Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä
09.07.2023 |
Tälläkin palstalla peukutetaan ihmisiä jotka ovat kadonneet vanhempiensa elämästä täysin, tai ovat suunnittelemassa sitä. Oikein kannustetaan siihen.
En hetkeäkään epäile etteikö olisi olemassa hirviövanhempia jotka tietentahtoen ovat halunneet tuhota lapsensa elämän. Vanhempia jotka ovat ilkeitä, fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia, petollisia, myrkyllisiä, päihteileviä, ailahtelevia, välinpitämättömiä, kiristäviä, hyväksikäyttäviä, arvostelevia, kateellisia, etäisiä, tunkeilevia, painostavia, vähätteleviä jne. Ei sellaisen kanssa halua eikä tarvitse olla tekemisissä.
Sitten on ne vanhemmat joiden lasta on rakastettu, kannustettu, oltu tukena elämän ylä- ja alamäissä. Oltu ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat halunneet olla tietoisia kasvattajia. On yritetty tietoisesti välttää niitä virheitä mitä esimerkiksi omassa suvussa on tehty ja mikä on aiheuttanut vahinkoa.
Sitten yhtenä päivänä lapsi ei vain enää ota yhteyttä eikä vastaa puhelimeen. Vanhemmalle tulee tunne että kaikki ei ole kunnossa. Kysytään varovasti että onko kaikki hyvin. Huoli herää. Ei vastausta, vaikka viestit luettu. Muutaman viikon päästä lapselta tulee katkera viesti että kokee vanhempiensa pilanneen hänen elämänsä eikä halua enää olla väleissä. Asiaa ei suostu sen kummemmin avaamaan että saisi edes jonkunlaisen käsityksen tilanteesta. Hämmennys iskee, alkaa loputon miettiminen ja kelaaminen. Oliko syynä kenties muutto toiselle paikkakunnalle kun lapsi oli 10-vuotias? Oliko syynä äidin hetkellinen työttömyys ja huonompi rahatilanne? Mitään selkeästi vahingollista tapahtumaa ei tule mieleen historiasta.
Tätä tilannetta voisi verrata oman lapsen katoamiseen. Ei selityksiä tai vastauksia. Kyse ei ole siitä etteikö vanhempi pystyisi näkemään virheitään, päinvastoin hän etsii niitä itsestään ja historiasta, etsii vertaistukea ja puhuu ammattilaisten kanssa.
Sureva äiti
Kommentit (1125)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä merkillistä että avioeron saa ottaa ihan kun haluaa mutta vuosia, vuosikymmeniä rasittaneesta häirikkövanhemmasta ei saa haluta eroon.
Tottakai saat ottaa, mutta siinä missä näissä erotapauksissa nähdään virheitä molemmissa puolisoissa, niin lasten kohdalla vain niissä vanhemmissa.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi mistä tämä johtuu?
Lapsi syntyy tähän maailmaan täysin suojattomana ja vailla mitään selviytymistaitoja. Vanhemman tehtävä on opettaa lapselle nuo taidot. Vanhemmalla on siis lapsesta täysi vastuu, kun taas lapsella ei ole vanhemmastaan minkäänlaista vastuuta. Kyseessä on aivan erilainen dynamiikka kuin aviopuolisoiden välillä.
Tilanteet joissa lapsi katkaisee välit vanhempaansa, voi jakaa karkeasti kahteen: i) lapselle ei ole opetettu sosiaalisia taitoja joiden avulla hän voisi selvittää välit vanhempien kanssa, koska vanhemmillakaan ei niitä ole, tai ii) vanhemmilla on nämä taidot, mutta he eivät silti ole niitä opettaneet lapselleen.
Osa näistä lapsista on niin onnekkaita että riittävät taidot on opittu muualta kuin kotoa. Välit voi silloinkin joutua katkaisemaan, jos vanhempien omat taidot ovat liian heikolla pohjalla. Toimivassa ihmissuhteessa kummankin osapuolen on osattava käyttäytyä vastuullisesti ja jos tämä taito puuttuu vaikka vain toiselta osapuolelta, on sen toisen kannalta viisaampaa ottaa etäisyyttä. Kenelläkään ei ole velvollisuutta jäädä loppuelämäkseen myrkylliseen ihmissuhteeseen vain siksi, että toinen osapuoli sattuu olemaan sukua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on suvu(i)ssa neurologisia häiriöitä ja erityisherkkyyttä, helposti ahdistuvia ja masentuvia.
Lapseni on nyt aikuisena hoksannut, että hänellä itselläänkin on oireita. Aiemmin olin "vain" kurja, kummallinen äiti. Ja veljensä mt-ongelmainen. (Ei mitään kovin vakavaa, tyypillistä nuoren, luovan mielen angstia.)
Toivon, että tämä syyttelijälapseni jossain vaiheessa sisäistää, että emme me muutkaan perheenjäsenet ole ilkeyttämme "pilanneet" hänen elämäänsä.
Otin itse välimatkaa kaikkiin, kun olivat muuttaneet pois kotoa: muutin ulkomaille.
Olin aivan lopussa, kun 18-vuotias vihdoin hankki itselleen oman asunnon ja muutti pois, täysin omasta aloitteestaan. Minä olin saanut vain yrmeää ylimielistä käytöstä ja kirosanoja koko murrosiän. Olin lähdöstä helpottunut, ja toivoin, että välimme parantuvat pesäeron myötä.
Niin tapahtuikin, mutta siihen kului muutamia vuosia. Myöhemmin olen lapsenlapseltani kuullut kysymyksen "miksi hylkäsin lapseni?" ! Siis tällaista tarinaa hän kertoo omalle lapselleen! Itse oli täysi k*spää riiviö haistattelija! Huh huh. 😳
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla tulee itsenäistymisvaihe 25-30-vuotiaana. Silloin hyväkin vanhempi saa osansa lapsen kipuilua. Ihan normaali vaihe, joka menee ohi aikanaan kunhan annat tilaa ja olet kypsä ottamaan kipuilun vastaan.
25-30?! Eikö tuon ikäinen ole jo ollut pitkään itsenäinen?!
