Lue keskustelun säännöt.
Aina psykiatrinen hoito ei vain voi parantaa
05.07.2023 |
Ihan yleisesti muutamia ajatuksia psykiatrisesta hoidosta. Eri kommenttikenttiä lukiessa usein törmää siihen, että esimerkiksi itsemurhatapauksissa syytetään riittämätöntä tai huonoa hoitoa. Sehän on faktaa, että hoitoa on aivan liian vaikeaa saada ja resurssit ovat täysin riittämättömät. Aina kuitenkaan ei vaan riitä, vaikka hoitoa saisi kuinka paljon. Joku sairastaa syöpää jota ei yksikään lääkäri voi parantaa, toinen sairastaa mielen sairautta johon ei hoidot tehoa. Yksikään lääkäri tai terapeutti ei ole taikuri joka pystyy parannuksen ihmiselle antamaan ulkoapäin. Sellaisia taikakeinoja ei kertakaikkiaan ole. Voi tarjota tukea ja työkaluja avata solmuja, mutta aina toista ei vaan pysty auttamaan eikä aina ihminen myöskään itse pysty ottamaan hoitoa vastaan. Lopulta ainoastaan ihminen itse pystyy itsensä sieltä mustuudesta nostamaan, sitä ei voi kukaan muu sen ihmisen puolesta tehdä. Lisäksi jos ihan ruohonjuuritasolle mennään, niin siellä on yksittäinen työntekijä kyllä hyvin kädetön jos resurssipula on valtava. Vaikka työntekijä kuinka näkisi ja ymmärtäisi, että ihminen esimerkiksi tarvitsee osastohoitoa ei hän kertakaikkiaan voi sitä saada järjestymään jos paikkoja ei vain yksinkertaisesti ole. Siinä on isommat rattaat määrittämässä silloin hoidon kulkua. Myös syöpälääkärit joutuvat nostamaan joskus kädet pystyyn kun sairaus on edennyt siihen pisteeseen ettei parannusta ole. Samalla tavoin psykiatrisissa sairauksissa on tilanteita jolloin mikään ei vaan ole riittävää.
Silti psykiatrinen hoito on epäilemättä kriisissä ja isoin syy on resurssivaje. Sitä ei käy kiistäminen.
Kommentit (152)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse järkytyin miten hirveen olon mielialalääkkeet voi tehdä..en ihmettele jos joku päätyy ihan väärän lääkityksen takia tekemään itselleen jotain. Minulle kävi niin, että sairastuin vakavasti ja sen myötä ahdistuin tosi pahoin..lääkäri määräsi puhelimessa lääkityksen ahdistukseen ja heippa, sanoi soittavansa 2viikon päästä jos nostetaan annos. Otin sitten lääkkeen ja olo meni todella itsetuhoisaksi..tuota ennen oli vain ahdistanut..mies raahasi päivystykseen ja vaatimalla sai minut pariksi päivää osastolle ,koska oikeasti olisin ollut kohta junan alla, osastolla en suostunut ottamaan kun pari puolikasta opamoxia..tuon kokemuksen jälkeen olen sinnitellyt ahdistuksen kanssa, olen pari kertaa päässyt keskustelemaan hoitajalle, mutta lääkityksiä en enää uskalla ottaa.
Lääkkeitä on erilaisia. Minä jouduin kokeilemaan tosi moni ennen kuin löytyi se. jolla elämä asettui. Lisäksi useat alkavat vaikuttaa vasta parin viikon päästä.
Ei keskustelemalla pääse tuloksiin. Ei mitään viisasten kiveä ole.
Keskustelemalla nimenomaan pääsee tuloksiin. Terapia hoitaa syitä. Lääke on vain laastari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääke turruttaa. No, jos ahdistaa mutta muuten on kaikki kunnossa, kaipa lääke sit poistaa tunteen. Mutta monilla on elämän aikana kertyny kokemuksia jotka painaa ja haittaa, siks voi huonosti. Ei lääke niitä ratko, vaan terapiassa ratkotaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aihe tuntuu olevan tulenarka ja tässäkin keskustelussa selvästi ymmärretään asioita helposti aiheen vierestä. Se kun joku mainitsee hoidettavalla olevan oma vastuunsa hoidossa ei todellakaan tarkoita syyllistämistä eikä ammattilaisen vastuun minimoimista. Ammattilaisella on ammatillinen vastuu joka ei sulje pois hoidettavan vastuuta. Ihan samalla tavalla fysioterapiassa, toimintaterapiassa, hammashoidossa ja reuman hoidossa sillä hoidettavalla on oma roolinsa. Ei tässä ole sen kummemmasta asiasta kysymys.
