Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä
09.07.2023 |
Tälläkin palstalla peukutetaan ihmisiä jotka ovat kadonneet vanhempiensa elämästä täysin, tai ovat suunnittelemassa sitä. Oikein kannustetaan siihen.
En hetkeäkään epäile etteikö olisi olemassa hirviövanhempia jotka tietentahtoen ovat halunneet tuhota lapsensa elämän. Vanhempia jotka ovat ilkeitä, fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia, petollisia, myrkyllisiä, päihteileviä, ailahtelevia, välinpitämättömiä, kiristäviä, hyväksikäyttäviä, arvostelevia, kateellisia, etäisiä, tunkeilevia, painostavia, vähätteleviä jne. Ei sellaisen kanssa halua eikä tarvitse olla tekemisissä.
Sitten on ne vanhemmat joiden lasta on rakastettu, kannustettu, oltu tukena elämän ylä- ja alamäissä. Oltu ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat halunneet olla tietoisia kasvattajia. On yritetty tietoisesti välttää niitä virheitä mitä esimerkiksi omassa suvussa on tehty ja mikä on aiheuttanut vahinkoa.
Sitten yhtenä päivänä lapsi ei vain enää ota yhteyttä eikä vastaa puhelimeen. Vanhemmalle tulee tunne että kaikki ei ole kunnossa. Kysytään varovasti että onko kaikki hyvin. Huoli herää. Ei vastausta, vaikka viestit luettu. Muutaman viikon päästä lapselta tulee katkera viesti että kokee vanhempiensa pilanneen hänen elämänsä eikä halua enää olla väleissä. Asiaa ei suostu sen kummemmin avaamaan että saisi edes jonkunlaisen käsityksen tilanteesta. Hämmennys iskee, alkaa loputon miettiminen ja kelaaminen. Oliko syynä kenties muutto toiselle paikkakunnalle kun lapsi oli 10-vuotias? Oliko syynä äidin hetkellinen työttömyys ja huonompi rahatilanne? Mitään selkeästi vahingollista tapahtumaa ei tule mieleen historiasta.
Tätä tilannetta voisi verrata oman lapsen katoamiseen. Ei selityksiä tai vastauksia. Kyse ei ole siitä etteikö vanhempi pystyisi näkemään virheitään, päinvastoin hän etsii niitä itsestään ja historiasta, etsii vertaistukea ja puhuu ammattilaisten kanssa.
Sureva äiti
Kommentit (1125)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vika voi olla vanhemmissa tai lapsessa. Ei sitä voi nyt tietää. Tai yleisimmin varmaan molemmissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Ei tuo kyllä lapseltakaan kypsää käytöstä ole. Kyllä olisi oikein edes kertoa toiselle, mistä tätä syyttää. Ja ap:n pitää nyt vaan antaa tilaa ja aikaa, vaikka olisi kuinka hämmentynyt.
Meillä mielisairas vanhempi alkoi huutamaan: "MIKS SÄ PUOLUSTAT SITÄ?!", kun toinen vanhempi luetteli ilmiselviä välien katkaisun syitä. Ainoa asia mitä sai tehdä oli juoruilla siitä kuinka lapsi on mielisairas. Se sai hänet rauhoittumaan kuin taikaiskusta.
Meillä taas toinen vanhempi asettui kontrolloivan ja manipuloivan vanhemman tueksi, kun ensimmäisiä kertoja uskalsin sanoa suoraan, että minua ei saa enää jatkossa kohdella niin. Olin kuulemma hullu ja sairas ihminen. Tällaiset reaktiot ovat yksi syy siihen, miksi jotkut katkaisevat lopulta välit syytä kertomatta. Siitä syyn kertomisesta kun saa vähintään henkistä väkivaltaa palkkioksi.
Aina kun huomaat jonkun ihmisen välttelevän seuraasi, kannattaa kysyä mikä käytöksessäsi on sellaista, ettei tuo ihminen koe oloaan hyväksi lähelläsi. Erityisesti jos välttelijä on läheinen, kuten oma lapsi. Silloin siihen välttelyyn on melko varmasti hyvä syy.
Oletko koskaan miettinyt miksi sinun vanhempasi kokivat sinut hulluksi ja sairaaksi? Mitä se oikeasti oli mitä teit, joka aiheutti nämä sanat?
Miten sinua sitten kohdeltiin?En kerro yksityiskohtia koska en halua tulla tunnistetuksi, mutta kieltäydyin noudattamasta rajusti yksityisyyttäni loukkaavaa käskyä. Olin yli 30-vuotias. Kyseinen toimenpide olisi myös alaikäiseen kohdistettuna lainvastainen, vaikka tekijä olisi lapsen huoltaja.
Eli jos olisit jatkanut yhteyttä heidän kanssaan sinut olisi pakkoraahattu johonkin toimenpiteeseen? Minun on vaikea kuvitella mitä tuo voisi olla, mutta esimerkiksi joku ympärileikkaus tai sterilisaatio? En oikein kyllä ymmärrä miten joku 30- vuotias mies on ajautunut tuollaiseen tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on katkaista välit.
Kyse ei ole lääketieteellisestä toimenpiteestä. Minua yritettiin painostaa tekemään jotakin sellaista, jonka seurauksena olisin menettänyt yksityisyyteni. Jos tämä asia olisi tehty minulle pakolla, teko olisi ollut lainvastainen (siitä voit siis päätellä oliko kohtuullista kehottaa minua ko. tekoon).
Otin vanhempiini etäisyyttä siitä syystä että en suostunut enää olemaan henkisen väkivallan kohteena. Kertauksen vuoksi, esimerkkejä tästä henkisestä väkivallasta olivat siis:
1. painostaminen mainittuun tekoon ja
2. se että minua nimiteltiin hulluksi ja mielisairaaksi kun en suostunut ja sanoin lisäksi ettei minua saa painostaa.
(En muuten ole kertonut sukupuoltani.)
Tiedän ettet sanonut sukupuoltasi, mutta kuten sanoin, minun on vaikea kuvitella toimenpidettä. Koska avaat asiaa niin vähän, joudun päättelemään asioita todella pienin tiedoin. Joki tuolla kirjoitti, että ehkä sinua yritettiin pakkohoitoon. En tiedä voiko se olla totta, mutta jossitellaan ihan yleisellä tasolla.