Ei oikeastaan. On opiskelut ja ehkä vanhempien tukea tarvitaan siinä, taloudellista ja muuta ja kestää aikansa että sisäistää että on nyt irti vanhemmistaan. Se lopullinen irtaantuminen tulee 25-30 v. Mutta se on vain vaihe, hyväksi muuttuu kun se on käyty läpi.
Moni vanhempi kipuilee niiden nuorten aikuistensa irtiottoa ja elättelee esimerkiksi haavekuvia siitä, miten se opiskelija palaakin kotiseudulleen, miten se valitsee vanhempien toiveiden mukaisen puolison, hankkii lapsenlapsia vanhempien toiveiden mukaan, elää ja on kuten vanhemmat toivoo.
Eli siinä vaiheessa todella moni vanhempi takertuu hysteerisesti ja sekaantuu ihan kaikkeen, päsmäröi ja ns. kertoo mielipiteitään koko ajan. Ei hyväksy sen aikuisen lapsensa valintoja ja siksi se suhde kriisiytyy.
Minä olen kohta viisikymppinen ja asunut nykyisellä paikkakunnalla lähes 30 vuotta. Koko elämäni on täällä. Silti äitini välillä möläyttää että muuttaisin takaisin syntymäpaikkakunnalle. Minun elämälläni ei näemmä edelleenkään ole arvoa tai merkitystä.
Tämä esineellistäminen ja minuuteni kieltäminen ovat syitä siihen miksi aikanaan otin kunnolla etäisyyttä. Vuosien terapian ansiosta olen nykyään onnellinen ja itsenäinen, ja osaan suojella itseäni vahingollisilta ihmissuhteilta. Olen tekemisissä sen verran kuin mielenterveyteni ylläpitäminen sallii, en yhtään enempää.
Mieheni vanhemmat eivät koskaan sulattaneet mieheni päätöstä jäädä Helsinkiin opintojen jälkeen. He ottivat sen niin, että mies paheksuu heitä, kun ei tee tismalleen samoin kuin he.
Eli kyky edes hahmottaa, että aikuinen ihminen tekee omia päätöksiä niin, että niitä ei tehdä heidän perusteellaan, heitä ajatellen tai heitä arvottaen puuttuu täysin. Kaikki pyörii heidän ympärillään heidän maailmassaan.
Tämäkin kuulostaa tutulta. Kun olen tehnyt päätöksiä omista lähtökohdistani, on tullut kommentteja että miksi teen "kaiken" päin vastoin kuin vanhemmat ehdottavat. Ja tämä "päin vastoin" tekeminen siis tarkoittaa että en tee täsmälleen kuten he haluavat. Esim. en opiskellut juristiksi äitini mieliksi vaan valitsin itselle sopivan ammatin. Äitini mielestä valinta oli kapinointia häntä vastaan.
Mahtaa olla kova elämä henkilöllä joka loukkaantuu aina kun aikuinen lapsi tekee jotain eri tavalla kuin itse oli ajatellut. Ja sairasta on toki jo se, että käyttää valtavat määrät energiaa sen ajatteluun, mitä jonkun toisen aikuisen tulisi tai ei tulisi tehdä ja ajatella.
Tämä. Lisäksi siitä seuraa herkästi se, että se aikuinen lapsikin käyttää valtavat määrät energiaa sen ajatteluun, mitä vanhempansa ajattelevat.
Itse olen ns. tavallisesta, hyvästä perheestä, eikä meillä ollut ikinä mitään kovin ihmeellistä, mitä voisi sormella osoittaa, kasvatuksessa. Mutta siskoni kapinoi teininä rajusti(oltuaan ensin todella raju ja kovapäinen lapsi), ja minua, kuusi vuotta nuorempaa, se kai pelotti. Joka tapauksessa kasvoin sellaiseen miellyttäjän rooliin.
Kukaan ei sitä tahallaan aiheuttanut, mutta vielä aikuisenakin ahdistun, kun tiedän, että vanhempani eivät hyväksy valintojani -vaikkeivat suoraan mitään sanokaan. Tai no, kyllä ne aika suoraan selittävät mitä vaivaa ja riesaa on koirasta, kun suunnittelimme miehen kanssa pennun ottamista -vaikka meillä on ollut koiria ennenkin. Aina kaikki kielteinen tuodaan esiin, ikään kuin olisin niin urpo etten itse mitään tajua.
Kaikkein suurin synti tietysti on, jos tekee valintoja muulla perusteella kuin "rahansäästämisen maksimointi mielessä". Erityisen kamalaa on ostaa laadukkaita vaatteita.
Vanhempani kyllä tekevät kalliita matkoja ja asuntonsa on täynnä taidetta. Sellainen ei ole haaskaamista. Mutta kaikki minun rahankäyttöni herättää pahennusta. Oikein näkee, miten ne nieleskelevät sitä etteivät vain sano mitään.
Ja minä olen aina ollut heikko pelkuri, joka ei osaa päästä irti. Tunnen syyllisyyttä, jos ei olla käyty kylässä muutamaan viikkoon, vaikka en itse tahtoisi mennä. Jne.
Minä hain lopulta lähestymiskieltoa, koska kun yritin vetää niitä rajoja, alkoi järjetön stalkkaus ja häirintä.
Siellä se oikeudessa sitten minun äitini paasasi, miten hän vain hyvää hyvyyttään (lähettää solvaavia viestejä, tekee lasuja ja häiriköi päiväkodilla), kun hän niin vain on huolissaan (että oma ote menee) ja että minä olen AINA OLLUT NIIN HANKALA.
Että koko tämä lähestymiskieltojuttukin on niiin hankala ja ihan turha kun hänhän vain hyvää hyvyyttään ja äidinrakkaus ja päläpälä.
Tässä vaiheessa hän oli stalkannut meitä monta kuukautta, kaapannut toisen lapsen kertaalleen, lähettänyt satoja herjaviestejä, riehunut miehen vanhemmille, tehnyt kymmeniä viranomaisilmoituksia jne.
Mutta kun minä olen hankala - kun kehtasin sanoa, että hän on edelleen tervetullut kutsuttuna kylään, mutta että lapsia emme anna hänelle enää minnekään ja että kotiamme pitää kunnioittaa.