Pitää muistaa, että psykoterapiasta kiinnostuneet ja varsinkin julkisen puolen piirissä olevat eivät ole mitään henkisen tasapainon perikuvia. Monilla on vaikeita traumoja ja kipukohtia. Oma pää saattaa värittää monenlaiset asiat syyllistämiseksi. Jos korostat potilaan omaa vastuuta ihmiselle, joka ei yrityksistä huolimatta meinaa toipua ja jonka mahdollisesti suurimpia mielenterveysongelmien juurisyitä on jatkuvat syvät syyllisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet, niin se on hänelle helposti yksi torjuva kokemus lisää. Hän kuulee sen niin, että oma vika kun et parantunut, tähänkin sinä olit liian huono. Hyvä ammattilainen tietää, mikä on milläkin potilaalla kannustamista ja mikä lyödyn lyömistä. Tällaisella anonyymilla palstalla ei vaan sitä pysty jokaiselle tuntemattomalle lukijalle erikseen arvioimaan, ja joskus lopputulemana on sitten se, että ajattelematon tapa esittää asia muuntuu rikkinäisessä mielessä joksikin muuksi. Siksi(kin) mielenterveysongelmista keskustellessa pitäisi minun mielestäni noudattaa tiettyä erityisvarovaisuutta eikä laukoa mitä tahansa. Kun koskaan ei tiedä, miten hiuskarvan varassa elävä ihminen senkin tekstin lukee ja itsensä sieltä tunnistaa.
Olet monin paikoin oikeassa. Asiassa tulee olla sensitiivinen. Kuitenkin esim. psykoterapiaan hakeutujalle on tärkeä realistisesti kertoa mitä se psykoterapiasta hyötyminen edellyttää. Usein voi tulla pettymyksiä, jos odotukset eivät ole realistiset eikä ole riittävästi tietoa siitä mihin on oikeastaan lähdössä ja mitä se itseltä edellyttää. Siinä mennään ojasta allikkoon, jos asiasta ei uskalleta puhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Psykiatria tulee jäljessä muuta länsimaista lääketiedettä. Monia lainalaisuuksia on havaittu ja niitä osataan hyödyntää hyvin hoidossa, mutta todella olennaisia asioita on vielä aivan alkutekijöissään, esimerkiksi aivojen ja suoliston yhteys havaittu vasta hetki sitten, epigenetiikka hoksattu, jne. Psykiatria, psykologia ja psykoterapia tieteenä kehittyvät huimaa vauhtia, mutta ovat silti lapsenkengissä. Eikä ikinä päästä siihen, että jokainen parantuu. Todennäköisesti tulemme huomaamaan mitkä häiriöt ovat ne vakavimmat ja mitkä antavat paremman hoitovasteen. Se minkä en usko muuttuvan, on potilaan omat hoitoon sitoumisen kyvyt hoidon tehon muuttujana. Psykoterapia on kuin fysioterapiaa; se auttaa niitä, jotka tekevät harjoitteet ja siirtävät opit arkeen odottamatta poppakonsteja.
Mitä? Ihmiset, joille Kela maksaa pienen osan, tai maksavat jopa itse koko jumalattoman kalliin terapiansa, ottavat aivan varmasti siitä koko potentiaalin irti! Mistäköhän sinä puhut, jostakin terapialuonteisista keskusteluista? Tämän lisäksi vain ns koirakoulussa, eli kognitiivisessa terapiassa on *harjoitteita*.
Minä en myöskään ymmärtänyt koko kirjoitusta. Kuinka edes voisi olla sitoutumatta vaikkapa omakustanteiseen, kymmenvuotiseen analyyttiseen paykoterapiaan? Puhutteko te nyt jostakin puoskariterapioista?
