Aina psykiatrinen hoito ei vain voi parantaa

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei auttanut terapiat toistuvaan vakavaan masennukseen. Venlafaxinia olen 41 vuoden ikään syönyt 3 ja 6kk. 225mg syödessä aloin piristymään liikaa.

Luin loputtomasti erilaisista vitamiineista ja hivenaineista. Nappailin milloin mitäkin ja lopetin lisätyn sokerin ja alkoholin. Lopulta pääsin synkkyydestä valon puolelle. Terve mieli terveessä kehossa. Ilmeisesti olin vuosikausia laiminlyönyt kehoni tarpeita ja siitä syntyi melkein kuolemaan johtanut kierre.

Niille asiantuntijoille nostan hattua, jotka yrittävät aidosti auttaa. Ei ole helppoa.

Uskon että auttaisi, jos masentuneille tehtäisiin kokonaisvaltainen hoivaohjelma, josta ei ruuan suhteen saa poiketa. Ruokasatsit tuotaisiin 2 kertaa viikossa kotiin ja se sisältäisi koko viikon ruuat. Moni masentunut syö roskaa, joka ylläpitää kehon huonoa vointia, joka ylläpitää mielen huonoa vointia.

Tämän lisäksi pitäisi olla säännöllistä liikuntaa. Yritin itse päästä hoidon piirissä liikuntaryhmään, mutta ne alkoivat vain kouluaikojen mukaan syksyllä ja keväällä, ja välillä niitä ei vain edes ollut. Liikunta on tutkimuksienkin mukaan aika ratkaisevaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karu ketju.

Eikö! Joku hokee *näin ei tietenkään pitäisi tapahtua*, kun ihmiset kertovat yhä synkempiä terapia- ja hoitokokemuksia psykiatriasta. Kuolisin nauruun ellei lähinnä itkettäisi.

Tässä ketjussa ei kukaan ole kieltänyt epäonnistuneiden hoitokokemusten olemassaoloa ja on useaan otteeseen todettu, että psykiatrinen hoito on riittämätöntä. Tämä on tunnustettu tosiasia jonka pitäisi muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karu ketju.

Eikö! Joku hokee *näin ei tietenkään pitäisi tapahtua*, kun ihmiset kertovat yhä synkempiä terapia- ja hoitokokemuksia psykiatriasta. Kuolisin nauruun ellei lähinnä itkettäisi.

Tässä ketjussa ei kukaan ole kieltänyt epäonnistuneiden hoitokokemusten olemassaoloa ja on useaan otteeseen todettu, että psykiatrinen hoito on riittämätöntä. Tämä on tunnustettu tosiasia jonka pitäisi muuttua.

Sen, joka menee hakemaan apua psykiatriasta ja psykoterapiasta tulee ymmärtää, että hän kääntyy lapsenkengissä olevan tieteen puoleen, jolta ei voi odottaa samaa, kuin muilta lääketieteen osa-alueilta. Tuoreessa tieteessä on pakostakin kokeellisuutta. Tämä on hyväksyttävä. Hyvää on se, että ketään ei pakoteta ottamaan vastaan mitään. Se, että psykiatria ja psykoterapia ei ole tällä hetkellä valmis tiede, joka auttaa jokaista aina ja nopeasti ja potilasta rasittamatta, on turha kiukuttelun aihe. Realismia kehiin, vaikka se ei miellyttäisikään!

