Aina psykiatrinen hoito ei vain voi parantaa

Vierailija kirjoitti:

"Sehän on faktaa, että hoitoa on aivan liian vaikeaa saada ja resurssit ovat täysin riittämättömät."

Fakta on se, että mielenterveysongelmia on vain pienen pienellä osalla palveluja käyttävistä.

Ja loput reagoivat sinun mielestäsi kapitalismiin ja suoritusyhteiskuntaan?

oikeistolainen ratkaisu: käydään mielisairaaloiden ovella karjaisemassa "nyt niskasta kiinni"  - ja kaikki parantuvat samantien!

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä. Kaikkia ei voi auttaa. Mua ei varmaan mikään voi parantaa. Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa ja olen aivan loppu ja hajalla. On mulla siihen ratkaisu. Vielä täytyy keräillä vähän rohkeutta. Mutta mä oon oikeasti yrittänyt parantua. En vaan osaa.

Sun täytyisi antaa elimistöllesi lepohetkiä eli sellaisia missä vaan istut ja kuuntelet musiikkia ja katsot vaikka jotain sarjoja etkä mieti niitä omia juttuja.

Niinhän se on, että vaikka ihminen saisi kaiken maailman avun, tuen, turvan ja lämmön, niin ei se lopulta auta, jos hänellä on sisimmissään hirveän paha olla. Keittiöpsykologina sanoisin, että tuollainen perustavanlaatuinen henkinen paha olo johtuu yleensä lapsuuden traumoista, monesti hyvin varhaisista sellaisista. Sellaiset muokkaavat kasvavan lapsen aivoja, joten ei mikään ihme, ettei esim. aikuisena saatu terapia pysty pyyhkimään pahaa oloa pois. Toki terapia voi auttaa ihmistä silti käsittelemään asioita ja elämään ainakin kohtuullisen hyvää elämää.

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lääkärit on niin innoissaan lääkkeistä? Söisivät ja kokeilisivat itse miltä ne tuntuu (kun muka niin vaarattomia ovat).

Tottakai lääkkeistä ollaan innoissaan kun ne on usein ainoa mistä on apua. Koko ajan tulee uusia ja nämä uudemmat lääkkeet on yleensä paljon toimivampia kuin vanhat. Esim. skitsofrenian hoidossa on menty harppauksin eteenpäin.

Pitäisikö sinusta syöpälääkäreidenkin käydä itse sädehoidossa ja syödä solunsalpaajia? En oikein ymmärrä näkökulmaasi.

Ihmisillä on harhainen kuva lääkehoidon kehittymisestä. Skitsofrenian hoidossa 60 vuotta käsittäneen meta-analyysin (Leucht er al 2017)mukaan käytettyjen lääkkeiden vaste ei ole noussut mihinkään, aikoa mikä on kehittynyt on plasebovaste. Suomeksi tämä tarkoittaa, että uuden sukupolven neuroleptit aiheuttavat ehkä hieman vähemmän sivuoireita, jolloin sokkoutus purkautuu harvemmin. Potilaista vain 23% saa vastetta positiivisiin oireisiin lääkityksellä, 13% plasebolla. Koska vaste on niin surkea, psykiatriassa usein toki käytetään hyvän vasteen sijasta ns. minimaalisen vasteen rajaa, jolloin suurempi osa saa vasteen. Lääkkeet ovat kuitenkin niin terveydelle haitallisia, että vasteen tason laskemiselle ei ole potilaan hyvinvoinnin näkökulmasta mitään syytä. Tutkijoiden suurin haaste on meta-analyysissa ratkaisun löytäminen pienen efektikoon parantamiseksi. Joku voisi luulla, että ehdottavat esim. parempien lääkehoitojen kehittämistä tai lääketieteellisesti määriteltyjen biologisten häiriöiden määrittämistä ennen, kuin niihin kehittää lääketieteellisiä interventiota.