Sitoutuminen ei ole vain sitä, että maksaa terapiamaksut ja saapuu paikalle. Todellinen muutos tapahtuu ihan muualla kuin siellä vastaanotolla. Aktiivisuus, sitoutuminen ja harjoitteiden tekeminen tarkoittaa montaa asiaa: itsereflektiota, avoimuutta uusille näkökulmille ja tulkinnoille, uusien toimintatapojen ja taitojen harjoittelua, tunteiden kohtaamista ja niiden sietotaitojen treenaamista, muun muassa. Ilman henkilön omaa halukkuutta sitoutua näihin asioihin ja nähdä niiden eteen vaivaa hoidosta tuskin hyötyy vaikka olisi minkälainen taikuri hoitoa tarjoamassa.
Minun on hyvin vaikea uskoa, että terapiaan hakeutunut maksava asiakas ei sitoutuisi. Jos hoito ei toimi, on yleensä vika terapeutin ammattitaidon/pohjakoulutuksen riittämättömyydessä, tai vaihtoehtoisesti henkilökemioissa.
Valitettavasti moni sitoutuu mielessään vain ilmestymään paikalle ja suorittamaan terapian, mutta se työ ei jatku kotona eikä ymmärretä, että se pysyvä muutos ei tule siellä terapiaistunnossa joka tukee muutosta ja antaa siihen keinoja, vaan muutos tapahtuu terapian ulkopuolella. Vähän niin kuin kielten oppimisessa suurin työ ei ole siellä oppitunnilla, vaan tilanteissa joissa opittua taitoa pitää alkaa käyttämään oikean elämän tilanteissa. Voi toki olla, että kemiat terapeutin kanssa ei kohtaa tai terapiasuuntaus on väärä, mutta se on sitten oma asiansa.
Riippuu terapiasuuntauksesta opintaanko siellä mitään erityisiä "taitoja" tai tuleeko siellä mitään "kotitehtäviä". Turha syyllistää tällaisten laiminlyönnistä niitä, joiden terapia on lähinnä johdateltua keskustelua.
Lääkäri määrää lääkkeitä ja arpoo kemikaalit. Ei mun ongelmat kemikaakeilla selviä. Tympäsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutti on tavallaan henkilö joka antaa suuntaa ja neuvoja, mutta ei pysty muuttamaan asioita potilaan puolesta.
Miksi lääkärit on niin innoissaan lääkkeistä? Söisivät ja kokeilisivat itse miltä ne tuntuu (kun muka niin vaarattomia ovat).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Psykiatria tulee jäljessä muuta länsimaista lääketiedettä. Monia lainalaisuuksia on havaittu ja niitä osataan hyödyntää hyvin hoidossa, mutta todella olennaisia asioita on vielä aivan alkutekijöissään, esimerkiksi aivojen ja suoliston yhteys havaittu vasta hetki sitten, epigenetiikka hoksattu, jne. Psykiatria, psykologia ja psykoterapia tieteenä kehittyvät huimaa vauhtia, mutta ovat silti lapsenkengissä. Eikä ikinä päästä siihen, että jokainen parantuu. Todennäköisesti tulemme huomaamaan mitkä häiriöt ovat ne vakavimmat ja mitkä antavat paremman hoitovasteen. Se minkä en usko muuttuvan, on potilaan omat hoitoon sitoumisen kyvyt hoidon tehon muuttujana. Psykoterapia on kuin fysioterapiaa; se auttaa niitä, jotka tekevät harjoitteet ja siirtävät opit arkeen odottamatta poppakonsteja.
Mitä? Ihmiset, joille Kela maksaa pienen osan, tai maksavat jopa itse koko jumalattoman kalliin terapiansa, ottavat aivan varmasti siitä koko potentiaalin irti! Mistäköhän sinä puhut, jostakin terapialuonteisista keskusteluista? Tämän lisäksi vain ns koirakoulussa, eli kognitiivisessa terapiassa on *harjoitteita*.
Minä en myöskään ymmärtänyt koko kirjoitusta. Kuinka edes voisi olla sitoutumatta vaikkapa omakustanteiseen, kymmenvuotiseen analyyttiseen paykoterapiaan? Puhutteko te nyt jostakin puoskariterapioista?