Itse järkytyin miten hirveen olon mielialalääkkeet voi tehdä..en ihmettele jos joku päätyy ihan väärän lääkityksen takia tekemään itselleen jotain. Minulle kävi niin, että sairastuin vakavasti ja sen myötä ahdistuin tosi pahoin..lääkäri määräsi puhelimessa lääkityksen ahdistukseen ja heippa, sanoi soittavansa 2viikon päästä jos nostetaan annos. Otin sitten lääkkeen ja olo meni todella itsetuhoisaksi..tuota ennen oli vain ahdistanut..mies raahasi päivystykseen ja vaatimalla sai minut pariksi päivää osastolle ,koska oikeasti olisin ollut kohta junan alla, osastolla en suostunut ottamaan kun pari puolikasta opamoxia..tuon kokemuksen jälkeen olen sinnitellyt ahdistuksen kanssa, olen pari kertaa päässyt keskustelemaan hoitajalle, mutta lääkityksiä en enää uskalla ottaa.

Ymmärrän, että psykoterapia ja lääkitys ovat vain apukeinoja. Samaan tapaan apukeinoja, kuin tikkaat. Ei kukaan muu niitä tikkaita pitkin toisen puolesta voi kiivetä. Tai niin kuin maalipurkki, sen voi tuoda viereen, mutta ei se talo maalia ylleen saa, jos sitä ei siihen itse sudi.

Olen itse pitkänlinjan mt-puolen asiakas ja kuntoutuja sekä potilas. Kun tälle parantumisen tielle läksin, ei kukaan ollut kertomassa, etteivät ne lääkkeet auta tai ei psykoterapia ole itsessään mikään haavoja korjaava asia. Jos näistä asioista joku olisi etukäteen kertonut, olisi suhtautumiseni asiaan voinut erilainen. Jaksoin uskoa vuodesta toiseen, sitä jaksoin tehdä.

Minulla on kompleksinen postraumaattinen häiriö ja monia muita ongelmia, joiden takia psyykkisen hyvinvointini eteen työskentely on lähes mahdotonta. Edessäni voivat olla ne tikkaat ja tuijotan niitä, saamatta ajatuksiani sille tasolle, että jotain toimintaa tapahtuisi - muuta, kuin se tuijotus. Maalipurkki voi olla päivästä toiseen vieressäni ja mitään ei tapahdu. Siihen ne on kannettu kaikki ja itse pitäisi tehdä, mutta ei kykene. Terveen ihmisen on vaikea tai joissain tapauksissa täysin mahdotonta ymmärtää mitä liikkuu tai ei liiku psyykkisesti sairastuneen mielessä. Kyse ei ole tahdosta tai siitä ettei olisi halua parantua, kyse on sairaudesta.

Olen yksi noista, joita ei yhteiskunnan tarjoama apu kyennyt parantamaan. En sitä itsekään kyennyt tekemään.

Mukavaa kesää kaikille ja voimia elämään.

Itse uskon, että monet saa väärän diagnoosin, eivätkä siksi osaa etsiä tietoa oikeasta asiasta. Esimerkiksi itselläni diganosoitiin aluksi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, vaikka oikeasti minulla on PTSD, tai tarkemmin CPTSD. Sain sitten oikean diagnoosin myöhemmin, koska pyysin, että sitä vaihtoehtoa tutkittaisiin. Ja ne, jotka miettii, että mitä väliä minkä leiman otsaan lätsäsee, niin se on vähän kuin antaisi diagnoosiksi astman kun toisella oikeasti on keuhkosyöpä. Ihan eri hoitokeinot ja asiantuntijat tarvitaan näihin kahteen. Sama juttu terapiassa, eri terapeutit ovat erikoistuneet traumoihin, siis traumaterapeutit, ja sinne pitäisi psykiatrien osata tiettyjä potilaita ohjata. Eli kyllä uskon, että useampia voisi auttaa, mutta diagnoosin on oltava oikea. Silloin ihminen myös itse voi lukea kirjoja ja etsiä muuta tietoa siitä oikeasta asiasta. Siitä on ollut itselleni eniten apua.

