Lue keskustelun säännöt.
Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä
09.07.2023 |
Tälläkin palstalla peukutetaan ihmisiä jotka ovat kadonneet vanhempiensa elämästä täysin, tai ovat suunnittelemassa sitä. Oikein kannustetaan siihen.
En hetkeäkään epäile etteikö olisi olemassa hirviövanhempia jotka tietentahtoen ovat halunneet tuhota lapsensa elämän. Vanhempia jotka ovat ilkeitä, fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia, petollisia, myrkyllisiä, päihteileviä, ailahtelevia, välinpitämättömiä, kiristäviä, hyväksikäyttäviä, arvostelevia, kateellisia, etäisiä, tunkeilevia, painostavia, vähätteleviä jne. Ei sellaisen kanssa halua eikä tarvitse olla tekemisissä.
Sitten on ne vanhemmat joiden lasta on rakastettu, kannustettu, oltu tukena elämän ylä- ja alamäissä. Oltu ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat halunneet olla tietoisia kasvattajia. On yritetty tietoisesti välttää niitä virheitä mitä esimerkiksi omassa suvussa on tehty ja mikä on aiheuttanut vahinkoa.
Sitten yhtenä päivänä lapsi ei vain enää ota yhteyttä eikä vastaa puhelimeen. Vanhemmalle tulee tunne että kaikki ei ole kunnossa. Kysytään varovasti että onko kaikki hyvin. Huoli herää. Ei vastausta, vaikka viestit luettu. Muutaman viikon päästä lapselta tulee katkera viesti että kokee vanhempiensa pilanneen hänen elämänsä eikä halua enää olla väleissä. Asiaa ei suostu sen kummemmin avaamaan että saisi edes jonkunlaisen käsityksen tilanteesta. Hämmennys iskee, alkaa loputon miettiminen ja kelaaminen. Oliko syynä kenties muutto toiselle paikkakunnalle kun lapsi oli 10-vuotias? Oliko syynä äidin hetkellinen työttömyys ja huonompi rahatilanne? Mitään selkeästi vahingollista tapahtumaa ei tule mieleen historiasta.
Tätä tilannetta voisi verrata oman lapsen katoamiseen. Ei selityksiä tai vastauksia. Kyse ei ole siitä etteikö vanhempi pystyisi näkemään virheitään, päinvastoin hän etsii niitä itsestään ja historiasta, etsii vertaistukea ja puhuu ammattilaisten kanssa.
Sureva äiti
Kommentit (1125)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
25-30?! Eikö tuon ikäinen ole jo ollut pitkään itsenäinen?!
Ei oikeastaan. On opiskelut ja ehkä vanhempien tukea tarvitaan siinä, taloudellista ja muuta ja kestää aikansa että sisäistää että on nyt irti vanhemmistaan. Se lopullinen irtaantuminen tulee 25-30 v. Mutta se on vain vaihe, hyväksi muuttuu kun se on käyty läpi.
Ei tuommoista vaihetta tule normaalisti kehittyneelle ihmiselle, jos vanhemmat ovat kyenneet päästämään hänestä irti.
Silloin, jos vanhemmat roikkuvat kolmikymppisessä lapsessaan, kokee aikuinen lapsi niin suurta raivoa ja ahdistusta, että niiden takia päätyy katkomaan välit.
Saattavat toki myöhemmin kokeilla onnistuiko normaali yhteydenpito vai ryntääkö vanhempi uudelleen jalkapannaksi.Ei se irtaantuminen tarkoita välien katkaisua, vaan kipuilua, itsenäistymistä ja asioiden läpi käymistä.
Mikä koulutuksesi on, kun pädet tuollaista?
Lukutaito ja normaalit aivot riittää. Ikävää ettei sinulla ole.
Ohis
Mutuilua, arvasin.
ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti huoli herää jos yhteydenottoihin ei vastata, kyseessä kuitenkin oma lapsi. Laittaisin viestin että ymmärrän ettet halua pitää yhteyttä, mutta ilmoita kuitenkin oletko kunnossa ettei tarvitse tehdä katoamisilmoitusta poliisille. Anna ajan kulua, elät omaa elämääsi, myöhemmin hän ottaa itse yhteyttä kun huomaa ettei enää viestitellä tai soitella.
