Lue keskustelun säännöt.
Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä
09.07.2023 |
Tälläkin palstalla peukutetaan ihmisiä jotka ovat kadonneet vanhempiensa elämästä täysin, tai ovat suunnittelemassa sitä. Oikein kannustetaan siihen.
En hetkeäkään epäile etteikö olisi olemassa hirviövanhempia jotka tietentahtoen ovat halunneet tuhota lapsensa elämän. Vanhempia jotka ovat ilkeitä, fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia, petollisia, myrkyllisiä, päihteileviä, ailahtelevia, välinpitämättömiä, kiristäviä, hyväksikäyttäviä, arvostelevia, kateellisia, etäisiä, tunkeilevia, painostavia, vähätteleviä jne. Ei sellaisen kanssa halua eikä tarvitse olla tekemisissä.
Sitten on ne vanhemmat joiden lasta on rakastettu, kannustettu, oltu tukena elämän ylä- ja alamäissä. Oltu ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat halunneet olla tietoisia kasvattajia. On yritetty tietoisesti välttää niitä virheitä mitä esimerkiksi omassa suvussa on tehty ja mikä on aiheuttanut vahinkoa.
Sitten yhtenä päivänä lapsi ei vain enää ota yhteyttä eikä vastaa puhelimeen. Vanhemmalle tulee tunne että kaikki ei ole kunnossa. Kysytään varovasti että onko kaikki hyvin. Huoli herää. Ei vastausta, vaikka viestit luettu. Muutaman viikon päästä lapselta tulee katkera viesti että kokee vanhempiensa pilanneen hänen elämänsä eikä halua enää olla väleissä. Asiaa ei suostu sen kummemmin avaamaan että saisi edes jonkunlaisen käsityksen tilanteesta. Hämmennys iskee, alkaa loputon miettiminen ja kelaaminen. Oliko syynä kenties muutto toiselle paikkakunnalle kun lapsi oli 10-vuotias? Oliko syynä äidin hetkellinen työttömyys ja huonompi rahatilanne? Mitään selkeästi vahingollista tapahtumaa ei tule mieleen historiasta.
Tätä tilannetta voisi verrata oman lapsen katoamiseen. Ei selityksiä tai vastauksia. Kyse ei ole siitä etteikö vanhempi pystyisi näkemään virheitään, päinvastoin hän etsii niitä itsestään ja historiasta, etsii vertaistukea ja puhuu ammattilaisten kanssa.
Sureva äiti
Kommentit (1125)
Kylläpä täällä on paljon iäkkäitä naisia jotka kokevat itsensä edelleen lapsiksi ja ovat jääneet kiinni siihen, että he eivät vaikkapa saaneet lempivanukastaan 5-vuotiaina.
Kai tajuatte, että kun olette vaikkapa 60-v niin siinä vaiheessa te olette olleet ihan omasta kehityksestänne ja elämästänne vastuussa täysin yksin vähintään 42 vuotta, eli olette ihan omien tekojenne lopputulos. Että silloin ei voi enää olla se kiukutteleva 5-vuotias joka syyttää äitiään kaikesta.
Herranjestas, kasvakaa ihmiset aikuisiksi ja ottakaa itse vastuu itsestänne ja elämästänne! Ja opetelkaa edes alkeellisia sosiaalisia taitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?
Osa ihmisistä on heikkohermoisia. Jos oletetaan kirjoittajan olevan sellainen, niin miten rakastava vanhempi kohtelisi tällaista henkilöä?
Kirjoittajan äiti ja sisar ovat valinneet kiusaajaroolin. Se kertoo heistä kaiken tarvittavan. Kirjoittaja ei kelpaa heille sellaisena kuin he olettavat hänen olevan, tai sellaisena kuin hän oikeasti on. Kumpikin vaihtoehto on yhtä ikävä, ja jos tämä kirjoittaja ottaa näin toimiviin ihmisiin etäisyyttä niin onnittelut hänelle. Oikein toimittu! Meillä jokaisella on oikeus suojella itseään myrkylliseltä kohtelulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.
Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.
Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.