Tuomari oli kyllä sennäköinen että mietti, että kuka mahtaa olla se hankala.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tällaiset äidit ovat siitä huvittavia ja rasittavia, että he kyllä päsmäröivät ja kommentoivat lapsensa ulkonäköä, mutta eivät ikinä kestäisi vastaavaa lapseltaan tai keneltäkään muultakaan.
Entä jos lapsesi mielestä kaikki, mitä itse teet ulkonäöllesi, rumentaa sinua ja sinulla on ihan huono maku etkö tiedä mikä sinulle sopii...Läheiseltä saa aina rehellisimmän mielipiteen. Me kysymme sitä toidiltamme ja annamme kysymättä kun, ja olemme kiitollisia tiedoista.
Sukulainen ei aina suinkaan ole läheinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeä aihe. Arvostan, että AP uskalsi nostaa esille tällä palstalla. Odotetusti sai vastauksia viisaita ihmisiltä, jotka tietävät täsmälleen miten huono vanhempi AP on ollut.
Haloo, herätkää! Ei näissä tapauksissa AINA ole selkeitä huono vanhemmuus signaaleja. Lumihiutale vain haluaa syyttää vanhempiaan pahasta olostaan. Surullista.
Sinä se näet lumihiutaleita joka paikassa. Olet varmaan jäätävä ihminen.
Koska niitä alkaa olla niin jäätävän paljon. Uhrautuminen on aikamme vitsaus. Eikä näillä kaksinaismoraalin ilmentymillä ole rajaa. Vastustetaan väkivaltaa ja samalla uhkailla saunantaakse viemisellä. Jauhetaan henkisestä väkivallasta ja ghoustataan sen mikä ehditään. Jauhetaan lapsuuden ruoka-ajoista ja pakkosyömisestä, vaikka itse napsitaan huumeita.
Nyt trendi on tämä omien vanhempien analysointi ja tuomitseminen. Itse tietysti ollaan niin viattomia. Aina oltu, niin täydellisiä lapsia.
Näitä joiden vanhempina olisi pitänyt kyteä olemaan täydellinen, (jopa sen vähän huonommillakin eväillä varustettu aikanaan avainkaulassa lapsuuden viettäneen ja eläneen henkilön.)
Monet vanhemmat ovat ehkä olleet huonoja, mutta millä nämä lumihiutaleet perustelevat omaa käytöstään? Koska jos ei nämä vanhemmat saa asettaa syytä omille vanhemmilleen, niin miksi nämä lumihiutaleet sen saisivat tehdä?Onko lapsi viallinen? Et voi oikeasti todeta noin. Menepä lapsesi alle 18 vuotiaan kanssa vaikka lääkäriin ja sano tämä on viallinen. Ihan kuin joku tavara. Itsehän vanhemmat ovat lapsensa kasvattaneet ja tehneet. Se on heidän kasvatuksen näköinen. Jos on viallinen, on kasvatus ollut vioittavaa.
En tiedä missä todellisuudessa elät, mutta mene ihan vaikka vaan sinne koulun pihalle näkemään se totuus millaisia lapsia maailmassa on. Lapset viettävät nykyisin suurimman osan ajastaan ihan jonkun muun kun omien vanhempiensa kanssa. Erolapset vielä huomattavasti vähemmän. Teinit puhuvat vanhemmilleen varmaan minuuteissa laskettavissa olevassa ajassa per viikko. Tämä on se todellisuus.
Ei ole mitään kotikouluja. Kotiäitejä. Isät lounaalla kotona ja kello 16 koko perhe lautapelien ääressä ja viikonloput mummolassa.
Herää nyt tähän nykymaailmaan, jossa koulut, kaverit ja telkku/netti kasvattavat nämä nykylapset. Ja näin on ollut jo vuosikymmeniä kohta.
He eivät voi syyttää tiktokia tai instaa, mutta äitiä tai isää voi aina syyttää kun menestystä ei tullut, eikä itsetunto ole kohdalla.Nykyvanhemmat ovat tutkimusten mukaan läsnä lastensa kanssa huomattavasti enemmän kuin yksikään vanhempien sukupolvi ennen heitä.
Paskapuhetta. Suuri osa ei ole. Vain tiedostava osa on.
TUTKIMUSTEN MUKAAN.
Mitä et tästä ymmärrä?
Tutkimus näyttää mitä?
Että nämä vanhemmat eivät ole töissä ja lapset ovat koulussa vain aamupäivällä ja lopun aikaa niiden vanhempien kanssa. Että oikeasti erolapset ovat molempien vanhempien kanssa illat yhdessä? Etteivät he oikeasti harrasta enää mitään vaativia lajeja, joissa treenataan 15 tuntia viikossa ja leirit päälle? Että netin edessä ollaan vähemmän kun 70- luvulla?
Vanhemmat eivät koskaan ole ollut kauheasti niiden omien lastensa kanssa, ei nyt eikä aiemmin. Mutta kasvatusvastuu on aina määritelty vanhemmille. Ennen se nähtiin, että he olivat vastuussa, että lapset menivät kouluun kasvatettaviksi. Se oli vanhempien lastensa kasvattamista. Että aamulla lapset pakotettiin kouluun.
Se, että äiti ja isä henkilökohtaisesti kasvattaa sitä omaa lastaan on aina ollut aika minimaalista ajallisesti. Kyllä sen on vuosisatojen ajan tehnyt lähes aina joku muu. Lastenhoitajat, isovanhemmat, papit, opettajat, koulukaverit, ystävät, sisarukset, naapurit, sukulaiset.
Voimme nähdä näissä kaikissa vikaa, jos ihmisestä tulee määrätynlainen. Mutta jostain syystä se sormi osoittaa aina vaan niihin vanhempiin ja mieluiten siihen äitiin.