Eli kontrollia vaikka sitten viranomaisvoimin.
Odotahan kun sinulla on omia lapsia, tieto siitä että he ovat edes elossa on vanhemmille tärkeää vaikka ei yhteyttä muuten pidettäisi.
Minulla on kaksi aikuista lasta. Tuo mitä sinä kuvaat on kontrollointia.
Äidit ilman rajoja... on rasittava organisaatio ja hyvin usein syynä näille.... en ymmärrä miksi lapseni ei pidä yhteyttä ongelmille.
Vierailija kirjoitti:
Olemme puolison kanssa kumpikin perheittemme vanhimmat lapset. Oli vaihe, jossa molempien äidit kaatoivat nuorempien lasten "ongelmia" niskaamme. Olisi pitänyt ottaa kantaa ja kasvattaa niitä sisaruksia. Ikäerot kuitenkin pieniä. Lopulta soiteltiin itse todella vähän kotiin päin, kun oli ihan riittämiin omissa asioissa tekemistä. Lisäksi äidit kertoivat sellaisia sisarusten kertomia luottamuksellisia asioita, joita mielestäni ei olisi saanut ilman lupaa kertoa. Lopetettiin viimeistään tuossa vaiheessa omien asioiden kertominen kokonaan, kun kaikki näytti kiertävän ihan hallitsemattomasti ympäriinsä.
Täysin sama kokemus täällä! Minun olisi pitänyt ryhtyä soittelemaan kipuilevalle sisarukselleni aktiivisemmin ja olemaan ns. esimerkkinä.
Olen ollut perheen suosikkilapsi ja tämä sisarus se, jota on aina vertailtu minuun ja joka ei ole kelvannut sellaisena kuin on. Enkä toki kelpaa minäkään sellaisena kuin oikeasti olen, vaan ainoastaan niiltä osin kuin minua voi käyttää vanhempien egon pönkittämisen välineenä. Sairas kuvio, josta otin etäisyyttä jo nuorena. Tämä sisarukseni ei valitettavasti kyennyt samaan, kunnes sai hermoromahduksen noin nelikymppisenä. Yrittää nyt tehdä tarpeellista irtiottoa vanhemmista, ja äiti tietenkin uhriutuu minkä ehtii jotta aikuinen lapsi ei vain vieläkään pääsisi itsenäistymään.
Kovasti tsemppiä sisarukselleni jos satut tätä lukemaan - tai joku vastaavassa tilanteessa oleva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
25-30?! Eikö tuon ikäinen ole jo ollut pitkään itsenäinen?!
Ei oikeastaan. On opiskelut ja ehkä vanhempien tukea tarvitaan siinä, taloudellista ja muuta ja kestää aikansa että sisäistää että on nyt irti vanhemmistaan. Se lopullinen irtaantuminen tulee 25-30 v. Mutta se on vain vaihe, hyväksi muuttuu kun se on käyty läpi.
Moni vanhempi kipuilee niiden nuorten aikuistensa irtiottoa ja elättelee esimerkiksi haavekuvia siitä, miten se opiskelija palaakin kotiseudulleen, miten se valitsee vanhempien toiveiden mukaisen puolison, hankkii lapsenlapsia vanhempien toiveiden mukaan, elää ja on kuten vanhemmat toivoo.
Eli siinä vaiheessa todella moni vanhempi takertuu hysteerisesti ja sekaantuu ihan kaikkeen, päsmäröi ja ns. kertoo mielipiteitään koko ajan. Ei hyväksy sen aikuisen lapsensa valintoja ja siksi se suhde kriisiytyy.
Minä olen kohta viisikymppinen ja asunut nykyisellä paikkakunnalla lähes 30 vuotta. Koko elämäni on täällä. Silti äitini välillä möläyttää että muuttaisin takaisin syntymäpaikkakunnalle. Minun elämälläni ei näemmä edelleenkään ole arvoa tai merkitystä.
Tämä esineellistäminen ja minuuteni kieltäminen ovat syitä siihen miksi aikanaan otin kunnolla etäisyyttä. Vuosien terapian ansiosta olen nykyään onnellinen ja itsenäinen, ja osaan suojella itseäni vahingollisilta ihmissuhteilta. Olen tekemisissä sen verran kuin mielenterveyteni ylläpitäminen sallii, en yhtään enempää.