Kyllä kommenttisi osui. Itse olen nimittäin jo muutaman vuoden surrut sitä, että lopultakin tajusin, ettei äitini tule koskaa näkemään minua minään muuna kuin omana lapsenaan. Odotin ja odotin, että voisimme muodostaa normaalit, aikuiset välit, mutta ei, minä olen hänelle aina vain hänen lapsensa. Sitten äiti aloitti sen vanhuuden taantumisen ja ymmärsin, ettei ne aikuiset välit koskaan enää voi toteutua, koska äitini ei kuuntele minua enää sitäkään vähää. Minun roolini on kuunnella suu ihastuksesta ymmyrkäisenä lastenlapsien ihmeellisyyttä, tai sitten kuunnella kenellä tutulla on mikäkin vaiva. Ja edelleen tietysti olla ensisijaisesti Äidin Tytär.
Äidin sisko on kummitätini, ja suhtautuu samoin. Ei hän tunne minua yhtään, nähdään tosi harvoin, ei siis voi mitenkään olla kiintynyt minuun, mutta niin vain aina "kummitäti on niiin iloinen kun näkee kummilapsensa" ja änkeää halaamaan. Se siis oikeasti sanoo noin minulle, yli nelikymppiselle!
On kamalaa kun vanhat akat, joilla ei ole omaa elämää, haluavat tehdä sinusta vain heihin liittyvän roolin vangin. Eikä se rooli kiinnosta itseäsi yhtään.
Sinulla on itsetunto ongelma, jos tuo aiheuttaa sinulle ongelman. Jos tiedät mitä olet, niin jonkun haalamiset tai kummitytöttelyt eivät häiritse.
Ei kai se nyt voi olla niin vaikeaa leikkiä tuollaista roolia muutama tunti? Ole se kummityttö, ota se 20€ seteli niitä karkkeja varten, kiitä ja käy kaupan kautta hakemassa se viinipullo ennekuin menet tekemään sitä veroilmoitusta.
Sinun roolisi on tytär, kuten äitisi rooli on äiti. Jos haluat, että sinut nähdään pomona, hae pomon paikkaa.
Jos sinä saat lapsia, sinun lapsesi tulevat aina näkemään sinut äitinään.
Niin, minulla on ihan diagnosoitu postrraumaattinen stressihäiriö - lapsuuteni takia.
Vierailija kirjoitti:
Mitätöinti, vähättely, yksityisasioiden lörpöttely kaikille, valehtelu, tyhjät lupaukset, rajattomuus, täyskyvyttömyys kuunnella tai kunnioittaa, asioihin sekaantuminen, häiriköinti, pilkkaaminen julkisesti, jyrääminen. Hapen vieminen huoneesta ja elämänilon sammuttaminen vartissa. Hysteerinen pakko olla päätähti vaikka lapsenlasten kustannuksella.
Siinä nyt muutamia syitä miksi en ole äitini kanssa tekemisissä.
(Miksi viesti ilmiannettiin jo kolmannen kerran kun kerrottiin syyt?)
Samanlaista kommunikointi on noiden kanssa livenäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä on paljon iäkkäitä naisia jotka kokevat itsensä edelleen lapsiksi ja ovat jääneet kiinni siihen, että he eivät vaikkapa saaneet lempivanukastaan 5-vuotiaina.
Kai tajuatte, että kun olette vaikkapa 60-v niin siinä vaiheessa te olette olleet ihan omasta kehityksestänne ja elämästänne vastuussa täysin yksin vähintään 42 vuotta, eli olette ihan omien tekojenne lopputulos. Että silloin ei voi enää olla se kiukutteleva 5-vuotias joka syyttää äitiään kaikesta.
Herranjestas, kasvakaa ihmiset aikuisiksi ja ottakaa itse vastuu itsestänne ja elämästänne! Ja opetelkaa edes alkeellisia sosiaalisia taitoja.
Keskustelun aloittaja ihmettelee miksi jälkeläinen on laittanut välit poikki. Oletamme hänen toivoneen vastauksia ihmisiltä, joilla on sanottavaa aiheeseen. Siis ihmisiltä jotka ovat laittaneet välit poikki omaan vanhempaan.
Minä en ole aloittanut yhtään keskustelua jossa syytän vanhempiani kaikesta, enkä usko muidenkaan kommentoijien tehneen niin. Omaa oloani helpottamaan riitti ihan jo se kun sain taas hengittää rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?Jos vain tuo kiusaajakaksikko sen heikkohermoisuuden näkee - tilanteessa jossa heitä kyseenalaistetaan - se on ihan sitä samaa kiusaamista.
