Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä aikuisena mitään yhteistä lapsuudenkavereidenne kanssa?
Tapasin eilen yhden lapsuudenkaverini. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun oltiin lapsia. Ei olisi kannattanut, olisi kannattanut pitää ne lapsuudenmuistot.
Meillä ei ollut mitään yhteistä. Koko elämämme oli mennyt täysin eri suuntiin jo teinistä lähtien ja nyt aikuisina elimme ihan eri maailmoissa.
Kommentit (176)
Tiemme erkanivat lukion jälkeen, mutta nyt noin neljänkymmenen vuoden jälkeen olemme alkaneet uudelleen tavata - ja ihan kuin ei näitä vuosikymmeniä tässä välissä olisikaan. Juttu jatkuu ja arvot ovat samat kuin nuorina, hyvinä ystävinä - eli ystäviä olemme edelleen. Kiitos ystäväni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jopa eilispäivä on joukko hetkiä, joita ei ole enää konkreettisesti olemassa. Niistä on vain muistot.
Silloin, kun olin lapsi, niin isäukko muutti vuoden kahden välein. Siinä aina jäi entiset kotikulmat, koulu ja kaverit taakse. Sitten jämähdettiin kuudeksi vuodeksi paikkaan, jossa oli pirusti kiusaamista ym. ikävää. Ei ollut mitään hyviä kavereita, saati ystäviä. Se jäi aina muuton myötä kaikki taakse, vain harvoja näki myöhemmin uudelleen.
Vain muutamista tiedän, missä päin nykyään vaikuttavat, mutta heidän kanssa en halua edes paria sanaa vaihtaa. Ovat sen verran ikäviksi tyypeiksi muuttuneet.
Aina voi palata takaisin jonnekin vanhoille kulmille katselemaan paikkoja, mutta eipä siellä kohtaa sitä vanhaa mennyttä aikaa, jotta voisi jonkun kanssa olla jotain yhteistä niin kuin silloin ennen.
Itsekään ei ole enää se sama ihminen kuin silloin ennen ja samoin ovat kaikki muutkin lapsuuden kaverit muuttuneet jo sataan kertaan näiden vuosikymmenten aikana.
Yhdessä talossa asuttiin 1978 - 1981. Naapuritalossa asui poika, jonka kanssa leikin veljeni kanssa. Kun sitten joskus 1990-luvun alkupuolella kohtasin sattumalta hänet ja hänen äitinsä kadulla, niin äitinsä jutteli minulle hyväntuulisena, ja poika siinä hänen vieressä ei sanonut sanaakaan, katsoi vain hyvin vihamielisen näköisenä minua. Ihmettelin vähän, että miksi, kun eihän meillä ikinä ollut mitään erimielisyyksiä tms. josta olisi pitänyt jotain kaunoja jäädä. Mutta noin ne vaan jotkut muuttuvat huonoon suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudenkaverit ovat keskenään tekemisissä, mutta meitä ei kutsuta mihinkään heidän juhliin, kai sen takia kun asumme Helsingissä ja he maalla. Mitään muuta syytä en keksi.
Meillä on myös Whatsapp-ryhmä, jossa kukaan ei kirjoita mitään, ja olen miettinyt että voisin poistua sieltä, jos heillä ei ole mitään asiaa. Ei edes voi vastata jos siellä kysyy jotain Joten ymmärrettävästikin tosi huono fiilis tullut.
Meillä on myös tällainen ryhmä ja jossain vaiheessa siellä oli hyvinkin vilkasta ja älykästä keskustelua. Sitten se vaan tyrehtyi ja joku toivottaa joskus hyvää joulua. En tiedä mitä tapahtui kun kukaan ei ole oikein voinut loukkaantuakaan mistään. Sinänsä harmi että yhteys katkesi noin.