Jos omat vanhemmat yrittävät saada lastaan pakkohoitoon ja he kutsuvat sairaaksi ja hulluksi, niin siihen on kyllä yleensä syy. Mielenterveysongelmista kärsivä ei yleensä koe olevansa sairas, mutta ymmärtää tietysti sanat mitä hänelle sanotaan. Tällaisissa tilanteissa olisi äärettömän mielenkiintoista kuulla näiden vanhempien ajatuksia. Mikä saa heidän miettimään tuota vaihtoehtoa ja sanomaan ääneen nuo asiat? Voisiko niissä olla totuutta takana? Huumeiden käyttäjät varmasti kokevat sen itsemäärämisenä ja oikeutenaan, että he voivat käyttää, mutta miten vanhemmat sen kokevat? Mania? Siinäkin sairas itse ei näe kuinka haitallisiin asioihin hän ajautuu. Anoreksia?
Nuo sanat eivät ole kivoja kuulla, mutta ehkä ne ovat kuitenkin jonkun pelastus. Minulta löytyy kyllä aika paljonkin ymmärrystä juuri näiden tyyppiseen tapausten vanhemmille. Se ei ole helppoa katsella sivusta, kun oma lapsi vaikka sairauden takia käyttäytyy täysin sekavasti, mutta ei itse ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Mikään ei pakota sinua päättelemään että minua olisi yritetty saada pakkohoitoon. Se on oma valintasi ja voit halutessasi valita toisinkin.
Kuvitteellinen, mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaava esimerkki: Vanhempani halusivat. kiihkeästi minun osallistuvan Big Brother -ohjelmaan, koska olihan niin ikävää kun heillä ei ollut sukulaisille riittävästi kerrottavaa elämäni käänteistä. Ohjelmaan osallistuminen olisi heidän mielestään ollut oiva ratkaisu tähän kiperään ongelmaan, ja siitähän olisi vielä voinut voittaa rahaakin, joten olisi suorastaan typerää minulta kieltäytyä!
Kun kieltäydyin, minulta alettiin tivata syitä siihen. Jokainen terve ihminen osaa itse kuvitella vaikka minkälaisia syitä ja hyväksyy kieltäytymisen ilman vastalauseita. Syiden tivaaminen on eräs kontrolloinnin muoto. Kun jonkin syyn kertoo, siihen aletaan keksiä vastaväitteitä. Tuloksena on loputon ja tulokseton, hengeltään hyvin kuormittava keskustelu. "Heikommat" yksilöt (enkä nyt tarkoita kielteisellä tavalla heikkoa vaan normaalia inhimillistä miellyttämisenhalua) saattavat väsytystaistelun tuloksena taipua ihan vain saadakseen sen keskustelun loppumaan.
Itse en ole koskaan näihin vanhempieni vaatimuksiin suostunut, mutta nuo keskustelut ovat silti pahaatekeviä ja tuossa kohtaa minulle tuli mitta täyteen. Kerroin että en suostu tällaiseen painostukseen enää jatkossa ja että minulla on aikuisena ihmisenä vapaus tehdä omat päätökseni itse. Tämän jälkeen minulle kerrottiin minun olevan mielisairas.
Perheemme on ulospäin aivan täysin normaali, jopa muiden silmissä arvostettu ja pidetty perhe. Vanhempani ajattelevat aivan varmasti olevansa tällaisia aloittajankin esiin nostamia "tavallisia" vanhempia.
Eli sinulla on jokin vakava mielenterveysongelma jota et halua hoitaa. Ja vanhempasi ovat yrittäneet auttaa sinua.
Mielestäsi se, että ei osallistu BB-ohjelmaan, on vakava mielenterveysongelma?
Leikitään, että kyseessä oli BB ja kyseessä kolmekymppinen kirjoittaja.
Minä vastaavassa tilanteessa olisin vain nauranut. Ja kun minua olisi kutsuttu mielisairaaksi olisi nauranut vielä enemmän ja sitten olisin keittänyt meille kahvit ja katsonut temppareita ihan vaan periaatteesta ja alkanut jankuttaa heidän osallistumisestaan, kuka halua olla miljonääri.
Siinä vaiheessa ei paljon naurata kun on 30 vuotta ollut tämän dynamiikan kohteena, josta suurin osa alaikäisenä lapsena, joka ei vielä edes ymmärrä sen olevan henkistä väkivaltaa ja on vanhemmista täysin riippuvainen. Lapsihan kasvaa pitämään kasvuympäristöään normaalina, olipa se millainen tahansa. Siksi me tällaisissa kodeissa kasvaneet olemme joskus vasta kolme- tai nelikymppisenä tekemässä sitä irtiottoa, joka terveempien perheiden lapsilla tapahtuu teininä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?Se että äiti ei kykene keskustelemaan tämän kirjoittajan kanssa kahden kesken kuin aikuinen, vaan heti alkaa tuo voimalla lyttääminen, kertoo todella paljon.
Keskustelut ovat aina kahden kauppaa. Ellei tietenkin suuremmassa porukassa olla.
Paitsi että tuossa se äiti pilkkaa lisäjoukkojen kanssa, ei siis ota vastaan mitään, eikä keskity kuuntelemaan mitä lapsi yrittää sanoa. Lähtökohtaisesti siis jo käytännössä torjuu kaiken.
Missä tässä se pilkka on? Äiti sanoo kirjoittajan muistuttavan häntä. Äiti näkee itsensä täydellisenä. Eikö tuon nyt pitäisi olla suurin kehu kaikista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?
Ei minulle ole mikään ongelma myöntää olevani heikkohermoinen -enää, kun kävin kolme vuotta terapiassa ja opin, ettei herkkyys ole häpeä. Miehenikin on tässä auttanut kovasti, minulle oli kova juttu aikanaan antaa sen nähdä minun itkevän, mutta karkaisin luontoni ja PAKOTIN itseni siihen, että en itkenyt salaa vaan toisen nähden. Ja arvatkaa mitä: Se lohdutti, ei naureskellut, vaikka olisinkin vaan itkenyt sitä, että Laika-koira kuoli kauhuun ja lämpöhalvaukseen siellä avaruusraketissa.
Enkä väitä tietäväni äidistäni mitään absoluuttista totuutta: tiedän vain, millainen äiti hän on ollut suhteessa minuun, minun näkökulmastani. Kirjoitinhan, että minä olen ollut hänelle väärä lapsi, koska siskoni ei ole kokenut asioita samoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tuskinpa se hiustenväri on ollut ainoa asia josta olet huomautellut ja josta olet saanut massiivisen marttyyripiehtaroinnin aikaiseksi.
Enpä haluaisi olla äitisi! Hän varmaan tekee kaiken väärin vain olemassaolollaan!
Jos hymyilee sinulle - varmaan vittuilee mielessään, jos tekee possua ruuaksi ei ajattele ollenkaan sinua kun olisit halunnut kanaa, jos ei soita viikkoon on hylännyt paskiainen ja jos soittaa 2x viikossa on kyylä! Marttyyri selvästi kun kysyy mitä sinulle kuuluu ja kehtaa vielä odottaa että olisit kiinnostunut hänen voinnistaan!