Vaikuttaa kyllä siltä, että nuo muut ihmiset ovat ihan oikeassa kirjoittajasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vika voi olla vanhemmissa tai lapsessa. Ei sitä voi nyt tietää. Tai yleisimmin varmaan molemmissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Ei tuo kyllä lapseltakaan kypsää käytöstä ole. Kyllä olisi oikein edes kertoa toiselle, mistä tätä syyttää. Ja ap:n pitää nyt vaan antaa tilaa ja aikaa, vaikka olisi kuinka hämmentynyt.
Meillä mielisairas vanhempi alkoi huutamaan: "MIKS SÄ PUOLUSTAT SITÄ?!", kun toinen vanhempi luetteli ilmiselviä välien katkaisun syitä. Ainoa asia mitä sai tehdä oli juoruilla siitä kuinka lapsi on mielisairas. Se sai hänet rauhoittumaan kuin taikaiskusta.
Meillä taas toinen vanhempi asettui kontrolloivan ja manipuloivan vanhemman tueksi, kun ensimmäisiä kertoja uskalsin sanoa suoraan, että minua ei saa enää jatkossa kohdella niin. Olin kuulemma hullu ja sairas ihminen. Tällaiset reaktiot ovat yksi syy siihen, miksi jotkut katkaisevat lopulta välit syytä kertomatta. Siitä syyn kertomisesta kun saa vähintään henkistä väkivaltaa palkkioksi.
Aina kun huomaat jonkun ihmisen välttelevän seuraasi, kannattaa kysyä mikä käytöksessäsi on sellaista, ettei tuo ihminen koe oloaan hyväksi lähelläsi. Erityisesti jos välttelijä on läheinen, kuten oma lapsi. Silloin siihen välttelyyn on melko varmasti hyvä syy.
Oletko koskaan miettinyt miksi sinun vanhempasi kokivat sinut hulluksi ja sairaaksi? Mitä se oikeasti oli mitä teit, joka aiheutti nämä sanat?
Miten sinua sitten kohdeltiin?En kerro yksityiskohtia koska en halua tulla tunnistetuksi, mutta kieltäydyin noudattamasta rajusti yksityisyyttäni loukkaavaa käskyä. Olin yli 30-vuotias. Kyseinen toimenpide olisi myös alaikäiseen kohdistettuna lainvastainen, vaikka tekijä olisi lapsen huoltaja.
Eli jos olisit jatkanut yhteyttä heidän kanssaan sinut olisi pakkoraahattu johonkin toimenpiteeseen? Minun on vaikea kuvitella mitä tuo voisi olla, mutta esimerkiksi joku ympärileikkaus tai sterilisaatio? En oikein kyllä ymmärrä miten joku 30- vuotias mies on ajautunut tuollaiseen tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on katkaista välit.
Kyse ei ole lääketieteellisestä toimenpiteestä. Minua yritettiin painostaa tekemään jotakin sellaista, jonka seurauksena olisin menettänyt yksityisyyteni. Jos tämä asia olisi tehty minulle pakolla, teko olisi ollut lainvastainen (siitä voit siis päätellä oliko kohtuullista kehottaa minua ko. tekoon).
Otin vanhempiini etäisyyttä siitä syystä että en suostunut enää olemaan henkisen väkivallan kohteena. Kertauksen vuoksi, esimerkkejä tästä henkisestä väkivallasta olivat siis:
1. painostaminen mainittuun tekoon ja
2. se että minua nimiteltiin hulluksi ja mielisairaaksi kun en suostunut ja sanoin lisäksi ettei minua saa painostaa.
(En muuten ole kertonut sukupuoltani.)
Tiedän ettet sanonut sukupuoltasi, mutta kuten sanoin, minun on vaikea kuvitella toimenpidettä. Koska avaat asiaa niin vähän, joudun päättelemään asioita todella pienin tiedoin. Joki tuolla kirjoitti, että ehkä sinua yritettiin pakkohoitoon. En tiedä voiko se olla totta, mutta jossitellaan ihan yleisellä tasolla.
Jos omat vanhemmat yrittävät saada lastaan pakkohoitoon ja he kutsuvat sairaaksi ja hulluksi, niin siihen on kyllä yleensä syy. Mielenterveysongelmista kärsivä ei yleensä koe olevansa sairas, mutta ymmärtää tietysti sanat mitä hänelle sanotaan. Tällaisissa tilanteissa olisi äärettömän mielenkiintoista kuulla näiden vanhempien ajatuksia. Mikä saa heidän miettimään tuota vaihtoehtoa ja sanomaan ääneen nuo asiat? Voisiko niissä olla totuutta takana? Huumeiden käyttäjät varmasti kokevat sen itsemäärämisenä ja oikeutenaan, että he voivat käyttää, mutta miten vanhemmat sen kokevat? Mania? Siinäkin sairas itse ei näe kuinka haitallisiin asioihin hän ajautuu. Anoreksia?