Aihe tuntuu olevan tulenarka ja tässäkin keskustelussa selvästi ymmärretään asioita helposti aiheen vierestä. Se kun joku mainitsee hoidettavalla olevan oma vastuunsa hoidossa ei todellakaan tarkoita syyllistämistä eikä ammattilaisen vastuun minimoimista. Ammattilaisella on ammatillinen vastuu joka ei sulje pois hoidettavan vastuuta. Ihan samalla tavalla fysioterapiassa, toimintaterapiassa, hammashoidossa ja reuman hoidossa sillä hoidettavalla on oma roolinsa. Ei tässä ole sen kummemmasta asiasta kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Itse uskon, että monet saa väärän diagnoosin, eivätkä siksi osaa etsiä tietoa oikeasta asiasta. Esimerkiksi itselläni diganosoitiin aluksi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, vaikka oikeasti minulla on PTSD, tai tarkemmin CPTSD. Sain sitten oikean diagnoosin myöhemmin, koska pyysin, että sitä vaihtoehtoa tutkittaisiin. Ja ne, jotka miettii, että mitä väliä minkä leiman otsaan lätsäsee, niin se on vähän kuin antaisi diagnoosiksi astman kun toisella oikeasti on keuhkosyöpä. Ihan eri hoitokeinot ja asiantuntijat tarvitaan näihin kahteen. Sama juttu terapiassa, eri terapeutit ovat erikoistuneet traumoihin, siis traumaterapeutit, ja sinne pitäisi psykiatrien osata tiettyjä potilaita ohjata. Eli kyllä uskon, että useampia voisi auttaa, mutta diagnoosin on oltava oikea. Silloin ihminen myös itse voi lukea kirjoja ja etsiä muuta tietoa siitä oikeasta asiasta. Siitä on ollut itselleni eniten apua.

Vääriä diagnooseja on tässä systeemissä hyvin vaikea purkaa. Ja jos saat diagnoosin, joka sulkee oikean diagnoosin pois (että molempia ei voi laittaa), on aika toivotonta.

Te jotka kritisoitte ettei pääse osastohoitoon, niin miten luulette että kaikille olisi siellä vaan tuosta noin vain tilaa? Ei millään valtiolla ole varaa hillota ihmisiä laitoksissa viikkokausia. Ei ole paikkoja, ei hoitajia, ei rahaa. Tässäkin vastuu sysätään helposti vaan muualle. Jonkun pitäisi tehdä jotain. Kauheasti voivotellaan hoitajapulaa ja sitä miten mt-ongelmat räjähtää käsiin mutta mitään ei tehdä.

Koska kellään ei ole tähän ongelmaan kestäviä ratkaisuja. Ei minullakaan.

Lisätään hoitopaikkoja. Minne? Lisätään hoitohenkilökuntaa? Mistä työntekijät revitään? Haluaisitko itse työskennellä sellaisessa työssä? Minä en.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että psykoterapia ja lääkitys ovat vain apukeinoja. Samaan tapaan apukeinoja, kuin tikkaat. Ei kukaan muu niitä tikkaita pitkin toisen puolesta voi kiivetä. Tai niin kuin maalipurkki, sen voi tuoda viereen, mutta ei se talo maalia ylleen saa, jos sitä ei siihen itse sudi.

Olen itse pitkänlinjan mt-puolen asiakas ja kuntoutuja sekä potilas. Kun tälle parantumisen tielle läksin, ei kukaan ollut kertomassa, etteivät ne lääkkeet auta tai ei psykoterapia ole itsessään mikään haavoja korjaava asia. Jos näistä asioista joku olisi etukäteen kertonut, olisi suhtautumiseni asiaan voinut erilainen. Jaksoin uskoa vuodesta toiseen, sitä jaksoin tehdä.