Minä taas epäilen, että tutkimus on keskittynyt tietyille alueille ja joukkoihin, joissa on tiettyjä ominaisuuksia. Tutkimuksiin lyös osallistuu herkemmin tietyn tyyppiset vanhemmat. Eli ne, jotka haluavat tietoisesti yrittää olla enemmän lapsen kanssa. Mutta se, että se on vain noin puoli tuntia enemmän kuin ennen, johtuu edelleenkin siitä, että vanhemmat satsaavat uraansa ja ulkoistavat lastenhoitoa päiväkodeille ym.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tällaiset äidit ovat siitä huvittavia ja rasittavia, että he kyllä päsmäröivät ja kommentoivat lapsensa ulkonäköä, mutta eivät ikinä kestäisi vastaavaa lapseltaan tai keneltäkään muultakaan.
Entä jos lapsesi mielestä kaikki, mitä itse teet ulkonäöllesi, rumentaa sinua ja sinulla on ihan huono maku etkö tiedä mikä sinulle sopii...Läheiseltä saa aina rehellisimmän mielipiteen. Me kysymme sitä toidiltamme ja annamme kysymättä kun, ja olemme kiitollisia tiedoista.
Sukulainen ei aina suinkaan ole läheinen.
No tuossa ei sellaista tilannetta tarkoitettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
Ai että toi "tuhina" osaakin sitten olla rasittavaa. Sinä tiedät paremmin, lapsi ei tajua mistään mitään eikä kelpaa sellaisena kuin on ja itse haluaa olla.
Mutta on oikeasti hienoa, että teillä välit ovat silti säilyneet hyvinä.
Eli heti yksi ymmärsi väärin!
En tiedä paremmin mutta minulle hän oli kauniimpi ennen. Kelpaa minulle 120% mutta suren kun ei itse näe kauneuttaan.
Katkaisetko välit mieheesi tai vedät 50 vuoden herneet nenääsi jos kampaajalta tultuasi miehesi tokaisee ihan vilpittömästi: Ai, mä tykäsin enemmän siitä aiemnasta mallista/väristä??
Sama asia
Jep. Ja sama asia kun vanhemman ääneen sanoma hiusten värin sureminen on, on se kun vanhempi sanoo surevansa lapsen ammatinvalintaa, puolisonvalintaa, sillä perusteella että hänen kuvitelmissaan lapsesta olisi tullut ihana eläinlääkäri tai naapurin suunnistusta harrastava Jouko olisi ollut kunnollisempi puoliso lapselle. Se, että lapsellasi on luonnostaaan mielestäsi kaunis hiusväri, ei ole hänen itsensä ansiota, eikä siksi kuvaa hänen persoonaansa. Sen sijaan hänen itsensä valitsema sävy on se mikä kuvaa häntä ihmisenä, ja se on se mitä sinun tulee rakastaa, se tarkoittaa sitä että rakastat häntä sellaisena kuin hän on, ei mikään luonnollinen hiusväri. Tuollainen suremisesta puhuminen on henkistä manipulointia ja raastavaa marttyyrimäisyyttä, sillä aiheutat sillä lapsellesi tahallaan huonoa omatuntoa siitä että pahoitti äidin mielen (vain olemalla oma itsensä).
Eiköhän tuo ole 20 vuodessa toipunut siitä että sanoin hänen hiusten väriä niin kauniiksi ettei sitä olisi kannattanut peittää.
Tällaiset äidit ovat siitä huvittavia ja rasittavia, että he kyllä päsmäröivät ja kommentoivat lapsensa ulkonäköä, mutta eivät ikinä kestäisi vastaavaa lapseltaan tai keneltäkään muultakaan.
Entä jos lapsesi mielestä kaikki, mitä itse teet ulkonäöllesi, rumentaa sinua ja sinulla on ihan huono maku etkö tiedä mikä sinulle sopii...Läheiseltä saa aina rehellisimmän mielipiteen. Me kysymme sitä toidiltamme ja annamme kysymättä kun, ja olemme kiitollisia tiedoista.
Sukulainen ei aina suinkaan ole läheinen.
No tuossa ei sellaista tilannetta tarkoitettu.
No niin siinä luki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeä aihe. Arvostan, että AP uskalsi nostaa esille tällä palstalla. Odotetusti sai vastauksia viisaita ihmisiltä, jotka tietävät täsmälleen miten huono vanhempi AP on ollut.
Haloo, herätkää! Ei näissä tapauksissa AINA ole selkeitä huono vanhemmuus signaaleja. Lumihiutale vain haluaa syyttää vanhempiaan pahasta olostaan. Surullista.
Sinä se näet lumihiutaleita joka paikassa. Olet varmaan jäätävä ihminen.
Koska niitä alkaa olla niin jäätävän paljon. Uhrautuminen on aikamme vitsaus. Eikä näillä kaksinaismoraalin ilmentymillä ole rajaa. Vastustetaan väkivaltaa ja samalla uhkailla saunantaakse viemisellä. Jauhetaan henkisestä väkivallasta ja ghoustataan sen mikä ehditään. Jauhetaan lapsuuden ruoka-ajoista ja pakkosyömisestä, vaikka itse napsitaan huumeita.
Nyt trendi on tämä omien vanhempien analysointi ja tuomitseminen. Itse tietysti ollaan niin viattomia. Aina oltu, niin täydellisiä lapsia.
Näitä joiden vanhempina olisi pitänyt kyteä olemaan täydellinen, (jopa sen vähän huonommillakin eväillä varustettu aikanaan avainkaulassa lapsuuden viettäneen ja eläneen henkilön.)
Monet vanhemmat ovat ehkä olleet huonoja, mutta millä nämä lumihiutaleet perustelevat omaa käytöstään? Koska jos ei nämä vanhemmat saa asettaa syytä omille vanhemmilleen, niin miksi nämä lumihiutaleet sen saisivat tehdä?Onko lapsi viallinen? Et voi oikeasti todeta noin. Menepä lapsesi alle 18 vuotiaan kanssa vaikka lääkäriin ja sano tämä on viallinen. Ihan kuin joku tavara. Itsehän vanhemmat ovat lapsensa kasvattaneet ja tehneet. Se on heidän kasvatuksen näköinen. Jos on viallinen, on kasvatus ollut vioittavaa.
En tiedä missä todellisuudessa elät, mutta mene ihan vaikka vaan sinne koulun pihalle näkemään se totuus millaisia lapsia maailmassa on. Lapset viettävät nykyisin suurimman osan ajastaan ihan jonkun muun kun omien vanhempiensa kanssa. Erolapset vielä huomattavasti vähemmän. Teinit puhuvat vanhemmilleen varmaan minuuteissa laskettavissa olevassa ajassa per viikko. Tämä on se todellisuus.