Nuo sanat eivät ole kivoja kuulla, mutta ehkä ne ovat kuitenkin jonkun pelastus. Minulta löytyy kyllä aika paljonkin ymmärrystä juuri näiden tyyppiseen tapausten vanhemmille. Se ei ole helppoa katsella sivusta, kun oma lapsi vaikka sairauden takia käyttäytyy täysin sekavasti, mutta ei itse ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Mikään ei pakota sinua päättelemään että minua olisi yritetty saada pakkohoitoon. Se on oma valintasi ja voit halutessasi valita toisinkin.
Kuvitteellinen, mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaava esimerkki: Vanhempani halusivat. kiihkeästi minun osallistuvan Big Brother -ohjelmaan, koska olihan niin ikävää kun heillä ei ollut sukulaisille riittävästi kerrottavaa elämäni käänteistä. Ohjelmaan osallistuminen olisi heidän mielestään ollut oiva ratkaisu tähän kiperään ongelmaan, ja siitähän olisi vielä voinut voittaa rahaakin, joten olisi suorastaan typerää minulta kieltäytyä!
Kun kieltäydyin, minulta alettiin tivata syitä siihen. Jokainen terve ihminen osaa itse kuvitella vaikka minkälaisia syitä ja hyväksyy kieltäytymisen ilman vastalauseita. Syiden tivaaminen on eräs kontrolloinnin muoto. Kun jonkin syyn kertoo, siihen aletaan keksiä vastaväitteitä. Tuloksena on loputon ja tulokseton, hengeltään hyvin kuormittava keskustelu. "Heikommat" yksilöt (enkä nyt tarkoita kielteisellä tavalla heikkoa vaan normaalia inhimillistä miellyttämisenhalua) saattavat väsytystaistelun tuloksena taipua ihan vain saadakseen sen keskustelun loppumaan.
Itse en ole koskaan näihin vanhempieni vaatimuksiin suostunut, mutta nuo keskustelut ovat silti pahaatekeviä ja tuossa kohtaa minulle tuli mitta täyteen. Kerroin että en suostu tällaiseen painostukseen enää jatkossa ja että minulla on aikuisena ihmisenä vapaus tehdä omat päätökseni itse. Tämän jälkeen minulle kerrottiin minun olevan mielisairas.
Perheemme on ulospäin aivan täysin normaali, jopa muiden silmissä arvostettu ja pidetty perhe. Vanhempani ajattelevat aivan varmasti olevansa tällaisia aloittajankin esiin nostamia "tavallisia" vanhempia.
Eli sinulla on jokin vakava mielenterveysongelma jota et halua hoitaa. Ja vanhempasi ovat yrittäneet auttaa sinua.
Mielestäsi se, että ei osallistu BB-ohjelmaan, on vakava mielenterveysongelma?
Lapsi olisi voinut käyttää ehkäisyä, hankkia paremmat geenit ja kasvattaa itsensä, muttei tehnyt niin. Ei kaikki ole vanhemman syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?Osa ihmisistä on heikkohermoisia. Jos oletetaan kirjoittajan olevan sellainen, niin miten rakastava vanhempi kohtelisi tällaista henkilöä?
Kirjoittajan äiti ja sisar ovat valinneet kiusaajaroolin. Se kertoo heistä kaiken tarvittavan. Kirjoittaja ei kelpaa heille sellaisena kuin he olettavat hänen olevan, tai sellaisena kuin hän oikeasti on. Kumpikin vaihtoehto on yhtä ikävä, ja jos tämä kirjoittaja ottaa näin toimiviin ihmisiin etäisyyttä niin onnittelut hänelle. Oikein toimittu! Meillä jokaisella on oikeus suojella itseään myrkylliseltä kohtelulta.
Omille virheille kannattaa oppia nauramaan. Selvä, olet heikkohermoinen. Elä sitten sen mukaan. Tee se kaikille myös selväksi. Siinä ei ole mitään hävettävää. Eikä siinäkään, että muistuttaa muita sukulaisia. Geenit jotka näkyvät päälle.