Minulla on kompleksinen postraumaattinen häiriö ja monia muita ongelmia, joiden takia psyykkisen hyvinvointini eteen työskentely on lähes mahdotonta. Edessäni voivat olla ne tikkaat ja tuijotan niitä, saamatta ajatuksiani sille tasolle, että jotain toimintaa tapahtuisi - muuta, kuin se tuijotus. Maalipurkki voi olla päivästä toiseen vieressäni ja mitään ei tapahdu. Siihen ne on kannettu kaikki ja itse pitäisi tehdä, mutta ei kykene. Terveen ihmisen on vaikea tai joissain tapauksissa täysin mahdotonta ymmärtää mitä liikkuu tai ei liiku psyykkisesti sairastuneen mielessä. Kyse ei ole tahdosta tai siitä ettei olisi halua parantua, kyse on sairaudesta.

Olen yksi noista, joita ei yhteiskunnan tarjoama apu kyennyt parantamaan. En sitä itsekään kyennyt tekemään.

Mukavaa kesää kaikille ja voimia elämään.

Hyvä kuvaus. Ja tämä tilanne ei ole potilaan vika, ei terapeutin vika, ei psykiatrin vika, ei minkään tieteen vika. Näin vain on.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka kritisoitte ettei pääse osastohoitoon, niin miten luulette että kaikille olisi siellä vaan tuosta noin vain tilaa? Ei millään valtiolla ole varaa hillota ihmisiä laitoksissa viikkokausia. Ei ole paikkoja, ei hoitajia, ei rahaa. Tässäkin vastuu sysätään helposti vaan muualle. Jonkun pitäisi tehdä jotain. Kauheasti voivotellaan hoitajapulaa ja sitä miten mt-ongelmat räjähtää käsiin mutta mitään ei tehdä.

Koska kellään ei ole tähän ongelmaan kestäviä ratkaisuja. Ei minullakaan.

Lisätään hoitopaikkoja. Minne? Lisätään hoitohenkilökuntaa? Mistä työntekijät revitään? Haluaisitko itse työskennellä sellaisessa työssä? Minä en.

Lisään vielä että itsellänikin oli pahimpaan ratkaisuun päätynyt läheinen, joka kävi psykologilla ja sai apua. Oli lääkkeet mutta mieli petti. Enpä rehellisesti sanottuna tiedä mitä yhteiskunta olisi voinut tehdä toisin.

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä. Kaikkia ei voi auttaa. Mua ei varmaan mikään voi parantaa. Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa ja olen aivan loppu ja hajalla. On mulla siihen ratkaisu. Vielä täytyy keräillä vähän rohkeutta. Mutta mä oon oikeasti yrittänyt parantua. En vaan osaa.

Ei kai sitä voikaan itse itseään parantaa. Jos joku tulee ja tuhoaa mielesi, ei ole sinun vika. Voi tätä maailmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että psykoterapia ja lääkitys ovat vain apukeinoja. Samaan tapaan apukeinoja, kuin tikkaat. Ei kukaan muu niitä tikkaita pitkin toisen puolesta voi kiivetä. Tai niin kuin maalipurkki, sen voi tuoda viereen, mutta ei se talo maalia ylleen saa, jos sitä ei siihen itse sudi.

Olen itse pitkänlinjan mt-puolen asiakas ja kuntoutuja sekä potilas. Kun tälle parantumisen tielle läksin, ei kukaan ollut kertomassa, etteivät ne lääkkeet auta tai ei psykoterapia ole itsessään mikään haavoja korjaava asia. Jos näistä asioista joku olisi etukäteen kertonut, olisi suhtautumiseni asiaan voinut erilainen. Jaksoin uskoa vuodesta toiseen, sitä jaksoin tehdä.

Minulla on kompleksinen postraumaattinen häiriö ja monia muita ongelmia, joiden takia psyykkisen hyvinvointini eteen työskentely on lähes mahdotonta. Edessäni voivat olla ne tikkaat ja tuijotan niitä, saamatta ajatuksiani sille tasolle, että jotain toimintaa tapahtuisi - muuta, kuin se tuijotus. Maalipurkki voi olla päivästä toiseen vieressäni ja mitään ei tapahdu. Siihen ne on kannettu kaikki ja itse pitäisi tehdä, mutta ei kykene. Terveen ihmisen on vaikea tai joissain tapauksissa täysin mahdotonta ymmärtää mitä liikkuu tai ei liiku psyykkisesti sairastuneen mielessä. Kyse ei ole tahdosta tai siitä ettei olisi halua parantua, kyse on sairaudesta.

