, rauhassa ja pitkään.. vaikka korvanapit korvilla, jos ravintolassa sattuisi hälyä olemaan.

Myös yksin matkustelu on parasta, saa tehdä just sitä mitä haluaa ja milloin haluaa.

Monet pitkäaikaisista ystävistäni saivat lapsia kolmen kympin paikkeilla, minä vasta lähempänä 40. Kun olin lapseton, pidin yhteyttä ystäviini jotka olivat pienten lasten vanhempia, kävin kylässä heidän luonaan kun tiesin että omaa aikaa kodin ulkopuolella on hankalaa järjestää,  olin kiinnostunut lapsistaan ym. 

Nyt kun ystävieni lapset ovat itsenäisempiä, teinejä tai isoja koululaisia, ja minun lapseni ovat vielä pieniä alle kouluikäisiä, ei kukaan pidä minuun yhteyttä tai käy koskaan meillä. Olen niin kuormittunut ruuhkavuosiarjesta, etten jaksa yksin kannatella ystävyyksiä, varsinkin kun tuntuu, ettei ystävyydelläni ole kenellekään mitään arvoa.

Vierailija kirjoitti:

Monet pitkäaikaisista ystävistäni saivat lapsia kolmen kympin paikkeilla, minä vasta lähempänä 40. Kun olin lapseton, pidin yhteyttä ystäviini jotka olivat pienten lasten vanhempia, kävin kylässä heidän luonaan kun tiesin että omaa aikaa kodin ulkopuolella on hankalaa järjestää,  olin kiinnostunut lapsistaan ym. 

Nyt kun ystävieni lapset ovat itsenäisempiä, teinejä tai isoja koululaisia, ja minun lapseni ovat vielä pieniä alle kouluikäisiä, ei kukaan pidä minuun yhteyttä tai käy koskaan meillä. Olen niin kuormittunut ruuhkavuosiarjesta, etten jaksa yksin kannatella ystävyyksiä, varsinkin kun tuntuu, ettei ystävyydelläni ole kenellekään mitään arvoa.

Älä ota tätä itseesi. Syy ei ole sinussa tai ettei teidän ystävyyssuhde merkitsisi. Valitettavasti kun omien lasten kanssa helpottaa haluaa elämää ilman lapsia. Myös ilman ystävien tai sukulaisten lapsia... Aika aikansa kutakin ja noin päin tuo ei valitettavasti toimi. Eri asia jos ensin on ne vieraat lapset ja sen jälkeen omat. 

Enpä ole onnistunut saamaan ystäviä enää aikuisiällä, jotain kaveriyrityksiä on ollut, mutta ne on aina kaatunut siihen että minä olin lopulta aina se, joka ylipäätään otti yhteyttä... ja kun lopulta lakkasin pitämistä yhteyttä, niin ei heistä enää se jälkeen kuulunut mitään ja se siitä. Olisihan se kiva vaikka harrastaa yhdessä jotain, matkustella, käydä kylässä ja kahvilla, konserteissa, yms. mutta eipä ole muuta aikuista seuraa vapaa-ajalle kuin aviomieheni, onneksi sentään joku edes. Mistäpäin muut yksinäiset on?

Olen ehkä väärä vastaamaan, koska mulla niitä joitakin ystäviä on, mutta koska tuo tuntuu olevan nykyään hyvin yleistä, niin haluaisin vinkata, että älkää laittako kavereita liian sivuun parisuhteen tai lapsien tieltä. Antakaa tilaa kun kaveri sitä tuntuu haluavan, niinkuin muissakin pitkissä ihmissuhteissa. Muistakaa edes pienestikin vaikka viestillä ainakin ystävänpäivänä, siitä lähtee ainakin itsellä monesti taas väljähtynytkin yhteydenpito uudelleen. On totta että aikuisena tutustuminen on vaikeampaa, omatkin kamut on aikalailla samoja kuin jo alakoulussa, joten myös lasten yökyläilyjä ja muuta kaveritoimintaa kannattaa koettaa tukea, sieltä he ovat nyt mahdollisesti saamassa näitä jopa elämän kestäviä ystäviä! :)

Ystävät jääneet. Onneksi mun mies on mun paras ystävä. 

 

Mun ongelma on ehkä myös nirsous, en huoli ystäväkseni tyhmiä ja itsekeskeisiä ihmisiä. Ja pitää olla samat kiinnostuksen kohteet edes jonkin verran eikä saa käyttää hyväkseen eikä kääriytyä vain omiin asioihin. Tosi moni ihminen on itsekeskeinen ja haluaa vain yksipuolista ystävyyttä jolle kaataa kaikki asiat. Ei kiitos. Pärjään hyvin näinkin kun en huonoa ystävää huoli elämääni. Eräskin Ex ystävä yritti iskeä minun aviomiehen itselleen ja siihen jäi se ystävyys. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävät jääneet. Onneksi mun mies on mun paras ystävä. 

