Lue keskustelun säännöt.
Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä
09.07.2023 |
Tälläkin palstalla peukutetaan ihmisiä jotka ovat kadonneet vanhempiensa elämästä täysin, tai ovat suunnittelemassa sitä. Oikein kannustetaan siihen.
En hetkeäkään epäile etteikö olisi olemassa hirviövanhempia jotka tietentahtoen ovat halunneet tuhota lapsensa elämän. Vanhempia jotka ovat ilkeitä, fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia, petollisia, myrkyllisiä, päihteileviä, ailahtelevia, välinpitämättömiä, kiristäviä, hyväksikäyttäviä, arvostelevia, kateellisia, etäisiä, tunkeilevia, painostavia, vähätteleviä jne. Ei sellaisen kanssa halua eikä tarvitse olla tekemisissä.
Sitten on ne vanhemmat joiden lasta on rakastettu, kannustettu, oltu tukena elämän ylä- ja alamäissä. Oltu ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat halunneet olla tietoisia kasvattajia. On yritetty tietoisesti välttää niitä virheitä mitä esimerkiksi omassa suvussa on tehty ja mikä on aiheuttanut vahinkoa.
Sitten yhtenä päivänä lapsi ei vain enää ota yhteyttä eikä vastaa puhelimeen. Vanhemmalle tulee tunne että kaikki ei ole kunnossa. Kysytään varovasti että onko kaikki hyvin. Huoli herää. Ei vastausta, vaikka viestit luettu. Muutaman viikon päästä lapselta tulee katkera viesti että kokee vanhempiensa pilanneen hänen elämänsä eikä halua enää olla väleissä. Asiaa ei suostu sen kummemmin avaamaan että saisi edes jonkunlaisen käsityksen tilanteesta. Hämmennys iskee, alkaa loputon miettiminen ja kelaaminen. Oliko syynä kenties muutto toiselle paikkakunnalle kun lapsi oli 10-vuotias? Oliko syynä äidin hetkellinen työttömyys ja huonompi rahatilanne? Mitään selkeästi vahingollista tapahtumaa ei tule mieleen historiasta.
Tätä tilannetta voisi verrata oman lapsen katoamiseen. Ei selityksiä tai vastauksia. Kyse ei ole siitä etteikö vanhempi pystyisi näkemään virheitään, päinvastoin hän etsii niitä itsestään ja historiasta, etsii vertaistukea ja puhuu ammattilaisten kanssa.
Sureva äiti
Kommentit (1125)
No jos päästää lapsensa pois pienrnä vain kaverien kasvatettavaksi niin huonosti käy. Uskovat kamujen syöttämää soopaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
25-30?! Eikö tuon ikäinen ole jo ollut pitkään itsenäinen?!
Jos vanhemmat eivät ole antaneet itsenäistyä niin ei. Onhan esim. peräkammarinpoikiakin olemassa, jotka eivät itsenäisty koskaan vaan asuvatkin kotonaan vanhempien kuolemaan asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
Kenelle tulee kenelle ei. Suurin osa nuorista itsenäistyy ihan kivuttomasti ilman lapsellista kapinointia (13-16v:ltä ymmärrän kiukuttelun ilman järkevää syytä, aikuiselta en).
Tyttäret muuttaneet omilleen 19v:nä, poika 21v:nä eikä meillä ole koskaan ollut mitään katkoa suhteessa vaikka olemme olleet ihan tavallisia vanhempia.
Ystävä- ja tuttavapiirissäkin ainoa minkä tiedän on työkaverin alkoholistiäiti joka vaaransi lapsenlapsen turvallisuuden. Tämän tilanteen ymmärrän
Raportoivatko lapsesi edelleen päivittäin/viikottain kaikki tekemisensä, joita sitten kommentoit? Vai mitä katkoa ei ole tullut?
-ohis
Ei ole mitään raportointia mielestäni jos piipahtavat meillä syömässä pari kertaa kuukaudessa, tuovat lastenlapset käymään vaikka poimimaan mansikoita ja tomaatteja nyt kesällä tai pyytävät mukaan rannalle tai tapahtumiin. Osa porukkaa lähtee tänään reissuun meidän kanssamme. Me viihdymme luontevasti yhdessä, ei tarvitse vävyjä eikä miniääkään koskaan pyytää tai pakottaa:) Samanlaista oli silloin kun vanhempani elivät - joka vkl tapasimme yhteisellä aterialla.
Wa viestejä ja kuvia pikkuisista lähettelevät joka viikko, tarvittaessa soitellaan wa videopuheluita tms. Kuopus asuu yksin opiskelukaupungissa ja viestittelee jotain hauskaa parin päivän välein. Hyvin arvoin me kyselemme kenenkään perään, heidän ehdoillaan mennään.
Kauheaa sekin kun oma syöpädiagnoosini ei äidissä aiheuttanut tunnetta että pitäisi edes kerran soittaa ja kysyä vointia.
Äitiys on kova laji, kaikki ei pärjää.