Tiesätkö, sinua ei voi saada onnelliseksi ja hyväksytyksi lapseksi mitenkään ja ihan omaa syytäsi. Sori, peiliin voisit katsoa joskus.
Onneksi omat lapseni ovat normaaleja onnellisia aikuisia🥰
Onko sinulla jotain ongelmia omassa vanhemmuudessasi, kun reagoit noin kiihkeästi niiden avauksiin, joilla on vaikeuksia vanhempiensa kanssa.
-ohisJos ihmisillä on ongelmia muiden kanssa, häntä pyydetään katsomaan peiliin. Se koskee myös aikuisia lapsia, joilla on ongelmia niiden omien vanhempiensa kanssa. Ihmisuhteet ovat aina molemminsuuntaisia,
Eihän lapsella enää ongelmaa ole. Ei hän aloittanut tätä valitusketjua, hänellä pyyhkii hyvin 🥰
Nämä 5-kymppiset "lapset" sitten itkevät täällä palstalla päivittäin, miten yksinäisiä he ovat ja miten heillä ei ole tukiverkkoja.
Useimmiten se johtuu siitä, ettei heidän vanhempiensa ikäpolvi koe, että heidän pitäisi viitsitä koskaan olla apuna tai edes läsnä, vaan lasten täytyy olla käytettävissä kun vanhemmat toivovat. Silloin, kun vanhemmilla ei ole kaikkia tärkeitä eläkeläisten menoja ja ulkomaanmatkoja. Moni myös asuu satojen kilometrien päässä opiskelujen ja työn takia.
Vierailija kirjoitti:
Hänellä voi olla vaikeaa ja paha olla seurassasi. Aikuisen pitäisi itse kyetä valitsemaan seuransa eikä roikkua hankalissa ihmisissä.
Tämä. Ymmärrättekö, että kaikki lapset eivät voi hyvin seurassanne? Lapsilla on oikeus parempaan seuraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.
Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.
Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.
Kyllä kommenttisi osui. Itse olen nimittäin jo muutaman vuoden surrut sitä, että lopultakin tajusin, ettei äitini tule koskaa näkemään minua minään muuna kuin omana lapsenaan. Odotin ja odotin, että voisimme muodostaa normaalit, aikuiset välit, mutta ei, minä olen hänelle aina vain hänen lapsensa. Sitten äiti aloitti sen vanhuuden taantumisen ja ymmärsin, ettei ne aikuiset välit koskaan enää voi toteutua, koska äitini ei kuuntele minua enää sitäkään vähää. Minun roolini on kuunnella suu ihastuksesta ymmyrkäisenä lastenlapsien ihmeellisyyttä, tai sitten kuunnella kenellä tutulla on mikäkin vaiva. Ja edelleen tietysti olla ensisijaisesti Äidin Tytär.
Äidin sisko on kummitätini, ja suhtautuu samoin. Ei hän tunne minua yhtään, nähdään tosi harvoin, ei siis voi mitenkään olla kiintynyt minuun, mutta niin vain aina "kummitäti on niiin iloinen kun näkee kummilapsensa" ja änkeää halaamaan. Se siis oikeasti sanoo noin minulle, yli nelikymppiselle!
On kamalaa kun vanhat akat, joilla ei ole omaa elämää, haluavat tehdä sinusta vain heihin liittyvän roolin vangin. Eikä se rooli kiinnosta itseäsi yhtään.
Sinulla on itsetunto ongelma, jos tuo aiheuttaa sinulle ongelman. Jos tiedät mitä olet, niin jonkun haalamiset tai kummitytöttelyt eivät häiritse.
Ei kai se nyt voi olla niin vaikeaa leikkiä tuollaista roolia muutama tunti? Ole se kummityttö, ota se 20€ seteli niitä karkkeja varten, kiitä ja käy kaupan kautta hakemassa se viinipullo ennekuin menet tekemään sitä veroilmoitusta.
Sinun roolisi on tytär, kuten äitisi rooli on äiti. Jos haluat, että sinut nähdään pomona, hae pomon paikkaa.
Jos sinä saat lapsia, sinun lapsesi tulevat aina näkemään sinut äitinään.Eri vastaaja tässä. Jos tämä henkilö ei halua olla tekemisissä tungettelevien sukulaisten kanssa itsetunto-ongelmansa vuoksi, niin hänellä on siihen oikeus, ja jos asia harmittaa hänen vanhempiaan niin vanhemmat voisivat miettiä miten omaa käytöstä muuttamalla läheinen saataisiin tuntemaan olonsa enemmän tervetulleeksi.
Ihan vieraatkin ihmiset huomioivat toisiaan tällä tavoin. Jos minä huomaan, että uusi työkaveri on aran puoleinen, niin säädän omaa käytöstäni hänelle helpommaksi sen sijaan että alan pomottaa ja kaakattaa kovaan ääneen ja huomautella hänen huonosta itsetunnostaan.
Eikö mielestäsi vanhempien tulisi kohdella lapsiaan vähintään yhtä hyvin kuin vieras ihminen työpaikalla?
Mikä sen parempaa kohtelua kun halata ja olla iloinen kun näkee kummityttären? Jos äidin neuvot eivät ole ilkeillä motiiveilla annettuja, niin ehkä niitä kannattaisi kuunnella, eikä loukkaantua niistä?
Jos et halua olla tekemisissä, koska sinulla itsellä on itsetunto-ongelmia, niin se on ihan ok, mutta älä laita sitä silloin jonkun muun syyksi.
Tämä on juuri sitä toisen henkilön kokemuksen yli kävelemistä, josta tässä keskustelussa on varoiteltu. Sinä määrittelet tuon kokemuksen uudestaan toisen puolesta, ikään kuin sinä tietäisit paremmin. Tilanne tuntuu hänestä pahalta, mutta sinä kerrot että mikään ei ole sen parempaa kuin juuri tämä pahalta tuntuva asia.
Juuri näin niitä mielenterveys- ja itseluottamusongelmia luodaan muille ihmisille.
Kaikki ihmiset eivät koe asioita ja tilanteita samoin kuin sinä. Jos et hyväksy ja ymmärrä että toisen kokemus on eri kuin sinun, etkä kunnioita sitä hänen totuutenaan, käytöksesi häntä kohtaan on vahingoittavaa. Silloin fiksuinta mitä hän voi tehdä on pysyä kaukana sinusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hänellä voi olla vaikeaa ja paha olla seurassasi. Aikuisen pitäisi itse kyetä valitsemaan seuransa eikä roikkua hankalissa ihmisissä.
Tämä. Ymmärrättekö, että kaikki lapset eivät voi hyvin seurassanne? Lapsilla on oikeus parempaan seuraan.