 

Mun ongelma on ehkä myös nirsous, en huoli ystäväkseni tyhmiä ja itsekeskeisiä ihmisiä. Ja pitää olla samat kiinnostuksen kohteet edes jonkin verran eikä saa käyttää hyväkseen eikä kääriytyä vain omiin asioihin. Tosi moni ihminen on itsekeskeinen ja haluaa vain yksipuolista ystävyyttä jolle kaataa kaikki asiat. Ei kiitos. Pärjään hyvin näinkin kun en huonoa ystävää huoli elämääni. Eräskin Ex ystävä yritti iskeä minun aviomiehen itselleen ja siihen jäi se ystävyys. 

Millä tavoin yritti iskeä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät jääneet. Onneksi mun mies on mun paras ystävä. 

 

Mun ongelma on ehkä myös nirsous, en huoli ystäväkseni tyhmiä ja itsekeskeisiä ihmisiä. Ja pitää olla samat kiinnostuksen kohteet edes jonkin verran eikä saa käyttää hyväkseen eikä kääriytyä vain omiin asioihin. Tosi moni ihminen on itsekeskeinen ja haluaa vain yksipuolista ystävyyttä jolle kaataa kaikki asiat. Ei kiitos. Pärjään hyvin näinkin kun en huonoa ystävää huoli elämääni. Eräskin Ex ystävä yritti iskeä minun aviomiehen itselleen ja siihen jäi se ystävyys. 

Millä tavoin yritti iskeä?

Uusi vuosi ja menin nukkumaan. Ystävä jäi mieheni kanssa kahden olohuoneeseen ja sitten se oli alkanut kiehnää miehen edessä ja ehdotellut. Mies suuttui ja heitti ulos sen perse niskaotteella ja heräsin siihen kun mies huusi rappukäytävään että ei tarvitse enää olla missään tekemisissä (ystäväni oli itsekin naimisissa mieheni työkaverin kanssa) ja toki mies tuli makuuhuoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunut. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ikinä ystäviä. Koulu-/opiskelukavereita kyllä, muttei siinä joukossa ollut kuin pari tyyppiä, joita kiinnosti viettää kanssani aikaa opinahjon ulkopuolella ja kun tiet erkanivat valmistumisen jälkeen, some jäi ainoaksi linkiksi välillemme.

Muutettiin muutama vuosi sitten uudelle paikkakunnalle, enkä ole täällä edes yrittänyt löytää ystäviä. Ei jaksa enää, kun lopputulos on kuitenkin se, että seurani kelpaa vain paremman puutteessa tai silloin, kun minusta on jotain muuta hyötyä toiselle.

En onneksi ole täysin yksin. Mulla on puoliso, hyvät välit sisaruksiini ja ihanat lemmikit pitämässä seuraa. Olen myös hyvin introvertti, joten ystävättömyys ei niin hirveästi haittaa. Enää. Nuorempana kyllä kärsin siitä ja joskus vieläkin surettaa, kun ei ole ketään perheen ulkopuolista, jonka kanssa viettää aikaa.

Tässä iässä (4kymppisenä) ystäviä tai edes kavereita on todella vaikea saada, varsin

Mä lenkkeilen mun ystävien kanssa. Käydään uimassa, saunomassa, nuotiolla. Ei tarvitse isoa määrää rahaa noihin. 

Pitkään olin enemmän tai vähemmän surullinen siitä, ettei minulla juurikaan ole kavereita. Olen kyllä aina viihtynyt itsekseni, mutta siitä huolimatta kavereiden puute häiritsi. 35-vuotiaana muutin sitten työn takia paljon isompaan kaupunkiin, tutustuin uusiin ihmisiin ja minulla oli kaikki mahdollisuudet muodostaa uusia kaverisuhteita. Huomasin kuitenkin käytännössä, ettei minulla ole riittävästi motivaatiota ylläpitää niitä ja työn vaatiman sosiaalisuuden takia en juurikaan nauttinut vapaa-ajan sosiaalisuudesta. Varmaan tuokin omalla tavallaan on surullista, mutta toisaalta se oli itselle huojentavaa huomata, etten lopulta tarvitsekaan kavereita joita kuvittelin tarvitsevani. 

Mielenkiintoinen ketju.. en ole ihan kohderyhmää, koska minulla on perhe, sisarukset ja kaksi hyvää ystävää.

Mutta silti: tunnistan itseni tästä ketjusta. Minäkin olen opiskeluaikana ollut todella sosiaalinen, ja tuttavapiiri oli varmaan 100 ihmistä. Joka illalle keksi tekemistä jonkun kanssa. Mutta ehkä ne tuttavuudet lopulta kuitenkin olivat aika pintapuolista, ja juuri siihen ikään/elämäntilanteeseen liittyviä - ei suoranaisesti minuun henkilönä?

Näin nelikymppisenä tuntuu olevan about mahdotonta aitojen uusien ystävyyssuhteiden luominen. Siis siten, että myös se toinen osapuoli ehdottaisi tapaamista tai jotain mitä voisi yhdessä kokea. Pitkän päälle pitäisi olla aidosti jotakin yhteistä. Ja tottakai se vaikuttaa, että varsinaista vapaa-aikaa on vähän. Kaksikymppisenä oli ystäville aikaa vaikka kuinka.