Ei ole mitään kotikouluja. Kotiäitejä. Isät lounaalla kotona ja kello 16 koko perhe lautapelien ääressä ja viikonloput mummolassa.
Herää nyt tähän nykymaailmaan, jossa koulut, kaverit ja telkku/netti kasvattavat nämä nykylapset. Ja näin on ollut jo vuosikymmeniä kohta.
He eivät voi syyttää tiktokia tai instaa, mutta äitiä tai isää voi aina syyttää kun menestystä ei tullut, eikä itsetunto ole kohdalla.Nykyvanhemmat ovat tutkimusten mukaan läsnä lastensa kanssa huomattavasti enemmän kuin yksikään vanhempien sukupolvi ennen heitä.
Paskapuhetta. Suuri osa ei ole. Vain tiedostava osa on.
TUTKIMUSTEN MUKAAN.
Mitä et tästä ymmärrä?
Tutkimus näyttää mitä?
Että nämä vanhemmat eivät ole töissä ja lapset ovat koulussa vain aamupäivällä ja lopun aikaa niiden vanhempien kanssa. Että oikeasti erolapset ovat molempien vanhempien kanssa illat yhdessä? Etteivät he oikeasti harrasta enää mitään vaativia lajeja, joissa treenataan 15 tuntia viikossa ja leirit päälle? Että netin edessä ollaan vähemmän kun 70- luvulla?
Vanhemmat eivät koskaan ole ollut kauheasti niiden omien lastensa kanssa, ei nyt eikä aiemmin. Mutta kasvatusvastuu on aina määritelty vanhemmille. Ennen se nähtiin, että he olivat vastuussa, että lapset menivät kouluun kasvatettaviksi. Se oli vanhempien lastensa kasvattamista. Että aamulla lapset pakotettiin kouluun.
Se, että äiti ja isä henkilökohtaisesti kasvattaa sitä omaa lastaan on aina ollut aika minimaalista ajallisesti. Kyllä sen on vuosisatojen ajan tehnyt lähes aina joku muu. Lastenhoitajat, isovanhemmat, papit, opettajat, koulukaverit, ystävät, sisarukset, naapurit, sukulaiset.
Voimme nähdä näissä kaikissa vikaa, jos ihmisestä tulee määrätynlainen. Mutta jostain syystä se sormi osoittaa aina vaan niihin vanhempiin ja mieluiten siihen äitiin.Minä taas epäilen, että tutkimus on keskittynyt tietyille alueille ja joukkoihin, joissa on tiettyjä ominaisuuksia. Tutkimuksiin lyös osallistuu herkemmin tietyn tyyppiset vanhemmat. Eli ne, jotka haluavat tietoisesti yrittää olla enemmän lapsen kanssa. Mutta se, että se on vain noin puoli tuntia enemmän kuin ennen, johtuu edelleenkin siitä, että vanhemmat satsaavat uraansa ja ulkoistavat lastenhoitoa päiväkodeille ym.
Sen lisäksi se on monille sama kuin yninä sanomalehden takaa. Nyt se on yninää kännykän tai tietokoneen takaa. Ollaan "läsnä ja yhdessä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä merkillistä että avioeron saa ottaa ihan kun haluaa mutta vuosia, vuosikymmeniä rasittaneesta häirikkövanhemmasta ei saa haluta eroon.
Tottakai saat ottaa, mutta siinä missä näissä erotapauksissa nähdään virheitä molemmissa puolisoissa, niin lasten kohdalla vain niissä vanhemmissa.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi mistä tämä johtuu?
Lapsi syntyy tähän maailmaan täysin suojattomana ja vailla mitään selviytymistaitoja. Vanhemman tehtävä on opettaa lapselle nuo taidot. Vanhemmalla on siis lapsesta täysi vastuu, kun taas lapsella ei ole vanhemmastaan minkäänlaista vastuuta. Kyseessä on aivan erilainen dynamiikka kuin aviopuolisoiden välillä.
Tilanteet joissa lapsi katkaisee välit vanhempaansa, voi jakaa karkeasti kahteen: i) lapselle ei ole opetettu sosiaalisia taitoja joiden avulla hän voisi selvittää välit vanhempien kanssa, koska vanhemmillakaan ei niitä ole, tai ii) vanhemmilla on nämä taidot, mutta he eivät silti ole niitä opettaneet lapselleen.
Osa näistä lapsista on niin onnekkaita että riittävät taidot on opittu muualta kuin kotoa. Välit voi silloinkin joutua katkaisemaan, jos vanhempien omat taidot ovat liian heikolla pohjalla. Toimivassa ihmissuhteessa kummankin osapuolen on osattava käyttäytyä vastuullisesti ja jos tämä taito puuttuu vaikka vain toiselta osapuolelta, on sen toisen kannalta viisaampaa ottaa etäisyyttä. Kenelläkään ei ole velvollisuutta jäädä loppuelämäkseen myrkylliseen ihmissuhteeseen vain siksi, että toinen osapuoli sattuu olemaan sukua.
Kukaan ei ole velvollinen, mutta nyt kyse on lähinnä vastuusta ja niistä asioista mitkä johtavat mihinkin. Saatua sinä vaikka katkaista välit sen takia, että rakastat liikaa. Mutta sano, että syy on sinun. Ei jonkun muun.
Mutta ihan liian moni osoittaa aina sitä sormea muihin, vaikka monella se oikea osoite, olisi ihan se oma naama.
Lapset elävät vanhempiensa kanssa 18 vuotta. Näistä vuosista häntä suurimmaksi osaksi opettaa joku muu kun vanhemmat. Siitä 10 vuotiaasta asti, hän voi alkaa opettamaan jo itse itseään. Kuten vaikka monen tietokonepelin kohdalla käy. Jossain 15 iässä moni poika opettelee itsekseen rassaamaan mopoja ja moni tyttö vaikka kutomaan. Kaikenlaista taitoa opitaan, eikä vanhempia syytetä niiden taitojen puutteesta tai kehuta osaamisesta.