MINÄ en halua vapaata OMAN lapsen seurasta! Vaikka on sairas ja vammanen pipipää! Tule tänne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vika voi olla vanhemmissa tai lapsessa. Ei sitä voi nyt tietää. Tai yleisimmin varmaan molemmissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Ei tuo kyllä lapseltakaan kypsää käytöstä ole. Kyllä olisi oikein edes kertoa toiselle, mistä tätä syyttää. Ja ap:n pitää nyt vaan antaa tilaa ja aikaa, vaikka olisi kuinka hämmentynyt.
Meillä mielisairas vanhempi alkoi huutamaan: "MIKS SÄ PUOLUSTAT SITÄ?!", kun toinen vanhempi luetteli ilmiselviä välien katkaisun syitä. Ainoa asia mitä sai tehdä oli juoruilla siitä kuinka lapsi on mielisairas. Se sai hänet rauhoittumaan kuin taikaiskusta.
Meillä taas toinen vanhempi asettui kontrolloivan ja manipuloivan vanhemman tueksi, kun ensimmäisiä kertoja uskalsin sanoa suoraan, että minua ei saa enää jatkossa kohdella niin. Olin kuulemma hullu ja sairas ihminen. Tällaiset reaktiot ovat yksi syy siihen, miksi jotkut katkaisevat lopulta välit syytä kertomatta. Siitä syyn kertomisesta kun saa vähintään henkistä väkivaltaa palkkioksi.
Aina kun huomaat jonkun ihmisen välttelevän seuraasi, kannattaa kysyä mikä käytöksessäsi on sellaista, ettei tuo ihminen koe oloaan hyväksi lähelläsi. Erityisesti jos välttelijä on läheinen, kuten oma lapsi. Silloin siihen välttelyyn on melko varmasti hyvä syy.
Oletko koskaan miettinyt miksi sinun vanhempasi kokivat sinut hulluksi ja sairaaksi? Mitä se oikeasti oli mitä teit, joka aiheutti nämä sanat?
Miten sinua sitten kohdeltiin?En kerro yksityiskohtia koska en halua tulla tunnistetuksi, mutta kieltäydyin noudattamasta rajusti yksityisyyttäni loukkaavaa käskyä. Olin yli 30-vuotias. Kyseinen toimenpide olisi myös alaikäiseen kohdistettuna lainvastainen, vaikka tekijä olisi lapsen huoltaja.
Eli jos olisit jatkanut yhteyttä heidän kanssaan sinut olisi pakkoraahattu johonkin toimenpiteeseen? Minun on vaikea kuvitella mitä tuo voisi olla, mutta esimerkiksi joku ympärileikkaus tai sterilisaatio? En oikein kyllä ymmärrä miten joku 30- vuotias mies on ajautunut tuollaiseen tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on katkaista välit.
Kyse ei ole lääketieteellisestä toimenpiteestä. Minua yritettiin painostaa tekemään jotakin sellaista, jonka seurauksena olisin menettänyt yksityisyyteni. Jos tämä asia olisi tehty minulle pakolla, teko olisi ollut lainvastainen (siitä voit siis päätellä oliko kohtuullista kehottaa minua ko. tekoon).
Otin vanhempiini etäisyyttä siitä syystä että en suostunut enää olemaan henkisen väkivallan kohteena. Kertauksen vuoksi, esimerkkejä tästä henkisestä väkivallasta olivat siis:
1. painostaminen mainittuun tekoon ja
2. se että minua nimiteltiin hulluksi ja mielisairaaksi kun en suostunut ja sanoin lisäksi ettei minua saa painostaa.
(En muuten ole kertonut sukupuoltani.)
Tiedän ettet sanonut sukupuoltasi, mutta kuten sanoin, minun on vaikea kuvitella toimenpidettä. Koska avaat asiaa niin vähän, joudun päättelemään asioita todella pienin tiedoin. Joki tuolla kirjoitti, että ehkä sinua yritettiin pakkohoitoon. En tiedä voiko se olla totta, mutta jossitellaan ihan yleisellä tasolla.
Jos omat vanhemmat yrittävät saada lastaan pakkohoitoon ja he kutsuvat sairaaksi ja hulluksi, niin siihen on kyllä yleensä syy. Mielenterveysongelmista kärsivä ei yleensä koe olevansa sairas, mutta ymmärtää tietysti sanat mitä hänelle sanotaan. Tällaisissa tilanteissa olisi äärettömän mielenkiintoista kuulla näiden vanhempien ajatuksia. Mikä saa heidän miettimään tuota vaihtoehtoa ja sanomaan ääneen nuo asiat? Voisiko niissä olla totuutta takana? Huumeiden käyttäjät varmasti kokevat sen itsemäärämisenä ja oikeutenaan, että he voivat käyttää, mutta miten vanhemmat sen kokevat? Mania? Siinäkin sairas itse ei näe kuinka haitallisiin asioihin hän ajautuu. Anoreksia?
Nuo sanat eivät ole kivoja kuulla, mutta ehkä ne ovat kuitenkin jonkun pelastus. Minulta löytyy kyllä aika paljonkin ymmärrystä juuri näiden tyyppiseen tapausten vanhemmille. Se ei ole helppoa katsella sivusta, kun oma lapsi vaikka sairauden takia käyttäytyy täysin sekavasti, mutta ei itse ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Mikään ei pakota sinua päättelemään että minua olisi yritetty saada pakkohoitoon. Se on oma valintasi ja voit halutessasi valita toisinkin.
Kuvitteellinen, mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaava esimerkki: Vanhempani halusivat. kiihkeästi minun osallistuvan Big Brother -ohjelmaan, koska olihan niin ikävää kun heillä ei ollut sukulaisille riittävästi kerrottavaa elämäni käänteistä. Ohjelmaan osallistuminen olisi heidän mielestään ollut oiva ratkaisu tähän kiperään ongelmaan, ja siitähän olisi vielä voinut voittaa rahaakin, joten olisi suorastaan typerää minulta kieltäytyä!
Kun kieltäydyin, minulta alettiin tivata syitä siihen. Jokainen terve ihminen osaa itse kuvitella vaikka minkälaisia syitä ja hyväksyy kieltäytymisen ilman vastalauseita. Syiden tivaaminen on eräs kontrolloinnin muoto. Kun jonkin syyn kertoo, siihen aletaan keksiä vastaväitteitä. Tuloksena on loputon ja tulokseton, hengeltään hyvin kuormittava keskustelu. "Heikommat" yksilöt (enkä nyt tarkoita kielteisellä tavalla heikkoa vaan normaalia inhimillistä miellyttämisenhalua) saattavat väsytystaistelun tuloksena taipua ihan vain saadakseen sen keskustelun loppumaan.