Tietysti hän kelpaa. Miksei kelpaisi? Siksi, että hänellä on Fanny tädin kaula ja mummon hymykuopat? Kirjottaja sanoisi äidilleen, että tällä ja siskolla on samanlaiset pikkusormet, niin tarkoittaako se etteivät he kelpaa omina itsenään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?Jos vain tuo kiusaajakaksikko sen heikkohermoisuuden näkee - tilanteessa jossa heitä kyseenalaistetaan - se on ihan sitä samaa kiusaamista.
Vaikuttaa kyllä siltä, että nuo muut ihmiset ovat ihan oikeassa kirjoittajasta.
Ei vaikuta, vaan vaikuttaa oikein tyypilliseltä narsistin kuviolta, on hovinainenkin heti siinä kiusaamassa mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun siskon puolison manipulointi aiheutti siskoni välien katkaisemisen perheeseensä.
Mun sisko manipuloi vanhempana vakavarsena.Osti rahalla jo teini ikäiseni .Vai siksi etten aviolitossa.Olen roskaa ja se jatkuu yhä.Vaikka sillä toinen jalka jo haudassa myös suvullemme.
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä on paljon iäkkäitä naisia jotka kokevat itsensä edelleen lapsiksi ja ovat jääneet kiinni siihen, että he eivät vaikkapa saaneet lempivanukastaan 5-vuotiaina.
Kai tajuatte, että kun olette vaikkapa 60-v niin siinä vaiheessa te olette olleet ihan omasta kehityksestänne ja elämästänne vastuussa täysin yksin vähintään 42 vuotta, eli olette ihan omien tekojenne lopputulos. Että silloin ei voi enää olla se kiukutteleva 5-vuotias joka syyttää äitiään kaikesta.
Herranjestas, kasvakaa ihmiset aikuisiksi ja ottakaa itse vastuu itsestänne ja elämästänne! Ja opetelkaa edes alkeellisia sosiaalisia taitoja.
Minä taas näen täällä paljon äitejä (tai ainakin viestejä), jotka eivät syystä tai toisesta kestä arvostelua edes jonkun toisen äidistä tai isästä. Syytä voi pohtia. On tosiasia, että vanhemmat vaikuttavat valtavasti siihen, millainen heidän lapsensa lapsuus on. Tiedetään myös, että ihmisen lapsuus yleensä vaikuttaa huomattavasti myös loppuelämään.
On aivan eri asia saadaan kaikin puolin hyvät eväät elämään lapsena kuin saada hyvin huonot lähtökohdat. Se vaikuttaa mm. tuleviin ihmissuhteisiin, opintoihin, työelämään ja omaan vanhemmuuteen. Ilkeilevät viestit, kuten omasi, eivät tätä tosiasiaa muuta. Monet toki sitten jossain vaiheessa onnistuvat korjaamaan oman elämänsä mutta sehän ei ole millään muotoa sama kuin hyvä lapsuus. Siihen korjaamiseen voi sisältyä myös välien katkaisu.
Oma viestisi ei kerro sinusta hyvää ja toivottavasti et ole sen kaltainen vanhempi kuin viestisi antaisi ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?
Se että äiti ei kykene keskustelemaan tämän kirjoittajan kanssa kahden kesken kuin aikuinen, vaan heti alkaa tuo voimalla lyttääminen, kertoo todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vika voi olla vanhemmissa tai lapsessa. Ei sitä voi nyt tietää. Tai yleisimmin varmaan molemmissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Ei tuo kyllä lapseltakaan kypsää käytöstä ole. Kyllä olisi oikein edes kertoa toiselle, mistä tätä syyttää. Ja ap:n pitää nyt vaan antaa tilaa ja aikaa, vaikka olisi kuinka hämmentynyt.
Meillä mielisairas vanhempi alkoi huutamaan: "MIKS SÄ PUOLUSTAT SITÄ?!", kun toinen vanhempi luetteli ilmiselviä välien katkaisun syitä. Ainoa asia mitä sai tehdä oli juoruilla siitä kuinka lapsi on mielisairas. Se sai hänet rauhoittumaan kuin taikaiskusta.
Meillä taas toinen vanhempi asettui kontrolloivan ja manipuloivan vanhemman tueksi, kun ensimmäisiä kertoja uskalsin sanoa suoraan, että minua ei saa enää jatkossa kohdella niin. Olin kuulemma hullu ja sairas ihminen. Tällaiset reaktiot ovat yksi syy siihen, miksi jotkut katkaisevat lopulta välit syytä kertomatta. Siitä syyn kertomisesta kun saa vähintään henkistä väkivaltaa palkkioksi.