Olen yksi noista, joita ei yhteiskunnan tarjoama apu kyennyt parantamaan. En sitä itsekään kyennyt tekemään.

Mukavaa kesää kaikille ja voimia elämään.

Hyvä kuvaus. Ja tämä tilanne ei ole potilaan vika, ei terapeutin vika, ei psykiatrin vika, ei minkään tieteen vika. Näin vain on.

Minun on pakko vähän "gently push back" tätä ajatusta vastaan. On olemassa hoitokeinoja, ja Suomessa ollaan valitettavasti vuosikymmeniä jäljessä psykiatrian ja mielenterveyden kohdalla. Faktuaalisesti. Esimerkiksi Bessel van der Kolk kyllä on tiimeineen tutkineet joogaa ja muita vaihtoehtoisia metodeja, ja saaneet niillä hyviä tuloksia. Lopulta kyse on resursseista, joita Suomessa ei laiteta mielenterveyspuolelle. Syytä voi vain miettiä. 

-eri

Kaikille täällä, lukekaa Bessel van der Kolkia ja Gabor Matéta. On muitakin, kuten Pete Walker ja Peter Levine. Puhuvat traumasta. Suomessa ei edes tiedetä mitä kaikkea maailmalla on meneillään mielenterveyden ja eri hoitomuotojen osalta. Mekin ansaitsemme tätä tietoa, ja tieto tuo valtaa ja toivoa. 

Voisi edes yrittää. Liian usein ei edes yritä.

Läheiseni otettiin itsetuhoisuudesta kärsivänä psykiatriseen sairaalaan. Hän hirttäytyi omaan vyöhönsä. Sitä ei oltu otettu häneltä pois, koska hän ei ollut sanonut suoraan, että aikoo tappaa itsensä. Meille sairaalassa lääkäri ja hoitajat seliteltiin, että "jos ihminen haluaa ottaa henkensä, ei sitä pysty estämään".

Eli ei siellä oikeasti yritetäkään, jos on syvästi masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Itse järkytyin miten hirveen olon mielialalääkkeet voi tehdä..en ihmettele jos joku päätyy ihan väärän lääkityksen takia tekemään itselleen jotain. Minulle kävi niin, että sairastuin vakavasti ja sen myötä ahdistuin tosi pahoin..lääkäri määräsi puhelimessa lääkityksen ahdistukseen ja heippa, sanoi soittavansa 2viikon päästä jos nostetaan annos. Otin sitten lääkkeen ja olo meni todella itsetuhoisaksi..tuota ennen oli vain ahdistanut..mies raahasi päivystykseen ja vaatimalla sai minut pariksi päivää osastolle ,koska oikeasti olisin ollut kohta junan alla, osastolla en suostunut ottamaan kun pari puolikasta opamoxia..tuon kokemuksen jälkeen olen sinnitellyt ahdistuksen kanssa, olen pari kertaa päässyt keskustelemaan hoitajalle, mutta lääkityksiä en enää uskalla ottaa.

Lääkkeitä on erilaisia. Minä jouduin kokeilemaan tosi moni ennen kuin löytyi se. jolla elämä asettui. Lisäksi useat alkavat vaikuttaa vasta parin viikon päästä.

Ei keskustelemalla pääse tuloksiin. Ei mitään viisasten kiveä ole.

