Onko teillä aikuisena mitään yhteistä lapsuudenkavereidenne kanssa?

Tutustuimme kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Pieni maalaiskylä, ei paljon muita mahdollisuuksia tutustua kuin vasta koulussa. Ja kyllä, olemme edelleen tekemissä, vaikka olemme sinkoutuneet eri puolille Suomea, yksi meistä jopa lahden toiselle puolelle.  Kouluvuodet, keskikoulu ja lukio tarvottiin melkein yhdessä, mutta sitten hajaannuimme kukin oman tavoitteensa perässä. Alkuvuosina tapailimme toistemme luona, mutta sitten yhteys jäi joulukorttitasolle. Nyt, eläköitymisvaiheessa olemme alkaneet tapailla. Kokoonnumme pari kertaa vuodessa kiertävällä vuorolla jonkun luona (emäntä ruokkii oman mieltymyksensä mukaisesti omien resurssiensa varoissa, järjestää ohjelmaa). 

Todennäköisesti en tutustuisi näihin ystäviini enää tässä iässä, mutta meitä yhdistää menneisyys. Tunnemme toistemme taustat, ymmärrämme kylämme historian painolastit jne. Mitään ei tarvitse selittää toisille. Meitä yhdistää siis mennyt, ehkä jo alunalkaen kunnioitus toisiamme kohtaan (sosiaaliset taustamme erilaiset) ja tärkeilemättömyys. Kenenkään meidän ei tarvitse päteä (onhan meistä yksi väitellyt tohtori, muutama sosiaalityöntekijä, yksi liike-elämän konkari).  Olen iloinen, että tunnen nämä ihmiset oman pikkukuplani ulkopuolelta. Itse asiassa pidän heistä todella paljon. 

Toisen kanssa ollaan edelleen hyvät ystävät, vaikka työskennellään täysin eri aloilla ja hänellä ei ole lapsia. Toisen kanssa välit meni poikki täysin, koska hän ei kestänyt asetelmaa jossa hän koki olevansa huonompi. Lapsena tykkäsi leveillä asioilla joita minulla ei ollut, kuten kymmenet levikset ja joka vuosi ulkomaan matka. Naureskeli meidän perheen autolle ja mitä kaikkea. Nyt aikuisena ei kestänyt, kun asetelma kääntyi toisinpäin, sillä erotuksella, etten tietenkään koskaan hänelle pienituloisuudestaan kuittaillut.

Ensin surin hänen peräänsä, kunnes oivalsin, että eipä meillä mitään yhteistä enää ollutkaan, ja lapsenakin kiusasi paljon. Aikuisena olen solminut ystävyyssuhteita, joissa asetelma on terveempi, ja hyvä niin.

Vain yhden lapsuudenkaverin kanssa olen enää tekemisissä. Ysiluokan jälkeen kaveriporukka alkoi hajoamaan, ja yhteydenpito jäi.

Ikää minulla on 39 vuotta.

Meillä oli yhteistä paljonkin. Olimme koulukavereita ja nuorenakin tapasimme silloin tällöin, vaikka asuimme eri paikkakunnilla. Jossakin vaiheessa yhteydenpito loppui moneksi vuodeksi. Sitten elämäntilanteeni muuttuessa otin yhteyttä tähän kaveriini ja sitten tapailimme silloin tällöin, soittelimme usein. Kävimme laivaristeilyllä ym. tilaisuuksissa. Sitten tämä kaverini, jota olin pitänyt parhaana ystävänäni teki jotakin, mitä en hyväksynyt. Olimme taas laivareissulla ja menimme tietysti illalla tanssisalin puolelle. Minua haki eräs tuttu mies tanssimaan, jolloin tämä kaverini ponnahti ylös aivan kuin vihaisena, että lähdin tanssimaan. Sanoin, etkö vahtisi laukkuani, niin tämä tokaisi, että en. Olin siellä sitten jonkun tunnin ja päätin sitten lähteä hyttiini nukkumaan. Tämä bestikseni oli mennyt joidenkin tuttujensa hyttiin juopottelemaan ja tuli sieltä pikkutunneilla. Hän oli vielä itse tarjoutunut matkaseurakseni, kun alkuperäinen matkakaverini sairastui. Vanhemmiten hänen käytöksensä oli muuttunut muutenkin niin, että olin o monta kertaa laittaa välit poikki. No nyt tein lopullisen ratkaisun. Emme ole nähneet tai soitelleet yli vuoteen. Anteeksipyyntö pelastaisi tilanteen, mutta sitä on turhaa odottaa. Tuskin hän huomaa tehneensä mitään väärää.