Tämä on normaalia. Sanonta että 'Kaikki loppuu aikanaan' ei todellakaan ole ilmasta kiskaistu. Nämä ryhmät ovat useati siinä oman elämän sivussa ja sitten kun niille ei ole enää aikaa tai kiinnostusta niin ne kuivuvat kokoon koska ne eivät ole mitään mitä on pakko pitää elämässä.
Se on sinänsä jännä, että tällainen tapahtui näin yhtäkkiä. Jos olemme pitäneet yhteyttä 47-vuotiaiksi asti, niin yhtäkkiä kaikkien kiinnostus loppui kun täytettiin 48. Ei voi mitään, elämä nyt on tällaista.
Tämä on ihan kauhea yleistys, ja anteeksi siitä. Itse olen huomannut, että ne ketkä jäivät lapsuuden kotikaupunkiimme, ovat jollakin tavalla jumiutuneita ja jämähtäneitä elämäntyyliltään. Sen sijaan ne, ketkä esimerkiksi muuttivat vaikkapa opiskelujen perässä muualle, kukoistavat tällä hetkellä.
Aina kun palaan kotikaupunkiini, niin siellä ne samat tyypit elelee, jotka lapsuudessakin. Useimmat valitsivat ammattikoulutuksen ja elämä pyörii työssäkäynnin, baarin ja videopelien kanssa. Eihän siinä mitään, jos tykkää, mutta mielenkiintoista huomata tällainen yhteys.
Yksi lapsuudenkaveri on, jonka kanssa pidetään yhteyttä. Nähdään harvemmin, mutta silloin kun nähdään, juttu jatkuu siitä, mihin se jäi. Olemme aika samanlaisia ja kummatkin ovat vielä vaihtaneet aikuisiällä ammattia ja olemme samassa ammatissa nykyisin, vaikka eri firmassa.
Toinen on koulukaverini, jonka kanssa aloimme pitää yhteyttä noin 15 vuotta sitten. Meillä taas on samanlaiset harrastukset.
Melkein kaikki lapsuudenkaverini ovat Facebook-kavereita. Mutta ei tule juuri tavattua. Kaikilla on niin kiireiset elämät, että jos ei sattumalta näe harrastuksen merkeissä, ei tule tavattua. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi nähdä heitä.
Muutamaan kaveriin on mennyt välit poikki heidän alkoholiongelmansa vuoksi. Jouduin erittäin ikäviin tilanteisiin, ja tajusin, että parasta pistää välit täysin poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
peruskoulu aikaisista kavereista vain 2 on ketä tapaan pari kertaa vuodessa.
harmittaa kyllä.joskus joku koulukaveri tulee vastaan mutta ei edes tervehdi.ehkä naamakin muuttunut koulun jälkeisen 35vuoden aikana ettei tunnista enää.
Mitä väliä sillä on, jos elämä on vienyt eri suuniin? Etsittekö ystäviksenne omia kloonejanne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitimme ekalla luokalla v. 1964 hyviksi ystäviksi. Ja nyt meillä on jo neljä lastenlastakin. Halusimme harmaantua yhdessä , mutta tuosta ukosta tulikin kalju ;) Yksi nuorimmista kutsuukin häntä tähtitieteilijä Kali-Leoksi. Heillä kun on yhteinen tähtikaukoputki.
Tarkemmin ajatellen, eipä tule enää pidettyä yhteyttä kehenkään lapsuudenkaveriin nyt 40+iässä.
Opiskelujen ja varttumisen myötä jääneet.
Yhden yläasteelta tutun kanssa pidämme yhteyttä edelleen. Elämäntilanteemme on samankaltainen, ja on yhdistäviä tekijöitä myös nuoruudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki elämässäni säilyneet ystäväni (olen nyt 31v) ovat lapsuudenystäviä. Yhden olen tuntenut melkein syntymästä asti, yhden eskarista/ykkösluokalta asti ja kahteen tutustuin seiskaluokalla. Isompana teininä tai aikuisena saadut kaverit ovat vaihtuneet ja kaverisuhteet jääneet paljon pinnallisemmiksi kuin nuo lapsena solmitut ystäväsuhteet, jotka kestävät vahvana vuodesta toiseen.