Mutta käytöstavat, ihmissuhdetaidot tms. Niin niitä ei, jos niitä ei hänelle ole 5-vuotiaana opetettu, niin hän voi hyvällä syyllä sanoa aina kaikille, ettei äiti opettanut.
En oppinut silloin, enkä voi edes opetella. Koska äiti ei opettanut niitä kun olin 5 ja siksi nyt 27- vuotiaan katkaisen välit perheeseen. Milloin ihmiset ihan oikeasti heräävät siihen omaan vastuuseen ja kun ja jos aikuisena ne omat ihmissuhdetaidot ovat surkeita, niin syy löytyy peilistä. Jokainen päivä, kun on hyvä päivä kehittää niitä, vaikkei se äiti siinä vieressä ole sitä vahtimassa tai pakottamassa.
Vanhempani ovat traumatisoineet minua monella tavalla. Vihainen en ole ja anteeksi antanut. Tekemisissä olen sen verran kuin hyvältä tuntuu, ihan niinkuin muidenkin ihmisten kanssa. Tosiasia on kuitenkin se, etteivät vanhempani ole mitään sielunkumppaneita tai läheisimpiä ihmisiä itselleni. Ja miksi pitäisi ollakaan? Ihmisiä me kaikki olemme, joidenkin kanssa klikkaa huonommin ja joidenkin paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.
Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.
Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.
Kyllä kommenttisi osui. Itse olen nimittäin jo muutaman vuoden surrut sitä, että lopultakin tajusin, ettei äitini tule koskaa näkemään minua minään muuna kuin omana lapsenaan. Odotin ja odotin, että voisimme muodostaa normaalit, aikuiset välit, mutta ei, minä olen hänelle aina vain hänen lapsensa. Sitten äiti aloitti sen vanhuuden taantumisen ja ymmärsin, ettei ne aikuiset välit koskaan enää voi toteutua, koska äitini ei kuuntele minua enää sitäkään vähää. Minun roolini on kuunnella suu ihastuksesta ymmyrkäisenä lastenlapsien ihmeellisyyttä, tai sitten kuunnella kenellä tutulla on mikäkin vaiva. Ja edelleen tietysti olla ensisijaisesti Äidin Tytär.
Äidin sisko on kummitätini, ja suhtautuu samoin. Ei hän tunne minua yhtään, nähdään tosi harvoin, ei siis voi mitenkään olla kiintynyt minuun, mutta niin vain aina "kummitäti on niiin iloinen kun näkee kummilapsensa" ja änkeää halaamaan. Se siis oikeasti sanoo noin minulle, yli nelikymppiselle!
On kamalaa kun vanhat akat, joilla ei ole omaa elämää, haluavat tehdä sinusta vain heihin liittyvän roolin vangin. Eikä se rooli kiinnosta itseäsi yhtään.
Entä ne vanhemmat, jotka sopivat MOLEMPIIN kuvauksiin? He lienevät valtaosa vanhemmista - eli tavallisia, joo.
Kuvaukset:
"Vanhempia jotka ovat ilkeitä, fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia, petollisia, myrkyllisiä, päihteileviä, ailahtelevia, välinpitämättömiä, kiristäviä, hyväksikäyttäviä, arvostelevia, kateellisia, etäisiä, tunkeilevia, painostavia, vähätteleviä jne."
"Sitten on ne vanhemmat...rakastettu, kannustettu, oltu tukena elämän ylä- jalamäissä. Oltu ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat halunneet olla tietoisia kasvattajia. On yritetty tietoisesti välttää niitä virheitä mitä esimerkiksi omassa suvussa on tehty ja mikä on aiheuttanut vahinkoa."
Jälkimmäinen sisältää ensin mainitut piirteet huomaamattomasti. "Elämän alamäissä" eli lapsella lähtökohtaisesti ongelmia. Tietoisesti manipuloitu... referenssinä suvun ongelmat ja niistä tehdyt tulkinnat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä se aika palaa, että lapset vastaavat vanhempansa elatuksesta eläkeläisenä, jos tällä ei ole siihen itse kykyä.
Sitten taas asutaan saman katon alla ja vanhemmat ei joudu vanhuudessaan olemaan yksin.
Näin oli 1960-luvulle saakka.
Poliitikot puhuu, että lapsille pitää sälyttää enemmän vastuuta.
Olen aikuinen. Minun ei tarvitse olla tekemisissä sellaisten kanssa, joiden kanssa en tahdo. Syitä minun ei tarvitse tilittää kenellekään. Viranomaiset tietävät maan tarkkuudella missä olen. Vanhempani tai sukulaiset eivät tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.
Oletko ihan varma, että sinä näet itsesi oikeasti sellaisena mitä oikeasti olet?
Sinun äitisi näkee itsensä hyvänä äitinä, vaikka se ei sinusta ole totta. Sinä näet itsesi vaikka xxxxnä, mutta mitä jos se ei olekaan totta? Sinä tiedät äidistäsi totuuden, mutta mitä jos äitisi ja siskosi tietävät totuuden sinusta?
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikkohermoinen, mutta mitä jos oikeasti oletkin sitä?
Tämä kommenttini poistettiin näköjään täältä! Eli lisään sen uudestaan:
Siis nyt en kyllä usko hetkeäkään, että lapset koskaan laittaisi ilman painavaa syytä välejä poikki. Ikinä. Paitsi jos lapsella on vakava persoonallisuushäiriö, ja sehän kyllä usein kehittyy lapsuuden traumoista. Monet vanhemmat vaan päättävät esittää tyhmää, jotta saavat kaikilta muilta itselleen sympatiaa ja huomiota, jolloin lapsi saa taas kärsiä, koska hän jää taas ilman validaatiota ja huomiota! Narsistisia vanhempia en sääli hetkeäkään. Haluan kuulla lapsen näkökulman tilanteeseen ennen kuin tunnen mitään sympatioita vanhempia kohtaan. Tiedän nimittäin kokemuksesta, että vanhemmille on usein yritetty vuosikymmenien ajan kertoa, mistä suhteessa kiikastaa, ja vanhemmat mitätöivät ja vähättelevät ja uhriutuvat aina ja ikuisesti. Lopulta ei jää muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä, että nämä tyypit eivät voi olla osana omaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vika voi olla vanhemmissa tai lapsessa. Ei sitä voi nyt tietää. Tai yleisimmin varmaan molemmissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Ei tuo kyllä lapseltakaan kypsää käytöstä ole. Kyllä olisi oikein edes kertoa toiselle, mistä tätä syyttää. Ja ap:n pitää nyt vaan antaa tilaa ja aikaa, vaikka olisi kuinka hämmentynyt.