Mieheni vanhemmat eivät koskaan sulattaneet mieheni päätöstä jäädä Helsinkiin opintojen jälkeen. He ottivat sen niin, että mies paheksuu heitä, kun ei tee tismalleen samoin kuin he.
Eli kyky edes hahmottaa, että aikuinen ihminen tekee omia päätöksiä niin, että niitä ei tehdä heidän perusteellaan, heitä ajatellen tai heitä arvottaen puuttuu täysin. Kaikki pyörii heidän ympärillään heidän maailmassaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
25-30?! Eikö tuon ikäinen ole jo ollut pitkään itsenäinen?!
Ei oikeastaan. On opiskelut ja ehkä vanhempien tukea tarvitaan siinä, taloudellista ja muuta ja kestää aikansa että sisäistää että on nyt irti vanhemmistaan. Se lopullinen irtaantuminen tulee 25-30 v. Mutta se on vain vaihe, hyväksi muuttuu kun se on käyty läpi.
Ei tuommoista vaihetta tule normaalisti kehittyneelle ihmiselle, jos vanhemmat ovat kyenneet päästämään hänestä irti.
Silloin, jos vanhemmat roikkuvat kolmikymppisessä lapsessaan, kokee aikuinen lapsi niin suurta raivoa ja ahdistusta, että niiden takia päätyy katkomaan välit.
Saattavat toki myöhemmin kokeilla onnistuiko normaali yhteydenpito vai ryntääkö vanhempi uudelleen jalkapannaksi.Ei se irtaantuminen tarkoita välien katkaisua, vaan kipuilua, itsenäistymistä ja asioiden läpi käymistä.
Mitä kipuilua itsenäistymiseen muka aikuisella liittyy? Ne kipuilut kipuillaan yleensä teininä.
Parikymppisenä ollaan onnellisia kun saadaan elää omaa ja oman näköistä elämää. Silloin etsitään kumppania ja omaa uraa ja keskitytään siihen omaan elämään.
Aikuisille lapsille täytyy antaa tilaa elää omaa elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Ai? Mun isäni kyllä ihan itse lakkasi pitämässä yhteyttä
Yrititkö parantaa tilannetta? Vai odotitko vain kotona viikottaista ruokakassia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti huoli herää jos yhteydenottoihin ei vastata, kyseessä kuitenkin oma lapsi. Laittaisin viestin että ymmärrän ettet halua pitää yhteyttä, mutta ilmoita kuitenkin oletko kunnossa ettei tarvitse tehdä katoamisilmoitusta poliisille. Anna ajan kulua, elät omaa elämääsi, myöhemmin hän ottaa itse yhteyttä kun huomaa ettei enää viestitellä tai soitella.
Eli kontrollia vaikka sitten viranomaisvoimin.
Odotahan kun sinulla on omia lapsia, tieto siitä että he ovat edes elossa on vanhemmille tärkeää vaikka ei yhteyttä muuten pidettäisi.
Varmasti on tärkeää, mutta lapsen mielenterveys on hänelle kuitenkin tärkeämpää. Huolehdi sinä omista asioistasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
25-30?! Eikö tuon ikäinen ole jo ollut pitkään itsenäinen?!
Ei oikeastaan. On opiskelut ja ehkä vanhempien tukea tarvitaan siinä, taloudellista ja muuta ja kestää aikansa että sisäistää että on nyt irti vanhemmistaan. Se lopullinen irtaantuminen tulee 25-30 v. Mutta se on vain vaihe, hyväksi muuttuu kun se on käyty läpi.
Ei tuommoista vaihetta tule normaalisti kehittyneelle ihmiselle, jos vanhemmat ovat kyenneet päästämään hänestä irti.
Silloin, jos vanhemmat roikkuvat kolmikymppisessä lapsessaan, kokee aikuinen lapsi niin suurta raivoa ja ahdistusta, että niiden takia päätyy katkomaan välit.
Saattavat toki myöhemmin kokeilla onnistuiko normaali yhteydenpito vai ryntääkö vanhempi uudelleen jalkapannaksi.Ei se irtaantuminen tarkoita välien katkaisua, vaan kipuilua, itsenäistymistä ja asioiden läpi käymistä.