Sitoutuminen ei ole vain sitä, että maksaa terapiamaksut ja saapuu paikalle. Todellinen muutos tapahtuu ihan muualla kuin siellä vastaanotolla. Aktiivisuus, sitoutuminen ja harjoitteiden tekeminen tarkoittaa montaa asiaa: itsereflektiota, avoimuutta uusille näkökulmille ja tulkinnoille, uusien toimintatapojen ja taitojen harjoittelua, tunteiden kohtaamista ja niiden sietotaitojen treenaamista, muun muassa. Ilman henkilön omaa halukkuutta sitoutua näihin asioihin ja nähdä niiden eteen vaivaa hoidosta tuskin hyötyy vaikka olisi minkälainen taikuri hoitoa tarjoamassa.
Minun on hyvin vaikea uskoa, että terapiaan hakeutunut maksava asiakas ei sitoutuisi. Jos hoito ei toimi, on yleensä vika terapeutin ammattitaidon/pohjakoulutuksen riittämättömyydessä, tai vaihtoehtoisesti henkilökemioissa.
Valitettavasti moni sitoutuu mielessään vain ilmestymään paikalle ja suorittamaan terapian, mutta se työ ei jatku kotona eikä ymmärretä, että se pysyvä muutos ei tule siellä terapiaistunnossa joka tukee muutosta ja antaa siihen keinoja, vaan muutos tapahtuu terapian ulkopuolella. Vähän niin kuin kielten oppimisessa suurin työ ei ole siellä oppitunnilla, vaan tilanteissa joissa opittua taitoa pitää alkaa käyttämään oikean elämän tilanteissa. Voi toki olla, että kemiat terapeutin kanssa ei kohtaa tai terapiasuuntaus on väärä, mutta se on sitten oma asiansa.
Riippuu terapiasuuntauksesta opintaanko siellä mitään erityisiä "taitoja" tai tuleeko siellä mitään "kotitehtäviä". Turha syyllistää tällaisten laiminlyönnistä niitä, joiden terapia on lähinnä johdateltua keskustelua.
Tällä hetkellä tiedetään se, että psykoterapia ei auta kaikkia, on uusi ja kehittyvä tiede ja tutkitusti eniten auttaa kognitiivinen suuntaus heitä, keillä voimavarat riittävät elämänmuutoksiin. Näistä faktoista voi syyllistyä kuka niin haluaa kokea, mutta asia ei sillä muuksi muutu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Psykiatria tulee jäljessä muuta länsimaista lääketiedettä. Monia lainalaisuuksia on havaittu ja niitä osataan hyödyntää hyvin hoidossa, mutta todella olennaisia asioita on vielä aivan alkutekijöissään, esimerkiksi aivojen ja suoliston yhteys havaittu vasta hetki sitten, epigenetiikka hoksattu, jne. Psykiatria, psykologia ja psykoterapia tieteenä kehittyvät huimaa vauhtia, mutta ovat silti lapsenkengissä. Eikä ikinä päästä siihen, että jokainen parantuu. Todennäköisesti tulemme huomaamaan mitkä häiriöt ovat ne vakavimmat ja mitkä antavat paremman hoitovasteen. Se minkä en usko muuttuvan, on potilaan omat hoitoon sitoumisen kyvyt hoidon tehon muuttujana. Psykoterapia on kuin fysioterapiaa; se auttaa niitä, jotka tekevät harjoitteet ja siirtävät opit arkeen odottamatta poppakonsteja.
Mitä? Ihmiset, joille Kela maksaa pienen osan, tai maksavat jopa itse koko jumalattoman kalliin terapiansa, ottavat aivan varmasti siitä koko potentiaalin irti! Mistäköhän sinä puhut, jostakin terapialuonteisista keskusteluista? Tämän lisäksi vain ns koirakoulussa, eli kognitiivisessa terapiassa on *harjoitteita*.
Minä en myöskään ymmärtänyt koko kirjoitusta. Kuinka edes voisi olla sitoutumatta vaikkapa omakustanteiseen, kymmenvuotiseen analyyttiseen paykoterapiaan? Puhutteko te nyt jostakin puoskariterapioista?