Meillä mielisairas vanhempi alkoi huutamaan: "MIKS SÄ PUOLUSTAT SITÄ?!", kun toinen vanhempi luetteli ilmiselviä välien katkaisun syitä. Ainoa asia mitä sai tehdä oli juoruilla siitä kuinka lapsi on mielisairas. Se sai hänet rauhoittumaan kuin taikaiskusta.
Meillä taas toinen vanhempi asettui kontrolloivan ja manipuloivan vanhemman tueksi, kun ensimmäisiä kertoja uskalsin sanoa suoraan, että minua ei saa enää jatkossa kohdella niin. Olin kuulemma hullu ja sairas ihminen. Tällaiset reaktiot ovat yksi syy siihen, miksi jotkut katkaisevat lopulta välit syytä kertomatta. Siitä syyn kertomisesta kun saa vähintään henkistä väkivaltaa palkkioksi.
Aina kun huomaat jonkun ihmisen välttelevän seuraasi, kannattaa kysyä mikä käytöksessäsi on sellaista, ettei tuo ihminen koe oloaan hyväksi lähelläsi. Erityisesti jos välttelijä on läheinen, kuten oma lapsi. Silloin siihen välttelyyn on melko varmasti hyvä syy.
Oletko koskaan miettinyt miksi sinun vanhempasi kokivat sinut hulluksi ja sairaaksi? Mitä se oikeasti oli mitä teit, joka aiheutti nämä sanat?
Miten sinua sitten kohdeltiin?En kerro yksityiskohtia koska en halua tulla tunnistetuksi, mutta kieltäydyin noudattamasta rajusti yksityisyyttäni loukkaavaa käskyä. Olin yli 30-vuotias. Kyseinen toimenpide olisi myös alaikäiseen kohdistettuna lainvastainen, vaikka tekijä olisi lapsen huoltaja.
Eli jos olisit jatkanut yhteyttä heidän kanssaan sinut olisi pakkoraahattu johonkin toimenpiteeseen? Minun on vaikea kuvitella mitä tuo voisi olla, mutta esimerkiksi joku ympärileikkaus tai sterilisaatio? En oikein kyllä ymmärrä miten joku 30- vuotias mies on ajautunut tuollaiseen tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on katkaista välit.
Kyse ei ole lääketieteellisestä toimenpiteestä. Minua yritettiin painostaa tekemään jotakin sellaista, jonka seurauksena olisin menettänyt yksityisyyteni. Jos tämä asia olisi tehty minulle pakolla, teko olisi ollut lainvastainen (siitä voit siis päätellä oliko kohtuullista kehottaa minua ko. tekoon).
Otin vanhempiini etäisyyttä siitä syystä että en suostunut enää olemaan henkisen väkivallan kohteena. Kertauksen vuoksi, esimerkkejä tästä henkisestä väkivallasta olivat siis:
1. painostaminen mainittuun tekoon ja
2. se että minua nimiteltiin hulluksi ja mielisairaaksi kun en suostunut ja sanoin lisäksi ettei minua saa painostaa.
(En muuten ole kertonut sukupuoltani.)
Tiedän ettet sanonut sukupuoltasi, mutta kuten sanoin, minun on vaikea kuvitella toimenpidettä. Koska avaat asiaa niin vähän, joudun päättelemään asioita todella pienin tiedoin. Joki tuolla kirjoitti, että ehkä sinua yritettiin pakkohoitoon. En tiedä voiko se olla totta, mutta jossitellaan ihan yleisellä tasolla.
Jos omat vanhemmat yrittävät saada lastaan pakkohoitoon ja he kutsuvat sairaaksi ja hulluksi, niin siihen on kyllä yleensä syy. Mielenterveysongelmista kärsivä ei yleensä koe olevansa sairas, mutta ymmärtää tietysti sanat mitä hänelle sanotaan. Tällaisissa tilanteissa olisi äärettömän mielenkiintoista kuulla näiden vanhempien ajatuksia. Mikä saa heidän miettimään tuota vaihtoehtoa ja sanomaan ääneen nuo asiat? Voisiko niissä olla totuutta takana? Huumeiden käyttäjät varmasti kokevat sen itsemäärämisenä ja oikeutenaan, että he voivat käyttää, mutta miten vanhemmat sen kokevat? Mania? Siinäkin sairas itse ei näe kuinka haitallisiin asioihin hän ajautuu. Anoreksia?
Nuo sanat eivät ole kivoja kuulla, mutta ehkä ne ovat kuitenkin jonkun pelastus. Minulta löytyy kyllä aika paljonkin ymmärrystä juuri näiden tyyppiseen tapausten vanhemmille. Se ei ole helppoa katsella sivusta, kun oma lapsi vaikka sairauden takia käyttäytyy täysin sekavasti, mutta ei itse ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Mikään ei pakota sinua päättelemään että minua olisi yritetty saada pakkohoitoon. Se on oma valintasi ja voit halutessasi valita toisinkin.
Kuvitteellinen, mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaava esimerkki: Vanhempani halusivat. kiihkeästi minun osallistuvan Big Brother -ohjelmaan, koska olihan niin ikävää kun heillä ei ollut sukulaisille riittävästi kerrottavaa elämäni käänteistä. Ohjelmaan osallistuminen olisi heidän mielestään ollut oiva ratkaisu tähän kiperään ongelmaan, ja siitähän olisi vielä voinut voittaa rahaakin, joten olisi suorastaan typerää minulta kieltäytyä!