Itse en ole koskaan näihin vanhempieni vaatimuksiin suostunut, mutta nuo keskustelut ovat silti pahaatekeviä ja tuossa kohtaa minulle tuli mitta täyteen. Kerroin että en suostu tällaiseen painostukseen enää jatkossa ja että minulla on aikuisena ihmisenä vapaus tehdä omat päätökseni itse. Tämän jälkeen minulle kerrottiin minun olevan mielisairas.
Perheemme on ulospäin aivan täysin normaali, jopa muiden silmissä arvostettu ja pidetty perhe. Vanhempani ajattelevat aivan varmasti olevansa tällaisia aloittajankin esiin nostamia "tavallisia" vanhempia.
Eli sinulla on jokin vakava mielenterveysongelma jota et halua hoitaa. Ja vanhempasi ovat yrittäneet auttaa sinua.
Mielestäsi se, että ei osallistu BB-ohjelmaan, on vakava mielenterveysongelma?
Leikitään, että kyseessä oli BB ja kyseessä kolmekymppinen kirjoittaja.
Minä vastaavassa tilanteessa olisin vain nauranut. Ja kun minua olisi kutsuttu mielisairaaksi olisi nauranut vielä enemmän ja sitten olisin keittänyt meille kahvit ja katsonut temppareita ihan vaan periaatteesta ja alkanut jankuttaa heidän osallistumisestaan, kuka halua olla miljonääri.Siinä vaiheessa ei paljon naurata kun on 30 vuotta ollut tämän dynamiikan kohteena, josta suurin osa alaikäisenä lapsena, joka ei vielä edes ymmärrä sen olevan henkistä väkivaltaa ja on vanhemmista täysin riippuvainen. Lapsihan kasvaa pitämään kasvuympäristöään normaalina, olipa se millainen tahansa. Siksi me tällaisissa kodeissa kasvaneet olemme joskus vasta kolme- tai nelikymppisenä tekemässä sitä irtiottoa, joka terveempien perheiden lapsilla tapahtuu teininä.
Olet kolmekymppinen ja riitelet vanhempiesi kanssa siitä, että sinun pitää osallistua BB:hen. Joku tässä hommassa on pielessä ja pahasti.
Ei ole enää, koska kuten kerroin, lopetin tuon kuvion omalta osaltani tuohon tilanteeseen. Sen jälkeen minulla on pyyhkinyt hyvin noin 15 vuoden ajan. Vanhemmat joskus harmittelevat kun olen niin harvoin tekemisissä.
Minkähän takia pitäisi pitää itselleen myrkyllisiä vanhempia kuvioissa? Jos vaikka jatkuvasti näyttävät paikkaa ja kertovat toisen lapsen tai tämän lapsien olevan tärkeämpiä.
Tai muuten vaan tulee aina paha olo sen jälkeen, kun on kiukuttelevan vanhemman kanssa ollut tekemisissä. Ei koko elämäänsä voi hukata vain vanhemman tarpeiden täyttämiseen, jos ei sieltä tule kuin kiukuttelua. Ja tuskin on mistään yksittäisestä muutosta tai jostain työttömyydestä kyse sielläkään. joko lapsella on mielenterveysongelmia, tai vanhemman kannattaisi hetki katsoa ihan tiukasti peiliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä on paljon iäkkäitä naisia jotka kokevat itsensä edelleen lapsiksi ja ovat jääneet kiinni siihen, että he eivät vaikkapa saaneet lempivanukastaan 5-vuotiaina.
Kai tajuatte, että kun olette vaikkapa 60-v niin siinä vaiheessa te olette olleet ihan omasta kehityksestänne ja elämästänne vastuussa täysin yksin vähintään 42 vuotta, eli olette ihan omien tekojenne lopputulos. Että silloin ei voi enää olla se kiukutteleva 5-vuotias joka syyttää äitiään kaikesta.
Herranjestas, kasvakaa ihmiset aikuisiksi ja ottakaa itse vastuu itsestänne ja elämästänne! Ja opetelkaa edes alkeellisia sosiaalisia taitoja.
Kun huonot vanhemmat aiheuttavat lapselle fobian joka haittaa normaalia elämää, vanhemmat ovat vastuussa ikuisesti. En ota ikinä vastuuta siitä, en vaikka eläisin satavuotiaaksi. Vika on heidän. Olen paikkaillut heidän virheitään terapiassa, mutta tuskin milloinkaan paranen täysin. Syytän heitä elämäni vaikeuttamisesta. Olen pärjännyt elämässä hyvin, mutta olisin pärjännyt paljon paremmin jos he eivät olisi rampauttaneet minua henkisesti kun olin puolustuskyvytön lapsi.
Niin ja ne sosiaaliset taidot? Vanhempieni takia saatan oksentaa pelosta ennen sosiaalisia tilaisuuksia. Joten selviytyminen on kohdallani ajankohtaisempaa kuin sosiaalisten taitojen opettelu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei ilman syytä katkaise välejä vanhempiinsa. Monesti vain esim. persoonallisuushäiriöinen vanhempi ei usko olevansa itse ongelma ja syyttää välien katkeamisesta lastaan.
(Miksi tämäkin viesti oli poistettu?)
Koska lapsi on kiittämätön 💩 jos välit katkaisee.
Ei 💩 kauas perslävestä putoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat ovat usein hyvinkin sokeita niitä tavoilleen tai piirteilleen, jotka aiheuttavat lapsissa pahoinvointia. Vaikka lapsi olisikin tuonut asian sata kertaa esille, ei vanhempi välttämättä silti tajua, mikä on ongelma, tai koe, että kun ei ole itselle ongelma, niin ei pitäisi olla lapsellekaan, ja aika sitten parantaa haavat, kun ei vaan enää jutella asiasta. Moni vanhempi on siis todella huono puhumaan tai kuuntelemaan. Kaikki huolet pyyhkäistään maton alle ja pitää vaan ajatella positiivisesti on lause, jolla kuitataan koko keskustelu, jota lapsi kaipaisi. Kyllähän tällaisessa aika äkkiä yhteys katoaa vanhempaan. Lapsi voi kokea olevansa liian erilainen, jotta voisi ylläpitää syvällisempää suhdetta vanhempaansa. Vanhempien käytös voi olla vahingoittavaakin, vaikka vanhempi ei sitä tarkoittaisi. Ajatusmaailma voi olla niin vanhoillinen, että vanhemman läsnäolo, sanat ym. luo lapselle pahoinvointia aikuisen sitä tajuamatta tai jälleen asiasta välittämättä, vaikka lapsi on tuonut tämän esille. Aikuisena sitten vihdoin uskaltaa ottaa tarvittavan hajuraon vanhempaansa. Lisäksi vanhempi voi olla huonossa parisuhteessa, jota ei välttämättä itse koe näin. Lapsen taas on vaikea hyväksyä henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan tottunutta vanhempaa, ja ottaa siksi etäisyyttä. Vanhemman rasismi, sukupuolivähemmistöjen väheksyminen tai muu käytös on saattanut myös olla syynä. Eihän rasisti miellä itseään rasistiksi. Myös hyvin narsistiseen, väheksyvään tai hallitsevaan vanhempaan voidaan haluta ottaa aikuisena hajurakoa.