Vierailija kirjoitti:

Aihe tuntuu olevan tulenarka ja tässäkin keskustelussa selvästi ymmärretään asioita helposti aiheen vierestä. Se kun joku mainitsee hoidettavalla olevan oma vastuunsa hoidossa ei todellakaan tarkoita syyllistämistä eikä ammattilaisen vastuun minimoimista. Ammattilaisella on ammatillinen vastuu joka ei sulje pois hoidettavan vastuuta. Ihan samalla tavalla fysioterapiassa, toimintaterapiassa, hammashoidossa ja reuman hoidossa sillä hoidettavalla on oma roolinsa. Ei tässä ole sen kummemmasta asiasta kysymys.

Pitää muistaa, että psykoterapiasta kiinnostuneet ja varsinkin julkisen puolen piirissä olevat eivät ole mitään henkisen tasapainon perikuvia. Monilla on vaikeita traumoja ja kipukohtia. Oma pää saattaa värittää monenlaiset asiat syyllistämiseksi. Jos korostat potilaan omaa vastuuta ihmiselle, joka ei yrityksistä huolimatta meinaa toipua ja jonka mahdollisesti suurimpia mielenterveysongelmien juurisyitä on jatkuvat syvät syyllisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet, niin se on hänelle helposti yksi torjuva kokemus lisää. Hän kuulee sen niin, että oma vika kun et parantunut, tähänkin sinä olit liian huono. Hyvä ammattilainen tietää, mikä on milläkin potilaalla kannustamista ja mikä lyödyn lyömistä. Tällaisella anonyymilla palstalla ei vaan sitä pysty jokaiselle tuntemattomalle lukijalle erikseen arvioimaan, ja joskus lopputulemana on sitten se, että ajattelematon tapa esittää asia muuntuu rikkinäisessä mielessä joksikin muuksi. Siksi(kin) mielenterveysongelmista keskustellessa pitäisi minun mielestäni noudattaa tiettyä erityisvarovaisuutta eikä laukoa mitä tahansa. Kun koskaan ei tiedä, miten hiuskarvan varassa elävä ihminen senkin tekstin lukee ja itsensä sieltä tunnistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Psykiatria tulee jäljessä muuta länsimaista lääketiedettä. Monia lainalaisuuksia on havaittu ja niitä osataan hyödyntää hyvin hoidossa, mutta todella olennaisia asioita on vielä aivan alkutekijöissään, esimerkiksi aivojen ja suoliston yhteys havaittu vasta hetki sitten, epigenetiikka hoksattu, jne. Psykiatria, psykologia ja psykoterapia tieteenä kehittyvät huimaa vauhtia, mutta ovat silti lapsenkengissä. Eikä ikinä päästä siihen, että jokainen parantuu. Todennäköisesti tulemme huomaamaan mitkä häiriöt ovat ne vakavimmat ja mitkä antavat paremman hoitovasteen. Se minkä en usko muuttuvan, on potilaan omat hoitoon sitoumisen kyvyt hoidon tehon muuttujana. Psykoterapia on kuin fysioterapiaa; se auttaa niitä, jotka tekevät harjoitteet ja siirtävät opit arkeen odottamatta poppakonsteja.

Mitä? Ihmiset, joille Kela maksaa pienen osan, tai maksavat jopa itse koko jumalattoman kalliin terapiansa, ottavat aivan varmasti siitä koko potentiaalin irti! Mistäköhän sinä puhut, jostakin terapialuonteisista keskusteluista? Tämän lisäksi vain ns koirakoulussa, eli kognitiivisessa terapiassa on *harjoitteita*.

Minä en myöskään ymmärtänyt koko kirjoitusta. Kuinka edes voisi olla sitoutumatta vaikkapa omakustanteiseen, kymmenvuotiseen analyyttiseen paykoterapiaan? Puhutteko te nyt jostakin puoskariterapioista?