Mutta ei, tutkijat kehottavat lääkeyhtiöille valikoimaan hieman paremmin koehenkilöt, jotta näennäinen vaste kasvaisi uhraamatta tilastollista merkitsevyyttä, joka on helpompi saada isommilla otoksilla heikkotehoisilla lääkkeillä. Ei ihme, etttä toisin kuin monen syöpäsairaiden hoidossa, skitsofrenian hoidossa hoitotulokset eivät ole parantuneet mihinkään (esim Jääskeläinen et al 2012) ja suhteellinen kuolleisuus on noussut (Saha et al 2007) Kuvitelmat skitsofrenian hoidon kehittymisestä ovat lähinnä lääkeyhtiöiden kehittämä illuusio. Koska kukaan maallikko eikä tuloksista raportoivat toimittajat lue tai ymmärrä tutkimuksia, niin ihmisiä on helppo johtaa harhaan. Jopa alan oppikirjat viittaavat tutkikusnäyttöön harhaanjohtavasti eivätkä opeta riittävästi kriittisyyttä tutkimuksia kohtaan. Monilta mielenterveysalan ammattilaisilta puuttuu ihan perus tilastomatemaattiset taidot, jolloin he voivat itsevarmasti sönköttää alansa teorioista ja tutkimusnäytöstä, josta eivät oikeasti ymmärrä hölkäsen pöläystä. Sama koskee suurinta osaa tavallisista ihmisistä.

Psykiatrinen hoito ei aina parannakaan kokonaan sairautta.

Silloin tarkoitus on löytää keinoja miten ihminen pystyy elämään oireidensa kanssa normaalia elämää.

Pitää kuitenkin olla kykenevä hoitoon, jotta siitä on apua.

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrinen hoito ei aina parannakaan kokonaan sairautta.

Silloin tarkoitus on löytää keinoja miten ihminen pystyy elämään oireidensa kanssa normaalia elämää.

Pitää kuitenkin olla kykenevä hoitoon, jotta siitä on apua.

Kerronpa sinulle tarinan itävaltalaisesta raskauteen ja synnytyksiin erikoistuneesta lääkäristä Ignaz Semmelweisista, jota painoi suuri kivi sydämmellä. 1840-luvulla hän johti kahta synnytysklinikkaa, joista toisella työskenteli lääkäreitä ja toisella kätilöitä. Näiden kahden klinikan välillä oli valtava ero lapsivuodekuolleisuudessa, eikä Semmelweis ymmärtänyt, miksi. Lääkärien ylläpitämällä klinikalla kuolleisuus oli peräti 10 %, kun se kätilöiden ylläpitämällä klinikalla oli 4 %. Synnyttävät nuoret naiset olivat kauhuissaan joutuessaan lääkärien ylläpitämälle klinikalle, koska olivat kuulleet huhuja sen suuresta kuolleisuudesta ja rukoilivat pääsevänsä kätilöiden ylläpitämälle klinikalle. Monet naiset synnyttivät jopa mieluummin kaduilla, kuin menivät synnyttämään kyseiselle klinikalle. 

Vuonna 1847 Semmelweis hoksasi, mistä erot kuolleisuudesta johtuivat, kun eräs kolega kuoli samantyyppiseen vaikeaan infektioon kuin naiset synnytysklinikalla. Kyseinen kollega oli saanut infektion haavasta, joka oli syntynyt ruumiinavauksen yhteydessä. Semmelweis hoksasi, että lääkärit usein siirtyivät suoraan ruumiinavauksesta synnytysklinikalle pesemättä käsiään, jolloin he tartuttivat nuoriin naisiin ruumiista saadun infektion. Määrättyään lääkärit pesemään kätensä kloorilla kuolleisuus romahti 2,2 %. Semmelweis innostui havainnostaan ja kertoi siitä lääketieteelliselle yhteisölle. Yllätyksekseen hän ei kuitenkaan saanut havainnostaan innostunutta vastaanottoa, vaan pilkkaa ja vastustusta. Moni lääkäri loukkaantui vihjauksesta, että he olisivat jotenkin epähygieenisiä. Toiset lääkärit taas vastustivat Semmelweisin havaintoa, koska se ei sopinut yhteen hallitsevien teorioiden kanssa. 