Kun kieltäydyin, minulta alettiin tivata syitä siihen. Jokainen terve ihminen osaa itse kuvitella vaikka minkälaisia syitä ja hyväksyy kieltäytymisen ilman vastalauseita. Syiden tivaaminen on eräs kontrolloinnin muoto. Kun jonkin syyn kertoo, siihen aletaan keksiä vastaväitteitä. Tuloksena on loputon ja tulokseton, hengeltään hyvin kuormittava keskustelu. "Heikommat" yksilöt (enkä nyt tarkoita kielteisellä tavalla heikkoa vaan normaalia inhimillistä miellyttämisenhalua) saattavat väsytystaistelun tuloksena taipua ihan vain saadakseen sen keskustelun loppumaan.
Itse en ole koskaan näihin vanhempieni vaatimuksiin suostunut, mutta nuo keskustelut ovat silti pahaatekeviä ja tuossa kohtaa minulle tuli mitta täyteen. Kerroin että en suostu tällaiseen painostukseen enää jatkossa ja että minulla on aikuisena ihmisenä vapaus tehdä omat päätökseni itse. Tämän jälkeen minulle kerrottiin minun olevan mielisairas.
Perheemme on ulospäin aivan täysin normaali, jopa muiden silmissä arvostettu ja pidetty perhe. Vanhempani ajattelevat aivan varmasti olevansa tällaisia aloittajankin esiin nostamia "tavallisia" vanhempia.
En ole valinnut vanhempia elämääni. Miksi on niin vaivalloista päästä niistä eroon? Stalkkaavat ja häiriköivät eivätkä anna elää rauhassa.
(se ilmiantoi tämänkin viestin)
Alue: Aihe vapaa
Minulla aina hälytyskellot soi, kun joku sanoo olevansa "ihan tavallinen vanhempi" tai jopa "hyvä äiti". Jotenkin tulee aina sellainen olo, että siinä vakuutellaan itseäänkin.
Case study äitini: Näin joskus lukioikäisenä jonkun paperin, missä äiti oli listannut hyviä ominaisuuksiaan (niillä oli joku konsultti töissä vetämässä ponileikkejä). Yksi hyvien ominaisuuksien sarakkeessa oleva kohta oli yksinkertaisesti sana: "ÄITI". Muistan vielä yli nelikymppisenä sen vihlaisun sydänalassa, kun tajusin, että äitini ihan aidosti luulee olevansa oikein kelpo äiti. Niin äiti, että ihan pelkkä äitiys on jotain mikä listataan hyvien ominaisuuksien puolelle.
Hän myös viljeli aina sellaisia sanontoja, kuin "äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena." Pyhä äiti -myytti elää hänessä vahvana, ja kovin mielellään esiintyy myös jonkinlaisena suvun matriarkkana.
Ja näennäisesti hän ihan hyvä äiti varmaan olikin. Mutta oli vaan ihan väärä minulle -tai minä väärä lapsi hänelle, sisareni kun ei ole ilmeisesti ensinkään kärsinyt lapsuudestaan. Minä sen sijaan muutuin lähes näkymättömäksi, kun yritin koko ajan sovitella ja valaa öljyä laineille. Vielä keski-iässäkin minun on vaikea uskoa, että mieheni ihan aidosti rakastaa minua sellaisena kuin olen, että minun ei tarvitse ansaita rakkautta suorittamalla, että saan olla heikko ja sairas ja jopa HANKALA, ilman että se rakkaus mihinkään häviäisi.
Vanhempieni seurassa sen sijaan olen edelleen pingottunut ja esitän kympin tyttöä. Kävelen kuin munankuorilla. Poden järjestään migreeniä kotimatkan, kun siellä olemme käyneet. Minulle ei yksinkertaisesti anneta tilaa olla oma itseni: jos yritän kertoa omista asioistani, äitini selittää omahyväisellä äänellään, mitä minun kannattaisi tehdä (yleensä alkeellista naistenlehtipsykologiaa tai itsestäänselvyyksiä), tai miten olen väärässä tai miten kaikilla on vaikeaa tai whatnot. Useimmiten puheenaihe kääntyy kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, kuten äitiini, tai muiden ihmisten haukkumiseen. Äiti ei edes tajua juoruilevansa ja haukkuvansa muita koko ajan! Kamalinta on, että luisun itse siihen siellä mukaan ja sitten inhoan itseäni.
Tämän lisäksi äitini aina jaksaa verrata meitä toisiimme, kuinka olen siinä ja tässä aivan kuten hän (en ole, äidilläni ei ole etäisintäkään käsitystä siitä, millainen olen.) Suuri kohteliaisuus on myös tulla verratuksi ties kehen edesmenneeseen sukulaisnaiseen "Sulla on kyllä ihan Fanny Emilian takapuoli". Lapsesta saakka on saanut kuulla, ketä muistuttaa, koska enhän minä voi olla vain oma itseni. Kaiken lisäksi nuo vertaukset aina osoittavat, että äitini ei oikeasti näe minua yhtään sellaisena, kuin olen: kaulani voi olla lyhyt, jos verrataan häneen (kun me ollaan tällaisia lyhytkaulaisia), toisaalta niskani voi olla pitkä "kun sulla on samanlainen kaunis pitkä niska kuin Miina-tädillä oli". Nähdäkseni on jokseenkin mahdotonta, että kaulani olisi lyhyt mutta niskani pitkä.
Ja arvatkaa, miten käy, jos yrittää saada sanottua, että tämä asia tässä vuorovaikutuksessamme kiusaa minua? "Sä olet aina ollut niin heikkohermoinen." Näin ne sanovat sisareni kanssa ja nauravat päälle.
Joten en yhtään ihmettele niitä, jotka eivät viitsi selittää kun panevat välit poikki. Tietävät, että jokaiseen selitykseen löytyisi jotain latistavaa kommenttia, miten välien katkaisija on niiiiin väärässä, ja kyllä tässä on oltu niin normaaleja ja kunnollisia äitejä että.
Toki en menisi väittämään, että ätini on pilannut elämäni. Pelkästään ne hetket, jotka olen hänen seurassaan. Ja nostan hattua jokaiselle, joka saa pantua välit poikki näennäisen hyviin vanhempiinsa. Itse en siihen kykene, sen verran vahvat syyllisyydentunteet minuun on iskostettu.