Meillä näin:
Tuttua on itsetuhoisuuteen hienovaraisesti viittaavat puheenvuorot, "varmaan kuolen tähän" jos teen jotain ei-mieluisaa kuten vaikka matkustan, minun syyllistämiseni, lasteni elämänvalintojen arvostelu minulle, annetaan ymmärtää, että olen huono äiti kun en pakota lasta tiettyihin jatko-opintoihin ja lapselle minua sitten arvostellaan ja pyritään välillä onnistuneesti lyömään kiilaa minun ja lapseni väliin. Eli minulle jauhetaan että lapsen pitäisi opiskella paikassa X ja miksi en tee jotain että hän sinne menisi. Tämä huutaen. Lapselle sanotaan että äitisi yrittää sinua niin rajoittaa elämässä, älä kuuntele häntä vaan voit tehdä ihan mitä vaan ja lapsen kohdalla on tosiaan ollut aina vapaa valitsemaan haluamansa alan, ainoa joka haluaisi rajoittaa on tuo isovanhempi mutta nuoren mielessä hän on saanut sen puhuttua niin päin, että me vanhemmat vaan halutaan nuorelle pahaa ja hän on se hyvä, joka nuorta puolustaa.
Jos ei ole tällaisen henkilön kanssa elänyt, ei voi tajuta mitä se on. Suurin typeryys minulta oli, että ajattelin hänen kykenevän erilaiseen isovanhemmuuteen kuin mitä vanhemmuutensa oli, mutta ei koira karvoistaan pääse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauheaa sekin kun oma syöpädiagnoosini ei äidissä aiheuttanut tunnetta että pitäisi edes kerran soittaa ja kysyä vointia.
Äitiys on kova laji, kaikki ei pärjää.
Äitini syöpädiagnoosi ei aiheuttanut minulle tunnetta että pitäisi edes kerran soittaa ja kysyä vointia. Tsempit toivotin, kun asiasta ilmoitti. En kokenut tarvetta keskustella ihmisen kanssa, jonka kanssa en ole vuosiin keskustellut.
Vierailija kirjoitti:
Meillä näin:
Tuttua on itsetuhoisuuteen hienovaraisesti viittaavat puheenvuorot, "varmaan kuolen tähän" jos teen jotain ei-mieluisaa kuten vaikka matkustan, minun syyllistämiseni, lasteni elämänvalintojen arvostelu minulle, annetaan ymmärtää, että olen huono äiti kun en pakota lasta tiettyihin jatko-opintoihin ja lapselle minua sitten arvostellaan ja pyritään välillä onnistuneesti lyömään kiilaa minun ja lapseni väliin. Eli minulle jauhetaan että lapsen pitäisi opiskella paikassa X ja miksi en tee jotain että hän sinne menisi. Tämä huutaen. Lapselle sanotaan että äitisi yrittää sinua niin rajoittaa elämässä, älä kuuntele häntä vaan voit tehdä ihan mitä vaan ja lapsen kohdalla on tosiaan ollut aina vapaa valitsemaan haluamansa alan, ainoa joka haluaisi rajoittaa on tuo isovanhempi mutta nuoren mielessä hän on saanut sen puhuttua niin päin, että me vanhemmat vaan halutaan nuorelle pahaa ja hän on se hyvä, joka nuorta puolustaa.
Jos ei ole tällaisen henkilön kanssa elänyt, ei voi tajuta mitä se on. Suurin typeryys minulta oli, että ajattelin hänen kykenevän erilaiseen isovanhemmuuteen kuin mitä vanhemmuutensa oli, mutta ei koira karvoistaan pääse.
Eli sulla on lapsi, joka syyttää sua, pitää sua huonona äitinä ja kohta katkaisee välit.
Toisin sanoen, olet ihan samassa tilanteessa kuin ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei ilman syytä katkaise välejä vanhempiinsa. Monesti vain esim. persoonallisuushäiriöinen vanhempi ei usko olevansa itse ongelma ja syyttää välien katkeamisesta lastaan.
(Miksi tämäkin viesti oli poistettu?)
Koska lapsi on kiittämätön 💩 jos välit katkaisee.
Ei 💩 kauas perslävestä putoa.
Eli kaikkien tällä palstalla kirjoittavat ovat persläpiä ja heidän lapsensa paskoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä merkillistä että avioeron saa ottaa ihan kun haluaa mutta vuosia, vuosikymmeniä rasittaneesta häirikkövanhemmasta ei saa haluta eroon.
Tottakai saat ottaa, mutta siinä missä näissä erotapauksissa nähdään virheitä molemmissa puolisoissa, niin lasten kohdalla vain niissä vanhemmissa.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi mistä tämä johtuu?
Lapsi syntyy tähän maailmaan täysin suojattomana ja vailla mitään selviytymistaitoja. Vanhemman tehtävä on opettaa lapselle nuo taidot. Vanhemmalla on siis lapsesta täysi vastuu, kun taas lapsella ei ole vanhemmastaan minkäänlaista vastuuta. Kyseessä on aivan erilainen dynamiikka kuin aviopuolisoiden välillä.
Tilanteet joissa lapsi katkaisee välit vanhempaansa, voi jakaa karkeasti kahteen: i) lapselle ei ole opetettu sosiaalisia taitoja joiden avulla hän voisi selvittää välit vanhempien kanssa, koska vanhemmillakaan ei niitä ole, tai ii) vanhemmilla on nämä taidot, mutta he eivät silti ole niitä opettaneet lapselleen.
Osa näistä lapsista on niin onnekkaita että riittävät taidot on opittu muualta kuin kotoa. Välit voi silloinkin joutua katkaisemaan, jos vanhempien omat taidot ovat liian heikolla pohjalla. Toimivassa ihmissuhteessa kummankin osapuolen on osattava käyttäytyä vastuullisesti ja jos tämä taito puuttuu vaikka vain toiselta osapuolelta, on sen toisen kannalta viisaampaa ottaa etäisyyttä. Kenelläkään ei ole velvollisuutta jäädä loppuelämäkseen myrkylliseen ihmissuhteeseen vain siksi, että toinen osapuoli sattuu olemaan sukua.
Kukaan ei ole velvollinen, mutta nyt kyse on lähinnä vastuusta ja niistä asioista mitkä johtavat mihinkin. Saatua sinä vaikka katkaista välit sen takia, että rakastat liikaa. Mutta sano, että syy on sinun. Ei jonkun muun.