Psykiatrisista potilaista moni elää mieluummin  kadulla kuin joutuu psykiatriseen hoitoon samasta syystä, kuin nuo synnyttämään menevät naiset synnyttivät mieluummin kaduilla. Onko se mielisairaiden vika, jos psykiatrisen hoidon kehitys korreloi kohonneen suhteellisen kuolleisuuden ja toipumisasteen heikkenemisen kanssa? Monien potilaiden kohtalo ei mitenkään sovi yhteen hallitsevien teorioiden kanssa, sen takia niistä ei julkisuudessa juuri puhuta. Monet parantuvat spontaanisti ("aika parantaa haavat") paljon todennäköisemmin, kuin jos menisivät hankkimaan lääkkeiden aiheuttamia komplikaatioita psykiatriseen hoitoon. Psykiatria on niin kehittynyt tiede, että sen piirissä voidaan vuosikymmeniä sotkea itse hoidon vaikutukset hoidettavan pseudosairauden fysiopatologiaan: 

"However, we observed a pronounced general shrinkage effect of approximately 20% and a highly significant variation in shrinkage across brain regions. In conclusion, chronic exposure of non-human primates to antipsychotics was associated with reduced brain volume. Antipsychotic medication may confound post-mortem studies and longitudinal imaging studies of subjects with schizophrenia that depend upon volumetric measure"

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/15756305/

Kerropa minulle, miksi mielisairaat eivät halua hoitoa, joka aiheuttaa heille kognitiivista toimintakykyä heikentävän neurodegeneratiivisen aivosairauden? Onko se vain mielisairaan harhaa, ettei hän halua vaurioittaa kehoaan ja mieltään? Loukkaako ajatus siitä, että hoito aiheuttaa sairauden jota sen pitäisi hoitaa, lääkärikunnan ammattiylpeyttä niin paljon, että siitä halutaan vuosikymmenien ajan vaieta ja näin vahingoittaa miljoonia potilaita? Onko eettistä tappaa synnyttävä nuori nainen vain oman ammattiylpeyden takia tai tuhota ihmisten terveys terveyttä vaarantavilla psykoaktiivisilla, heikkotehoisilla lääkkeillä? Ei mitenkään ihme, että moni ei sellaiseen hoitoon mitenkään pysty sitoutumaan, vaikka kuinka pinnistelisi ja ponnistelisi. Harva ihminen on luonteeltaan niin masokisti. 

Muistan jonkun lääkärin joskus todenneen, masennus on mielen syöpä, kaikkia vaan ei pystytä parantaamaan.

En tiedä viittaako aloittaja Miki Liukkosen tapaukseen, mutta muistui mieleen hänen vuosien takainen haastattelunsa, jossa kertoi pitelevänsä jääpalaa kädessään ahdistuksen hetkellä, koska oli saanut sellaisen neuvon terapeutiltaan.

Itsekin harrastan kylmäaltistusta, ja toimiihan se, mutta jotenkin kuitenkin sydäntä särkevää kun ihminen tuntuu ponnistelevan itsekin ahdistuksen voittamiseksi, mutta se ei vaan riitä.

Mielestäni psykiatrian epätieteellisyys, "hoidon" laatu, kivikaudelle jääneet uskomukset, toimintatavat ja asenteet, uskomushoidot sekä alalle täysin epäsopivat ihmiset aiheuttavat usein enemmän pahaa kuin hyvää.

Olen ollut reilu 10 vuotta psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa töissä ja olen samaa mieltä ap:n kanssa. Lääkityksestä ja terapiasta on parantava apu osalle, osalle lievittävä ja osalle ei mitään vastetta/jopa haittaa. Ne ihmiset joita ei voi auttaa ovat harvassa, mutta heitä on. Se tuntuu aina surulliselta, mutta on pakko hyväksyä tässä työssä. Vaikea-asteinen persoonallisuushäiriö näissä on usein taustalla.

Itseänikin välillä ärsyttää mt-hoitoon kohdistuva tylytys esim. itsemurhien kohdalla. Jos ihminen haluaa tappaa itsensä, päättää tappaa itsensä ja sitten tappaa itsensä, niin ei häntä pysty kukaan estämään, ei läheiset eikä hoitohenkilökunta. Hyvä vertaus tuo syöpä: syöpälääkäreitä ei kukaan tylytä siitä, että osa syöpää sairastavista menehtyy, eikä kaikkia pysty pelastamaan. Mielenterveyshäiriöt nähdään jotenkin eri tavalla, niihin ei "saisi" menehtyä kukaan, ja psykiatreilta vaaditaan 100-prosenttista hengenpelastusastetta. Eräs työkaverini, vuosikymmeniä psykiatrina toiminut toteaa näissä tilanteissa usein tosiasian: "Masennus on tappava sairaus".