Ei tietenkään.

Yksi lapsuudenkaveri valitsi päihteet jo teinistä lähtien. Hän teki lapsen rikollisen miehen kanssa jo kymmenen vuotta sitten ja lapsi otettiin huostaan. Ei ole mitään yhteistä. 

Toinen lapsuudenkaverini ei ole koskaan edes itsenäistynyt vaan asuu yhä vanhempiensa luona kolmekymppisenä ja ilmeisesti ei ole mikään kiire kokeilla elämässä omia siipiä. Me laitamme viestiä ehkä kerran vuodessa jutellen videopeleistä. 

Jos miettii vaikka mun neljää lähintä ala-astekaveria niin kolme hommasi akateemisen koulutuksen kuten minäkin, neljännestä en tiedä muuta kuin että meni yläasteen jälkeen opiskelemaan lähäriksi ja tuli aika nuorena raskaaksi. Yhteydet kaikkiin on katkennut, paitsi pari on facebook-kavereita. Yhden heistä kanssa oltiin aikuisuuteen asti kyllä ystäviä ja meillä oli paljonkin yhteistä, mutta sitten välit katkesivat - erottavia asioita oli sitten lopulta kuitenkin enemmän. 

On, ollaan kaikki minä, Jere, Rami ja Heikki oltu linnassa.

Mun paras ystäväni lapsuudesta on edelleen mun paras ystäväni. Olihan siinä yhteydenpidossa joskus taukoa useampi vuosi, mutta kun yhteyttä jälleen otettiin, oli kuin aikaa ei olisi ollutkaan.

Oli yksi ystävä, emme ole tavanneet kuin viimeksi 20-vuotiaina. Jouduin perheen takia ikävään välikäteen, mutta tämä henkilö puolusti minua vielä 10 vuotta sitten, etten ole sama joksi luultiin.

Tarvitseeko aina olla yhteistä? Yhteiset muistot yhdistää. Eikö se ole vähän paskatärkeilyä, jos jumittaa ajatukseen, ettei ole yhteistä? Yhteinen lapsuus ja muistot.

Tarvitseeko aina olla yhteistä? Yhteiset muistot yhdistää. Eikö se ole vähän paskatärkeilyä, jos jumittaa ajatukseen, ettei ole yhteistä? Yhteinen lapsuus ja muistot.

Mummous kai yhdistää niitä, jotka ovat vielä hengissä? Ikää +60v nyt. Kuulumisia vaihdetaan, jos jossain törmätään. Face-kavereita on jokunen. Muut tosin ovat eronneet miehistään, itse olen edelleen paapan kanssa yhdessä. Eli muuten ei oikein yhdistävää ole.

Varsinaisilta lapsuusvuosilta ei ole jäänyt yhtään ystävää, mutta teinivuosilta on

jäänyt yksi. Pidämme yhteyttä aika vähän ja viimeksi olemme nähneet nelisen vuotta

sitten. Viestittelemme kyllä silloin tällöin.

Melko samanlaiset kuviot nykyään, mutta kyllä se taustan tunteminen helpottaa

asioita. Juttu jatkuu luontevasti siitä mihin se viimeksi jäi. Arvostan kovasti ystävyyttämme

vaikka se varmaan monen mielestä vaikuttaa etäiseltä. Mutta ainakin minulle se riittää.

Parhaan kaverin kanssa soitellaan joskus, mutta matka on pitkä. Naapurin pojasta, samanikäisestä, tuli aikuisena veljen kaveri. Hän kuoli vuosi sitten.