Mitä vatun kipuilua? Kuulostaa epänormaalilta suhteelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme puolison kanssa kumpikin perheittemme vanhimmat lapset. Oli vaihe, jossa molempien äidit kaatoivat nuorempien lasten "ongelmia" niskaamme. Olisi pitänyt ottaa kantaa ja kasvattaa niitä sisaruksia. Ikäerot kuitenkin pieniä. Lopulta soiteltiin itse todella vähän kotiin päin, kun oli ihan riittämiin omissa asioissa tekemistä. Lisäksi äidit kertoivat sellaisia sisarusten kertomia luottamuksellisia asioita, joita mielestäni ei olisi saanut ilman lupaa kertoa. Lopetettiin viimeistään tuossa vaiheessa omien asioiden kertominen kokonaan, kun kaikki näytti kiertävän ihan hallitsemattomasti ympäriinsä.
Täysin sama kokemus täällä! Minun olisi pitänyt ryhtyä soittelemaan kipuilevalle sisarukselleni aktiivisemmin ja olemaan ns. esimerkkinä.
Olen ollut perheen suosikkilapsi ja tämä sisarus se, jota on aina vertailtu minuun ja joka ei ole kelvannut sellaisena kuin on. Enkä toki kelpaa minäkään sellaisena kuin oikeasti olen, vaan ainoastaan niiltä osin kuin minua voi käyttää vanhempien egon pönkittämisen välineenä. Sairas kuvio, josta otin etäisyyttä jo nuorena. Tämä sisarukseni ei valitettavasti kyennyt samaan, kunnes sai hermoromahduksen noin nelikymppisenä. Yrittää nyt tehdä tarpeellista irtiottoa vanhemmista, ja äiti tietenkin uhriutuu minkä ehtii jotta aikuinen lapsi ei vain vieläkään pääsisi itsenäistymään.
Kovasti tsemppiä sisarukselleni jos satut tätä lukemaan - tai joku vastaavassa tilanteessa oleva.
Meillä tismalleen samanlaista sillä twistillä että minulta lypsettiin koko ajan rahaa superhemmotellulle pikkusiskolle ja miehelleni tungettiin kahta pikkusiskoa asumaan meille.
Vierailija kirjoitti:
Mistäpä sitä muut tietää mitä kenenkin kodissa on tapahtunut ja miten lapsia on kohdeltu. Lapsella on oikeus tehdä aikuisena omat päätökset elämänsä suhteen.
Jaha, että kun ensin vanhemmat passaa ja palvoo, hoivaa ja hellii. Rakastaa. - Sitten vain lähdetään, eikä taakse katsella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistäpä sitä muut tietää mitä kenenkin kodissa on tapahtunut ja miten lapsia on kohdeltu. Lapsella on oikeus tehdä aikuisena omat päätökset elämänsä suhteen.
Jaha, että kun ensin vanhemmat passaa ja palvoo, hoivaa ja hellii. Rakastaa. - Sitten vain lähdetään, eikä taakse katsella.
Hyvin harvoin ne vanhemmat joista on pakko ottaa irtiotto on rakastavia ja helliviä ainakaan sitä lasta kohtaan, itseään toki kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
Kenelle tulee kenelle ei. Suurin osa nuorista itsenäistyy ihan kivuttomasti ilman lapsellista kapinointia (13-16v:ltä ymmärrän kiukuttelun ilman järkevää syytä, aikuiselta en).
Tyttäret muuttaneet omilleen 19v:nä, poika 21v:nä eikä meillä ole koskaan ollut mitään katkoa suhteessa vaikka olemme olleet ihan tavallisia vanhempia.
Ystävä- ja tuttavapiirissäkin ainoa minkä tiedän on työkaverin alkoholistiäiti joka vaaransi lapsenlapsen turvallisuuden. Tämän tilanteen ymmärrän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistäpä sitä muut tietää mitä kenenkin kodissa on tapahtunut ja miten lapsia on kohdeltu. Lapsella on oikeus tehdä aikuisena omat päätökset elämänsä suhteen.
Jaha, että kun ensin vanhemmat passaa ja palvoo, hoivaa ja hellii. Rakastaa. - Sitten vain lähdetään, eikä taakse katsella.