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut reilu 10 vuotta psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa töissä ja olen samaa mieltä ap:n kanssa. Lääkityksestä ja terapiasta on parantava apu osalle, osalle lievittävä ja osalle ei mitään vastetta/jopa haittaa. Ne ihmiset joita ei voi auttaa ovat harvassa, mutta heitä on. Se tuntuu aina surulliselta, mutta on pakko hyväksyä tässä työssä. Vaikea-asteinen persoonallisuushäiriö näissä on usein taustalla.

Itseänikin välillä ärsyttää mt-hoitoon kohdistuva tylytys esim. itsemurhien kohdalla. Jos ihminen haluaa tappaa itsensä, päättää tappaa itsensä ja sitten tappaa itsensä, niin ei häntä pysty kukaan estämään, ei läheiset eikä hoitohenkilökunta. Hyvä vertaus tuo syöpä: syöpälääkäreitä ei kukaan tylytä siitä, että osa syöpää sairastavista menehtyy, eikä kaikkia pysty pelastamaan. Mielenterveyshäiriöt nähdään jotenkin eri tavalla, niihin ei "saisi" menehtyä kukaan, ja psykiatreilta vaaditaan 100-prosenttista hengenpelastusastetta. Eräs työkaverini, vuosikymmeniä psykiatrina toiminut toteaa näissä tilanteissa usein tosiasian: "Masennus on tappava sairaus".

Siis faktahan on, että psykiatrian puolella työskentelevillä on suurimmalla osalla b-klusterin persoonallisuushäiriö. Tästä oli tutkimuskin jossakin.

Minusta niille ihmisille, jotka aiheuttaa toisille masennusta eli harjoittaa henkistä väkivaltaa pitäisi tulla tuomioita, se auttaisi masennuksen paranemisessa.

Onko kukaan miettinyt yksityisen tahon kykyjä manipuloida apua hakeva ihminen riippuvaiseksi "hoidoistaan". On aika pelottava ajatus, kuinka terapeutti voi pitkittää  ongelmia ja hankaloittaa paranemassa olevan tyypin uudelleen avun tarvitsijaksi, jos vaikka terapeutti laskelmoi saavansa hyvät rahat ihmisen kustannuksella. 

Nykyisin on olemassa paljon tietoa  omatoimisen toipumisen tiellä. Usea toki tarvitsee diagnoosin voidakseen sairastaa rauhassa ja velloa omissa happamissa nesteissään hukkuen siihen liejuun ennenpitkää. 

Miksi kukaan ei viitsi sanoa suoraan esimerkiksi masennuksesta, että se on oikeasti sairaus, johon ei lääkkeet auta, eikä mikään keskustelu tai terapia ellei masentunut itse halua selvittää juuri sen oman masennuksen tarkoitusta. Masennus on yleensä seurausta, ei se syy. 

Miksei voisi olla sellaista palvelua, että joku tulisi asumaan vakavasti masentuneen kanssa vaikka kahdeksi viikoksi tai kävisi joka päivä kylässä auttamassa tai kuuntelemassa. Ymmärrän, ettei tällaista voi olla yhteiskunnan puolelta, kun tulisi niin kalliiksi, mutta vapaaehtoispuolella voisi olla jotain tällaista. No, ehkä ei, kun omaisetkaan eivät tällaiseen tietääkseni rupea.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan miettinyt yksityisen tahon kykyjä manipuloida apua hakeva ihminen riippuvaiseksi "hoidoistaan". On aika pelottava ajatus, kuinka terapeutti voi pitkittää  ongelmia ja hankaloittaa paranemassa olevan tyypin uudelleen avun tarvitsijaksi, jos vaikka terapeutti laskelmoi saavansa hyvät rahat ihmisen kustannuksella. 