Töiden kautta on sinänsä ihan kivoja työkavereita, mutta emme näe vapaa-ajalla about koskaan. Firman illallisetkin alkavat tuntua aika väkinäisiltä; ts. periaatteessa ihan kivoja, mutta voisi oikeasti vaikka nukkua univelkaa pois niiden sijaan.. ei niissä mitään syvällistä ole koskaan, ja sitä samaa organisaatiojargonia saa kuulla päivisinkin.

Nuo kaksi ystävyyssuhdetta ovat kyllä hyviä, tunnetaan toisemme läpikotaisin 20+ vuoden takaa, ja aivan kaikesta voidaan jutella (silloin kun kaikilla aikaa nähdä = 2 krt vuodessa..), mutta henkilöinä olemme aivan erilaisia. Tykkään elämyksistä ja haaveilen vaikka matkasta yhdessä. Heidän kanssaan se ei tule ikinä toteutumaan, vaikka muuten ihania ovatkin. Vrt. perhematkat tottakai kivoja, mutta erilaisia, kun lasten perään on pakko katsoa jne.

Olen miettinyt, että mitähän sitten kun lapset ovat aikuisia. Heidän kanssaan uskon, että jää hyvät välit ja näemme varmaan sillointällöin mielellään. Mutta: mitähän muuta mulla oikeasti on..? Olen alkanut aidosti miettiä, että mitähän sitä voi harrastaa oikeasti yksin. Puoliso on toki, ja arki toimii, mutta rehellisesti sanoen siinäkin on samaa kuin noissa aiemmissa muissakin suhteissa: olemmeko henkilöinä samanlaisia kuin tavatessamme 20 vuotta sitten.

Nuorena oli monia hyviäkin ystäviä. Vuosikymmeniä on joidenkin kanssa enempi tai vähempi pidetty yhteyttä, mutta en voi sille mitään, että mietin itse, etten taida olla näille ystävilleni kovinkaan tärkeä. Asun kaukana enkä siis pysty tapaamaan heitä kovin usein ja tuntuu vähän kurjalta, että silloinkin he tietävät vasta viime tingassa onnistuuko tapaaminen vai ei, koska kaikki muu elämässä ja arjessa on tärkeämpää. Varmasti se vaikuttaa, että itse elän yksin ja useimmat vanhat ystäväni ovat perheellisiä.

Luulen, että koronapandemian aika etäännytti ihmisiä toisistaan. Itsellä on jonkin verran ystäviä, mutta koska lapset sairastelee edelleen niitä kulkutauteja, joita korona-aikaan ei liikkunut, ja työt vie mehut, niin ei tässä kauhean usein voi ketään tavata.

On ollut aikuisena 2 kaveria. Nyt ei ole vuosiin ollut. On sentään puoliso.

55v.

Minulla ei ole aikoihin ollut kavereita. Opiskeluaikoina ja työelämän alkuvuosina vielä oli, mutta useimmat poistuivat perhe-elämään aika nopeasti. Tämä siis jo 90-luvulla.

Ongelmani on se, että olen kätevä ja tylsä. Niin kätevä, että olisin kaverina tosi hyödyllinen, mutta kuitenkin niin tylsä, että seurassani ei haluta olla. Olen myös hirveän huono sanomaan "ei", joten itselleni minä hankaluuksia kerjään, jos yritän tutustua muihin.

Työttömyys ja liikkumisen estävä sairaus kuusikymppisellä ovat niin tehokkaita tutustumisen estäjiä, että ei enää tarvitse ajatella sitä muuten kuin teorian tasolla.

Ehdotatko kenellekään tapaamista? Kyseletkö kuulumisia? Oletko aktiivisesti edistänyt ystävyyssuhteitasi? Oletko koettanut lämmitellä lapsuuden ystävien kanssa välejä?

Aina näiden turhien juhlapyhien aikana oma yksinäisyyteni oikein korostuu.

Joulut ovat kyllä pahimmat, mutta ei tämä juhannuskaan aivan helppo ole.

Pelkäämpä, että yksinäisyyteni on tarttunut myös lapsiini. Itselläni oli nuorena melkein aina kavereita. Enää aikoihin en ole ihmisiä jaksanut. Turhaakin turhempi some pilasi kaiken lopullisesti.

Ei minua niinkään ystävien puute sureta, mutta se ettei edes oman perheensä (vanhemmat ja sisarukset) kanssa ole osannut omilleen muuttamisen jälkeen olla normaalisti vähän surettaa. Tuntuu kuin vanhimpana sisaruksena olisi pettänyt kaikki eikä pysty olemaan edes tukena heikkoina hetkinä.

Ei ole ystävää tai kaveria.

Vierailija kirjoitti:

Ehdotatko kenellekään tapaamista? Kyseletkö kuulumisia? Oletko aktiivisesti edistänyt ystävyyssuhteitasi? Oletko koettanut lämmitellä lapsuuden ystävien kanssa välejä?

En, en, en ja en.