Aina kun huomaat jonkun ihmisen välttelevän seuraasi, kannattaa kysyä mikä käytöksessäsi on sellaista, ettei tuo ihminen koe oloaan hyväksi lähelläsi. Erityisesti jos välttelijä on läheinen, kuten oma lapsi. Silloin siihen välttelyyn on melko varmasti hyvä syy.
Oletko koskaan miettinyt miksi sinun vanhempasi kokivat sinut hulluksi ja sairaaksi? Mitä se oikeasti oli mitä teit, joka aiheutti nämä sanat?
Miten sinua sitten kohdeltiin?En kerro yksityiskohtia koska en halua tulla tunnistetuksi, mutta kieltäydyin noudattamasta rajusti yksityisyyttäni loukkaavaa käskyä. Olin yli 30-vuotias. Kyseinen toimenpide olisi myös alaikäiseen kohdistettuna lainvastainen, vaikka tekijä olisi lapsen huoltaja.
Eli jos olisit jatkanut yhteyttä heidän kanssaan sinut olisi pakkoraahattu johonkin toimenpiteeseen? Minun on vaikea kuvitella mitä tuo voisi olla, mutta esimerkiksi joku ympärileikkaus tai sterilisaatio? En oikein kyllä ymmärrä miten joku 30- vuotias mies on ajautunut tuollaiseen tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on katkaista välit.
Kyse ei ole lääketieteellisestä toimenpiteestä. Minua yritettiin painostaa tekemään jotakin sellaista, jonka seurauksena olisin menettänyt yksityisyyteni. Jos tämä asia olisi tehty minulle pakolla, teko olisi ollut lainvastainen (siitä voit siis päätellä oliko kohtuullista kehottaa minua ko. tekoon).
Otin vanhempiini etäisyyttä siitä syystä että en suostunut enää olemaan henkisen väkivallan kohteena. Kertauksen vuoksi, esimerkkejä tästä henkisestä väkivallasta olivat siis:
1. painostaminen mainittuun tekoon ja
2. se että minua nimiteltiin hulluksi ja mielisairaaksi kun en suostunut ja sanoin lisäksi ettei minua saa painostaa.
(En muuten ole kertonut sukupuoltani.)
Tiedän ettet sanonut sukupuoltasi, mutta kuten sanoin, minun on vaikea kuvitella toimenpidettä. Koska avaat asiaa niin vähän, joudun päättelemään asioita todella pienin tiedoin. Joki tuolla kirjoitti, että ehkä sinua yritettiin pakkohoitoon. En tiedä voiko se olla totta, mutta jossitellaan ihan yleisellä tasolla.
Jos omat vanhemmat yrittävät saada lastaan pakkohoitoon ja he kutsuvat sairaaksi ja hulluksi, niin siihen on kyllä yleensä syy. Mielenterveysongelmista kärsivä ei yleensä koe olevansa sairas, mutta ymmärtää tietysti sanat mitä hänelle sanotaan. Tällaisissa tilanteissa olisi äärettömän mielenkiintoista kuulla näiden vanhempien ajatuksia. Mikä saa heidän miettimään tuota vaihtoehtoa ja sanomaan ääneen nuo asiat? Voisiko niissä olla totuutta takana? Huumeiden käyttäjät varmasti kokevat sen itsemäärämisenä ja oikeutenaan, että he voivat käyttää, mutta miten vanhemmat sen kokevat? Mania? Siinäkin sairas itse ei näe kuinka haitallisiin asioihin hän ajautuu. Anoreksia?
Nuo sanat eivät ole kivoja kuulla, mutta ehkä ne ovat kuitenkin jonkun pelastus. Minulta löytyy kyllä aika paljonkin ymmärrystä juuri näiden tyyppiseen tapausten vanhemmille. Se ei ole helppoa katsella sivusta, kun oma lapsi vaikka sairauden takia käyttäytyy täysin sekavasti, mutta ei itse ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Mikään ei pakota sinua päättelemään että minua olisi yritetty saada pakkohoitoon. Se on oma valintasi ja voit halutessasi valita toisinkin.
Kuvitteellinen, mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaava esimerkki: Vanhempani halusivat. kiihkeästi minun osallistuvan Big Brother -ohjelmaan, koska olihan niin ikävää kun heillä ei ollut sukulaisille riittävästi kerrottavaa elämäni käänteistä. Ohjelmaan osallistuminen olisi heidän mielestään ollut oiva ratkaisu tähän kiperään ongelmaan, ja siitähän olisi vielä voinut voittaa rahaakin, joten olisi suorastaan typerää minulta kieltäytyä!