Tämä ketju on täynnä jankkausta. Ulkopuolinen ei voi tietää, missä vika on, lapsessa vai vanhemmassa vaikka miten tässä ketjussa yrittää todistella. Ja mahdoton tässä on kenenkään syyttömyyttään yrittää todistaa, jos jollekin tulee hyvä mieli siitä, että saa päättää jonkun olevan syyllinen niin olkoon näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..
Tunnelukkojen muotoutuminen aika vahvasti liittyy lapsuuteen ja kasvatukseen.
Vääristymät? Jos kasvaa oikeasti avoimessa, keskustelevassa ja kannustavassa ilmapiirissä, tuleeko vääristymiä edes?
Jos lapsella on esim.ADHD niin vaikeuksia usein tulee, tekivätpä vanhemmat mitä vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempi on pahasti mielenterveysongelmainen ja käyttäytyy vaarallisesti. Syyttelee mielipuolisesta käytöksestään lasta, joka pyrkii pysymään kaukana ja tämä vanhempi stalkkaa ja pyrkii toistuvasti seuraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tuskinpa se hiustenväri on ollut ainoa asia josta olet huomautellut ja josta olet saanut massiivisen marttyyripiehtaroinnin aikaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
Joillakin se jatkuu vuosikausia ja kuormittaa vanhempaa pahasti. Lapsi vaikutti pienenä tavalliselta lapselta, oli kavereita, tykkäsi leikkiä toisten kanssa ja innostui helposti eri asioista. Keski-ikäisenä valittaa vähän väliä miten hirveää hänellä oli lapsena ja miten se oli vanhemman syytä.
Jos vanhemmalla on esim. ADHD niin vakeuksia usein tulee. Ja jotain vaikeuksia vanhemmilla on kun heidän seuransa ei houkuttele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tuskinpa se hiustenväri on ollut ainoa asia josta olet huomautellut ja josta olet saanut massiivisen marttyyripiehtaroinnin aikaiseksi.
Mikä marttyyri?? En ole huomautellut mistään muusta ja tuostakin mielestäni ihan "kiltisti" kuten edellä kirjoitin. Ilmaisin tosiaan vaan pitäneeni itse enemmän siitä oikeasta väristä. Makuasioista kun ei voi kiistellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti huoli herää jos yhteydenottoihin ei vastata, kyseessä kuitenkin oma lapsi. Laittaisin viestin että ymmärrän ettet halua pitää yhteyttä, mutta ilmoita kuitenkin oletko kunnossa ettei tarvitse tehdä katoamisilmoitusta poliisille. Anna ajan kulua, elät omaa elämääsi, myöhemmin hän ottaa itse yhteyttä kun huomaa ettei enää viestitellä tai soitella.
Eli kontrollia vaikka sitten viranomaisvoimin.
Odotahan kun sinulla on omia lapsia, tieto siitä että he ovat edes elossa on vanhemmille tärkeää vaikka ei yhteyttä muuten pidettäisi.
He eivät ole sitäkään velkaa sinulle, vaikka pakotitkin heidät kuolemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tuskinpa se hiustenväri on ollut ainoa asia josta olet huomautellut ja josta olet saanut massiivisen marttyyripiehtaroinnin aikaiseksi.
Mikä marttyyri?? En ole huomautellut mistään muusta ja tuostakin mielestäni ihan "kiltisti" kuten edellä kirjoitin. Ilmaisin tosiaan vaan pitäneeni itse enemmän siitä oikeasta väristä. Makuasioista kun ei voi kiistellä.
Kerrot surreesi ja märehtiväsi asiaa viikottain ja huomautelleesi lapsellesi. Miksi sinun pitää saada ilmaista tuollaista kenellekään? Miksi kuvittelet että sinun mielipiteesi kiinnostaa edes ketään? Miksi se kaihertaa sinua noin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..
Tunnelukkojen muotoutuminen aika vahvasti liittyy lapsuuteen ja kasvatukseen.
Vääristymät? Jos kasvaa oikeasti avoimessa, keskustelevassa ja kannustavassa ilmapiirissä, tuleeko vääristymiä edes?
Jos lapsella on esim.ADHD niin vaikeuksia usein tulee, tekivätpä vanhemmat mitä vain.
Vaikeuksia vanhempien ja lasten välisissä suhteissako, koska siitähän ketjussa on kyse? Kerrohan lisää, minulla sattuu olemaan adhd-poika. Adhd:n kanssa nimenomaan on oltava tarkka millaisen kasvuympäristön tarjoaa, ettei ole pelkästään sähellyksen rajaamista ja jatkuvaa kieltämistä ja itsetunnon nakertamista. Keskustellaan, paljon, kaikesta. Tunteista maailmankaikkeuteen ja kaikesta siltä väliltä. Ihmisten hyvistä ja huonoista puolista. Poikahan rakastaa puhua lähes tauotta, ja on fiksu.