Aikuisen ihmisen kannattaa elää sellaista elämää, että siinä on muutakin sisältöä kuin lapset. On äärimmäisen raskasta täyttää lopun ikäänsä jotain tyhjiötä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lässyn lässyn.
Ei niitä välejä mitättömistä syistä lopeteta.
Tätä juuri tarkoitan tekstissäni. On olemassa vanhempia jotka ovat epäkypsiä ja vahingollisia ihmisiä. Sellaisen kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, itseään tulee suojella. Mutta sitten on ne vanhemmat jotka ovat olleet aivan tavallisia vanhempia, inhimillisine virheineen, mutta lapsi on kadonnut siitä huolimatta. Tästä minä puhun.
Ap
Lapsi ja vanhempi näkevät tapahtumat ihan eri kulmista. Ne "inhimilliset virheet" ovat voineet jäädä lapsen takaraivoon hirveinä vääryyksinä, anteeksiantamattomana epäoikeudenmukaisuutena.
Lapsella voi myös olla mielessä jotain tapahtumia, joita ei vanhempi edes muista. Voi olla että toinen vanhempi on ollut jotenkin ilkeä, kun toinen vanhempi ei ole ollut paikalla, ja lapsi kokee että myös se "hyvävanhempi" on pettänyt lapsen, kun ei auttanut.
Minulla on siis nämä kaikki. On jännä miten sisaruksilla on eri muistot tai käsitykset, vanhemmillani eri, ja minulla eri.
Vika voi olla vanhemmissa tai lapsessa. Ei sitä voi nyt tietää. Tai yleisimmin varmaan molemmissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Ei tuo kyllä lapseltakaan kypsää käytöstä ole. Kyllä olisi oikein edes kertoa toiselle, mistä tätä syyttää. Ja ap:n pitää nyt vaan antaa tilaa ja aikaa, vaikka olisi kuinka hämmentynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
25-30?! Eikö tuon ikäinen ole jo ollut pitkään itsenäinen?!
Ei oikeastaan. On opiskelut ja ehkä vanhempien tukea tarvitaan siinä, taloudellista ja muuta ja kestää aikansa että sisäistää että on nyt irti vanhemmistaan. Se lopullinen irtaantuminen tulee 25-30 v. Mutta se on vain vaihe, hyväksi muuttuu kun se on käyty läpi.
Ei tuommoista vaihetta tule normaalisti kehittyneelle ihmiselle, jos vanhemmat ovat kyenneet päästämään hänestä irti.
Silloin, jos vanhemmat roikkuvat kolmikymppisessä lapsessaan, kokee aikuinen lapsi niin suurta raivoa ja ahdistusta, että niiden takia päätyy katkomaan välit.
Saattavat toki myöhemmin kokeilla onnistuiko normaali yhteydenpito vai ryntääkö vanhempi uudelleen jalkapannaksi.Ei se irtaantuminen tarkoita välien katkaisua, vaan kipuilua, itsenäistymistä ja asioiden läpi käymistä.
Mitä ihmeen kipuilua? Puhutko vanhemman kivusta kun ei pysty päästämään irti?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se yhteydenpito vanhempiin taas maistuu jos tulee rahahuolia..muista olla tarkkana sitten että asiat selvitetään, onko esim.huumeet mukana kuvioissa.
Vanhemmat eivät omista lapsiaan, varsinkaan aikuisia lapsiaan. Todella rakkaudetonta. Tuollainen omistava suhtautuminen omissa vanhemmissani on yksi syy, miksi itse en juuri pidä yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..
Tunnelukkojen muotoutuminen aika vahvasti liittyy lapsuuteen ja kasvatukseen.
Vääristymät? Jos kasvaa oikeasti avoimessa, keskustelevassa ja kannustavassa ilmapiirissä, tuleeko vääristymiä edes?
Ap, sinä et ole mitenkään tavallinen muussa suhteessa kuin että urputat ja uhriudut persutyypillisesti etkä heidän tapaansa kykene itsekritiikkiin.
Ovatko sitten persut tavallisia, kun heitä äänesti 14% äänioikeutetuista, lähinnä joukko syrjäytyneitä, alkoholisoituneita ja työttömiä miehiä?
Eivät. He ovat marginaalia.