Ei olla missään tekemisissä ja asustellaan ympäri Suomea, mutta silloin tällöin osutaan nokakkain kotikylillä,  yleensä kesäisin, ja läppä lähtee välittömästi ihan kun ei oltaisi erossa oltukaan.

Olin siellä käymässä ja menin uimarannalta  paita vähän märkänä kauppaan, hetken päästä kuului jostain: Mitä, ootko kussut päällesi? Ja vastaus: En ole, innostuin vaan kun näin sinut jne.  

Ja edellisen kerran nähtiin 20 vuotta sitten.

Olen vasta aikuisena (vanhana) tajunnut, miten ikävä ns. paras ystäväni olikaan. Hän oli kateellinen siitä, että olin koulussa joissain aineissa parempi. Jos viittasin, hänen piti jopa kysyä, että mitä aion vastata. Kylällä oli luistinrata/urheilukenttä, jonka olivat kai tehneet tietyn puolueen paikalliset edustajat. Tämä ihana ystävä oli sitä mieltä, ettei minulla ole asiaa sinne, koska vanhempani olivat jotain muuta puoluetta kannattavia. Olin liian kiltti ja uskoin. Tästä aiheutui sitten minun syrjäytymiseni kylän nuorista. Sitä tämä ihminen halusikin, uskomatonta mutta totta.

Minut valittiin sitten koulun kiltakunnan emännäksi ja jouduin järjestämään koulun puurojuhlan. Näin painajaisia öisin, olin vasta 16, koulun nuorimpia ja minut valittiin erehdyksessä, eräs saman sukuniminen oli ollut tarkoitus valita. Hän oli yo-luokalta ja yli 20 ja näyttikin emännältä. En uskaltanut pyytää ketään auttamaan, mutta onneksi muutamat luokkatoverini (kiitos Merja, Pirjo, Sinikka ja keitä teitä olikaan) tulivat auttamaan. Tuliko tämä ns. paras ystäväni? Ei tullut, hän halusi olla juhlassa mukana. Tämän olisi pitänyt olla minullekin jo merkki, että parempi ilman tällaista "ystävää".  Lopetin opinnot liian aikaisin, en jaksanut olla aina se syrjitty ja menin töihin. Kesti kauan vapautua ujoudesta ja tietty alemmuudentunne vaivasi pitkään.

Eli en halua ainakaan tätä ihmistä tavata. Voisin avautua.

Yhteinen historia, eipä muuta.

En muista edes heidän nimiään.

Lisäksi itse asunut viidessä eri maassa.

En tiedä yhtään, mihin ovat päätyneet, eikä edes kauheasti kiinnosta. Ovat kuitenkin aivan vieraita ihmisiä tänään.

Katkaisin välit nuoruuden ystävääni. Tajusin että olin koko ikäni( nyt olen yli 50 v) tehnyt hänen mieliksi ihan liikaa. Hänen työaikojen mukaan piti järjestää lapseni kutsut jos halusin että hän kummina olisi paikalla, hän ei voinut vaihtaa työvuoroa vaikka tiesi milloin synttärit suunnilleen vuosittain pidetään. Puhelimessa syödä maiskutti kun soitteli tai puhui hänen kotona olevien perheenjäsenten kanssa samalla kun keskusteli kanssani, tapaamiset piti sopia hänelle sopivien päivien mukaan ja auta armias jos jouduit perumaan. Tätä jaksoin yli 30 v. Sitten tuli stoppi. Hän oli taas kerran loukkaantunut minulle jostain mutta ei suostunut vastaamaan yhtäkkiä viesteihini kun kysyin asiasta. Silloin riitti. Ihminen joka aina tavatessamme haukkuu muita ystäviään selän takana, suuttuu milloin mistäkin vie niin paljon energiaa että on helpompi olla ilman sellaista. En ole kuullut enkä nähnyt 2 vuoteen enkä ole kaivannut. Kuin kivi olisi pudonnut harteilta.