Mutta ihan liian moni osoittaa aina sitä sormea muihin, vaikka monella se oikea osoite, olisi ihan se oma naama.
Lapset elävät vanhempiensa kanssa 18 vuotta. Näistä vuosista häntä suurimmaksi osaksi opettaa joku muu kun vanhemmat. Siitä 10 vuotiaasta asti, hän voi alkaa opettamaan jo itse itseään. Kuten vaikka monen tietokonepelin kohdalla käy. Jossain 15 iässä moni poika opettelee itsekseen rassaamaan mopoja ja moni tyttö vaikka kutomaan. Kaikenlaista taitoa opitaan, eikä vanhempia syytetä niiden taitojen puutteesta tai kehuta osaamisesta.Mutta käytöstavat, ihmissuhdetaidot tms. Niin niitä ei, jos niitä ei hänelle ole 5-vuotiaana opetettu, niin hän voi hyvällä syyllä sanoa aina kaikille, ettei äiti opettanut.
En oppinut silloin, enkä voi edes opetella. Koska äiti ei opettanut niitä kun olin 5 ja siksi nyt 27- vuotiaan katkaisen välit perheeseen. Milloin ihmiset ihan oikeasti heräävät siihen omaan vastuuseen ja kun ja jos aikuisena ne omat ihmissuhdetaidot ovat surkeita, niin syy löytyy peilistä. Jokainen päivä, kun on hyvä päivä kehittää niitä, vaikkei se äiti siinä vieressä ole sitä vahtimassa tai pakottamassa.
Ensimmäinen kiintymyssuhde muodostetaan nimenomaan vanhempiin. Minulta on odotettu ikääni korkeampaa kypsyyttä koko ikäni, samalla kun sen mukaista käytöstä ei kuitenkaan ole opetettu. Tuskin voit olla eri mieltä siitä ettei sellainen tee hyvää mielenterveydelle. Joskus nämä odotukset olivat vielä sellaisia, joihin vanhemmat eivät itsekään kyenneet, mutta minun 4-vuotiaana lapsena olisi pitänyt kyetä (kuten tunteiden hallinta).
Omat ihmissuhdetaitoni ovat nykyään hyvät, koska olen käynyt terapiassa ja nähnyt paljon vaivaa asioiden opettelemiseen. Ristiriitatilanteissa kyseenalaistan edelleen aina ensimmäiseksi itseäni. Jos on mitään mitä itse olisin voinut tehdä toisin, muutan käytöstäni ja tarvittaessa pyydän toiselta anteeksi.
Vanhempani eivät ole ottaneet samalla tavalla vastuuta omista puutteistaan, mikä tekee heistä minulle epämiellyttävää seuraa. Valitsen tietenkin mieluiten seurakseni muita vastuullisia aikuisia ihmisiä, ja minulla on myös mahdollisuus tehdä niin, koska olen voinut aikuisena luoda terveitä ihmissuhteita. Mikään ei estäisi vanhempiani opettelemasta samoja asioita, jotka minäkin olen ilman heidän apuaan opetellut. Toistaiseksi he ovat valinneet vaihtoehdon, jossa kommentit ovat joko "Teimme kaiken oikein ja mitään esille ottamiasi kaltoinkohteluja ei ole tapahtunut" tai "Kukaan ei ole täydellinen vanhempi, parhaani olen yrittänyt". Yhtään anteeksipyyntöä tai kaltoinkohtelun myöntämistä en ole toistaiseksi kuullut. Syyllistää yrittävät kyllä, ikään kuin olisin heille läsnäoloani ja seuraani velkaa vain siksi että he ovat vanhempiani.
Minulle tämä on ok, koska elän täyttä elämää.
Se hyvä puoli lapsissa ja puolisoissa on että he eivät voi katkaista välejä toisin kuin kaverit. Heitä voi siksi kohdella huonommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vika voi olla vanhemmissa tai lapsessa. Ei sitä voi nyt tietää. Tai yleisimmin varmaan molemmissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Ei tuo kyllä lapseltakaan kypsää käytöstä ole. Kyllä olisi oikein edes kertoa toiselle, mistä tätä syyttää. Ja ap:n pitää nyt vaan antaa tilaa ja aikaa, vaikka olisi kuinka hämmentynyt.
Meillä mielisairas vanhempi alkoi huutamaan: "MIKS SÄ PUOLUSTAT SITÄ?!", kun toinen vanhempi luetteli ilmiselviä välien katkaisun syitä. Ainoa asia mitä sai tehdä oli juoruilla siitä kuinka lapsi on mielisairas. Se sai hänet rauhoittumaan kuin taikaiskusta.
Meillä taas toinen vanhempi asettui kontrolloivan ja manipuloivan vanhemman tueksi, kun ensimmäisiä kertoja uskalsin sanoa suoraan, että minua ei saa enää jatkossa kohdella niin. Olin kuulemma hullu ja sairas ihminen. Tällaiset reaktiot ovat yksi syy siihen, miksi jotkut katkaisevat lopulta välit syytä kertomatta. Siitä syyn kertomisesta kun saa vähintään henkistä väkivaltaa palkkioksi.
Aina kun huomaat jonkun ihmisen välttelevän seuraasi, kannattaa kysyä mikä käytöksessäsi on sellaista, ettei tuo ihminen koe oloaan hyväksi lähelläsi. Erityisesti jos välttelijä on läheinen, kuten oma lapsi. Silloin siihen välttelyyn on melko varmasti hyvä syy.
Oletko koskaan miettinyt miksi sinun vanhempasi kokivat sinut hulluksi ja sairaaksi? Mitä se oikeasti oli mitä teit, joka aiheutti nämä sanat?
Miten sinua sitten kohdeltiin?En kerro yksityiskohtia koska en halua tulla tunnistetuksi, mutta kieltäydyin noudattamasta rajusti yksityisyyttäni loukkaavaa käskyä. Olin yli 30-vuotias. Kyseinen toimenpide olisi myös alaikäiseen kohdistettuna lainvastainen, vaikka tekijä olisi lapsen huoltaja.
Eli jos olisit jatkanut yhteyttä heidän kanssaan sinut olisi pakkoraahattu johonkin toimenpiteeseen? Minun on vaikea kuvitella mitä tuo voisi olla, mutta esimerkiksi joku ympärileikkaus tai sterilisaatio? En oikein kyllä ymmärrä miten joku 30- vuotias mies on ajautunut tuollaiseen tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on katkaista välit.
Kyse ei ole lääketieteellisestä toimenpiteestä. Minua yritettiin painostaa tekemään jotakin sellaista, jonka seurauksena olisin menettänyt yksityisyyteni. Jos tämä asia olisi tehty minulle pakolla, teko olisi ollut lainvastainen (siitä voit siis päätellä oliko kohtuullista kehottaa minua ko. tekoon).