Sitoutuminen ei ole vain sitä, että maksaa terapiamaksut ja saapuu paikalle. Todellinen muutos tapahtuu ihan muualla kuin siellä vastaanotolla. Aktiivisuus, sitoutuminen ja harjoitteiden tekeminen tarkoittaa montaa asiaa: itsereflektiota, avoimuutta uusille näkökulmille ja tulkinnoille, uusien toimintatapojen ja taitojen harjoittelua, tunteiden kohtaamista ja niiden sietotaitojen treenaamista, muun muassa. Ilman henkilön omaa halukkuutta sitoutua näihin asioihin ja nähdä niiden eteen vaivaa hoidosta tuskin hyötyy vaikka olisi minkälainen taikuri hoitoa tarjoamassa.

Minun on hyvin vaikea uskoa, että terapiaan hakeutunut maksava asiakas ei sitoutuisi. Jos hoito ei toimi, on yleensä vika terapeutin ammattitaidon/pohjakoulutuksen riittämättömyydessä, tai vaihtoehtoisesti henkilökemioissa.

Valitettavasti moni sitoutuu mielessään vain ilmestymään paikalle ja suorittamaan terapian, mutta se työ ei jatku kotona eikä ymmärretä, että se pysyvä muutos ei tule siellä terapiaistunnossa joka tukee muutosta ja antaa siihen keinoja, vaan muutos tapahtuu terapian ulkopuolella. Vähän niin kuin kielten oppimisessa suurin työ ei ole siellä oppitunnilla, vaan tilanteissa joissa opittua taitoa pitää alkaa käyttämään oikean elämän tilanteissa. Voi toki olla, että kemiat terapeutin kanssa ei kohtaa tai terapiasuuntaus on väärä, mutta se on sitten oma asiansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin harva ihminen on psykiatrisessa mielessä mielenterveysongelmainen. Meillä vain on alettu luokitella melkein kaikki elämään kuuluvat asiat mt ongelmiksi ja siitä ruuhkat.

Tämä on oma kokemukseni.

27-vuotiaana minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä epävakaa persoonallisuushäiriö. Tämä diagnosointi tehtiin muutamalla käynnillä sairaanhoitajan luona, joka laittoi minut täyttelemään kaavakkeita. Lääkäriä näin tässä prosessissa vain ihan alussa ja sitten ihan lopussa, jolloin lääkäri näiden kaavakkeiden perusteella merkitsi minulle edellä mainitut diagnoosit. Olin itse tullut tutkimusten alussa möläyttäneeksi että voisikohan kyse olla kaksisuuntaisesta ja sitten sitä alettiin tutkia. Diagnoisointia tehtäessä olin kuitenkin ihan puulla päähän lyöty enkä saanut sanaa suustani. En uskonut diagnoosiin oikeasti. Välissä olen sitten kuitenkin yrittänyt uskoa diagnooseihin ja leikkinyt mukana, käynyt tapaamassa hoitajaa ja vertaistukiryhmissä.

Nyt vuosia myöhemmin olen lukenut aiheesta niin paljon että olen 99% varma että sain virheelliset diagnoosit. Olin nuori ja villi kuten moni muukin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen aikuistunut ja koen että tuo nuoruuden villi vaihe väkisin tulkittiin diagnoosien kautta.

Ikävintä on se ettei dignoosien purkuja oikeen tehdä.

Henkilökohtaisesti pahoittelen että olin yksi niistä jotka turhaan kuormittivat terveydenhuoltoa.

Kyllä tehdään purkuja. Yhteys psykiatrian ja otat puheeksi.

Minulle purku tehtiin. Lääkäri, psykiatri sanoi, että 2005-10 oli jakso, jolloin tietyille epilepsialääkkeille saatiin viranomaisten hyväksyntä, bipolaarihäiriön hoitoon, ja lääkefirmat markkinoivat voimakkaasti psykiatreille jotakin bipo-kriteeristöä ja jälkikäteen tiedetään, että diagnooseja tehtiin huomattavan paljon ja on sittemmin mietitty, oltiinko liian löperöitä näiden diagnoosien kanssa.