Nykyisin on olemassa paljon tietoa  omatoimisen toipumisen tiellä. Usea toki tarvitsee diagnoosin voidakseen sairastaa rauhassa ja velloa omissa happamissa nesteissään hukkuen siihen liejuun ennenpitkää. 

Miksi kukaan ei viitsi sanoa suoraan esimerkiksi masennuksesta, että se on oikeasti sairaus, johon ei lääkkeet auta, eikä mikään keskustelu tai terapia ellei masentunut itse halua selvittää juuri sen oman masennuksen tarkoitusta. Masennus on yleensä seurausta, ei se syy. 

On paljonkin ollut juttua siitä, että juurikin ylsityise psykoterapeutit kusettavat asiakkaitaan 6-0. Tämä jos jokin on manipuloinnin ja vallankäytön valvomaton saareke. Maksavaa lehmää lypsetään, olipa taitoa tahi ei.

Kiinnostaisi kykeneekö ala itsereflektioon, tunnistaako jos yksittäisissä tapauksissa tai yleisissä käytännöissä on virheitä?

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni psykiatrian epätieteellisyys, "hoidon" laatu, kivikaudelle jääneet uskomukset, toimintatavat ja asenteet, uskomushoidot sekä alalle täysin epäsopivat ihmiset aiheuttavat usein enemmän pahaa kuin hyvää.

Elin väkivaltaisessa suhteessa ja sen sijaan, että minua olisi autettu tunnistamaan se, että elän väkivaltaisessa suhteessa psykiatria lamasi lääkkeillä etuaivolohkoni jotta saatoin olla passiivisena siinä suhteessani traumatisoitumassa työkyvyttömäski. En saanut raivoa ja energiaa päälle lähteä ja pelastaa itseni ennen kuin lopetin lääkkeet. Jäi ikuiset traumat siitä miten meidän psykiatrinen hoitokoneisto toimii väkivaltaisten ihmisten avustajana ja kaasuvalottavat uhrin uskomaan psykiatrisiin sairauksiin samalla kun he aivopsesevät serotoniiniuskonnollaan uhrinsa uskomaan, että hänen pitää lamata se ainoa osa aivoistaan jossa sijaitsee looginen päättely ja itsesuojeluvaisto. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut reilu 10 vuotta psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa töissä ja olen samaa mieltä ap:n kanssa. Lääkityksestä ja terapiasta on parantava apu osalle, osalle lievittävä ja osalle ei mitään vastetta/jopa haittaa. Ne ihmiset joita ei voi auttaa ovat harvassa, mutta heitä on. Se tuntuu aina surulliselta, mutta on pakko hyväksyä tässä työssä. Vaikea-asteinen persoonallisuushäiriö näissä on usein taustalla.

Itseänikin välillä ärsyttää mt-hoitoon kohdistuva tylytys esim. itsemurhien kohdalla. Jos ihminen haluaa tappaa itsensä, päättää tappaa itsensä ja sitten tappaa itsensä, niin ei häntä pysty kukaan estämään, ei läheiset eikä hoitohenkilökunta. Hyvä vertaus tuo syöpä: syöpälääkäreitä ei kukaan tylytä siitä, että osa syöpää sairastavista menehtyy, eikä kaikkia pysty pelastamaan. Mielenterveyshäiriöt nähdään jotenkin eri tavalla, niihin ei "saisi" menehtyä kukaan, ja psykiatreilta vaaditaan 100-prosenttista hengenpelastusastetta. Eräs työkaverini, vuosikymmeniä psykiatrina toiminut toteaa näissä tilanteissa usein tosiasian: "Masennus on tappava sairaus".

Siis faktahan on, että psykiatrian puolella työskentelevillä on suurimmalla osalla b-klusterin persoonallisuushäiriö. Tästä oli tutkimuskin jossakin.

Ihan sivukommenttina, mutta samalla tavalla se syöpälääkäri voi olla sairastanut syövän tai sairastua siihen, sydänkirurgi voi saada infarktin, jne. Pätee ihan kaikkiin ammatteihin.

Niin, sanotaan, että toisen ihmisen käytöstä ei voi muuttaa, jos anoppi antaa 4 kuukautta vanhalle vauvallesi suklaata niin koita sopeutua, niin minulle sanottiin.