Lääkitys on ja tulevaisuudensuunnitelmat sellaiset, että saa valita ihan minkä alan tahtoo. Riittää että on onnellinen valitsemallaan tiellä (eikä satuta/loukkaa muita tietenkään)
No esimerkiksi siihen liittyy, että saa paljon negatiivista palautetta käytöksestään esim.koulussa, harrastuksissa jne. Minulla sattuu olemaan myös ADHD-poika joka on jo aikuinen ja vaikeuksia on ollut, mutta meillä on hyvät välit. Esimerkiksi itsetunto on huono, kun tullut niin paljon epäonnistumisia elämässä (esim.opiskelujen kanssa oli haasteita). Kyllä niitä tunnelukkoja silloin syntyy, kun joutuu tekemään valtavasti töitä saadakseen saman mitä muut saavat tekemättä juuri mitään.
Vierailija kirjoitti:
Jos vanhemmalla on esim. ADHD niin vakeuksia usein tulee. Ja jotain vaikeuksia vanhemmilla on kun heidän seuransa ei houkuttele.
Minun vanhemmillani on ADHD ja kyllä, helvetillistä oli. t. aikuinen lapsi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tuskinpa se hiustenväri on ollut ainoa asia josta olet huomautellut ja josta olet saanut massiivisen marttyyripiehtaroinnin aikaiseksi.
Enpä haluaisi olla äitisi! Hän varmaan tekee kaiken väärin vain olemassaolollaan!
Jos hymyilee sinulle - varmaan vittuilee mielessään, jos tekee possua ruuaksi ei ajattele ollenkaan sinua kun olisit halunnut kanaa, jos ei soita viikkoon on hylännyt paskiainen ja jos soittaa 2x viikossa on kyylä! Marttyyri selvästi kun kysyy mitä sinulle kuuluu ja kehtaa vielä odottaa että olisit kiinnostunut hänen voinnistaan!
Tiesätkö, sinua ei voi saada onnelliseksi ja hyväksytyksi lapseksi mitenkään ja ihan omaa syytäsi. Sori, peiliin voisit katsoa joskus.
Onneksi omat lapseni ovat normaaleja onnellisia aikuisia🥰
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistäpä sitä muut tietää mitä kenenkin kodissa on tapahtunut ja miten lapsia on kohdeltu. Lapsella on oikeus tehdä aikuisena omat päätökset elämänsä suhteen.
Toisaalta emme myös voi tietää onko lapsella ongelmia tai sairauksia, minkä takia hän laittaa välit poikki vanhempiinsa.
Lapsella on oikeus katkaista välit vanhempiinsa ja varsin luonnollisesti tilanne satuttaisi vanhempia. Tuostahan ap koittaa keskustella. Se onko ap:n tekemisissä ollut syytä välienkatkaisuun emme tiedä.
Onko ok myös toisinpäin, että vanhempi katkaisee välit lapseen, kun ei jaksa enää ilkeitä kommentteja ja liian myöhään esitettyä kritiikkiä lapsuuden tapahtumista? On ollut paha mieli pienenä, kun äiti ei ostanut tätä tai tuota lelua. Tai oli päällä vääränvärinen vaate ja se ei ollut kivaa. Aivan älytöntä.
Äidin pitää osata reflektoida ja keskustella ja ottaa se kritiikki oikeasti vastaan. Tai vähintään olla toistamatta niitä vääriä mallejaan seuraavalle sukupolvelle. Monestihan kyse on juuri siitä, että takana on jo monen polven huono toimintamalli.
t. kahden aikuisen lapsen äiti
Mun lapsuus oli sellainen, että nykypäivänä huostattaisiin. Viimeksi eilen tajusin erään asian, jonka olen tähän asti kuitannut omana syynäni, mutta se onkin ihan selvä kaltoinkohtelu. Sellainen, josta nykyään lähtisi ehkä lasu.
Silti pidin jonkinlaiset välit vanhempiini, jotka olivat eronneet ajat sitten. Isä oli etäisempi, mutta luotettavampi. Äiti oli se, joka katkaisi välit minuun, kun purin turhautumustani hänen missattuaan sovitun tapaaminen useamman henkilön kanssa, koska lojui kännissä kotona. Ihmiset - minä mukaanlukien - olivat tulleet pitkän matkan siihen tapaamiseen. Alkoholistit kun loukkaantuu, jos heidän viinanjuontiaan paheksuu. Kuolema korjasi, nyt ei tartte pitää enää välejä.
Tämäkin kuulostaa tutulta. Kun olen tehnyt päätöksiä omista lähtökohdistani, on tullut kommentteja että miksi teen "kaiken" päin vastoin kuin vanhemmat ehdottavat. Ja tämä "päin vastoin" tekeminen siis tarkoittaa että en tee täsmälleen kuten he haluavat. Esim. en opiskellut juristiksi äitini mieliksi vaan valitsin itselle sopivan ammatin. Äitini mielestä valinta oli kapinointia häntä vastaan.
Mahtaa olla kova elämä henkilöllä joka loukkaantuu aina kun aikuinen lapsi tekee jotain eri tavalla kuin itse oli ajatellut. Ja sairasta on toki jo se, että käyttää valtavat määrät energiaa sen ajatteluun, mitä jonkun toisen aikuisen tulisi tai ei tulisi tehdä ja ajatella.