Kun kieltäydyin, minulta alettiin tivata syitä siihen. Jokainen terve ihminen osaa itse kuvitella vaikka minkälaisia syitä ja hyväksyy kieltäytymisen ilman vastalauseita. Syiden tivaaminen on eräs kontrolloinnin muoto. Kun jonkin syyn kertoo, siihen aletaan keksiä vastaväitteitä. Tuloksena on loputon ja tulokseton, hengeltään hyvin kuormittava keskustelu. "Heikommat" yksilöt (enkä nyt tarkoita kielteisellä tavalla heikkoa vaan normaalia inhimillistä miellyttämisenhalua) saattavat väsytystaistelun tuloksena taipua ihan vain saadakseen sen keskustelun loppumaan.
Itse en ole koskaan näihin vanhempieni vaatimuksiin suostunut, mutta nuo keskustelut ovat silti pahaatekeviä ja tuossa kohtaa minulle tuli mitta täyteen. Kerroin että en suostu tällaiseen painostukseen enää jatkossa ja että minulla on aikuisena ihmisenä vapaus tehdä omat päätökseni itse. Tämän jälkeen minulle kerrottiin minun olevan mielisairas.
Perheemme on ulospäin aivan täysin normaali, jopa muiden silmissä arvostettu ja pidetty perhe. Vanhempani ajattelevat aivan varmasti olevansa tällaisia aloittajankin esiin nostamia "tavallisia" vanhempia.
Eli sinulla on jokin vakava mielenterveysongelma jota et halua hoitaa. Ja vanhempasi ovat yrittäneet auttaa sinua.
Mielestäsi se, että ei osallistu BB-ohjelmaan, on vakava mielenterveysongelma?
Leikitään, että kyseessä oli BB ja kyseessä kolmekymppinen kirjoittaja.
Minä vastaavassa tilanteessa olisin vain nauranut. Ja kun minua olisi kutsuttu mielisairaaksi olisi nauranut vielä enemmän ja sitten olisin keittänyt meille kahvit ja katsonut temppareita ihan vaan periaatteesta ja alkanut jankuttaa heidän osallistumisestaan, kuka halua olla miljonääri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.
Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.
Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.
Kyllä kommenttisi osui. Itse olen nimittäin jo muutaman vuoden surrut sitä, että lopultakin tajusin, ettei äitini tule koskaa näkemään minua minään muuna kuin omana lapsenaan. Odotin ja odotin, että voisimme muodostaa normaalit, aikuiset välit, mutta ei, minä olen hänelle aina vain hänen lapsensa. Sitten äiti aloitti sen vanhuuden taantumisen ja ymmärsin, ettei ne aikuiset välit koskaan enää voi toteutua, koska äitini ei kuuntele minua enää sitäkään vähää. Minun roolini on kuunnella suu ihastuksesta ymmyrkäisenä lastenlapsien ihmeellisyyttä, tai sitten kuunnella kenellä tutulla on mikäkin vaiva. Ja edelleen tietysti olla ensisijaisesti Äidin Tytär.
Äidin sisko on kummitätini, ja suhtautuu samoin. Ei hän tunne minua yhtään, nähdään tosi harvoin, ei siis voi mitenkään olla kiintynyt minuun, mutta niin vain aina "kummitäti on niiin iloinen kun näkee kummilapsensa" ja änkeää halaamaan. Se siis oikeasti sanoo noin minulle, yli nelikymppiselle!
On kamalaa kun vanhat akat, joilla ei ole omaa elämää, haluavat tehdä sinusta vain heihin liittyvän roolin vangin. Eikä se rooli kiinnosta itseäsi yhtään.
Sinulla on itsetunto ongelma, jos tuo aiheuttaa sinulle ongelman. Jos tiedät mitä olet, niin jonkun haalamiset tai kummitytöttelyt eivät häiritse.
Ei kai se nyt voi olla niin vaikeaa leikkiä tuollaista roolia muutama tunti? Ole se kummityttö, ota se 20€ seteli niitä karkkeja varten, kiitä ja käy kaupan kautta hakemassa se viinipullo ennekuin menet tekemään sitä veroilmoitusta.
Sinun roolisi on tytär, kuten äitisi rooli on äiti. Jos haluat, että sinut nähdään pomona, hae pomon paikkaa.