Sitoutuminen ei ole vain sitä, että maksaa terapiamaksut ja saapuu paikalle. Todellinen muutos tapahtuu ihan muualla kuin siellä vastaanotolla. Aktiivisuus, sitoutuminen ja harjoitteiden tekeminen tarkoittaa montaa asiaa: itsereflektiota, avoimuutta uusille näkökulmille ja tulkinnoille, uusien toimintatapojen ja taitojen harjoittelua, tunteiden kohtaamista ja niiden sietotaitojen treenaamista, muun muassa. Ilman henkilön omaa halukkuutta sitoutua näihin asioihin ja nähdä niiden eteen vaivaa hoidosta tuskin hyötyy vaikka olisi minkälainen taikuri hoitoa tarjoamassa.
Minun on hyvin vaikea uskoa, että terapiaan hakeutunut maksava asiakas ei sitoutuisi. Jos hoito ei toimi, on yleensä vika terapeutin ammattitaidon/pohjakoulutuksen riittämättömyydessä, tai vaihtoehtoisesti henkilökemioissa.
Valitettavasti moni sitoutuu mielessään vain ilmestymään paikalle ja suorittamaan terapian, mutta se työ ei jatku kotona eikä ymmärretä, että se pysyvä muutos ei tule siellä terapiaistunnossa joka tukee muutosta ja antaa siihen keinoja, vaan muutos tapahtuu terapian ulkopuolella. Vähän niin kuin kielten oppimisessa suurin työ ei ole siellä oppitunnilla, vaan tilanteissa joissa opittua taitoa pitää alkaa käyttämään oikean elämän tilanteissa. Voi toki olla, että kemiat terapeutin kanssa ei kohtaa tai terapiasuuntaus on väärä, mutta se on sitten oma asiansa.
Riippuu terapiasuuntauksesta opintaanko siellä mitään erityisiä "taitoja" tai tuleeko siellä mitään "kotitehtäviä". Turha syyllistää tällaisten laiminlyönnistä niitä, joiden terapia on lähinnä johdateltua keskustelua.
Myös itsefeflektio, avoimuus eri näkökulmille ja halu kohdata vaikeita asioita ovat taitoja joita opitaan. Aina ei ole kyse konkreettisista tehtävistä, kun puhutaan sitoutumisesta ja terapiatyöskentelystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun siskoni kuvitteli tyyliin saavansa uuden ja paremman äidin terapeutistaan. Oli järkyttynyt, kun pitikin tehdä jotain. Haukkui terapeutin ja jätti kesken. Stoori of her life.
Lääke poistaa oireita ja tuo kauheat sivuvaikutukset. Terapiassa hoidetaan juurisyitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi lääkärit on niin innoissaan lääkkeistä? Söisivät ja kokeilisivat itse miltä ne tuntuu (kun muka niin vaarattomia ovat).
Tottakai lääkkeistä ollaan innoissaan kun ne on usein ainoa mistä on apua. Koko ajan tulee uusia ja nämä uudemmat lääkkeet on yleensä paljon toimivampia kuin vanhat. Esim. skitsofrenian hoidossa on menty harppauksin eteenpäin.
Pitäisikö sinusta syöpälääkäreidenkin käydä itse sädehoidossa ja syödä solunsalpaajia? En oikein ymmärrä näkökulmaasi.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Mun siskoni kuvitteli tyyliin saavansa uuden ja paremman äidin terapeutistaan. Oli järkyttynyt, kun pitikin tehdä jotain. Haukkui terapeutin ja jätti kesken. Stoori of her life.
Joskus se vaatii monta yritystä :D
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä. Kaikkia ei voi auttaa. Mua ei varmaan mikään voi parantaa. Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa ja olen aivan loppu ja hajalla. On mulla siihen ratkaisu. Vielä täytyy keräillä vähän rohkeutta. Mutta mä oon oikeasti yrittänyt parantua. En vaan osaa.
Teet vain eri tavalla kuin tähän mennessä. Nyt se mitä teet tekee sinut sairaaksi. Lopeta sen tekeminen. Tee aivan toisinpäin.
Menneisyyyttään ei voi muuttaa. Lapsuuden kaltoinkohtelu ja hyväksikäyttökokemukset vaikuttavat peruuttamattomasti ihmisen psyykeeseen. Lapsena murskatulle mielelle on hankalaa rakentaa täysipainoista ja tervettä aikuisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Lääke poistaa oireita ja tuo kauheat sivuvaikutukset. Terapiassa hoidetaan juurisyitä.
