Onko teillä aikuisena mitään yhteistä lapsuudenkavereidenne kanssa?
Tapasin eilen yhden lapsuudenkaverini. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun oltiin lapsia. Ei olisi kannattanut, olisi kannattanut pitää ne lapsuudenmuistot.
Meillä ei ollut mitään yhteistä. Koko elämämme oli mennyt täysin eri suuntiin jo teinistä lähtien ja nyt aikuisina elimme ihan eri maailmoissa.
Kommentit (131)
Meillä on lapsuudenystäväni kanssa nykyään enemmän yhteistä kuin lapsena. Toki jo ala-/yläasteella juttelimme kirjoista ja muista yhteisistä kiinnostuksenkohteista, mutta nykyään meitä yhdistää myös samankaltaiset opinnot samassa yliopistossa, täysin samanlainen perhetilanne (naimisissa ja samanikäiset pojat molemmilla) ja samankaltaiset poliittiset ja muut arvot, joista ei juurikaan tullut lapsena keskusteltua. Olen nyt aikuisena tajunnut, miten harvinaista ja ihanaa onkaan, että olemme päätyneet molemmat samalle seudulle omalta pikkupaikkakunnaltamme ja säilyneet niin läheisinä, varsinkin kun samanlaiset elämäntilanteet ovat mahdollistaneet tiuhaan tapaamiseen.
En ole tekemisissä. Joskus, kun olen pariin peruskouluaikaiseen ystävääni törmännyt aikuisiällä, on tullut sellainen outo, hämmentynyt olo. Yhteistä puhuttavaa sinänsä löytyy, kun ajatus- ja kokemusmaailmat ovat edelleen saman oloiset, mutta eivät ole sen tyyppisiä ihmisiä, että enää osaisin heidän kanssaan ystävystyä.
Lapsuuden kaveri edelleen se ihan paras sydänystävä, ollaan jo liki kuuskymppisiä ja ollaan pidetty yhteyttä läpi vuosien. Mitäs sitä parasta vaihtamaan
Ja 99% tapauksista on taas kiusattuja ja syrjittyjä.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsuudenystävä on edelleen nelikymppisenä hyvä ystäväni. Elämät meillä on menneet ihan erilailla, mutta luonteeltamme olemme samanlaisia ja ymmärretään toisiamme hyvin.
Tätä minäkin pohdin näitä lukiessani, että onko tosiaan näin monille tuo elämäntilanne noin ratkaiseva tekijä? Eikö luonne ja huumorintajun samanlaisuus ole ammattia ja asuinaluetta tärkeämpiä?
Vierailija kirjoitti:
On meillä yhteinen soutuvene lammessa, tosin kaikkien vapaassa käytössä,
"Se lampihan ei soutamalla kulu.".
Ihan mukavat kaverukset olette.
Vierailija kirjoitti:
Oltiin naapurintytön kanssa aikoinaan parhaat kaverit useita vuosia, kunnes mentiin yläasteelle ja tiemme erkanivat hiljalleen. Hänestä tuli melkoinen diiva yläasteella eikä enää edes moikannut minulle, mulkoili vain närkästyneen näköisenä. Toisinaan myös huuteli uusien kavereidensa kanssa kaikkia törkeyksiä.
Siitä on reilut 20 vuotta kun tiemme erkanivat. Välillä mietin, että mahtaako hän koskaan muistella minua ja niitä hetkiä, kun olimme toistemme parhaat kaverit. Joskus ikävöin häntä ja yhteisiä aikoja.
Ikävöit ala-asteaikaisen kaverin kanssa vietettyjä "yhteisiä aikoja", eli lasten leikkejä, 20 vuotta myöhemmin, yli kolmekymppisenä? Nyt on jotain vialla.
Lapsuudesta ei ole kavereita jäljellä, yläkouluiästä yksi jonka kanssa säännöllisemmin vaihdetaan kuulumisia. Yhteydenpito muuttui kyllä jossakin vaiheessa aika pakkopullaksi, kun ajatusmaailmat ja elämäntyylit erkanivat. Toisen viesteihin ei tehnyt oikein edes mieli vastata ja tapaamiset jäivät, kun niistä tuntui tulevan aina vain paha mieli, kun mistään ei oikein voinut jutella ilman että se oli jommasta kummasta epämukavaa.
Kuitenkin edelleenkin sydämessä läikähtää lämpimästi, kun kaveri laittaa viestin, jossa muistelee jotakin nuoruuden juttujamme, siteeraa jotain runoa joita yhdessä kirjoitimme pojista tekstareihin yösydännä tai miettii, että mitä jollekin inhokkityypille kotipaikkakunnalta mahtaa kuulua. Ei meillä ole muuta yhteistä kuin menneisyys, mutta se taitaa lopulta olla paljon se.
Mulla on lapsuudesta asti muutamakin ystävä edelleen elämässä. Ollaan aika erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa, mutta jotenkin se ymmärrys ja yhteinen sävel aina löytyy.
Yläaste- ja lukioaikaiset (noita edellä mainitsemia lapsuudenkavereita lukuunottamatta) kaverit sen sijaan... heihin jos jossain törmää, on lähinnä kiusallista. Ei mitään yhteistä enää.
Yhteiselämä 25 vuotta ja viisi lasta. Nykyään vaan sama sukunimi. 😞