Otin vanhempiini etäisyyttä siitä syystä että en suostunut enää olemaan henkisen väkivallan kohteena. Kertauksen vuoksi, esimerkkejä tästä henkisestä väkivallasta olivat siis:
1. painostaminen mainittuun tekoon ja
2. se että minua nimiteltiin hulluksi ja mielisairaaksi kun en suostunut ja sanoin lisäksi ettei minua saa painostaa.
(En muuten ole kertonut sukupuoltani.)
Tiedän ettet sanonut sukupuoltasi, mutta kuten sanoin, minun on vaikea kuvitella toimenpidettä. Koska avaat asiaa niin vähän, joudun päättelemään asioita todella pienin tiedoin. Joki tuolla kirjoitti, että ehkä sinua yritettiin pakkohoitoon. En tiedä voiko se olla totta, mutta jossitellaan ihan yleisellä tasolla.
Jos omat vanhemmat yrittävät saada lastaan pakkohoitoon ja he kutsuvat sairaaksi ja hulluksi, niin siihen on kyllä yleensä syy. Mielenterveysongelmista kärsivä ei yleensä koe olevansa sairas, mutta ymmärtää tietysti sanat mitä hänelle sanotaan. Tällaisissa tilanteissa olisi äärettömän mielenkiintoista kuulla näiden vanhempien ajatuksia. Mikä saa heidän miettimään tuota vaihtoehtoa ja sanomaan ääneen nuo asiat? Voisiko niissä olla totuutta takana? Huumeiden käyttäjät varmasti kokevat sen itsemäärämisenä ja oikeutenaan, että he voivat käyttää, mutta miten vanhemmat sen kokevat? Mania? Siinäkin sairas itse ei näe kuinka haitallisiin asioihin hän ajautuu. Anoreksia?
Nuo sanat eivät ole kivoja kuulla, mutta ehkä ne ovat kuitenkin jonkun pelastus. Minulta löytyy kyllä aika paljonkin ymmärrystä juuri näiden tyyppiseen tapausten vanhemmille. Se ei ole helppoa katsella sivusta, kun oma lapsi vaikka sairauden takia käyttäytyy täysin sekavasti, mutta ei itse ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Mikään ei pakota sinua päättelemään että minua olisi yritetty saada pakkohoitoon. Se on oma valintasi ja voit halutessasi valita toisinkin.
Kuvitteellinen, mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaava esimerkki: Vanhempani halusivat. kiihkeästi minun osallistuvan Big Brother -ohjelmaan, koska olihan niin ikävää kun heillä ei ollut sukulaisille riittävästi kerrottavaa elämäni käänteistä. Ohjelmaan osallistuminen olisi heidän mielestään ollut oiva ratkaisu tähän kiperään ongelmaan, ja siitähän olisi vielä voinut voittaa rahaakin, joten olisi suorastaan typerää minulta kieltäytyä!
Kun kieltäydyin, minulta alettiin tivata syitä siihen. Jokainen terve ihminen osaa itse kuvitella vaikka minkälaisia syitä ja hyväksyy kieltäytymisen ilman vastalauseita. Syiden tivaaminen on eräs kontrolloinnin muoto. Kun jonkin syyn kertoo, siihen aletaan keksiä vastaväitteitä. Tuloksena on loputon ja tulokseton, hengeltään hyvin kuormittava keskustelu. "Heikommat" yksilöt (enkä nyt tarkoita kielteisellä tavalla heikkoa vaan normaalia inhimillistä miellyttämisenhalua) saattavat väsytystaistelun tuloksena taipua ihan vain saadakseen sen keskustelun loppumaan.
Itse en ole koskaan näihin vanhempieni vaatimuksiin suostunut, mutta nuo keskustelut ovat silti pahaatekeviä ja tuossa kohtaa minulle tuli mitta täyteen. Kerroin että en suostu tällaiseen painostukseen enää jatkossa ja että minulla on aikuisena ihmisenä vapaus tehdä omat päätökseni itse. Tämän jälkeen minulle kerrottiin minun olevan mielisairas.
Perheemme on ulospäin aivan täysin normaali, jopa muiden silmissä arvostettu ja pidetty perhe. Vanhempani ajattelevat aivan varmasti olevansa tällaisia aloittajankin esiin nostamia "tavallisia" vanhempia.
Eli sinulla on jokin vakava mielenterveysongelma jota et halua hoitaa. Ja vanhempasi ovat yrittäneet auttaa sinua.
Mielestäsi se, että ei osallistu BB-ohjelmaan, on vakava mielenterveysongelma?
Leikitään, että kyseessä oli BB ja kyseessä kolmekymppinen kirjoittaja.
Minä vastaavassa tilanteessa olisin vain nauranut. Ja kun minua olisi kutsuttu mielisairaaksi olisi nauranut vielä enemmän ja sitten olisin keittänyt meille kahvit ja katsonut temppareita ihan vaan periaatteesta ja alkanut jankuttaa heidän osallistumisestaan, kuka halua olla miljonääri.Siinä vaiheessa ei paljon naurata kun on 30 vuotta ollut tämän dynamiikan kohteena, josta suurin osa alaikäisenä lapsena, joka ei vielä edes ymmärrä sen olevan henkistä väkivaltaa ja on vanhemmista täysin riippuvainen. Lapsihan kasvaa pitämään kasvuympäristöään normaalina, olipa se millainen tahansa. Siksi me tällaisissa kodeissa kasvaneet olemme joskus vasta kolme- tai nelikymppisenä tekemässä sitä irtiottoa, joka terveempien perheiden lapsilla tapahtuu teininä.
Ehkä sinun vanhempasi tosiaan haluavat sinun muuttavan pois. Vaikka sitten sinne BB-taloon. Pakko myöntää, että aika outo dynamiikka teillä on ja ehkä tosiaan on aika, että otat vastuuta siitä omasta elämästäsi. Minusta sinun kannattaisi kyllä nauraa asialle, koska onhan tuo näin sivullisena katsottuna aika koomista.
Tuosta on noin 15 vuotta aikaa ja ensimmäisen kerran pystyin nauramaan asialle noin 10 vuotta sitten. Nykyään olen jo ihan ok.
Alue: Aihe vapaa
Mikä sen parempaa kohtelua kun halata ja olla iloinen kun näkee kummityttären? Jos äidin neuvot eivät ole ilkeillä motiiveilla annettuja, niin ehkä niitä kannattaisi kuunnella, eikä loukkaantua niistä?
Jos et halua olla tekemisissä, koska sinulla itsellä on itsetunto-ongelmia, niin se on ihan ok, mutta älä laita sitä silloin jonkun muun syyksi.