Pitkään psykiatrian ongelma on ollutkin juuri tuo oireisiin keskittyminen. Nyt rantautuu psykoterapiakentälle psykedeeliavusteiset terapiat, joiden uskotaan auttavan huomattavasti etenkin traumahoidossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääke poistaa oireita ja tuo kauheat sivuvaikutukset. Terapiassa hoidetaan juurisyitä.
Pitkään psykiatrian ongelma on ollutkin juuri tuo oireisiin keskittyminen. Nyt rantautuu psykoterapiakentälle psykedeeliavusteiset terapiat, joiden uskotaan auttavan huomattavasti etenkin traumahoidossa.
Minä uskon että nämä syrjäyttävät koirakoulun vähitellen kokonaan.
Sukulainen sairasti skitsofreniaa ja ennen siellä hoidossa oltiin useammin ja pidempään. Oli ns. A- ja B-mielisairaalat.
Ei häntä mikään parantanut. Lääkitystä sai ja pystyi kotona asumaan, ja välillä oli pitkiä pätkiä hoidossa, mutta kun elämään tuli muutoksia niin sairaus paheni.
Lääkkeet ovat kehittyneet ja niillä hallitaan oireita mutta väittäisin ettei esim. skitsofreniasta voi kovinkaan helposti parantua koskaan.
"Sehän on faktaa, että hoitoa on aivan liian vaikeaa saada ja resurssit ovat täysin riittämättömät."
Fakta on se, että mielenterveysongelmia on vain pienen pienellä osalla palveluja käyttävistä.
Vierailija kirjoitti:
Sukulainen sairasti skitsofreniaa ja ennen siellä hoidossa oltiin useammin ja pidempään. Oli ns. A- ja B-mielisairaalat.
Ei häntä mikään parantanut. Lääkitystä sai ja pystyi kotona asumaan, ja välillä oli pitkiä pätkiä hoidossa, mutta kun elämään tuli muutoksia niin sairaus paheni.
Lääkkeet ovat kehittyneet ja niillä hallitaan oireita mutta väittäisin ettei esim. skitsofreniasta voi kovinkaan helposti parantua koskaan.
Skitsofrenia on oikeastaan aivosairaus, ja kuuluisi neurologian puolelle. Ei sitä terapioilla paranneta. Eri asia on traumat etc.
Ei minuakaan pysty parantamaan. Kipuani pystyy vain lievittämään ja se on hyvin yksinkertaista; kohdelkaa ystävällisesti ja hellästi, tavallisena ihmisenä muiden joukossa. Ongelmat alkoivat lapsuudessa/nuoruudessa, mutta enhän minä silloin osannut ajatella, että tarvitsisin jotain apua enkä vielä sitten nuoruudessa, kun ymmärsin apua tarvitsevani, että minkälaista, enkä pitkään aikaan aikuisenakaan. On kestänyt melkein nelikymppiseksi oppia ymmärtämään itseään tämänkään vertaa, joten miten muut, ammattilaiset = vieraat ihmiset, voisivat ymmärtää? Kun alan ymmärtää itseäni alkaa olla myöhäistä, koska olen pahasti alkoholisoitunut ja skitsofreniadiagnoosilla, joka kas kummaa toteuttaa itseään. Kaikilla tuntemillani skitsofreenikoilla on traumatausta; lapsuuden aikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, raakaa koulukiusaamista, hengellistä väkivaltaa tai ihan perus perheväkivaltaa. Silti tämä on niin mystinen sairaus, että siihen ei auta kuin lääkkeet, eikä se niilläkään lähde pois vaan on elinikäinen, vaikka oireet katoaisivat! Terapian tavoite kun on työ- tai opiskelukyvyn säilyttäminen ja edellytys kognitiot lamaavien lääkkeiden käyttö, niin sitä et voi saada. En toisaalta edes omalla kohdallani usko, että sekään enää auttaisi. Sitä olisi pitänyt tarjota minulle teini-ikäisenä viimeistään, mutta enhän minä osannut tietää sellaisesta mitään...