On. Pienet lapset 35- vuotiaina yhdistänyt jälleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan aivan eri maailmoissa, mutta niin me oltiin lapsinakin. Yksi valmistui juuri balettitanssijaksi, toinen opiskelee media-alaa, kolmas on raksalla töissä, minä taas teen töitä tekstiilialalla (toistaiseksi).
Kaikki ollaan parikymppisiä, joten ollaan suht samanlaisissa mielenmaisemissa matkalla kohti "aikuisuutta". Vaikka kaikki ollaankin eri maailmoissa ja eri aloilla niin me tulemme edelleen hyvin toimeen eroavaisuuksista huolimatta. Saa nähdä miten paljon tässä kasvetaan erillemme, mutta en usko, että se meidän dynamiikkaamme vaikuttaa sen enempää.
En ole yhteydessä muiden lapsuusajan kavereiden, kuin kahden serkkuni kanssa. Muutama lapsuuden kamu nyt facebookissa kaverina, mutta ei taida hirveästi olla mitään yhteistä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. Huumori, täysi luottamus, lastemme mummolat saman kadun varrella.
Jos haluiaisin antaa lapseni hengen hätätilanteessa jonkun käsiin, niin yhden lapsuudenystäväni. Tämä noin esimerkkinä.
Tunnen tietyt lapsuudenystävät kuin oman kämmenselkäni. Vuosien tauoillakaan ei ole merkitystä.
Ei, en ole missään yhteydessä heidän kanssaan
Tärkein lapsuudenystäväni menehtyi jo nuoruusiässä.
Peruskoulu-ja lukioajoilta meiltä jäi tiivis kaveriporukka (n. 8 hlöä), joka piti yhteyttä vielä tiiviisti reilu kolmekymppisiksi. Juhlittiin häät, valmistujaiset ja baby showerit.
Nyt reilu nelikymppisinä yhteydenpito on pitkälti jäänyt perhe-elämän jalkoihin, pl. yksi erittäin tärkeä ystävä näistä, näemme useamman kerran vuodessa ja soittelemme/viestittelemme.
Olemme tämän ystävän kanssa aivan eri elämäntilanteissa (hän lapseton, asuu välillä ulkomailla), mutta silti hän on se, joka tietää minusta kaikkein raadollisimmat asiat, ja joka on ollut tukena vaikeissa tilanteissa ja läsnä suurissa iloissa.
Kummallekin on elämä tuonut uusia ystäviä ja kavereita yliopiston, perheen ja harrastusten kautta, mutta toivon että siteemme säilyy aina.
Kaksi ystävää alle kouluikäisestä tallella, ja yksi ekalta luokalta lähtien. Kaikkien kanssa jotain samaa, mikä yhdistää sekä myös paljon erilaista ja eriäviä mielipiteitä, mikä tuo mielenkiintoa. Yhden heistä kanssa oli 40v välissä että yhteys katosi ( hän on eri sukupuolta), mutta kun kuusi vuotta sitten tavattiin yhteys oli edelleen , ja nyt hän partnerinsa kanssa kuuluu päivittäiseen elämääni.
Ihanaa, kun ei tarvitse kertoa ja selitellä kaikkea, vaan voi jakaa ja laajentaa muistoja.
Pidän säännöllisesti yhteyttä 5 lapsuudenystävän kanssa, kyllä meillä on edelleen yhteistä arvomaailmaa ja samanlainen huumorintaju. Kaikki naisia. Elämäntilanne on silti erilainen kaikilla.
Loppujen kanssa ei kai ole mitään yhteistä kun ei olla pidetty yhteyttä. Silloin kun olin vielä Facebookissa, näitä oli "kavereina" ja jutut olivat sitä tasoa, ettei kovasti kiinnostakaan pitää yhteyttä.
Eipä juurikaan.