Jos sinä saat lapsia, sinun lapsesi tulevat aina näkemään sinut äitinään.
Eri vastaaja tässä. Jos tämä henkilö ei halua olla tekemisissä tungettelevien sukulaisten kanssa itsetunto-ongelmansa vuoksi, niin hänellä on siihen oikeus, ja jos asia harmittaa hänen vanhempiaan niin vanhemmat voisivat miettiä miten omaa käytöstä muuttamalla läheinen saataisiin tuntemaan olonsa enemmän tervetulleeksi.
Ihan vieraatkin ihmiset huomioivat toisiaan tällä tavoin. Jos minä huomaan, että uusi työkaveri on aran puoleinen, niin säädän omaa käytöstäni hänelle helpommaksi sen sijaan että alan pomottaa ja kaakattaa kovaan ääneen ja huomautella hänen huonosta itsetunnostaan.
Eikö mielestäsi vanhempien tulisi kohdella lapsiaan vähintään yhtä hyvin kuin vieras ihminen työpaikalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?Se että äiti ei kykene keskustelemaan tämän kirjoittajan kanssa kahden kesken kuin aikuinen, vaan heti alkaa tuo voimalla lyttääminen, kertoo todella paljon.
Keskustelut ovat aina kahden kauppaa. Ellei tietenkin suuremmassa porukassa olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.
Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.
Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.
Kyllä kommenttisi osui. Itse olen nimittäin jo muutaman vuoden surrut sitä, että lopultakin tajusin, ettei äitini tule koskaa näkemään minua minään muuna kuin omana lapsenaan. Odotin ja odotin, että voisimme muodostaa normaalit, aikuiset välit, mutta ei, minä olen hänelle aina vain hänen lapsensa. Sitten äiti aloitti sen vanhuuden taantumisen ja ymmärsin, ettei ne aikuiset välit koskaan enää voi toteutua, koska äitini ei kuuntele minua enää sitäkään vähää. Minun roolini on kuunnella suu ihastuksesta ymmyrkäisenä lastenlapsien ihmeellisyyttä, tai sitten kuunnella kenellä tutulla on mikäkin vaiva. Ja edelleen tietysti olla ensisijaisesti Äidin Tytär.
Äidin sisko on kummitätini, ja suhtautuu samoin. Ei hän tunne minua yhtään, nähdään tosi harvoin, ei siis voi mitenkään olla kiintynyt minuun, mutta niin vain aina "kummitäti on niiin iloinen kun näkee kummilapsensa" ja änkeää halaamaan. Se siis oikeasti sanoo noin minulle, yli nelikymppiselle!
On kamalaa kun vanhat akat, joilla ei ole omaa elämää, haluavat tehdä sinusta vain heihin liittyvän roolin vangin. Eikä se rooli kiinnosta itseäsi yhtään.
Sinulla on itsetunto ongelma, jos tuo aiheuttaa sinulle ongelman. Jos tiedät mitä olet, niin jonkun haalamiset tai kummitytöttelyt eivät häiritse.
Ei kai se nyt voi olla niin vaikeaa leikkiä tuollaista roolia muutama tunti? Ole se kummityttö, ota se 20€ seteli niitä karkkeja varten, kiitä ja käy kaupan kautta hakemassa se viinipullo ennekuin menet tekemään sitä veroilmoitusta.
Sinun roolisi on tytär, kuten äitisi rooli on äiti. Jos haluat, että sinut nähdään pomona, hae pomon paikkaa.
Jos sinä saat lapsia, sinun lapsesi tulevat aina näkemään sinut äitinään.
Ja kyllä se kummitäti oikeasti voi olla kiintynyt ja ehkä jopa tunteakin, vaikka he näkevät vain harvoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?Se että äiti ei kykene keskustelemaan tämän kirjoittajan kanssa kahden kesken kuin aikuinen, vaan heti alkaa tuo voimalla lyttääminen, kertoo todella paljon.
Keskustelut ovat aina kahden kauppaa. Ellei tietenkin suuremmassa porukassa olla.
Paitsi että tuossa se äiti pilkkaa lisäjoukkojen kanssa, ei siis ota vastaan mitään, eikä keskity kuuntelemaan mitä lapsi yrittää sanoa. Lähtökohtaisesti siis jo käytännössä torjuu kaiken.
Jos vain tuo kiusaajakaksikko sen heikkohermoisuuden näkee - tilanteessa jossa heitä kyseenalaistetaan - se on ihan sitä samaa kiusaamista.